Kokoelmassa on runoja näistä teoksista: Paljajalu, Kestmine tuleb seest ja Lumme mattunud
Suomentaja: Johanna Laakso
Kuvittaja: Naima Neidre
Kustantaja: Pohjoinen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Rein Raud on virolainen kirjailija, jonka runoteos on eksynyt runohyllyyni jonkin kirjaston poistomyynnistä. Syy hankintaani on varmaankin ollut se, että vaikka olen käynyt Virossa useasti ja reissannut Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, Pärnussa, Tartossa ja Tallinnassa, niin en ole paljoakaan lukenut virolaista kirjallisuutta.
Rein Raud on Virossa arvostettu nykykirjailija, jonka tuotanto käsittää runoutta ja proosaa. Lumeen hautautunut on hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa ja sisältää runoja kolmesta kokoelmasta: Paljajalu, Kestmine tule seest ja Lumme mattunud. Runot ovat helppolukuisia, ja suomentaja Johanna Laakso on tehnyt sujuvaa työtä.
Päällimmäiseksi kokoelmasta jää einoleinomainen tunnelma: Hiivin tyhjän talon sokkeloissa / missä olen mistä olen poissa (s. 27). Välillä taas tunnistan Tulenkantajilta tuttuja kuvia: Sinun sydämesi juo maan mehua / Se juo se juo voi eikä sen jano ensinkään sammu (s. 80). Kokoelman alkupuolen runous on osittain riimiteltyä, osittain proosarunoja. Luonto on runoudessa tärkeä. Esimerkiksi proosaruno Koko ikänsä hän oli pitänyt mäntymetsästä sopii hyvin suomalaiseenkin sielunmaisemaan, sillä siinä kulkija muuttuu lopulta itsekin männyksi. Miten hieno kohtalo!
Kokoelman pisin runo on eeppisen kansanrunon henkinen ja se on nimeltään Suuri tarina. Se alkaa maan synnystä ja jatkuu sankaritarinana kolmesta veljeksestä. Runossa on karhun kaatoa ja ihmetekoja, kalevalaista meininkiä:
ja sitten ryhtyi Pieni Isä lausumaan
sanoilla jotka tiesi
hän lausui Karhun pöllöksi
lausui näädäksi
lausui kuuseksi
lausui kärpäseksi
kuokaksi
mansikaksi
sateeksi
kanaksi
paarmaksi
nauriiksi
ahveneksi
käeksi
mutta Karhu tiesi kaikki ne sanat
ja oli aina entisensä (s. 73 - 74).
Rakkaus omaan maahan ja sen tarinoihin on teoksen kantavia teemoja, kansanperinteen ja kansanuskon kunnioitus on syvää. Kansanrunouden teemat kulkevat eksistentialistisiin totuuksiin ja näen niissä tietysti symboliikkaa, joka kertoo Viron pyrkimyksistä kohti uutta itsenäisyyttä. Vertaan tahtomattani runoja Suomen sortovuosien tunnelmiin:
Ja nyt kuuntele:
Sinun sisälläsi asuu pääskynen
se räpyttelee siipiään pimeässä sinussa
- -
Mutta se elää sittenkin
Se pääskynen on sinun toivosi (S. 94).
Kokoelmasta jäi sellainen olo, että haluan lukea lisää Rein Raudin tuotantoa. Oli slkkaa sattumaa, että kun halusin lukea Ompun runohaasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen jotain virolaista, sitä löytyi omasta kirjahyllystä. Mukava löytö, jolla kuittasin myös viime vuoden Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos).
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Lappi Arto: Ei perhonen siivistään tiedä, 2001
Kustantaja: Kaarinan kaupunki
Kansi: Eike Salu
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Arto Lappi on tamperelainen runoilija, jonka tuotantoa olen aina ihaillut. Siihen on vangittu luonnon kauneutta, elämän tutkiskelua ja pieniä hetkiä, joihin lukijan on helppo päästä osallistumaan. Lappi on erityisesti haikujen ja tankojen mestari, joten mitään pitkiä vuodatuksia hän ei kirjoita, ja sekin sopii minulle.
Vaikka fanitan Lapin runoutta, en suinkaan ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan. Blogiin asti on päässyt tähän mennessä vasta yksi kokoelma, Kukko puussa. Kannattaisi varmaankin lukea hänen runojaan enemmänkin, koska niistä tulee niin hyvä mieli. Vai voiko joku vastustaa tällaisia kuvia:
Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. (S. 52.)
