Kristiina Harjula: Pispalan kiviä, 2013Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 204
Tytön äiti oli kaunis, ja isä rakasti sitä. Joskus iltaisin he juoksivat kolmisin pitkin Rinnetietä siihen kohtaan, missä näkyi Näsijärven rannaton ulappa ja melkein koko Tampere. Siinä isä sanoi, että kattos plikka kaupungin valoja, ja Näsijärven rannalle kohosi Nyyjorkki.
Kristiina Harjulan Pispalan kiviä herättää 1950-luvun Pispalan henkiin. Lukiessani minusta tuntui, kuin olisin elänyt Pispalan arkea. Ympärilläni olivat Pispalan ihmiset, kunnon työläiset: kuulin heidän puheensa ja heidän askeltensa äänen sorateillä, näin heidät kulkemassa puutalojensa pihojen poikki. Ja Pispalan maisema on aina kaunis, sillä joka suunnassa siintää järvi: pohjoisessa karu Näsijärvi ja etelässä tyyni Pyhäjärvi.
Kirja on kerrottu päähenkilön, Railin näkökulmasta. Raili on pieni tyttö muuttaessaan Pispalaan ja käy lopuksi vielä aikuisena katselemassa Pispalan tuttuja maisemia. Vain pieni väläys katsotaan Railia mummun näkökulmasta. Kirjaa voisi pitää siis tamperelaistytön kasvutarinana tai muistelmina.
Aluksi ovat Mirjami ja Aimo, surullinen tyttö ja iloinen poika. Heidän tiensä kohtaavat ja kohtauksesta syntyy Raili. Aimo yrittää unohtaa Mirjamin ja Railin olemassaolon, mutta Aimon äiti määrää poikansa kantamaan vastuunsa. Ja Aimo kantaakin, eli Mirjami ja Raili tulevat Pispalaan mummun taloon asumaan. Siitä alkaa Railin onnellinen lapsuus. Pispalasta löytyy kavereita, pihaleikkejä ja onnellinen perhe. Ja ennen kaikkea löytyy ihana mummu, jonka kultasilmä Railista tulee heti ensinäkemältä.
Sitten Pispalaan muuttaa Eedit, joka tuo mukanaan palan Pariisia. Eikä mikään tule enää entiselleen, sillä Eedit tuo mukanaan myös vapauden kaipuun. Raili ei olekaan enää isän tyttö, vaan isä alkaa katsoa ohi. Isän huutaminen ja äidin itku alkavat kuulua yhä useammin, ja lopulta Pispalan seinät murenevat ja lapsuus loppuu.
Mirjami ja Aimo yrittävät toki pitää rakkautensa kasassa, mutta Mirjamin ahdistus ei hellitä eikä Aimon ilo pysy neljän seinän sisällä. Äidin surumielisyys pakahduttaa Railin ja pakahduttaa lukijan: Kun isä lauloi, äiti suli. Ja nauroi. Äiti nauroi sitä uutta naurua, mitä Raili oli alkanut vahtia. Sitä varten piti vähän väliä juosta ylös ja alas rappuja tarkastamassa, kestikö se, pysyikö nauru. Piti juosta yhä useimmin ja nopeammin, koska piti varmistaa, ettei ole hätää.
Onneksi Raililla on mummun syli, johon on ihana käpertyä ja joka on siinä aina. Mummu on turvallinen ja viisas ihminen: -Mitä sää nyt semmottia. Ei tässä kukaan ole toistaan paremmin osannu ja ollu. Tämmöstä tää on tää ihmisen elämä. Tulee sanotuks semmosta mitä ei tarttis, eikä tu sanotuks taas semmosta mitä tarttis. Siinä sitten kolhitaan ja satutetaan vaikkei tarkoteta, ku ei me osata toinen toistemme kolhuja ja syvempiä haavoja tiätää.
Voi, että minä nautin tästä kirjasta! Lukemisen jälkeen pispalalaisten arkielämä hyrrää edelleen korvissani mehevänä Tampereen murteena. Vaikka arki on kovaa, se ei näännytä, sillä Pispalassa elämä hyväksytään sellaisena kuin se eteen tulee. Pienillä pihoilla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa salaisuudet. Välillä maristaan ja haukutaan naapuria, mutta tosipaikan tullen autetaan jokaista, sillä elämä on kaikille perimmältään yhtä tiukkaa: Tavalliset ihmiset eivät voineet, tavallisten ihmisten oli pakko ja tavallisten ihmisten piti kestää ja selviytyä. Se oli niitten elämän tarkoitus.
Kirjan kerronta on elämänmakuista ja silti kaunista. Pienet hetket, puheet, tunnelmat ja tekemiset on kuvattu ilman suuria eleitä, mutta niin, että lukija välillä häikäistyy tavallisen ihmisen elämän hienovireisyyttä ja kipuja. Pispalan naisten kahvittelun keskellä lapselle tulee eimitäänhätää-olo ja yhteisymmäryys naisten välillä piirretään muutamin lausein: -No voi yhren kerran sun kanssas Kerttu, mummu jatkoi vähän ajan kuluttua eri äänellä kuin ensin, ja kummatkin katselivat toisiaan eivätkä pitkään aikaan sanoneet mitään, eikä Raili ollut koskaan nähnyt sellaista hiljaisuutta, jossa oli niin paljon sanoja. Kahvipöydässä tuntui olevan kermanekan, pullanpalojen ja vanhojen nuhraantuneiden lautasliinojen lisäksi mukana myös Kertun ja mummun pitkät elämät.
Ihmettelen, jos tämä kirja ei ole tämän vuoden esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Tarinauttisen Elma Ilona on myös ehtinyt lukea Pispalan kiviä ja piti aivan yhtä paljon lukemastaan. Tarttukaa, hyvät ihmiset - varsinkin tamperelaiset - tähän kirjaan!
