Volter Kilpi: Alastalon salissa

Volter Kilpi: Alastalon salissa, 2007, I painos ilmestyi vuonna 1933

Kustantaja: Otava

Sivuja: 826

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Parkin, parkkilaivan,  kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen haahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon möljän kyljessä, ja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin istumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa keinutuolin puuta! Mitäs parkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa metsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin merimiehen kirous, ja mihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat.  - - Astuen peninkulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan! Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! (S. 378 - 379.)

Näin puhelee Hermanni Alastalo pitäjän miehille oman salinsa keinutuolissa istuessaan. Miehet ovat kokoontuneet allekirjoittamaan sopimusta uuden kolmimastoisen purjelaivan varustamisesta, ja yrittäjähenkeä on ilmassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa pikku juttu, sillä varustaminen vaatii rahaa ja uskallusta. Mukaan on kutsuttu kaikki, joilla mahdollisesti olisi ylimääräinen rahasumma siihen sijoittaa. 

Miehet eivät ole ensimmäisetä kertaa pappia kyydissä. Laivoja on varustettu ennenkin. Ne ovat kasvaneet joka kerta, ja nyt tavoitellaan jo kolmimastoista parkkia, jonka vesille saaminen vaatii koko pitäjän yhteistyötä. Varustamisessa on toki riskinsä ja miettiä voi myös sitä, onko haaste jopa liian iso ja tuiki tavallisille kyläläisille sopimaton. Kurotellaanko jo ahneuden puolelle? Juuri oikeanlaisen hengen luominen on nyt tärkeää, ja siinä Alastalo itse on mestari.

Volter Kilven Alasatalon salissa on klassikoiden klassikko. Se on myös maineeltaan pelottavin kotimainen klassikko, jonka lukemisen yrittäminen on suoranainen uroteko. Syynä on Kilven rönsyilevä kielenkäyttö, jossa luvut venyvät pitkiksi, kappaleet saattavat vyöryä kolmen sivun mittaisina ja yksi virkekin jatkua toisen sivun puolelle. 

Kirjan juonihan ei ole järin nokkela ja sen voi tiivistää lyhyesti: Lounaissuomalaisen saaristopitäjän miehet kerääntyvät Alastalon saliin sopimaan parkkilaivan varustamisesta. Alastalon emäntä, Eevastiina, on pannut parasta pöytään ja vieraiden kestitseminen on suunniteltu viimeisen päälle. On kahvit ja sämpylät tervetuliaisina, lisäksi tietysti rommitotit ja pitoruuat. Ennen kuin päästään allekirjoituksiin asti, kuullaan monet tarinoinnit, muistelut, kiistelyt ja aprikoinnit, kuuluisimpana tapahtumana yhden luvun mittainen Härkäniemen piipun valinta. Tämä tosin koetaan jo kirjan 3. luvussa: Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä (s. 51.) Ajankulu nipistää kirjan 800 sivusta perästi 70 sivua, joten tästä voi päätellä, että noin kuuden tunnin tapahtumia ei ole yritettykään tiivistää, vaan annetaan reilusti tilaa päähenkilöiden tuumailuille, eli tajunnanvirralle.

Tajunnanvirtatekniikka oli vuonna 1933 uusi kirjallisuuden keksintö, ja maailmalla se oli James Joycen ominta tyyliä. Volter Kilpi käyttää tekniikkaa niin oivallisesti, että kirjan kolme päähenkilöä: Alastalo, Härkäniemi ja Pukkila tulevat luonteiltaan lukijalle läheisiksi ja rakkaiksi - siis jopa perikateellinen Pukkilakin. Kirjan henkilökuvaus on vertaansa vailla. 

Kolmikon luonteet täydentävät toisiaan niin, että yhteistyössä he saavat koko pitäjän loistamaan. Yritteliäin ja lipevin on ilman muuta Alastalo, joka on osanut toimia joka käänteessä oikein ja kohonnut pikkuhiljaa pitäjän toiseksi mahtavimmaksi herraksi. Hänen kannoillaan astelee vakaasti Härkäniemi, luotettava järjen ihminen, jolla on taipumus myös nähdä kauneutta siellä, minne se kuuluu. Viisaus tuntuu myös keskittyvän hänen päähänsä. Pukkila puolestaan pitää polttoaineenaan katetutta, joka saa hänet singahtelmaan sinne tänne. Kielenkärki on hänellä usein kerkevämpi kuin äly. Pukkila on hyvin tietoinen heikkoudestaan, ja se myös harmittaa häntä. Hänen sisäinen kamppailunsa ja nöyrtymisen hetkensä ovat kirjan herkullisimpia (ja ehkä lopulta jopa liikuttavimpia) kohtauksia. 

Miehet tuntevat toisensa, tuntevat paikkansa yhteisössä ja arvostavat toisiaan: Alastalo, Pukkila ja Härkäniemi ovat myös kyntäneet maailmanmeriä yhdessä ja yksin, vieraat satamat ja kaupankäynnin salat ovat heille tuttuja. Kilven sankareita ovat saariston yritteliäät talonpojat, jotka eivät siis ole porvareita, vaan ahkeria maanviljelijöitä ja merimiehiä, jotka omalla työllään, rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään rakentavat vaurautta ympärilleen. 

Alastalon salissa on miesten sankaritarina. Miehet tekevät suuria tekoja ja ottavat riskejä. Heitä  odottaa kotona vaimo, joka organisoi tilan työt ja hoitaa ruuan pöytään koko väelle. Ainut joka ymmärtää ihailla naisväkeä, on romantiikkaan taipuvainen vanhapoika Härkäniemi, jonka katse huomaa Eevastiinan ahkeroinnin ja tuumailee: En minä kyllä ylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja pohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja työn veroiseksi vain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun vältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä kuitenkin ymmärrän tuntea ihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä, jatkoi hän ajatuksensa vakoa, että on niitäkin, joilla ei elämä ole järjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja vastaanpunnaavan, kiskomista työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa läjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain hartia vääntää onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja varvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla juoksuhypyllä tuulen hännissä ja tyhjän kintereillä, tuoksia tomua paikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata pölynä entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen olisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta turhaan juoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta kaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä palaa samoille hulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattomilla liikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi ja olla elämänikänsä Eevastiina, jotta kuluneen rinnalla kukoistaisi nuoruutensa vuorolla Siviä samoille naisen osille, juosta ihmiselämä jäniksen kintuilla, joilla loikkimallakin kerjetään kehässä lähtöpuskalle takaisin. (S. 227 - 228.)

Härkäniemi yrittää siinä oivalluksen hetkenänsä osoittaa myötuntonsa Eevastiinan hääräilyyn ja työhön, mutta mitä tekeekään Eevastiina - hän kirkastuu Härkäniemelle ja motkottaa tälle suut silmät täyteen - motkottaisi enemmänkin, jos olisi suussa enemmän kieliä:  Rääkkää jumalakin, kun on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden kielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista kaikkien pääpahnoissa! (S. 231.)

Kirja on hauska. Hauska klassikko on poikkeus, mutta tässä tapauksessa se on monen tekijän summa: Ensinnäkin laivanvarustaminen on positiivinen asia ja kyläläisten yritteliäisyys on positiivinen asia. Lisäksi vanhat tarinat purjehduksista ja kaupankäynnistä sekä tullimiesten huijaamisesta ovat hauskoja. Kaiken kruunaa miesten ajatuksenjuoksu, joka on ketterää ja monipolvista ja jokaisella täysin oman persoonansa mukaista. 

Lounaismurteen mehevät sanonnat, purjelaivojen rakentamiseen ja purjehtimiseen liittyvä sanasto sekä maanviljelyssanasto - onhan niissä nykylukijalle, varsinkin kaupungistuneelle sisämaan kasvatille, vähän pureksittavaa. Välillä kieli tuntuu jäljittelevän kalevalaista helkyttelyä ja välillä taas Aleksis Kiven etelähämäläistä nuottia ja rönsyilevää kerrontaa. Rönsyilyn Kilpi vie vielä astetta pidemmälle. Kilven ominta virtuoosimaista kielenkäyttöä lienee se, että virkkeiden rytmi ja toisto tuntuvat herkuttelevan suomen kielen mahdollisuuksilla, eikä teos missään nimessä toimisi tiivistetynä. Suomen kieli kukoistaa joka sivulla aivan ennennäkemättömissä ulottuvuuksissaan. Alastalon salissa on siis myös kaunis klassikko, suomen kielen juhlaa. 

