2 x Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, e-kirja, 2015; Sivuhenkilö, e-kirja, 2018
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä sain kirjat: luin Bookbeatistä 

Kun Saara Turusen Sivuhenkilö ilmestyi viime vuonna, se sähköisti hetkeksi kirjallisuuden kentän. Onhan aivan tavatonta, että kokonainen kaunokirja nostaa pöydälle ne lainalaisuudet, jotka koskevat erityisesti naisia taiteen tekijöinä. Sivuhenkilö kertoo nimensä mukaisesti taidemaailman sivuhenkilöstä ja samalla oman elämänsä sivuhenkilöstä: nuoresta naisesta, joka vaiennetaan tai ohitetaan tehokkaasti. 

Sivuhenkilön tarina alkaa jo vuodesta 2015, jolloin Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, ilmestyi. Esikoisteoksesta julkaistiin Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kirjoittama arvostelu, jossa hän määritteli teoksen tylsäksi, koska se kertoo niin tylsästä aiheesta kuin omaksi itseksi kasvamisesta. Myöhemmin samana vuonna Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta miltä tuntuu saada palkinto sen jälkeen, kun on vaipunut masennukseen lyttäävän arvion takia. 

Rakkaudenhirviö on raameiltaan autofiktiivinen teos, mutta Sivuhenkilö on sitä vielä enemmän ja totisemmin, sillä se kertoo niistä syövereistä, joihin nuori naiskirjailija syöksyy luettuaan valtakunnan päälehdessä ilmestyneen "setämiehen" arvostelun teoksesta, johon hän on pannut likoon koko elämänsä. Olisiko romaani ollut aiheeltaan tylsä, jos se olisi kertonut jostain suuresta, miehisestä aiheesta? Olisiko teos ollut arvokkaampi, jos se olisi ollut mieheksi kasvamisen tarina? Seuraa masennuksen, epäuskon ja syrjäänvetäytymisen vuosi... Ja syntyy toinen kirja.

Kiinnostuin ensin Sivuhenkilöstä sen aiheuttaman kohun vuoksi ja luin sitten Turusen teokset aikajärjestyksessä. Hävettää myöntää, että ohitin Rakkaudenhirviön sen ilmestymisvuonna siksi, että pelkäsin sen olevan taiteilijuudessa rypemistä. Sitäkin se toki onkin. Minäkertoja tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi lapsuudenkodissaan, kotipaikkakunnallaan ja lopulta myös taiteilijapiireissä. Välillä hän ruikuttaa sitä, miten hänen lahjakkuuttaan ei tunnisteta. Onneksi se lopulta tunnistetaan, sillä en tiedä, miten minäkertojalle olisi muuten käynyt! Tavallisuus olisi ehkä tappanut hänet. 

Rakkaudenhirviö alkaa lapsuuden kuvauksesta ja lapsuuteen se myös ankkuroituu. Sieltä löytyy selitys pahaan oloon ja siellä sukelletaan suomalaisuuden mustaan ytimeen. Lapsuutta hallitsevat dominoiva äiti, tavallinen isä ja pikkupaikkakunnan ahdistavat käyttäymisnormit, jotka yrittävät puristaa päähenkilöä tiettyyn muottiin. Äidin mielestä hänestä pitäisi tulla siivooja, koska hän on hyvä siivoamaan, eikä hänestä kuitenkaan kukaan huolisi, koska hän on niin erikoinen.

Kerronta vetää herkullisesti satiirin suuntaan ja tylyttää vähän kaikkea ympärillään. Tavallisuus olisi niin turvallista, mutta siihenhän minäkertoja nimenomaan ei pysty. Äitiä kaikki tavallisuudesta poikkeava pelottaa, ja kertoja luo hänestä varsin ruman kuvan. Mutta eipä minäkertoja säästele itseäänkään.

Turusen teksti juoksee sujuvana, ja kammottavuudessaan nokkelana. Päähenkilö tuntee olevansa rakkaudenhirviö, joka ei ole koskaan saanut olla oma itsensä saati oikeastaan löytänytkään itseään tai tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. 

Vaikka kuinka viihdyin Rakkaudenhirviön matkassa ja nautin kärjistämisestä ja ironiasta, niin minäkertojan ylemmyydentunto löi välillä silmille. Sivuhenkilössä kaikki sellainen on kadonnut, ja kertoja on lähinnä hämmentynyt ja näkee itsensä osana laajempaa kuvioita. Kyse ei enää ole hänestä ja hänen urastaan ja kasvustaan, vaan laajemmin naisten luoman taiteen vastaanotosta. Lauseiden rytmi on pysynyt samana, mutta särmä on hioutunut ja lannistaminen tuntuu lukijalle asti. Sivuhenkilö on tunnelmaltaan rehellinen ja paljas, siinä missä Rakkaudenhirviö on riehakas ja uhmakas.

