Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330



Värittömän miehen vaellusvuodet on seitsemäs Haruki Murakamilta suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanista. Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä ja on hienoa ajatella, että kirja on nyt mahdollisimman autenttinen suomalaisille lukijoille.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta ainoastaan kirjat Norwegian wood ja Sputnik-rakastettuni, joista Sputnik-rakastettuni on suosikkini. Toki Norwegian woodkin on jäänyt mieleeni varsin hyvänä lukukokemuksena, joka lukupiirissä herätti paljon keskustelua. Tartuin tähänkin Murakamiin varsin positiivisella mielellä ja sain oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin.

Murakami kirjoittaa helppolukuista ja sopivasti kiehtovaa proosaa. Kolmen lukemani kirjan perusteella hänen päähenkilönsä ovat miehiä, joiden nuoruudessa on tapahtunut merkittäviä henkisiä kokemuksia: vahvaa ystävyyttä tai rakkautta, joissa koetut pettymykset johdattavat kokijansa syvään masennukseen tai henkiseen myllerrykseen ja lopulta ehkä jopa kypsymiseen. Norwegian wood ja nyt tämä Värittömän miehen vaellusvuodet eivät kuitenkaan juurikaan sisällä Murakamin tavaramerkkiä, eli maagista realismia, jota oikeastaan kaipaisin. Onneksi minulla on vielä maagisia kokemuksia edessäni, sillä aion lukea lisää Murakamia.

Värittömän miehen vaellusvuosissa päähenkilö on 36-vuotias Tazaki Tsukuru, joka on juuri tavannut kiehtovan naisen, Saran. Sara haluaa tuntea Tsukurun perin juurin ja vaatii häntä selvittämään menneisyytensä kipeimmän kokemuksen, jotta se ei vaikuttaisi heidän suhteeseensa. Selvitystyö kuljettaa Tsukurun takaisin kotikaupunkiinsa mutta myös Suomeen asti. Suomen vierailusta tuleekin kirjan kiinnostavin osa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

Tsukuru on nuorena päässyt osalliseksi pyyteettömästä ja reilusta ystävyydestä, joka tuolloin täytti hänen koko elämänsä. Ystävyksiä oli viisi: pojat Aka, Ao ja Tazaki sekä tytöt Shiro ja Kuro.  Aka tarkoittaa punaista, Ao sinistä, Shiro valkoista ja Kuro mustaa, ja heidän lempinimensä tulevat heidän sukunimistään. Tsukurua kutsuttiin ystäväjoukossa etunimellä Tazaki, joka tarkoittaa "monta nimeä", eikä siis viittaa mihinkään väriin.  Miten hyvä olisikaan ollut, jos hänelläkin olisi ollut värillinen sukunimi, Tsukuru pohti ties kuinka monta kertaa aivan vakavissaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellistä. (S. 10.) Tsukurun maailma romahtaa, kun ystävät erottavat hänet ryhmästä.

Alkuasetelma on lupaava, ja kirjaan sekoittuu myös dekkarimaisia piirteitä, kun Tsukuru lähtee selvittämään, mikä aiheutti hänen hylkäämisensä. Tsukurun suru ja masennus, joiden valtaan hän joutuu, kun ystävät kääntävät hänelle selkänsä, on kuvattu sydäntä riipaisevasti. Tapahtuma muovaa Tsukurun minäkuvaa, ja onkin mielenkiintoista verrata kuvaa, joka hänelle muodostuu itsestään siihen kuvaan ja asemaan, joka hänellä muiden mielessä on ollut. Onko hän niin väritön kuin itse kuvittelee?

Lukemisen aikana jään kuitenkin vähän väliä ihmettelmään, miten Murakami pystyy sekoittamaan niin vaivattomasti raskasta ja kepeää. Juuri kun hän on kuvannut mielettömän hienosti pyyteetöntä ystävyyttä tai itsemurhan partaalla roikkuvan ihmisen mielenmaisemaa, hän saattaa seuraavaksi heittäytyä kuvaamaan naisen tyylikästä asua, jonka värisävy sopii täydellisesti hänen käyttämäänsä kynsilakkaan. Tylsää.