Kirja ansaitsee yhä uusia lukijasukupolvia, ja toivoisin, että sen maine vaikeana luettavana karisisi. Se on herkku kaikille kirjallisuuden ja suomen kielen ystäville, mestariteos. Kiitän Juha Hurmetta, joka aloittaa teoksensa Nyljetyt ajatukset noin kahdeksan sivun mittaisella ylistyksellä Alastalon salissa -teoksesta. Se sinetöi oman päätökseni vielä joskus yrittää tämän klassikon selätystä. Ja tässä sitä nyt ollaan: olen lukenut Alastalon salissa. 

Osallistun tällä kotimaisen kirjallisuuden klassikolla kirjablogaajien 11. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. 

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Alastalon salissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Tekstiluola. Kuittaan teoksella Helmetin tämän vuoden lukuhaasteeseen kohdan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, 2017

Alkuteos: Prins Charles känsla, 2010

Suomentaja: Helena Kulmala

Kustantaja: Sammakko

Kansi: Hanna Källebo Leikter

Sivuja: 135

Mistä sain kirjan: oma ostos

Aloitin kirjabloggaaien naistenviikkohaasteen sarjakuvilla ja päätän sen sarjakuviin. Sarjakuvataiteen suursuosikkini, ruotsalainen Liv Strömquist, saa kunnian olla tämänvuotisen naistenviikon julkaisuputkeni viimeinen vierailija. On ollut taas ilo olla mukana tässä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin perinteeksi muodostuneessa naistenviikkohaasteessa, nyt jo kuudetta kertaa.  

Olen blogannut Liv Strömquistin teokset Nousu ja tuho sekä Kielletty hedelmä ja uusimman suomennoksen Einsteinin vaimo, mutta se ensimmäisenä lukemani ja ikimomaksi ostamani Strömquistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne on ollut kauan bloggaamatta. Se oli sellainen tajunnanräjäyttäjä, etten ole halunnut päästää siitä irti. Luin sen nyt uudestaan naistenviikkoa varten ja olen edelleen yhtä innoissani siitä. 

Strömquist on samalla sekä yhteiskunnallinen että poskettoman hauska taiteilija. Miten tällainen yhdistelmä on edes mahdollinen? Strömquistille se on täysin luontevaa. Hän kylvää sarjakuvissaan tutkimustietoa kiinnostavista sosiologisista aiheista ja ravistelee pinttyneitä kuvioita rankalla kädellä. Olen lukiessani sekä kauhuissani että tyrskähtelen nauruun vähän väliä. Hän piirtää sarjakuviinsa julkkiksia ja historiallisia henkilöitä ja osoittaa heidän typeryytensä täysin häpeilemättä. Totta kyllä onkin, ettei kukaan hänen taiteensa kohteeksi joutuneista tyypeistä ole kovin esimerkillinen toimissaan. Strömquistin käsittelyssä julkkikset putoavat jalustaltaan. 

Prinssi Charlesin tunne on 10 sarjakuvan kokoelma. Sen eräänlaisena esipuheena on ote prinssi Charlesin ja Dianan kihlajaishaastattelusta, jossa prinssiltä kysyttiin, onko hän rakastunut. "Olen", vastaa prinssi ja on hetken hiljaa. "Mitä se sitten tarkoittaakin", hän jatkaa. Prinssi ja tuleva prinsessa ovat siis juuri menneet kihloihin. Prinssi Charlesin ihmettelevä vastaus on Strömquistin albumin keskeinen aihe: Mitä kaikkea se rakkaus onkaan? Strömquist löytää vastauksia, jotka eivät imartele ketään.

Myöhemmin Strömquist palaa Charlesin ja Dianan suhteeseen, jonka hän kuvaa riipaisevasti Dianan näkökulmasta. Mutta ei Dianan kohtalo ole Strömquistin sarjakuvan keskeisin asia, vaan vain esimerkki romanttisen rakkauden ansoista. Kun rakkaudesta tuli avioliiton edellytys, siihen samalla yhdistyivät myös vihan ja mustasukkaisuuden - kaikki omistamiseen liittyvät - tunteet. Samalla naiset joutuivat entistä alistetumpaan asemaan, sillä heidän ainoaksi kauppatavarakseen avioliittomarkkinoilla jäi seksi - jota saa ostettua myös rahalla.

                        

Esimerkkejä onnettomista avioliitoista riittää, ja Strömquist suorastaan huutaa naisia heräämään alistetuista suhteista ja tekemään jotain järkevämpää. Miesten hoivaamisen MM-kisat - tarinassa esitellään kuuluisien aviomiesten  ihania, uhrautuvia ja miehiään nuorempia vaimoja. Kisaan osallistujia on vuosien varrella ollut pilvin pimein, ja voittajiksi on valittu muun muassa Mary Welsh Hemingway, Oona Chaplin - ja vihdoin: Nancy Reagan.   

Kaiken kukkuraksi näyttää sitä, että vain alistavat miehet saavat osakseen aitoa, intohimoista rakkautta, koska törkeiden tekojen ja loukkaamisten jälkeisten suhdetta hyvitellään, ja silloin tunteet pysyvät liikkeessä ja tuoreina. Luulenpa, että jokainen pystyy nimeämään lähipiiristään juuri tällaisia intohimoisia ja raastavia parisuhteita. Ovatko ne onnellisia suhteita? Ainakin niissä elävät sanovat tuntevansa rakkautta, eikö vain. Eikö rakkautta olekaan niissä suhteissa, joissa osapuolet kohtelevat toisiaan tasa-arvoisesti ja hyvin? Strömquist tarjoaa tähän kysymykseen onneksi myös vastauksen albuminsa viimeisillä sivuilla, jossa hän päästää amerikkalaisen feministin Bell Hooksin ääneen.

Strömquist paljastaa albumissaan paljon sellaista tutkimustietoa, josta en tiennyt mitään. En tiennyt, että tutkimusten mukaan avioliitto lisää miesten onnellisuutta mutta tekee naisista onnettomampia. Avioeron myötä naisten onnellisuus yleensä kasvaa ja miesten vähenee. Tämä on yllättävää, sillä yleinen käsityshän on, että miehet "saavat pallon jalkaan", kun he menevät naimisiin. Todellisuudessa se on vaimo, joka saa pallon jalkaansa. Strömquist jaksaa myös ihmetellä, miten aina vaan miesten rooli perheessä pysyy etäisenä, kun taas naiset ottavat vastuun tunneilmapiiristä ja hoivaavat kaikkia.

                            

Nykymaailmassa romanttinen rakkaus on vallannut uskonnon paikan ja näyttääkin siltä, että ihmisen elämän onni on kiinni siitä, onko hänelle elämässään parisuhde. Oli se suhde sitten miten huono tahansa. Strömquist osoittaa monin tavoin tämän uuden uskonnon tyhjän kuoren, ja siksi hänen sarjakuviensa lukeminen on järisyttävää. Niin rakkaudella kuorrutettua nykymaailman meno on, että on ahdistavaa herätä huomaamaan, että onni onkin kiinni ihmisestä itsestään ja vastuu oman elämän onnellisuudesta on vain ja ainoastaan jokaisella itsellään. 

Strömquistin albumin kuvissa ei ole paljoa liikettä, vaan enemmänkin staattisia hahmoja, jotka esittävät argumentteja tai keskustelevat ja kommentoivat väitteitä. Asetelmat ovat nokkelia, joten kuvat alkavat elää ja huumori on viiltävää. Puhekuplien lisäksi kuvissa on laatikoita, joissa kerrotaan tutkimuksista ja lähteistä. Miksi kaikki tenttikirjat eivät ole sarjakuvamuotoisia?  Oppiminen tällä tavoin on hauskaa. Suomentaja Helena Kulmala on puolestaan saanut kielen sujumaan vaivattomasti.

Strömquistin sarjakuvien lukeminen on räiskyvää iloa. Voiko oikeastaan tällaista ollakaan? Yhtä aikaa osoittelevaa ja näennäisen naiivin näköistä kuvaa yhdistettynä ikäviin tutkimustuloksiin, hölmöjä keskusteluja ja asetelmia, jotka naurattavat terävillä havainnoillaan ja rehellisyydellään. Strömquist osaa pelkistää ja selittää, ja lopulta tälle kaikelle hulluudelle on vain pakko nauraa.