Molemmilla Turusen kirjoilla on ansionsa. Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan kerronnaltaan jopa rohkaiseva, koska se kehottaa etsimään ja kuuntelmaan omaa ääntään sekä venyttämään valmiiksi asetettuja rajoja. Sivuhenkilö on puolestaan manifesti, joka kysyy, miksi naisten on niin vaikea olla oma itsensä ja löytää paikkansa, saati saada arvostusta osakseen. Valmiit roolit ovat sellaisia, joihin harva nainen mahtuu.  

Olin viime syksynä kuuntelemassa Majanderin ja Turusen kohtaamista Helsingin kirjamessuilla. Tilaisuus oli kesympi kuin odotin, oikeastaan aika hyväntullinenkin, mutta yleisönä olleiden  naispuolisten kirjailijoiden määrä kertoo siitä, että aihe on tärkeä. Tilaisuus myös teki minusta entistä feministisemmän lukijan, sillä vierustoverini sähisi korvaani niin vähätteleviä sanoja kirjailijasta, että ymmärsin, kuinka syvällä meissä naisissakin ovat kaikki taiteen ja arvottamisen miehiset rakennemallit.  Kirjallisuuden kentällä on vielä paljon patriarkaalisia rakenteita, joiden purkaminen on vasta alullaan. Kuka sen saa määrätä, mitkä kirjallisuuden aiheet ovat kiinnostavia? Milloin tytöttely ja vähättely loppuvat? Varmaa on, että rakenteet uudistuvat kirja kerrallaan, ja Saara Turunen liikuttaa niitä molemmilla teoksillaan.




Rakkaudenhirviötä on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirja hyllyssä - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa, joissa on puolestaan varsin kattavat listat useista muista blogeista. Sivuhenkilö on tuttu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Tekstiluola, jossa on puolestaan pitkä lista muista kirjan arvioineista blogeista. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen molemmat sopivat kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Rakkaudenhirviö sopii myös kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika, 2. painos, 2017
Kustantaja: Poesia
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



tsirp tsirp

Pauli Tapion Varpuset ja aika -runokokoelma voitti Helsingin Sanomien kirjoituskilpailun vuonna 2017. Se todettiin siis tuolloin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Mieleeni on jäänyt Pauli Tapion hieno kiitospuhe palkintojenjakotilaisuudessa. Siinä puhui runous.

tsirp tsirp

Pauli Tapion runous vie mennessään johonkin, joka on sekä nykyisyydessä että iättömässä kiinni lujasti. Runoteoksen aloitusvirke on tällainen: Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa (s. 7). Lukijan on pakko ankkuroida itsensä äärettömään aikaan, ja samalla kohdattava  ääretön pienuutensa. Ihmiset ovat kiertäneet maapallon mukana vasta mitättömän lyhyen ajan, joten päiväkirjamerkinnän näennäisen epämääräinen ajoitus on loppujen lopuksi suhteellisen tarkka.

Heti seuraavaksi runon puhuja palauttaa itsensä pienempiin ympyröihin ja tarkkaan aikaan: On maanantai, pian toukokuu, olen veloissa, mutta myös maailmaan, jossa käydään sotaa: Ukrainassa, Syyriassa, Afganistanissa, Irakissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Kurdistanissa ja Jemenissä
käytiin sotaa. - - Kaikki on täällä yhtä aikaa, yksityinen ja yhteinen, sillä: Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin. (S. 7.)

Kyyninen tosiasioiden tunnustaminen tapahtuu hämmentävän hienoin virkkein. Kun pienten ja suurten asioiden välillä liikutaan ketterästi, lukija liitää mukana katoavassa ajassa:
Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, 
mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen. (S. 11.) 

Tämä runoteos vaatii siteeraamaan melkeinpä joka säettään. Se sinkauttaa lukijansa yhtä aikaa lähelle ja kauas, melankoliseen ihmisenä olemiseen. Onneksi on varpuset. Melkein joka runossa ne ovat hyvin lähellä.

tsirp tsirp

Runo Inferno on raju ajan ja aikojen sekoitus, jossa runon puhujan päiväkirjamerkinnät limittyvät uutisiin, joissa pakolaiset hukkuvat Välimereen. Ajallista perspektiiviä tarjoavat historiassa tapahtuneet toinen toistaan julmemmat teloitukset. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään? Miltä kaikelta se sulkee silmänsä?

6.8.2015  

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta. (S. 52.)

Lakonisista laueseista syntyy hiljainen hetki kuolleiden muistolle. Jää ihmetys. Kautta historian ihmisiä on kuollut ja tapettu mitä kamottavimmilla tavoilla, ja sama jatkuu yhä. Tapion runous ei pakene paikalta, vaan jää katsomaan tätä kaikkea.