Lapin runoilijanura alkoi tästä Ei perhonen siivistään tiedä -kokoelmasta, Runo-Kaarina-kilpailun voittajasta vuodelta 2001. Teoksen alaotsikkona on Daisho waka-runoja, ja Arto Lappi on kirjoittanut teokseen johdannon, jossa hän kertoo japanilaisesta runoilijasta, Daishosta (1887 - 1966). Vähän epäselvää nyt on, kuinka paljon näistä runoista on Daishon runoja, vai onko niitä lankaan, vai onko Daisho ollut vain esikuvana Lapin omille runoille.
Oli miten oli, kokoelma on vastustamaton. Lapille tyypilliset kuvat ovat tässä jo olemassa. Teos koostuu tanka-runoista, joissa luontokuvat ja elämän pienet totuudet vaihtelevat sulassa sovussa. Tunnelma on japanilainen ja suomalainen yhtä aikaa.
Virta katoaa
maan alle, pulpahtaa
toisaalla pintaan
ja aurinko on sama
eilen, tänään, huomenna. (S. 48.)
Rauhoittavaahan näiden lukeminen on. Elämän tarkoituksettomuus käy välillä vastaan, mutta siihenkin tyytyy, jos saa hetken kokea kauneutta.
Ei perhonen siivistään tiedä on luettu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi?
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Paperi T: Post alfa, 2016
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Tuukka Tammisaari
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Paperi T:n Post alfa on kohuttu ja kehuttu teos, jonka olen jättänyt lukematta, koska runoteos, joka saa valtavan suosion siksi, että sen on kirjoittanut julkkis, ei välttämättä takaa laadukasta runoutta. Tiedän Paperi T:stä sen verran, että hän on suomalainen rap-artisti, joka pitäisi tuntea. Sekin tieto on liikaa, sillä yleensä en tiedä runoilijoista yhtään mitään, paitsi että he ovat kirjoittaneet runot, joita juuri luen. Runot puhuvat puolestaan. Tässä tapauksessa Paperi T on se, josta pitäisi olla innoissaan ensin, ja sitten innostua vielä hänen runoistaan.
Yritin nyt tosissani myös tutustua suomalaiseen rap-taiteeseen kuuntelemalla ja katselemalla rap-videoita. En oikein pysty. Videot ja sanoitukset ovat niin sovinistisia, että ei tule mitään. Ehkä niissä on ironiaa, mutta en osaa tulkita sitä. Olen myös sitä mieltä, että ironiaa ei tarvittaisi, jos post-alfa- maailma olisi oikeasti totta. Ei se ole, vaikka Paperi T parkaiseekin:
- -
älkää unohtako valkoista heteromiestä
ja hänen hätäänsä
- - (s. 10)
Ei auta, vaikka kuinka yritän unohtaa valkoisen heteromiehen, en pysty. Normia ei voi unohtaa kukaan muu kuin normi itse. Mielestäni on myös kohtuutonta vaatia normille vielä sääliäkin normin ulkopuolisilta ihmisiltä, ja sitä tässä teoksessa haetaan.
Paperi T:n runous on oivallinen esimerkki rehellisestä, miehisestä tilityksestä: juodaan, naidaan, rakastutaan, podetaan krapulaa ja ahdistusta, yritetään muuttua. Mitä uutta tässä kaikessa on? Naiset ovat kauniita ja miehet miehisiä. Post alfaa tästä ilmeisesti tekee lähinnä se, että mies kirjoittaa runoja - sanastosta tai aiheista sitä ei huomaisi. Ehkä post-alfaa on kuitenkin tämä:
nää on kaikki rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin (s. 93)
Paperi T:n runoteos on ulkoasultaan tyylikäs: valkoinen teksti mustalla pohjalla tekee kokoelmasta dramaattisen näköisen. Kaikki alkukirjaimet on kirjoitettu pienellä, joten tulee sellainen tunne, että kirjoitus on suollettu paperille hyvin nopeasti ja rehellisesti, mitään sensuroimatta. Rehellisyys on aina hyvä lähtökohta runoudelle, joten sille pisteet.
Post alfaa on luettu innokkaasti ja innostuneesti blogeissa, ja tässä muutama esimerkki: Amman lukuhetki, Sivutiellä, Kirjojen keskellä ja Karvakasan alta löytyi kirja. Opus eka on samoilla linjoilla kanssani, eikä ihan hypi innosta.