Prinsi Charlesin tunne on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran ja Kirjanurkkaus. 

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, 1968

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 109

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Normaalimaailmassa ihmiset puhuvat kauniisti ja ajattelevat rumasti, kulkevat ja punovat juonia, hautovat valheita, pieniä likaisia verukkeita, tuumivat yhtä, sanovat toista. Hullujen maailma on paljon puhtaampi. (S.8.)

Eeva-Liisa Mannerin klassikkonäytelmä Poltettu oranssi pomppasi lukulistalleni tänä kesänä, kun luin Maria Laakson Taltuta klassikko -teosta, johon hän on kerännyt listan suomalaisista klassikoista. Listan innoittamana lähdin paikkailemaan aukkoja sivistyksessäni. Mielestäni olin lukenut Mannerin näytelmän, mutta en muistanut siitä mitään, joten päätin lukea sen uudestaan. Pian huomasin, etten todellakaan ollut lukenut sitä aiemmin - muistaisin sen takuuvarmasti. 

Poltettu oranssi on väkevä draama, jossa ei pelata millään pikkuasioilla, vaan nuoren naisen mielenterveydellä. Näytelmän päähenkilö on nahkatehtailijan tytär, noin 16-vuotias Marina Klein, joka on tullut hulluksi. Tai niin hänen perheensä asian kokee. Tytär on alkanut puhua siansaksaa, jumittaa tehtäviinsä, heittäytyy välillä täysin puhumattomaksi ja väittää, että miehillä ei ole päätä. 

Näytelmä alkaa tohtori Frommin vastaanotolta, jonne rouva Klein, Marinan äiti, on tullut pyytämään apua tyttärelleen. Fromm ottaa Marinan hoidettavakseen, ja potilaan ja tohtorin keskustelut muodostavat lopulta näytelmän kantavan juonen. Ollaan siis paljaan ihmissielun  äärellä, keikutaan hulluuden ja viisauden suttuisella rajapinnalla, jossa Marinan avara, erikoinen ajattelu hakee ankkuria tohtorin pohdinnoista. Löytyykö yhteys ja paraneeko Marina?  

Vaikka näytelmän aihe ei ole hilpeä, siinä on paljon huumoria, melkeinpä farssia. Farssin makua näytelmään tuovat herra ja rouva Klein, jotka ovat rahvaanomaisia tolkun ihmisiä molemmat. Heistä tyttären käytös on rasittavaa ja naurettavaa. Eletään 1910-luvun Suomessa porvarisperheen arkea, eikä puutetta ole mistään. Marina on perheen 12. lapsi, joka poikkeaakin kaikista muista, vaatii käytöksellään erityistä huomiota. Miten lapsi, jolla on kaikkea, jonka ei tarvitsisi haluta mitään, voi tulla hulluksi?

Komiikkaa näytelmään tulee kohtauksissa, joissa rouva Klein puhuu siansaksaa tohtorin kanssa ja harrastaa peilitavaamista yhtä näppärästi kuin tyttärensä. Lisäksi herra Klein muistelee vaimonsa hysteerisiä pelkoja avioliiton alkuajoilta, eikä ymmärrä, että tyttärellä voisi olla jotain omaa tahtoa, halua omaan elämään. Kuka tässä onkaan hullu? Kuka elää täyttä elämää ja kuka vain luulee elävänsä? Eivät kaikki viisaan tohtorinkaan sanat osu aina kohdalleen: 

Tohtori: - - Ihmisellä on oikeus olla mikä on. Muistakaa oikeuksianne! Aina on arvosteluun taipuvaisia ihmisiä, jotka eivät antaisi toisen olla edes hullu. Ihmisen oikeudet....

Marina: Minä en välitä ihmisen oikeuksista.  - -  En halua oikeuksia tai velvolllisuuksia. (Kuiskaa) Haluan rakastaa.

Tohtori: Mutta ihmisellä ei useinkaan ole oikeutta rakastaa... oikeutta rakastaa juuri sitä ketä hän tahtoisi. Hm. Ketä te tahtoisitte... rakastaa?

Marina: (pitkän hiljaisuuden perästä, nöyrästi) Teitä. 

Tohtori: Suokaa anteeksi, mutta olette hullu! (S. 52.)

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja niiden räjähdysmäisestä kasvusta. Marina Klein on eräänlainen mielenterveysongelmien edelläkävijä, ja tohtori Fromm tulee lausuneeksi erinäisiä totuuksia elämän tarkoituksesta ylipäätään. Eeva-Liisa Manner on ollut näytelmällään aikaansa edellä, vaikka on sijoittanut sen historiaan. Mielen hajoaminen on ikiaikainen arvoitus. 

Viime vuonna luin naistenviikolle Laura Lindstedtin uusimman teoksen Ystäväni Natalia, jonka asetelma on sama kuin Poltetussa oranssissa. Siinäkin terapeutin ja potilaan suhde on keskeinen asia. Ystäväni Natalia keskittyy seksuaalisuuden moniin muotoihin ja leikittelee kielellä ja rooleilla. Poltetussa oranssissa on paljon samaa: kielellä leikittely, maailman rakentaminen kielen kautta, pelottava seksuaalisuus. Poltettu oranssi näytelmän nimenä on Marinan unessa näkemän hevosen nimi, mutta nimi viittaa myös liekkeihin ja väreihin, joita Marina näkee mielessään. 

Terapia on eittämättä kiinnostava ja antoisa kirjallisuuden kohde, koska siinä hoidetaan sairautta sanoilla, puheella. Sanat, sanoilla leikkiminen, hulluus kietoutuvat yhteen, ja niinpä tohtori Fromm huudahtaakin:  - - Minusta hullut ovat kaikkein mielenkiintoisimpia ihmisiä. Hullut - ja tehtäköön se myönnytys - taiteilijat, ja lapset. Muiden elämä on pelkkää rutiinia. Hullut runoilijat ovat elämän kukka, sen täyteläisin teriö. (S. 102.) En epäile yhtään, etteikö Eeva-Liisa Manner näissä tohtorin sanoissa julistaisi myös omaa oikeuttaan elää hulluna runoilijana. 

Poltetusta oranssista on tehty myös ooppera, joten sijoitan sen tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 12. Osallistun näytelmällä kirjablogaajien naistenviikon haasteeseen, jota emännöi Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi.

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille), 2018

Kuvitus: 41 eri kuvittajaa (kaikki naisia)

Kustantaja: Into

Kansi: Mira Mallius ja Emmi Kyytsönen

Sivuja: 248

Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille

Taru Anttosen ja Milla Kauppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille on voimakirja. Se on kannesta kanteen naisten tekemä kirja, ja tekijöitä on paljon. Sillä on 24 kirjoittajaa, jotka ovat kirjoittaneet tarinoita yhteensä 60 sankarillisesta naisesta. Lisäksi sen tekijöinä on 41 eri kuvittajaa, jotka ovat tehneet muotokuvat näistä sankarinaisista. Kirjaan liittyy siis tavalla tai toisella 125 naista! Siksi se sopii blogijulkaisuun juuri naistenviikolla, jolloin kirjabloggaajat esittelevät naisten kirjoittamia kirjoja. 

Sankaritarinoita tytöille on merkittävä kirja, koska se on täynnä onnistumisia ja hyviä tekoja sekä rajojen rikkomista. Se tuo lukijalle niin hyvän mielen, että tekee mieli ponkaista hyppimään kaikkien niiden naisten puolesta, joita siinä kuvataan. 

Kirjan silmiinpistävin piirre on ilo. Kuvitus on värikästä, teksteissä on väriä ja sankarinaisista kootuissa tietopaketeissa on värikäs tausta. Kokonaisuus miellyttää silmää ja herättää lukemisen innon ja ilon.

Henna Ryynäsen maalaama muotokuva Maija Mattilasta (s. 142). 

 

Sankaritarinoita tytöille oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2018 ja voitti tuolloin Yleisö-Finlandian, vaikkei palkinnon voittajaksi yltänytkään. Kirja on suunnattu lapsille ja nuorille, mutta sanoisin, että se sopii luettavaksi myös aikuisille, sillä niin paljon uutta tietoa siinä on. Suosittelisinkin kirjaa kaikille 7-100-vuotiaille, joko ääneen luettavaksi tai ihan vain omaksi iloksi, tarina kerrallaan tai ahmimalla. 