Toinen yhtä vahvasti yhteiskunnallinen runoilija on Claes Andersson, joka kirjoittaa kokoelmassaan Sisäänhengitys, uloshengitys päiväkirjamerkintöjä sykyltä 2014. Niissäkin uutiset sekoittuvat omien päivien kulkuun. Sekä Tapion että Anderssonin runoissa on vahva tunne siitä, että ympäröivä elämä ja yhteiskunnalliset, maailmanlaajuiset tapahtumat, eivät ole kuin kosketuksen, ajatuksen päässä. Se mikä tapahtuu yhdelle meistä, tapahtuu meille kaikille. Tai vielä pitemmälle ajateltuna: mikä on tapahtunut joskus yhdelle meistä, tapahtuu koko ajan meillekin.

Tapio osaa myös leikkiä. Runot Sestina ja Kohde leikittelevät  säkeiden järjestyksellä ja niitä saa lukea monin eri tavoin yhä uudestaan. Tarinat vaihtuvat, puhe muuttuu. Runoissa on myös huumoria, mustaa tietysti, mutta sellaisena juuri osuvaa.

Ihminen on järjetön olio, tuhon aiheuttaja, Olkiluodon rakentaja  (virheitä, energiantuotanto on virhe), jota aika paiskii ajasta iäisyyteen ja ikuiseen Koti-ikävään: 
Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät, 
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain, 
mutta minä en usko ihmeisiin (s. 83).

On sanomattoman lohduttavaa, että kun ihmisiä ei enää ole, jotain jää Lappeenrannan torille: 

tsirp tsirp  



Varpuset ja aika on luettu muun muassa blogeissa Tekstiluola, Kirjasta kirjaan, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Kosminen k. on kirjoittanut teoksesta Runoreaktion. Helmetin lukuhaasteessa asetin teoksen kohtaan 5, kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutaleita sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Henriikka Tavi: Esim. Esa, 2.painos, 2007
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 85
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Loma on vaikeaa aikaa bloggaamiselle. Sitä luulisi olevan aikaa harrastaa, mutta niin vain näyttää käyvän, että talvella kertyneet rästihommat ja mökkielämä johdattavat pois koneen äärestä. Kirjat kulkevat mukana, joten niitä on kyllä tullut luettu, mutta 15 kirjan blogijono alkaa jo kääntyä stressiksi. Riennän sitä nyt vähän purkamaan ja aloitan runoilla, sillä Eino Leinon ja runon ja suven päivä iskee jo tällä viikolla, eli 6.7. Kuten näkyy, kirja on kuvattu jo maaliskuussa, mutta kuva sopii silti aika hyvin tähän suveen.

Kevään ja kesän aikana lukemistani runoteoksista riemukkain on ollut Henriikka Tavin Esim. Esa. Se voitti vuonna 2007 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja mielestäni täysin ansiosta. Lukemisen myötä Esim. Esa paljastui runohyllyni aarteeksi. Se on nerokas ja hauska, runoutta uudistava ja siitä riemuitseva teos. Se on kokeellinen ja runsas, täynnä vaikka mitä, mutta se ei silti aiheuta ähkyä. Se on ehtymätön. En osaa verrata Tavin runoutta mihinkään aikaisemmin lukemaani suomalaiseen runouteen, ellen vertaa sitä oikeastaan kaikkeen. Jollakin tavalla Tavi kirjoittaa perinteen ohi ja yli, on rohkeasti aivan omansa ja uusi.

Kirjan alku ei kuitenkaan ollut minulle helppo. Ennen kuin kirja virallisesti edes alkaa (ennen kustantajan tietoja), sanat alkavat juosta sivujen alareunoissa. Olin hämmentynyt.  Kuuluvatko alareunan sanat johonkin runoon? Mihin runoon? Kokoelman ensimmäisten sivujen jälkeen olin lähinnä puulla päähän lyöty ja mietin jo, että heitän kirjan nurkkaan: säkeet eivät liittyneet toisiinsa, en pysynyt ajatuksen perässä, runot eivät käyneet kohti. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, huomasin nauravani ääneen, enkä olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan. Olenkin nyt lukenut kirjan kolmeen kertaan ja luen siitä otteita uudestaan ja uudestaan.

Esim. Esa on sanojen ja elämän leikkiä. Siinä on kuvioita, tilanteita ja dialogia, joista muodostuu parhaimillaan aivan hillitön meininki. Runot eivät aina toimikaan erillisinä tapauksina, vaan kokonaisena pakettina, jossa saadaan seurata erään ihmissuhteen kaari, kirjoittamisen riemun räjähtäminen sekä kaupan päälle myös vauhdikas pyöräilymatka. Teoksen sivujen alalaidassa olevat sanat ovat nimittäin oma, itsenäinen runonsa, jossa seurataan erään sijaisen pyöräilyä. Pyöräilijä nimetään lopulta Henriettaksi. Nimihän on mukavasti melkein kuin Henriikka - onko Henrietta myös runoilijan sijainen?: tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä (S. 2- 4).