Moni asia tässä kirjassa on hienoa: Frans Lisztin pianokappale Le mal du pays soi surumielisenä kirjan taustalla; Tazaki Tsukurun nimi tarkoittaa rakentajaa ja sellainen hänestä tuleekin; Tsukurun rakkaus rautatieasemiin ja juniin on tärkeä hänen sielunmaisemansa rakentamisessa. Kirjassa on kiehtovia ihmisiä, kiehtovia kohtaamisia ja tarinoita. Osa tarinoista jää roikkumaan ilmaan, ja sellaisesta juuri pidän.

Tulkitsen myös teoksen dialogin jotenkin japanilaisiksi ja eksoottiseksi. Se on paikoin kömpelöä ja kummallista, mutta en osaa arvioida, onko kaikkien japanilaisten puhe sellaista kuin Murakami sen kirjoittaa: toisaalta dialogi on hyvin pidättyväistä ja muodollista, ja sitten yhtäkkiä ladataan kaikki intiimeimmätkin asiat puhekumppanin  kuultavaksi. Muistan kyllä saman ilmiön tulleen vastaan Norwegian woodissakin. (Maailmankirjat-blogissa on pohdittu enemmänkin Värittömän miehen vaellusvuosien dialogia ja verrattu suomennosta ja englanninnosta keskenään.)

Kolmen luetun Murakamin teoksen perusteella en ole valmis luokittelemaan  häntä lempikirjailijoihini, mutta ilmeisesti en ole lukenut hänen parhaita luomuksiaan. Luen mielelläni Murakamin kirjoja, sillä viihdyn haikeissa tunnelmissa, mutta aivan täydellistä lukukokemusta en ole hänen kirjoistaan vielä saanut. Nytkin Murakami sai minut itkemään, mutta paikoin myös ärsyynnyin kirjan asetelmista. Mikähän Murakami kannattaisi lukea seuraavaksi?



Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Ullan luetut kirjat, Kannesta kanteen ja Iltaluvut. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni, 3. painos, 2012
Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999
Suomentaja: Ilkka Malinen
Kustantaja: Tammi, 2003
Sivuja: 252
Mistä sain kirjan: oma ostos


Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanalaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen.

Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä? Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni alkaa lukemisen ylistyksellä ja siitä tulee lukemisen juhlaa. Kuinka lukeminen yhdistää ihmiset ja kuinka rakkaus erottaa heidät.

Kirjailijanurasta haaveileva Sumire ja nuori opettaja K ovat ystäviä, vaikka K on rakastunut Sumireen ja toivoisi jotain enemmän. (K on jopa lahjoittanut Sumirelle Nuuskamuikkus-mukin!) Sumire puolestaan rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan naiseen, Miuhun. Rakastumisen myötä Sumire muuttuu. Hänen sisäinen ja ulkoinen minänsä alkaa etääntyä K:sta, kunnes hän katoaa kokonaan.

Kun Sumire todellakin katoaa pienellä kreikkalaisella saarella, K lentää sinne etsimään häntä. Hän löytääkin jotain - mutta mitä? Oikeastaan hän löytää tarinan toisestakin kadonneesta.

Sumire ja K ovat intohimoisia kaunokirjallisuuden lukijoita, kun taas tyylikäs bisnesnainen Miu lukee aivan eri tavalla: Miu tuskin vilkaisikaan kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta tyhjänpäiväisiä viihdekirjoja ajankuluksi. En koskaan pääse eroon ajatuksesta, että se on kaikki keksittyä, hän selitti, joten en koskaan pysty tuntemaan minkäänlaista empatiaa henkilöhahamoja kohtaan. Olen aina ollut sellainen. Tästä syystä hänen lukemisensa rajoittui kirjoihin, joissa todellisuutta käsiteltiin todellisuutena. Enimmäkseen kirjoihin, joista oli apua hänen työssään.