Kirja on helppolukuinen. Liika nippelitieto on karsittu pois ja elämäkerrat on pyritty laatimaan tarinallisiksi. Esiin nostetaan sekä vaikeuksia että voittoja ja saavutuksia, ja naisten elämiin on helppo samaistua. Tarinoita voi lukea tarinoina, mutta kirjaa voi käyttää myös tietokirjana.

Keitä nämä sankarinaiset sitten ovat? He ovat suurimmalta osin tuttuja tapauksia, esimerkiksi Tarja Halonen, Tove Jansson, Emmi Rukajärvi, Helene Scherfbek, Minna Canth ja Alma. He ovat siis tunnettuja poliitikkoja, urheilijoita, taiteilijoita tai oman alansa asiantuntijoita. He ovat eläneet jo 1800-luvulla tai 1900-luvulla tai 2000-luvulla - siis ajallisesti Suomen historian eri vaiheissa. He ovat nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja tai jo edesmenneitä. Heitä yhdistää se, että he ovat rohkeita oman tiensä kulkijoita. 

Mukaan on mahtunut myös paljon sellaisia sankarinaisia, jotka eivät ole julkisuudessa kovin tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi ratamoottoripyöräilijä Ulla Kulju, ihmisoikeuspuolustaja Liisa Kauppinen, aktivisti Maryan Abdulkarim, maanmittausinsinööri Sirkka Liakka ja kliinisen mikrobiologian tutkija Pirjo Mäkelä. 

Anna Emilia Laitisen maalaama muotokuva Àsllat-Mihku Ilmára Mika Petrasta (s. 47). 

Sankarinaiset on aakkostettu etunimiensä mukaan: Alma löytyy A:sta, Tarja löytyy T:stä. Tämä on virkistävää ja hieno oivallus kirjan tekijöiltä. Naisten sukunimet kun ovat miesten nimiä: joko isän tai aviomiehen nimiä, mutta naisen etunimi on naisen oma, vain hänelle annettu nimi. 

Kirjoittajien taidosta kertoo se, että jokainen tarina on kerrottu selkeästi, vaikka kertomustyyli saattaa vaihdella. Jo tarinoiden alut ovat koukuttavia: Kauhajoen pitäjässä oli kerran eräs maatila, ja maatilalla eli tyttö nimeltä Agnes (s. 15, kirj. Essi Rötkönen); Kerran, vuosia sitten, käytiin Suomessa sotaa (s. 19, kirj. Jenni Lindvall); Aurora oli mielissään. Hänestä tulisi hovineiti! (S. 51, kirj. Jenni Utriainen).  

Koska kirjan nimi viittaa sankareihin, on hyvä myös miettiä, kuka on sankari. Yleensähän sankarit ovat miespuolisia ja yltävät näyttäviin urotekoihin. Mutta on olemassa muunkinlaista sankaruutta. Tähtitieteilijä Liisa Oterman tarinan lopussa pohditaan asiaa näin: Kuka on sankari? Usein hän on se, joka uskaltaa avata suunsa, ottaa tilan haltuun ja vaatia muutosta. Mutta joskus hän on kuin Liisi: hiljainen ja huomiota kaihtava, joka tekee sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. (S. 128, kirj. Laura Gage.) 

Kokonaisuutena kirja on ilahduttava ja innostava. Sankarinaisilta kootut viisaudet ovat kannustavia: Ei koskaan saa sanoa, minä en osaa, vaan vaikeimmissakin tilanteissa pitää sanoa minä yritän (Miina Sillanpää); Unelmat antavat siivet. Kaikki on mahdollista, kun pitää mielessä oman tavoitteen (Susanna Mälkki); Jokaisessa meissä on jotain kehuttavaa, aina (Saara Särmä). Jos kirja pystyy rohkaisemaan ihmisiä tekemään juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa ja kehittämään taitojaan sillä alalla, kirja on sankarikirja, ehdottomasti. 

Sankaritarinoita tytöille on luettu myös näissä blogeissa: Lukuisa, Sivuhenkilö ja Kirsin kirjanurkka. 

Naistenviikon lukuhaastetta emännöi Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemian romahdus 2019

Alkuteos: Klubben - en undersökning, 2019

Suomentaja. Elina Lustig

Kustantaja: Otava

Sivuja: 265

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Naistenviikko kirjablogeissa jatkuu. Tuijata.Kulttuuripohdintoja emännöi haasteviikkoa, ja kaikki mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa täältä. 

Naistenviikkoon tarvitaan tarinoita siitä, kuinka naiset muuttavat maailmaa ja historiaa. Sellainen tarina on #metoo-liikkeen tarina. Liike perustettiin Yhdysvalloista jo vuonna 2007, ja se nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen vuonna 2017. Tuolloin viihdealan naiset saivat tarpeekseen alalla rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä ja alistamisesta. He alkoivat liittää some-päivityksiinsä hästägin #metoo, kun halusivat kertoa joutuneensa seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Esiin nousi häirintään syyllistyneiden miesten nimiä, esimerkiksi elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin nimi. Yhä useampi nainen uskalsi avata suunsa ja ilmiantaa miehiä, jotka käyttivät valtaansa väärin. 

Viihdealan julksiuuden myötä liike levisi maailmalla ja on saanut aikaan paljon muutoksia. Se on muuttanut pinttyneitä, piilossa olevia vallankäytön muotoja, joita naisiin on kohdistettu ja kohdistetaan. Toimintatapojen muutos on tosiasia. Naiset nousivat puolustamaan koskemattomuuttaan ja oikeuttaan tasa-arvoiseen kohteluun - eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää!

Metoo-liikkeen tarinaan liittyy myös Ruotsin akatemian romahtaminen vuonna 2018. Arvostettu ja muuttumattomana pidetty kirjallisuuden instituutio hajosi ja joutui järjestäytymään uudelleen uusin säännöin. Tapahtumaa edelsi Dagens Nyheter -lehden toimittajan, Matilda Gustavssonin, sinnikäs tutkimus akatemian lähipiiriin liittyvistä seksuaalisen häirinnän huhuista. Huhut osoittautuivat todeksi. 

Dagens Nyheter julkaisi Gustavssonin laajan artikkelin marraskuussa 2017. Siinä 18 naista kertoi joutuneensa akatemian jäsenen aviomiehen raiskaamiksi tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Kyseessä oli runoilija Katarina Frostensenin aviopuoliso Jean-Claude Arnault, joka myöhemmin tuomittiin kahdesta raiskaukseta vankeuteen. 

Matilda Gustavssonin kirjoitti tapahtumista myös kirjan Yhdäksästoista jäsen (ruotsiksi Klubben - en undersökining). Siinä hän kertoo, kuinka Metoo-liikkeen tuulet alkoivat ravistella myös ruotsalaista kulttuurielämää, josta paljastui vuosikausia jatkunut seksuaalisen häirinnän mätäpesäke. Hän kertoo tutkimustyöstään ja haastatteluista sekä akatemian murenemisesta. Kirjan nimi viittaa siihen, että Ruotsin akatemiassa on perinteisesti ollut 18 jäsenstä, joiden jäsenyys on ollut elinikäinen. Erään jäsenen aviopuoliso käytti asemaansa akatemian lähipiirissä hyväkseen ja ajoi monin tavoin omia etujaan. 

Frostensen ja Arnault ovat nimittäin vaikuttaneet Ruotsin kulttuurieliitin keskiössä vuosikymmeniä. Arnault johti pariskunnan yhdessä perustamaa Forum-nimistä taiteilijaklubia, johon kutsuttiin mielenkiintoisimmat, uudet taiteilijanimet esiintymään tai pitämään näyttelyitä. Tämän klubbenin työntekijät tai siellä esiintyneet taiteilijat olivat juuri niitä naisia, jotka joutuivat myös Arnault'n uhreiksi. Arnault esitti, ja varmasti olikin, eräänlainen kulttuurieliitin portinvartija, joka uhkaili ja kiristi naisia ja jos naiset eivät suostuneet seksiin, hän uhkasi muun muassa tuhota heidän uransa.