Pyöräilyn rytmi, jossa välillä poljetaan tasaista tietä ja välillä hengästytään ylämäissä, välittyy lukijallekin. Pyöräilijän tajunnanvirta, ohi kiitävät maisemat ja havainnot sekoittuvat, ja välillä - kun sivujen alalaidat ovat tyhjiä - kuljetaan vapaalla alamäessä. Juuri tämä kokoelman läpi kulkeva pyöräily oli se tekijä, joka teki kokoelmasta minulle yhtäkkiä läheisen. Kun hyppäsin tarvittaessa työhön kutsuttavan sijaisen pyörän "ritsille", alkoi tapahtua.

Teos on jaettu seitsemään osaan, joista ensimmäinen osa on kuin nimetön alkusoitto kokoelmalle. Se jäi itselleni hajanaiseksi ja tuntui vain keränneen irrallisia sanoja, hassutusta ja odotusta sekä ihmisiä sieltä täältä. Koin, että vasta ensimmäisessä numeroidussa osassa  Unissakävelyllä, polkeminen alkoi rullata. Runojen muodot heittäytyvät laatikkomallisiksi tai rivit harventuvat, lauletaan kehtolaulu ja haetaan aallokosta rytmiä. Nyt olen täysillä mukana.

Toinen osa Rose kertoo rakkauden tarinaa, vaikka jo ensimmäinen runo julistaa otsikollaan EN SIEDÄ KERTOMUKSIA RAKKAUDESTA. Löydän pääskysen muotoa ja rikottuja säkeitä sekä laatikkomallisen runon keskeltä ruusun kuvan. Seksiäkin saadaan.

Kolmas osa Tietyömaa ei ole tietyömaa vaan sijaisen työmaa: Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Hän föönää tukkansa risuiksi. Nimeni on Henna ja toimin tänään Mariannan sijaisena.  - - (S. 47.). Naurattaa. Naurattaa ääneen. On runoharjoitus ja yläkoululaisen tekstiä - runoilija itse yläkouluikäisenä - ja pahuksen tarkka kuvaus oppituntidialogista: sijainen esittelee itsensä ja aloittaa opetuksen, jonka joutuu koko ajan keskeyttämään, koska oppilailla on sitä ja tätä kommentoitavaa. Koulumaailman arki ja toisaalta kirjoittamisen opettamisen tai oppimisen lait saavat kyytiä. Voiko runoutta suitsia ja asettaa kaavaan? Asettuuko mikään sellaisiin raameihin, joihin sitä yritetään pakottaa? Henriikka Tavilta voisi myös tilata uuden, vähän villimmän aapisen:

O

on kolo, johon sopii jomottava molo.
Ooh hohottaa Goljata, opo
on onnellinen. (S. 48.)


Kolmannessa osassa Esa heitetään kuvioihin kirjoitusharjoitukseen keksittynä erisnimenä, mutta hän nousee pääosaan vasta kokoelman neljännessä osassa Halusimme ehdottomasti:
Esa on nyt maisemissa.
Soita sille ja kesytä se. (S. 59.)

Rakkaussuhde Esan kanssa kuitenkin päättyy. Kaikki olisi kamalan surullista, mutta (apua!) taas minua naurattaa:

Onneksi Esalla on vahvat refleksit.
Jotain jää jäljelle:
Hirvivaara. Jyväskylä.


_____________


Erno, Martti ja Arnu.
Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin tuulee. (S. 61.)

Runoon vedetty viiva kertoo paljon. Mitä jäi jäljelle Esasta hirvivaaran alueella Jyväskylässä? Onko rakkaus yhtä hirvivaaraa vai oliko Esa hirvi? Viiva päättää Esan tarinan, mutta viivan alle jäävät Erno, Martti ja Arnu... Heistäkin voisi kertoa tarinat. Ja koska ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin luulee, niin ehkä hän ei ole niin onnellinen tai onneton kuin tuuleekaan, koska osuuhan noita erityisnimiä jokaisen kohdalle useampia. Tietysti joku on aina enemmän kuin muut, ja se joku voi olla nimeltään esim. Esa.

Teoksen viides osa on taas jotain uutta. Kävely hautausmaalla on ihmiskohtaloita ja surua, surupuhetta. Laatikkomalliset runot ovat saaneet kehykset ympärilleen. Ovatko ne kuin hautakivia, kuolinilmoituksia? Kehystetty hei-sanojen laatikko kertoo hyvästeistä riipaisevasti. Joku hei on viimeinen.