Jos Miun onkin vaikea tuntea empatiaa "keksittyihin ihmisiin", niin kaunokirjallisuuden ystävillä on aivan päinvastainen ongelma. Välillä minunkin on vaikea muistaa, että kirjallisuuden hahmot eivät ole eläviä. Nytkin jännitin ihan tosissani, voisiko Sumiren ja Miun rakkaussuhde onnistua, vaikka heidän ajatusmaailmansa ovat niin erilaiset? Onko heidät tuomittu ikuisesti kiertämään omia ratojaan avaruudessa, pysymään Sputnik-rakastettuina toisilleen? Lopulta jäin pohtimaan, mitä Sumirelle oikein tapahtui.

Sumire yrittää sulautua Miun maailmaan ja alkaa muistuttaa häntä. Japanilaisesta boheemista alkaa tulla Miun kaltainen tyhjä kuori. (Se, että japanilaistyttö katoaa nimenomaan Kreikassa, länsimaisen sivistyksen kehdossa, on ehkä symbolista. Tai sitten ei. Ehkä Kreikan saaristoon on helppo kadota tai ehkä se on vain yksinkertaisesti ihanimpia paikkoja maapallolla.) Näin K kuvailee eurooppalaistunutta Miuta: Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet. Jokin tavattoman tärkeä seikka - sama joka veti Sumirea puoleensa kuin pyörremyrsky, joka ravisutti sydäntäni seistessäni lautan kannella - oli kadonnut Miusta iäksi. Jäljelle ei ollut jäänyt elämä vaan sen poissaolo. Ei mitään elävästä olennosta, vain hiljainen muisto.

Sputnik-rakastettuni ei ole täydellinen kirja. Se on kaukana siitä. Rakenteeltaan se on vähintään epätasainen ja rosoinen. Siinä on kaksi päällekkäistä rakkaustarinaa, ja kolmannestakin vähän tunnelmia. Siinä liikutaan Tokiossa ja Kreikassa, rakastetaan kirjoja ja kirjoitetaan intohimoisesti, kunnellaan musiikkia, rakastutaan vääriin ihmisiin ja ollaan vähän opettajana ja rakastajanakin. Siinä on maagista realismia ja yritystä ymmärtää käsittämätöntä. Välillä heitetään suuria ajatuksia, välillä kuvaillaan piinallisen tarkasti naisten asuja. Ja silti - silti, sen rosoihin on mukava sovitella itseään, hämmästellä identiteetin rakentumista ja katoamista, tai jopa identiteetin jakautumista. Ehkäpä ymmärtää taas jotain rakastamisen vaikeudesta ja jostain omastakin kadonneesta rakkaudestaan.

Kirja sisälsi myös yllättäen sellaisen määritelmän opettajuudesta, joka kolahti minulle enemmän kuin mikään muu määritelmä ikinä: Seisoin luokkani edessä opettaen sille kielen, elämän ja maailman perusasioita, ja huomasin samalla opettelevani itse näitä perusasioita uudelleen näiden lasten mielen kautta. Oikein tehtynä tämä oli elähdyttävä kokemus. Suorastaan syvällinen. (S. 71.)

Sputnik-rakastettuni on samalla tavalla kuulas ja haikea kuin Murakamin Norwegian Wood. Kirjojen teemat ovat pitkälti samat: identiteetin etsintä, sielun mureneminen, nuori rakkaus, haparoivat ihmissuhteet. Siinä missä Norwegian Wood oli rakenteeltaan hallitumpi ja selkeämpi, Sputnik-rakastettuni viehätti rosoisuudellaan, enkä osaa panna kirjoja paremmuusjärjestykseen. Ehkä minun ei tarvitsekaan - kunhan vaan annan kirjojen henkilöiden elää.

Kirjablogeissa Murakamin kirjoja rakastetaan ja luetaan paljon. Eikä suotta. Ainakin Lumiomena,  Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more,  P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto ovat arvioineet tämän kirjan. Mielipiteet vaihtelevat hyvästä loistavaan. Jos joku haluaa kruunata kesänsä vielä yhdellä hyvällä lukuelämyksellä, niin Sputnik-rakastettuni on varmasti sellainen.