Kirjassa käy ilmi, ettei Gustavsson arvannut artikkelinsa johtavan niin suuriin mullistuksiin, kuin se sitten johti. Kun artikkeli ilmestyi, Ruotsin akatemian tuolloinen puheenjohtaja Sara Danius otti syytökset vakavasti ja järjesti Arnault'n toiminnasta puolueettoman tutkinnan. Arnault'n aviopuoliso puolusti miestään, ja väitti, että kyseessä oli ajojahti ja salaliitto, jonka takana toimivat sellaiset naiset, jotka eivät olleet päässeet kulttuurieliittiin ja etsivät nyt syntipukkia. Joka tapauksessa Gustavssonin tutkimustyön tuloksena Ruotsin akatemian jäseniä erosi ja kulttuurikeskus Forumin toiminta lakkautettiin. Akatemian sääntöjä muutettiin ja Nobelin kirjallisuuspalkinto jätettiin jakamatta vuonna 2018.

Gustavssonin kirja on häikäisevää luettavaa. Hän kirjoittaa kuten ammattitaitoisen toimittajan pitääkin, eli hän raportoi tutkimustyösnä hyvin järjestelmällisesti mutta vetävästi. Yhdeksästoista jäsen on jännittävä kirja, melkein kuin trilleri. Suomentaja Elina Lustig on myös tehnyt sujuvaa työtä. 

Gustavssonin kirjasta mieleen tulee suomalainen tutkivan journalismin merkkiteos, Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio -kirja. Siinäkin tehdään perusteellista tutkimustyötä ja kirjoitetaan se näkyväksi. Suomalaistoimittajien rohkeus ja sinnikkyys on ihailtavaa, samoin kuin Matilda Gustavssoninkin. Gustavsson kertookin, kuinka hän oppi nopeasti pyytämään haastatelluilta naisilta todistusaineistoa tapahtumista. Paljastusartikkeli on siis niin totta, kuin totuutta ikinä voi sanoilla kuvata.

Arnault'n toiminta on tuomittavaa ja järkyttävää. Hän on aiheuttanut teoillaan vuosikymmenien ajan paitsi ruumiillista myös henkistä kärsimystä. Hän on tuhonnut naisten uria, alistanut heitä ja lietsonut pelkoa. Kaikki tämä on järkyttävää luettavaa, ja vaikka hän seksiaddiktionsa ja toimintansa valossa näyttäytyy suorastaan pellenä, hänen tekonsa ovat hirvittäviä. 

Lähes yhtä hirvittävää on kuitenkin Ruotsin akatemian toiminta. Suoraselkäinen puheenjohtaja Sara Danius ansaitsee kaiken kunnioituksen ja arvostuksen, mutta akatemian jäsenissä on heitä, jotka asettuvat miestään puolustavan Katarina Frostensenin tueksi ja pitävät kynsin hampain kiinni akatemian koskemattomuudesta - omasta asemastaan. Mikä saa ihmisen takertumaan valtaan, vaikka sen taustalta paljastuu kärsimystä ja väkivaltaa, alistamista ja oman edun ajamista? 

Gustavsson siteeraa kirjansa loppupuolella erästä Arnault'n uhria: -Joidenkin mielestä kulttuurimaailman paljastuminen on uhka taiteelle. He sanovat, että se lisää kulttuuria kohtaan tunnettua halveksuntaa. Mutta minä olen kokenut asian aivan toisin. Kaikella tapahtumalla on ollut päinvastainen vaikutus. Olen ymmärtänyt, että on olemassa yhteisöjä, jotka ovat säilyttämisen arvoisia, ja ihmisiä, jotka ovat valmiita riskeeraamaan oman asemansa. Kaikki eivät ole arkajalkoja. Minusta tuntuu, että jonain päivänä minusta voi tulla jälleen aktiivisesti luova ihminen. Ihminen, joka luottaa maailmaan. (S. 265)

Metoo-liike on osoittaunut maailmaa muuttavaksi liikkeeksi. Se on muuttanut maailmaa parempaan suuntaan, turvallisemmaksi paikaksi monelle naiselle. Gustavssonin kaltaisia rohkeita ja uteliaita naisia tarvitaan kertomaan epäkohdista ja tuomaan ne julki. Heidän ansiostaan maailmaan voi luottaa.    

Yhdeksästoista jäsen valittiin Blgistanian Tieto -voittajaksi tänä vuonna. Se on luettu myös kirjablogeissa Kirjaluotsi, Amman lukuhetki ja Donna mobilen kirjat. 

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918, 2018

Kustantaja: Arktinen banaani

Kansi: Tiitu Takalo

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Kirjabloggaajat esittelevät tällä viikolla naisten kirjoittamaa kirjallisuutta naistenviikon kunniaksi. Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogista voi löytää listan kaikista tämän vuoden haasteeseen osallistuvista blogeista. 

Naistenviikolla, Reetan päivänä 20.7, voi tarttua kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen Sisaret 1918 -sarjakuvateoksesta, jonka on toimittanut Reetta Laitinen. Kirjan tekijöiden joukossa on toinenkin Reetta, nimittäin Reetta Niemensivu. Onnea molemmille päivänsankareille!

Reettojen lisäksi voi juhlia useampiakin naisia, sillä Sisaret 1918 on täysin naisten tekemä teos. Se sisältää 10 sarjakuvanovellia, joiden kirjoittajina ja piirtäjinä ovat seuraavat sarjakuvataiteilijat: Reetta Niemensivu, Tiitu Takalo, Elina Ovaskainen, Annukka Leppänen, Mari Ahokoivu, Emmi Nieminen, Ainur Elmgren, Aino Sutinen, Hannele Richert ja Warda Ahmed. 

Kuva Mari Ahokoivun sarjakuvasta Helena. 

Sarjakuvanovellien aiheena on Suomen sisällissota vuodelta 1918.  Novellit perustuvat todellisiin kokemuksiin, joita naiset ovat kertoneet sisällissodasta. Reetta Laitinen on keränny tarinat Kansan Arkistosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta, ja sarjakuvataiteilijat ovat tulkinneet ne kukin omalla tyylillään. Tarinat on nimetty päähenkilöidensä nimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida. 

Sotahan on perinteisesti ollut miesten aluetta, miesten urotekojen historiaa, mutta tämän teoksen kautta on tuotu nimenomaan naisten sotakokemuksia esiin. Esikuvana voisi olla Svetlana Aleksijevitsin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja, jossa naisten vaietut ja ohitetut sotakokemukset on kirjattu ylös. Sisaret 1918 on merkittävä teos monella tapaa, sillä se ilmestyi vuonna 2018, jolloin sisällissodasta oli kulunut 100 vuotta. Teos toi omalta osaltaan sodan monia vaikutuksia esiin, ja se voitti vuoden 2019 Sarjakuva-Finlandian. 

Aikaisemmin sisällissodan naisista punaisten puolelta on kirjoittanut Anneli Kanto teoksessaan Veriruusut, josta dramatisoitiin myös esityksiä suomalaisiin teattereihin vuonna 2018. Itse näin sekä Tampereen teatterin hienon Tytöt 1918 -esityksen sekä Tampereen Teatterikesässä myös Kom-teatterin Veriruusut. Molemmat koskettivat syvästi. 

Sisaret 1918 on myös vaikuttava kokonaisuus. Kokoelman jokainen novelli on omantyylisensä, ja päähenkilöt ovat erilaisia. Joissain tarinoissa päähenkilö on vasta pieni tyttö (Toini, Ida) ja erään tarinan päähenkilö on jo aikuinen nainen ja äiti (Hulda), mutta suurin osa tarinoista kertoo nuorista tytöistä, jotka joutuivat sotaan kuka mistäkin syystä ja joutuivat näkemään ja kokemaan kaikenlaisia raakuuksia. Pahimpia raakuuksia ei kuitenkaan kirjassa ole, sillä Reetta Laitinen kertoo esipuheessaan, ettei halunnut luoda kirjasta pelkkää kauhukuvastoa, vaan tuoda henkilöt esiin. Sitä paitsi, niitä kauheimpia tarinoita, eli sodassa tai vankileireillä kuolleiden tarinoita, meille ei ole kukaan ollut itse kertomassa.  