Kun nyt olen melkein teoksen lopussa, luulisi vuorossa olevan jotain kokoavaa. Mutta ei ole. Sen sijaan osa VI Elokuu kiihdyttää tahtia. Miten toimii runo, jossa luetellaan si-päätteisiä sanoja tai miten toimii ristin muotoinen runo? Tai yhden sanan mittaiset lauseet jonossa: Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen. - - (S. 83.) Ovatko ne runo? Täytyykö niiden toimia? Töks. Töks. Entäs neliö kirjaimia, joista muodostuu sanoja, joiden sanarajat sekoittuvat hilpeästi tähän tapaan: - - TISSIRPALEPAKKOMENNUSSIINTÄÄLLÄÄVÄRINÄRKÄSTYSTÄ - - (S.85).
Kirjaineliön tekeminen on varmastikin vienyt hetken aikaa, mutta kaiken tämän työn jälkeen lukija kysyy: mitä runous oikein on?

Henriikka Tavin vastaus tuntuu olevan, että runous on mitä vaan, mutta ainakin se on loputon leikki (tai pyörämatka). Kirjainten, sanojen katkeamatonta virtaa, jota voi muotoilla ja järjestellä miten haluaa. Täytyykö sen olla mitään muuta? Runous alkaa ennen kuin mikään teos alkaa ja jatkuu vielä virallisten sivujen päätyttyä.

Lukijana joudun lopulta hyppäämään ritsiltä, koska sivut loppuvat. Kiitän runoilijaa (tai ehkä hänen sijaistaan) kyydistä ja jätän hänet jatkamaan loputonta leikkiään: Tässä kohdin luettelo katkeaa ja alkaa valua takaisin kohti selkärankaa jonka päässä on huppu ja huppu päässään hän istuutuu puistonpenkille, ottaa sen pois päästä, joka on suulas hän tuntee itsensä oudoksi haluavan. Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä  (S. 89 - 91.) 

Esim. Esa on luettu ainakin blogeissa Jäljen ääni ja Onko kaunosielusta kyborgiksi?, jossa muutamista kokoelman runoista on tehty mainiot analyysit. Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 42. Esikoisteos.

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weselius: Alma!, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 207
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Nyt kuulen äitini äänen: Elina! Jos oikein tuhmasti tein, niin perään tuli vielä toinen nimikin. Tiedättehän äänensävyn, jolla äidit toruvat tyttäriään, joiden käytös ei ole soveliasta? Sellainen ääni kajahtaa, kun katson Hanna Weseliuksen esikoiskirjan kantta: Alma!  Ilman muuta äidin pitäisi torua myös Almaa, Alma Mahleria, joka hyppi sängystä toiseen ja aiheutti vakavasti otettaville historian kirjoittajille ylimääräisiä harmaita hiuksia synnyttämällä  Alma problem -nimisen ilmiön. Hyi sinua Alma! Nyt teit tuhmasti!

Niin, nuo suurmiesten heikot lenkit, epävakaat vaimot, jotka saattavat sotkea elämäkerrallisen materiaalin, joita heidän miehistään jää jälkipolville. Osaavatko he käyttäytyä, ymmärtävätkö he aviomiestensä arvon? Missä ovat kadonneet kirjeet? Vaimot polttivat. Missä ovat autenttiset sävellykset tai käsikirjoitukset? Ei kai vaan löydy vaimon raapustelemia merkintöjä niistäkin. Pahimmassa tapaukseessa vaimot menevät ja elävät paljon kauemmin kuin miehensä, (Almakin 50 vuotta Gustav Mahlerin kuoleman jälkeen), jotta ehtivät sotkea kuolleitten miestensä elämät aivan täysin. Totuutta, kaunista neron elämänkaarta, on miltei mahdoton tavoittaa, jos vaimo pääsee sorkkimaan materiaalia.

Alma! voisi siis olla historiantutkijoiden moittiva huudahdus, mutta se ei ole, vaan se on nykynaisen moite Almalle, joka ei ottanut ohjia omiin käsiinsä, vaan asettui suurmiehen vaimoksi. Alma! on paheksuntaa naiselle, joka kehtaa luopua omasta urastaan miehensä uran tähden. Samalla äänensävyllä Suomessa voitaisiin moittia vaikkapa Fredrika Runebergia. Tosin Alma  Mahler on sentään jo 1900-luvun nainen, joten eikö hänen nyt viimeistään olisi pitänyt ruveta heräämään oman uransa rakentajaksi eikä etsiä elämäänsä taiteilijaa toisensa jälkeen sen sijaan, että olisi etsinyt taiteilijan itsestään, omasta sisimmästään. Weseliuksen kirjassa Almaa moititaan lehmäksi, joka märehtii tytyväisenä pellolla, eikä viitsi kääntää päätänsä tuulta päin. Alma, miksi sinä annat tämän tapahtua? kertoja kysyy (s. 56).

Miten Alman tarinaan liittyvät nigerialaiset koulutytöt, yli 200 kadonnutta tyttöä, joiden kohtalosta ei kukaan tiedä mitään? Miten kaikki liittyy suomalaiseen kuvataiteillija Ainoon tai lakimieheen, jolla on synnillinen suhde 16-vuotiaan Abdin kanssa tai veljeänsä elättävään tyttöön tai Välimeren ylittäviin pakolaisiin tai turkulaiseen tanssijattareen? Monellakin tasolla, joita kaikkia ei tosiaankaan tarvitse edes tietää. Mieleeni nousee sellaisia asioita kuin naisten arki, oma arkeni, naisten seksuaalisuus, naiset uhreina, naiset julkisena riistana ja naiset oman elämänsä rakentajina.

Sitten voinkin kääntää katseeni peiliin: Kuinka paljon omassa elämässäni on rakenteita, jotka ovat jonkun muun kuin itseni asettamia? Teenkö asioille mitään? Tuomitsenko itse naiseuden tietynlaiseksi? Moitinko Almaa, moitinko turkulaista eroottista tanssijaa? Entä kasvatanko tyttäriäni alistumaan naiselle sopivaan käytökseen? Miksi? Myönnän, että pelkään heidän puolestaan. Luoja varjele heitä joutumasta tilanteisiin, jossa he joutuisivat alistetuksi sukupuolensa takia, ehkä jopa väkivallan uhreiksi. Jos heitä ei nähdäkään yksilöinä vaan naisina. Kuten Välimeren ylittävät ihmiset nähdään massana, pakolaisina.

- - Minä haluaisin pelastaa sinut ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? Sukupolvien ajan kasaantuneen sivistyksen ja oppineisuuden erittämä harmaa aine, joka leviää kaikkialle ja yhdistää kaiken kaikkeen, tekee asioista niin suhteellisia ja niin monimutkaisia että joudumme siristelemään, ottamaan etäisyyttä itseemme ja koko hemmetin maapalloon. Meitä vaivaa ankara ikänäkö, Alma, enempää minä en nyt tässä osaa tästä sanoa. (S. 92.)

Alma! ravisteli, suututti ja naurattikin. Tätä kirjaa on suositeltava kaikille, ihan kaikille. Kirjan fragmentaarisuus, hajoavat hetket, paljastavat kuvat, naistenlehtien neuvot ja hienot zoomaukset suorastaan huimaavat. Minulle kirja toimi joka tasolla. Siinä oli historiaa, nykyaikaa, naisia ja heidän elämäänsä. Aino nousi arjen sankarikseni ja lakimiehestä kuoriutui hyväntekijä - he ovat naisia, jotka pitävät puoliaan ja pitävät myös toisten naisten puolta. Nuori tyttökin selviää, aivan varmasti. Kirja antaa kuin antaakin myös vastauksia niihin kysymyksiin, joita se herättää. Lukekaa, etsikää ne! Nyt käsken: Fredrika! Alma! Olga! Taina! Anna! Maija! Älkää kääntäkö selkäänne tuulelle!


Kirjablogeissa kirja on saanut paljon huomiota. Kannattaa lukea P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin arvio, jossa Alma! on myös koettu hyvin ravistelevasti. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei innostunut ja Paula tunsi etäisyyttä. Kirjatimpuri kyselee, kuten minäkin. Tuija, Maisku ja Arja kehuvat kirjaa, ja sehän voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Mielestäni aivan ansiosta.

HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 35. Kirjan nimeesä on erisnimi saa nyt arvoisensa täytteen. Alma! riittää. Kirja sopii myös Sivutiellä -blogin feministiseen lukuhaasteesen.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, 6. painos, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miau! Nuolen huuliani tyytyväisenä ja alan kehrätä - olenhan latkinut kupillisen kirjanystävän kermaa.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on lukukokemus, joka jättää mielen sopivasti hämilleen ja häiritsee ajatuksia pitkään. Se tempaisee mukaansa rajulla alullaan, vakuuttaa kauniilla kielellään ja pyörittelee lukijan keskustelemaan kissan kanssa ja tuntemaan boan syleilyn ihollaan. Se etsii menneestä syyn nykyisyyteen ja näyttää, miten sota kohtelee elämää.

Kirjassa on ihmisiä, eläimiä ja kotimaita. On poika ja äiti, Bekim ja Emine, on käärmeitä ja kissoja, on Suomi ja Jugoslavia. Aiheina perheen tarina, Jugoslavian sota, vuosisatoja vanhat perinteet ja kulttuurien väliset erot, teemoina yksinäisyys, pakolaisuus, identiteetin etsiminen ja tietysti - rakkaus.