Suurin osa Sisaret 1918 -kokoelman tarinoista on punaisten puolelta, mutta mukana on myös valkoisen puolen muistoja, kuten heti ensimmäisessä sarjakuvassa nimeltään Toini. Reetta Niemensivun sankaritar on pieni, 7-vuotias Toini, joka pelkää punaisten terroria ja joutuu lähtemään perheensä kanssa pakoon kodistaan. Niemensivu tuo lasten näkökulman hienosti esiin kuvituksessaan. Myös kirjan viimeinen tarina, Warda Ahmedin piirtämä Ida, on kerrottu lapsen näkökulmasta. Idan tarinassa sota on ohi, mutta sen jälkiä näkyy leikkipaikoilla. Molemmissa tyttölasten muistoissa näkyy hienosti se, miten sota on lasten leikeissä läsnä. 

Kuva Reetta Niemensivun sarjakuvasta Toini. 

Emmi Niemisen Mandi jäi myös mieleeni hillittynä, vakaasti kerrottuna tarinana. Siinä kerrotaan Mandin vankileirikokemuksista. Jo aloitus on sydäntäsärkevä: Olen kummallinen luonne. En saa selvää itsestäni. Olen tätä kirjoittaissani täyttänyt kaksikymmentä ikävuottani. Ja jo nähnyt yhtätoista, joista ei kaikissa olosuhteissa tuskin koskaan tule tietämään. Olen liian aikaisin vanhentunut. (S. 58.)

Ainur Elmgrenin Huldassa tunnistin puolestaan Korkeajännitys-sarjakuvien tyyliä (sen verran olen korkkareita joskus selaillut). Saksan verikoirat vyöryvät punaisten mielikuviin ja valkoiset voittajat nöyryyttävät hävinneitä. Herkkyyttä tarinaan tulee, kun Hulda ikävöi Raumalle jääneitä viittä poikaansa. 

Kokonaisuutena Sisaret 1918 on monipuolinen ja vaikuttava teos. Sen värimaailma on puna-musta-valkoinen ja kuvasto kauttaaltaan selkeää ja paneutunutta. Kuvattuja henkilöitä kunnioitetaan. Jokaista tarinaa edeltää pieni tietopaketti ajan oloista ja sodan etenemisestä. Kun tieto yhdistyy henkilökohtaisiin kokemuksiin ja kansaa raastavaan kahtiajakoisuuteen ja väkivallan pelkoon, on tuloksena koskettavaa historia- ja henkilökuvausta. Pienet ihmiset historian mullistuksissa saavat oman äänen. Heitä ei unohdeta. 

Teos on luettu myös kirjablogeissa: Kirjailuja, Lumiomena, Reader, why did I marry him ja Nörttitytöt.  

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua, 2020

Alkuteos: Mai betyder vatten, 2019

Suomentaja: Ulla Lempinen

Kansi: Sara R. Acedo

Sivuja: 252

Mistä sain teoksen: lainasin kirjastosta

 

Naistenviikolla 18. - 24.7. kirjablogeissa luetaan naisten kirjoittamia kirjoja. Blogissa Tuijata.Kulttuuripohdintoja on listattu kaikki haasteessa mukana olevat blogit. Tervetuloa mukaan!

Ruotsalainen kirjailija Kayo Mpoyi on sukujuuriltaan afrikkalainen, mutta muuttanut Tukholmaan 10-vuotiaana. Hänen esikoisromaaninsa Virtaavan veden sukua päätyi lukulistalleni, kun kirjailijan piti tulla Helsinki Lit -tapahtumaan vierailulle toukokussaa. Lit siirtyi Oodiin 27. - 28.8, ja sitä pääsee seuraamaan vain rajoitettu määrä yleisöä. Itse aion nyt seurata tapahtumaa Yle Teemalta, ja toivon todellakin, että Mpoyi on haastateltavien joukossa. 

Virtaavan veden sukua on Mpoyin esikoisteos ja sellaiseksi melkolailla täydellinen pakkaus. Se on vaikuttava romaani, ja siinä on monella tavoin kaikki hyvän kirjan ainekset kohdillaan: Siinä on kiinnostava päähenkilö, ja siinä on kiinnostava perheyhteisö ja miljöö, joita kuvataan. Lisäksi se ei ole liian sliipattu eikä liian selittävä, vaan se jättää lukijalle mietittävää ja tulkittavaa juuri sopivissa määrin. 

Kirjan päähenkilö on Adi, Dar es Salaamissa asuva tyttö, joka on kirjan alussa noin 5-vuotias. Tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. Perheen isä käy töissä sekä yliopistolla että toimii Zairen (entisen Kongon) lähettiläänä Tansaniassa. Äiti on kotona ja saa kirjan alussa perheeseen 8. lapsen, joka ristitään Maiksi. Kotona asuu Adin ja Main lisäksi vielä isosisko Dina, joka on noin 10-vuotias kirjan alussa. 

Eletään 1980-luvun loppupuolta, ja Zairessa on levotonta, joten isän lähettilään toimi ei ole kovin vakaa. Kotona vierailevien isojensisarusten suhteet ankaraan isään ovat vaikeita, eikä riidoilta vältytä. Perhettä kuormittavat myös uskomukset ja suvun haamut, joiden tarinat pelottavat siinä missä tiukka kristillinen kurikin, jota isä pakottaa lapset noudattamaan. Pikkusisko Mai nimetään isoäidin kaimaksi, mutta samalla pelätään, että isoäidin kohtalo seuraa häntäkin. Suvun kokemat kauheudet Belgian Kongon verisessä ja julmassa historiassa eivät jätä tätäkään perhettä rauhaan. 

Suru seuraa perhettä monella tapaa, ja lapset tuntuvat hajoavan ympäri Afrikkaa. Jäljelle jääneetkin joutuvat lähtemään ehkä johonkin suuntaan. Tapahtumia seurataan noin 5 vuoden ajan, ja Adi kasvaa ymärtämään asioita vähän paremmin. Mpoyi on omistanut kirjansa kuusivuotiaalle itselleen, joten tarinoista voi ehkä löytää jotain yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin - tai ainakin tarinoihin, joita suvussa on kerrottu. Eivätkös ne ole sama asia? 

Kirjan rakenne voi tuntua sekavalta, koska arjen kuvaukset eivät etene kronologisena kertomuksena, eikä kaikkia tapahtumia selitetä auki. Lisäksi menneisyyden tarinat pilkkovat kerrontaa ja henkilöitä on paljon - useat myös samannimisiä. Kirjan teema liittyy veteen, joka jatkaa virtaamistaan, kuten elämäkin ja tarinat, joihin yksittäisten suvun jäsenten elämät yhtyvät, sekoittuvat ja katoavat. 

On ilahduttavaa lukea kirjaa, jossa luotetaan tarinoihin ja niitä kerrotaan yhä uusille sukupolville. Kirjasta tuli yksi kesän parhaista lukukokemuksistani (tosin niitä on tänä kesänä kertynyt paljon, eli Mpoyi on kovassa seurassa). Mpoyin kerronta on sujuvaa, ja Ulla Lempinen on tehnyt hyvää työtä suomennoksessa. Lukeminen on vaivatonta, mutta ei liian helppoa. Kieli tuntuu sopivan särmikkäältä ja aidolta lapsen ääneltä, Adin ääneltä.

Virtaavan veden sukua on kirja, josta on poikkeuksetta pidetty ja se on luettu ainakin näissä kirjablogeissa,: Reader why did I marry him, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus ja Annelin lukuvinkit. 

                                                 

2 x Kati Närhi: Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri 2012; Seitsemäs vieras 2015

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Kati Närhi

Sivuja: 133; 149

Mistä sain kirjat: toisen lainasin kirjastosta, toisen saimme joululahjaksi (Kiitos, Juuso!)

Tervetuloa viettämään naistenviikkoa kirjabloggaajien seuraan! Bloggaajien lukuhaastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogi, ja sieltä voi käydä bongaamassa listan mukana olevista blogeista. Naistenviikon juhliminen on perinne, jonka tarkoituksena on nostaa esiin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, joka on jäänyt kirjallisuushistoriassa miesten jalkoihin. Syitä tähän on ollut monia. Ensimmäinen ja suurin syy on tietysti naisten historiallinen asema yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole ollut koulutusta tai varallisuutta, jotka olisivat mahdollistaneet kirjailijan uran. Mainittakoon vaikka kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin kirjailijavaimo Fredrika, joka haikaili koulutuksen perään, mutta kirjoitti silti rohkeasti kolme romaania. Aikalaisarvostelijat lyttäsivät ne muun muassa sillä perusteella, ettei naisen kuuluisi ryhtyä kirjoittelemaan. Fredrika lopetti kirjoittamisen, ja hänen osakseen kirjallisuushistoriassa jäivä pelkät tortut. 