Kirjan vahvuus on siinä, että se punoo kaikki nämä aiheet ja teemat yhteen ilman kliseiden häivääkään. Miltä tuntuu kun ei ole sitä eikä tätä, ei kuulu oikein mihinkään maahan ja edustaa seksuaalista vähemmistöä? Vaikka kuinka yrittää elää kissojen tai käärmeiden kanssa, yksinäisyys ja pelot eivät hellitä. Saisiko pelkoineen päivineen olla minä, sellainen kuin on? - - Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. - - Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. - - (S. 74.)

Kissani Jugosalavia kertoo pojan tarinan ja äidin tarinan, joista muodostuu jatkumo. Ei ole toista ilman toista; toinen selittää toista. Äidin, Eminen, tarina alkaa Jugoslaviasta Kosovon albaanien keskeltä, 1980-luvulta. Albaaninaisen elämässä perinteillä on vahva ote, ja naisen ja miehen roolit ovat selkeät. Itse asiassa Eminen tuntemukset 1980-luvun Kosovossa muistuttavat 1800-luvun lopun suomalaisen kirjallisuuden naishahmojen tuntemuksia: Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvolle eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää, vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai - lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenän kautta. (S. 27.)

Kaiken vanhan ja totutun, kaiken varman, tuhoaa Jugoslavian sota. Tuhon pohja luodaan enteellisesti Eminen hääpäivänä, kun tuleva aviomies rikkoo röyhkeästi perinteitä. Myöhemmin Eminelle paljastuu, että juuri hääpäivänä myös Jugoslavian historia oli lähtenyt kulkemaan omaa kulkuaan. Historialle ei kukaan voi mitään, ja perheen kohtalona on pakolaiselämä Suomessa, jossa Jugoslavian uutisia seurataan televisiosta. Vanha kotimaa raunioituu, kuten perhekin: poika kasvaa Suomessa käärmepainajaisissa ja kahden kulttuurin puristuksessa. 

Äidin ja pojan kautta kirja kertoo kolmannenkin elämäntarinan. Se on tarinoista surullisin, menetetty. Se tarina on miehen, Bajramin, joka valitsee aseen ja kuoleman sijasta perheensä ja pakolaisuuden. Isä pelastaa perheensä sodan keskeltä hyvinvointivaltio Suomeen turvaan. Mutta miten täällä käy miehen, jonka identiteetti perustuu vahvaan patriarkaaliseen perinteeseen? Miten käy arvostetusta suvusta tulevan miehen, jolla ei ole enää kotimaata, eikä sukua turvanaan?  Suomessa patriarkaalinen hegemonia mureni sata vuotta aiemmin, 1800-luvun lopussa. Täällä miehen pitää nykyisin lunastaa omalla käytöksellään yhteisön arvostus, eikä se ole hänelle sukupuolen mukana saatu syntymälahja.

Bajram, syntymästään asti kunnioitettu, ei saa Suomessa minkäänlaista arvostusta osakseen. Hänellä on väärä ihonväri, väärä kieli ja uskonto ja väärät asenteet ja tavat: En ole koskaan nähnyt tällaisia ihmisiä, Bajram sanoi. He jäävät katsomaan kuin puut tai patsaat, hän nauroi ivallisesti, katsokoot sitten. Eikä hän suostunut ymmärtämään, kun yritin selventää, että he katsovat luultavasti siksi, että he eivät halua meitä tänne, heidän maahansa. (S. 169.)

Kissani Jugoslavia avaa ajattelua moneen suuntaan. Se toimii, kuten vaikuttava kaunokirjallisuus toimii. Varsinaisen kaunokirjallisen herkkukerman siitä tekee sen maagisuus - ne arvoitukselliset kissat. Erityisesti ensimmäinen kissa, joka jatkaa kunniakkaasti kirjallisuuden kissahahmojen perinnettä. Mieleeni tulivat Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon Begemot, joka röyhkeydellään ja ilkeydellään voittaa melkein itse Saatanan. Entäs Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä tuttu Maukka! Omahyväinen ja nautinnonhaluinen taiteilija ja laiskottelija Maukka sopisi hyvin Statovcin kissan sisarhahmoksi. Onhan näitä muitakin: Liisa Ihmemaassa -tarinan Irvikissa ja Fedja-sedän neuvokas kissa Matroskin... Kissat ovat persoonia.

Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä. Entäs jos kissan kanssa heittäytyy parisuhteeseen? Miten selittää asia sukulaisille tai itselleen? Bekim löytää ensimmäisen kissansa, vastustamattoman viettelijän, baarista, ja koska Bekim on biseksuaali, kissa voi olla mies tai nainen, sen ei ole väliä. Kissan ja nuoren miehen parisuhde näyttää, että sukupuolella ei ole niin paljon merkitystä kuin osapuolten luonteilla ja traumoilla. Kuten rakkaussuhteissa yleensä, myös Bekimin kissan viehätysvoima on aluksi vasustamaton, mutta paljastaahan kissa lopulta kyntensä.

Kyntensä näytti myös Pajtim Statovci voittamalla tällä esikoisteoksellaan Helsingin Sanomien kirjapalkinnon viime vuonna. Tällaista lisää!


Kissani Jugoslavia on herättänyt kirjablogeissa ihastusta ja täysin aiheesta. Kannattaa käydä lukemassa arvioita esimerkiksi näistä blogeista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T., Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä...

HelMetin kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi, 2012
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 141
Kansi: Elina Warsta
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2012
Blogistanian Finlandia -palkinto 2012


Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on vaikuttava kirja. Ja niin tällaisen nälkävuosiin 1867-68 sijoittuvan kirjan pitää ollakin. Nälkä repii lukijan sielua ja avuttomuuttaan tekisi mieli ulvoa ääneen, kun nälkäiset ihmiset kaatuvat hankeen kuolemaan. Voiko hirveämpää kuolemaa kuvitella? Nälkävuotta lukiessa on pakko rämpiä tuhansien suomalaisten askelissa ja etsiä ruokaa keskeltä valkoisuutta - hankea ja kuolemaa.

Nälkävuosi koetaan kolmesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen ja vaikuttavin näkökulma on torppariperheen kärsimys: Korpelan Juhani ja Marja, sekä lapset Mataleena ja Juho saavat kovimman mahdollisen kohtalon. Juhani jää torppaan kuolemaan nälkään, ja Marjan on lähdettävä kerjuulle lasten kanssa. Marjan ja lasten matka on toivoton, ja se kohoaa ikään kuin lauluksi, jota lukijan on pakko kuunnella.

Ehkä kirjaa ei edes pystyisi lukemaan, jollei välillä seurattaisi Helsingissä asuvia Renqvistin veljeksiä, Teoa ja Larsia. Heitä ei puute vaivaa. Vaikka hekin pohtivat shakkilautansa ääressä kansakunnan kärsimystä, kärsimys jää heille etäiseksi. Teo tuntuu ristiriitaiselta persoonalta, jopa häikäilemättömältä ja julmalta tyypiltä, joka kuitenkin yltää kirjan inhimillisimpään tekoon. Ihmisten hätää hän ei lopulta pysty ohittamaan: Ruumiita Teo oli nähnyt tämän matkansa aikana useampiakin pitkin tienpientareita, mutta nainen oli ainoa, jonka hän näki kuolevan. Se kävi nopeasti, ilman dramatiikkaa. Nainen vain putosi eikä enää noussut. Kuin maa olisi imaissut sielun uumeniinsa ja jättänyt jälkeensä tyhjät kuoret. 

Kolmantena näkökulmana on senaattorin näkökulma hirveään nälkävuoteen. Häntä vaivaavat tuskalliset näyt kärsivästä kansasta ja hän pohtii, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Olisiko valtiolla ollut mitään mahdollisuuksia auttaa kuolevaa kansaa? Hätäaputyömaana rakennetaan Helsinki-Pietari-junarataa, mutta nälkä ja kulkutaudit riehuvat ratatyömaankin varrella. Miten teettää töitä ihmisillä, joilla ei ole voimia edes kävellä? Eikä ruokaa ole missään.

Paleltuneita perunoita ja surkeita vellejä keittävät talolliset, jotka jakavat omasta vähästään, ovat kuin enkeleitä tässä kirjassa. Joka kerta, kun joku hyväsydäminen ihminen antaa Marjalle ja lapsille kyydin reessään, lukija haluaisi rynnätä kiittämään hyväntekijää. Vaikka nälkä tekee ihmisistä eläimellisiä, myös armeliaisuutta löytyy. Se on ihme.

Nälkävuosi on valkoisuudessaan häikäisevä kirja. Se on kieleltään tarkkaa ja kirkasta, mutta samalla kuin kauneinta runoutta. Siinä ei ole mitään turhaa: Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllahtää pellolla tai hänen sisällään.

Tämä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen soisi lukevan. Jokainen, joka astuu Marjan suksille hänen jättäessään miehensä kuolemaan nälkään ja kulkee hänen mukanaan hänen yrittäessään vetää ja kantaa lapsiaan lumihangessa, kulkee sellaisen matkan, ettei olisi osannut kuvitellakaan.

Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2012, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Blogistanian Finlandian. Sitä on myös blogattu paljon. Lumiomenan Katja kirjoittaa Nälkävuodesta upeasti. Kirjaan ovat ihastuneet myös mm. blogit Villasukka kirjahyllyssä  ja Morren maailma.