Kun nyt kirjailijanuraan on naisillakin jo mahdollisuus, naisten kirjoittaman kirjallisuuden esiinnousua tai arvostusta hankaloittavat edelleen pinttyneet käsitykset ja ennakkoluulot. Tutkittu tosiasia on, että miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat tasapuolisesti sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tällä tavoin naisten kirjoittamilta teoksilta jää puolet lukijoista pois. Kun myös kirjallisuudentutkimus on perinteisesti ollut miesten kenttää, voi vain kuvitella, että naisten pääy kirjallisuuden arvostettuun ytimeen eli kaanoniin - ja sitä kautta osaksi kirjallisuuden opetusta - on ollut vaikeaa. 

Naistenviikon aikana on vain oikeus ja kohtuus, että myös naisten tekemää sarjakuvataidetta nostetaan esiin. Pari vuotta sitten innostuin blogeissa pyörineestä sarjakuvahaasteesta ja löysin itselleni täysin uuden kirjallisuudenlajin, eli sarjakuvat. Tai no, tottahan Aku Ankan lisäksi olen lukenut Kalevassa ilmestyneet Mustanaamiot (Mustanaamio houkutteli lukemaan sanomalehteä vähän enemmänkin) sekä kirjastosta lainatut Lucky Luke -sarjakuvat, Asterixit, Tintit ja myöhemmin Lasset ja Leevit sekä Viivi ja Wagner -sarjakuvat, mutta haasteen myötä löysin paljon sellaista, jota en tiennyt olevankaan. Innostuin tuolloin Kati Närhen Agnes-sankarittaresta aivan valtavasti ja kirjoitinkin sarjan ensimmäisestä osasta, Saniaislehdon salaisuuksista, varsin innostuneen arvion blogiin.

Eipä aikaakaan, kun haalin Agnes-trilogian toisen osan käsiini ja joulupukkii yllätti meidät sarjan kolmannella osalla. Selvisi myös, että vihdoin sarjan kolmas osa, Seitsemäs vieras, oli pokannut Sarjakuva-Finlandian. Koko sarjahan sen ansaitsisi. 

Sarjakuvien päähenkilö Agnes on pikkuvanha, utelias, goottihenkinen hahmo. Hän on tyttö - siis tyttö sarjakuvan päähenkilönä! Agnes on myös tyttö, joka ei yritä miellyttää ketään. Hän ei hymyile, mutta ei hänellä toki ole hymyyn aihettakaan. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja sarjan toisessa osassa, Mustasuon mysteerissä, myös mummo alkaa etääntyä - hän alkaa nimittäin höpsähtää vanhuuttaan. Niinpä Agnes lähetetään käymään koulua Mustasuon sisäoppilalaitokseen. 

Pian selviää, että laitoksesta on kadonnut tyttöjä, ja tunnelma alkaa kiristyä. Agnes ei tietenkään voi jättää asiaa sikseen, vaan aloittaa omat tutkimuksensa, jotka eivät suinkaan ole vaarattomia. Neuvokas Agnes kuitenkin käy salaisuutta päin ja tulee paljastaneeksi yhtä ja toista oppilaitoksen historiasta ja nykyisyydestä. 

Hirtehinen, musta huumori sävyttää tarinaa ja kuvitusta. Hymyttömät, suurisilmäiset hahmot patsastelevat kuvissa ja laukovat lakonisia kommenttejaan. Tyttöjen sisäoppilaitos on herkullinen ympäristö goottilaishenkiselle tarinalle ja salaisuuksille.

. 

Trilogian kolmas osa, Seitsemäs vieras, vie Agneksen synkälle saarelle ja salaperäiseen linnaan, jonne hänen tätinsä on saanut kutsun ja jonne hän ottaa Agneksen mukaansa. Taas kerran ympäristö suorastaan  huutaa salaisuuksia. Agnes seikkailee kolkoissa huoneissa, kuulee ääniä ja antaa uteliaisuuden viedä. Linnan outo isäntä selvästikin salaa jotain, ja menneisyys tuntuu raskaana linnan käytävillä, mutta myös tädin mielessä. Mistä on kyse?

Seitsemännessä vieraassa Agnes kasvaa ja kokee ensirakkauden. Hän alkaa herätä lapsuuden seikkailuista kohti aikuisuutta. Agneksen hahmossa on jo naisellista varmuutta ja valoa, goottitunnelma on väistymässä. Silti tietty synkkä perusvire säilyy, eikä hänestä varmasti koskaan tule iloista kikattelijaa.

Agnes on vastustamaton, vaikka hänen ei ole mikään viehättävä tapaus, vaan melkeinpä päinvastoin. Tarinoiden miljööt on valittu tarkoin ja niistä otetaan kaikki irti. Jännitys tiivistyy sopivasti ja kauhuelementtejäkin on siroteltu sinne tänne. 

Närhi on kuvittajana vakuuttava. Pidän kuvien tummista sävyistä ja hahmojen ilmeikkyydestä - kulmakarvan kohotuksella saadaan paljon aikaan. Vaikka ilmeet ovat siis hyvin totisia (ja Agneksen ilmekin paitsi totinen myös suorastaan jurottava), jokainen tyyppi on selvästi oma persoonansa. Selkeys ja konstailematon  tyyli tekevät näistä Agnes-sarjakuvista mitä mainiointa luettavaa. 

Vinkkinä teiniperheisiin kerrottakoon, että 14-vuotiaat tyttäreni ahmaisivat Agnes-tarinat melko vikkelästi. Koska nuoren mieli ei välttämättä pysty keskittymään pitkiin romaaneihin, voi sarjakuvista löytyä hetkellinen helpostus lukuinnon ylläpitoon tai virittelyyn. 

Agneksen seikkailuja on luettu myös muun muassa näissä kirjablogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Villasukka kirjahyllyssä, Lukukausi ja Kujerruksia.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti, 2020

Patrik Svensson: Ålenvangeliet, Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

Suomentaja: Maija Kauhanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Eva Wilson

Sivuja: 263

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä. (S. 173.)

Patrik Svenssonin kirjassa Ankeriaan testamentti kalastetaan ankeriaita. Niitä saadaan joskus saaliiksi asti, mutta ei aina. Tärkeämpää on kalastaminen ja - ankerias. Kalastus jatkuu vuodesta toiseen samoin rituaalein, isä ja poika yhdessä. 

Ankerias on erikoinen kala - melkein kuin käärme - joka on aina herättänyt ihmisissä kummastusta. Sen elintavoista ei ole tiedetty juuri mitään, eikä se myöskään ole paljastanut ihmiskunnalle salaisuuksiaan kovin helposti. Oikeastaan se pitää edelleen kiinni yksityisyydestään, vielä tässäkin vaiheessa, kun ihmiset ovat hävittämässä sen sukupuuttoon maapallolta. 

Ankeriaan arvoitus on kiehtonut ihmiskuntaa kautta historian. Aristoteles tuli aikoinaan siihen tulokseen, että ankerias syntyy itsestään, mudasta. Sen jälkeen lukuisat tutkijat Sigmund Freudista alkaen ovat yrittäneet selvittää ankeriaan salaisuuksia, sen lisääntymistä ja sittemmin sen alkuperää: missä ja miten ankerias lisääntyy? Tietoa on karttunut, mutta vain sinnikkään tutkimustyön tuloksena, eivätkä tiedot edelleenkään ole aukottomia. Paitsi ankeriaan elämästä, myös sen elämän tutkimisesta syntyy ihmeellinen kertomus. 

Svenssonin tietokirjassa ankeriaan kautta päästään kiinni myös ihmisen elämään, tässä tapauksessa sekä isän elämään että elämän tarkoitukseen ylipäätänsä. Ankeriaasta tulee symboli kokonaiselle elonkirjolle, sille kuinka ihmisen täytyy hallita kaikkea ja tietää kaikki. Sen jälkeen se sitten hävittääkin kaiken. Ankeriaan tukimus, ankerias, on kiinnostava vain niin kauan, kun se on ihmiselle merkityksellinen - ruokana ja tulonlähteenä: Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. (S. 106.)

Ankeriaan jäljet johtivat Sargassomerelle. Ja katoavat sinne. Svenssonin kirjasta paistaa voitonriemu ankeriaiden puolesta, kun hän toteaa, että sinnikkäästä etsimisestä huolimatta yhtäkään aikuista ankeriasta ei ole löydetty Sargassomereltä. Sen arvoistusta ei ehkä täysin pystytä ratkaisemaan ennen kuin se häviää sukupuuttoon ja sille käy kuten monelle muullekin eläinlajille, jonka ihminen on hävittänyt. Tai sitten ei. Jospa Svenssonin kirja saisi aikaan muutooksen ja ankeriaan suojeluun herättäisiin kunnolla. 

Svenssonin viesti on selvä: kaikkea elämää tulee kunnioittaa siksi, että se on perimmältään arvoitus: On tajunnantiloja, jotka ovat meille tuntemattomia ja jotka tulevat myös sellaisina pysymään, vaikka ihmislaji eläisi ikuisesti. On asioita, joita emme tule koskaan ymmärtämään, emme lepakoista emmekä ankeriaasta. Sen voimme oppia, mistä eläimet tulevat, miten ne liikkuvat ja miten suunnistavat, voimme tutustua niihin melkein kuin ihmisiin, mutta emme koskaan voi täysin ymmärtää, millaista on olla kyseinen eläin. (S. 162 - 163.)

Svensson sai Ankeriaan testamentilla parhaan tietokirjan palkinnon Ruotissa vuonna 2019. Hän yhdistää vastustamattomasti tiedettä, kulttuuria ja tutkimusta oman elämänsä muistoihin ja isän elämäntarinaan. Syntyy syviä oivalluksia ja allegorioita. Isäkin jää arvoitukseksi, kuten ankeriaat, kuten kaikki me jäämme. 

Maija Kauhasen suomennos on mutkatonta ja sujuvaa luettavaa. Tietokirjamainen tylsyys tai tekstin vaikeaselkoisuus suorastaan loistavat poissaolollaan tästä tietokirjasta. Niin, onko se enemmän tietokirja kuin kaunokirja?

Kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden sekoittaminen on kiinnostavaa ja luo aivan uutta todellisuutta, kun yleinen ja yksityinen - objektiivisena pidetty tieto ja subjektiivinen kokemusmaailma - sekoittuvat. Esseekirjallisuushan on tästä kirjallisuudenlajien rajankäynnistä perinteisin esimerkki, mutta viime vuosina mahdollisuuksia on kokeiltu yhä enemmän. Esimerkiksi Maggie Nelson tai Laurent Binet sekoittavat kirjoittamisessaan tutkimustietoa ja omaa elämäänsä, kuten myös espanjalainen Javier Cercasin Salamiin sotureissa. Omanlaisensa kokonaisuus on Juha Hurmeen Niemi, vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Mahdollisuudethan ovat rajattomat. Syntyy loistavaa kirjallisuutta. 

Ankeriaan testamentti on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata. Kultturipohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 20. Kirja kertoo luonnon monimuotoisuudesta.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Schulman Alex: Polta nämä kirjeet, 2020

Alkuteos: Bränn alla mina brev, 2018

Suomentja: Jaana Nikula

Kansi: Sigge Eklund

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Rakas rakas Putte,

Meidän elämästämme tulee vielä uskomattoman epätodellisen onnellista. Minä rakastan sinua, sinä suot minulle uuden päivän. Sinä et halveksi minua ja se tekee minut äärettömän onnelliseksi ja iloiseksi. Odota minua äläkä unohda minua, minusta tulee vielä maailman onnellisin Karin, jos rakkaudestasi on edes puolet jäljellä, kun kuukausi on kulunut. - - (S. 205.)

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet sinkauttaa lukijan kuumiin ja kiihkeisiin kesäpäiviin vuonna 1932. Eletään kolmiodraamaa, jossa vääjäämätön ukkonen uhkaa hajottaa kaiken palasiksi ja osapuolten henki on vaarassa. Salaiset tapaamiset, rakkautta tihkuvat kirjeet ja riipivät päiväkirjamerkinnät kertovat elämää suuremmasta voimasta, joka yllättää kokijansa ja tempaa heidät vastustamattomasti mukaansa. 

Schulmanin romaanissa hänen isovanhempansa, kääntäjä Karin Stolpe ja kirjailija Sven Stolpe sekä runoilija Olof Lagercrantz, elävät nuorten aikuisten intohimoja. Stolpejen avioliitto on tuore, mutta jo täynnä ristiriitoja: Sven Stolpen pakkomielle puhtaasta rakkaudesta on kärsinyt kolauksen jo ennen avioliittoa, eikä Stolpe tunnu pääsevän siitä ylitse. Nuori vaimo saa osakseen halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kun pariskunnan seuraan liittyy nuori, empaattinen runoilija, on selvää, että Karin löytää hänestä aidon kuuntelijan ja ymmärtäjän. Rakkaus roihahtaa. 

Polta nämä kirjeet antaa tilaa rakkaudelle, ja se on kunnianosoitus Karinille, kirjailijan isoäidille. Karin on jäänyt isoisän varjoon, mutta menneisyyttä tutkiessaan kirjalija Schulman ikään kuin tutustuu isoäitiinsä syvemmin. Hän muistelee vierailujaan mummolassa, ajoittain kireää ilmapiiriä mutta myös isovanhempien rakastettavia piirteitä. Historia selittää kireyden,

Schulman kuvaa ruotsalaisia kulttuuripiirejä rehellisesti, eikä säästele isoisäänsä, aikansa arvostettua kirjailijaa ja kriitikkoa. Isoisä on aina ollut arvaamaton, ja hän on ollut riitaisa ja ehdoton persoona kulttuuripiireissäkin. Lapsenlapsen tulkinnan mukaan isoisä on käsitellyt lukuisissa teoksissaan aina samaa teemaa: petetyn miehen traumaa. On kuin kaikki sivistys, jota mies hankkii, ei koskaan auta eikä lavenna hänen sisäistä kokemustaan, eikä hän pääse eteenpäin. Lukeneisuudestaan huolimatta Sven Stolpe on pieni ihminen, joka nöyryyttää vaimoaan muun muassa kirjoittamalla hänen kokemuksistaan näytelmän, jonka lukee yleisölle ääneen. Vertailun vuoksi runoilija Olof Lagercrantzin tuotannossa rakastettua kuvataan ruusuna. 

Lähtökohtana kirjan syntymiselle on kirjailijan havainto omasta perhe-elämästään, jossa vaimo osoittaa väsymisen merkkejä ja lapset tuntuvat pelkäävän häntä. Schulman haluaa selvittää, mistä häneen patoutunut viha on peräisin: Mielessäni kytevälle vihalle on tehtävä jotain (s. 13).

Kirjailijan tutkimustyö tuottaa kirkasta proosaa, jossa menneisyyden dokumentit, eli kirjeet ja päiväkirjamerkinnät, sekoittuvat fiktioon, jonka Schulman kirjoittaa. Rakastavaisten tapaamiset ovat täynnä jännitettä, kolmiodraama käy yhä uhkaavammaksi. Jännitys tihenee. Schulman luo taitavasti tunnelmaa.

Lopulta kirjailija ymmärtää, että hänen patoutunut vihansa on peräisin isoisältä, Sven Stolpelta, jonka lapsuudessa jo tapahtui traumaattisia asioita: Siitä se alkaa, tuo jättiläismäisiin mittoihin kasvava väärin suunnattu viha, joka vahingoittaa muita ihmisiä (s. 274). 

Schulmanin tyyli on vangitsevaa ja taidokasta. Parempaa kesäkirjaa en olisi voinut kesän helteisiin kuvitellakaan. Kirjan bonuksena suomalaislukijalle ovat vielä viittaukset Edith Södergraniin, jonka merkitys ruotsalaiselle älymystölle tuntuu olevan vankka. Karin Stolpe siteeraa lapsenlapselleen Södergranin runoa Maa, jota ei ole ja Schulman rinnastaa maan, jota ei ole, niihin elämiin, jotka meiltä jäävät elämättä. Ihminen elää vain yhden elämän ja yhdet valinnat, muita elämiä ei ole.... Kun isoäiti säilyttää Olofin kirjeet, hän säilyttää ikään kuin lupauksen maasta, jota ei ole. 

Polta nämä kirjeet on esitelty myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara ja Kirja vieköön!