Jonathan Swift: Gulliverin retket

Jonathan Swift: Gulliverin retket, 4. painos, 1999 (I suomenk. painos 1953)

Alkuteos: Travels into several remote nations of the world in four parts by Lemuel Gulliver, first surgeon and then captain of several ships, 1726

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 390

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Jonathan Swiftin kirjoittama klassikko Gulliverin retket on puhdasverinen valistusajan romaani. Sen ideana on laajentaa ihmisen maailmankuvaa ja jakaa tietoa. Se lienee kaikille tuttu lähinnä lilliputtien ansiosta. Gulliver, armoitettu seikkailija, joutuu merimatkallaan haaksirikkoon ja pelastautuu tuntemattomalle rannalle, jossa herää pienen pienten ihmisten ympäröimänä. Näillä tyypeillä on oma, järjestäytynyt yhteiskuntansa, valtio nimeltä Lilliput, ja sitä tarinan myötä ihmetellään. 

Kyseessä on siis satu, leikkiminen sillä ajatuksella, että kaikki on kutistunut. Millaista on elämä minikoossa? Miten pienet ihmiset selviävät erilaisissa vaaratilanteissa, miten he ovat ratkaisseet käytännön elämän pulmia ja miltä maailma näyttäisi heidän koossaan? Näitä ajatuksia on pyöritelty tarinoissa ikiajat, kuten Peukaloinen-saduissa tai esimerkiksi Selma Lagerlöfin klassikossa Peukaloisen retket tai Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin seikkailuissa, joissa tavataan minikokoinen Vaaksanheimojen perhe. 

Lilliputtien verran minäkin Gulliverin retkistä tiesin, mutta en tiennyt edes sitä, että Gulliver seikkailee oikeasti neljässä eri maassa, joissa kaikissa on omat erikoisuutensa. Lilliputit ovat siis vain yksi kansa, jonka kummallisia tapoja luodessaan kirjailija on saanut käyttää mielikuvitustaan. Kyseessä ei myöskään ole missään nimessä lasten satu, vaikka pienoismallisen maailman luomiseen viritellään paljon yksityiskohtia. 

Gulliverin retket on poliittinen satiiri valistusajan vehkeilyistä. Se on myös pilaversio 1700-luvun best seller -kirjallisuudesta, eli matkakirjoista. Kun Swift loihtii keksittyjä maita ja ihmisiä, hän samalla pääsee keksimään erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, kuvaamaan erilaisia valtasuhteita ja kritisoimaan oman aikansa politiikkaa. Aikansa politiikkaa hän suomii keskusteluissa, joita Gulliver käy kulloisenkin maan johtajan kanssa. Tämähän on vallan kätevää - kukaan ei voi tulla syyttämään Swiftiä kapinallisuudesta, sillä hänhän on keksinyt kaiken omasta päästään ja kertoo satua. 

Niinpä Swift antaa sanan säilänsä heilua. Lilliputtien kuningas ihmettelee Gulliverin kertomuksia Englannin hallinnosta. Samaan aikaan lilliputit ovat ajautuneet sotaan, koska osa heistä on sitä mieltä, että muna pitää halkaista leveästä päästä, osa pitää munan halkaisemista terävästä päästä ainoana oikeana mallina. Lilliputien myötä siis tarkastellaan ihmisten kykyä saada sota aikaan mistä tahansa vähäpätöisestä syystä. Lisäksi Lilliputit laativat kummallisia säädöksiä oikeastaan aiheesta kuin aiheesta ja vehkeilevät toistensa selän takana. Heidän pienuutensa ei ole vain fyysistä, vaan mitä suurimmassa määrin myös henkistä. 

Seuraavassa tarinassa Gulliver päätyy jättiläisten valtakuntaan, jossa hän itse edustaa lilliputti-kokoa.  Täälläkin hän käy syvällisiä keskusteuja kuninkaan kanssa, päätyy esittämään temppuja, joita ihmiset tulevat ihailemaan ja oppii tietysti paikallisen kielen alta aikayksikön. Gulliver on nokkela ja kriittinen matkustaja, jonka havaintoja seuraa ilokseen. 

Kolmas tarina heittää taas uusiin seikkailuihin. Hän päätyy Laputaan, leijuvaan saareen. Siellä Gulliver tapaa ylimystön, joka on täysin irrallaan todellisuudesta - se kirjaimellisesti leijailee Laputassaan tavallisen kansan yläpuolella. Vaikka valistusaika oli järjen ihailua ja maailmankuva alkoi muuttua tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaksi, Gulliver tekee Laputassa murskaavia havaintoja: Suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita, joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. matkaltaan palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. (S. 225.)

Jo 1700-luvulla tieteen kehitystä on siis pidetty liian nopeana tai tieteen ideoita älyttöminä ja  todellisuudesta irrallisina. Laputan alapuolella tavallinen kansa kun näkee nälkää ja elää köyhyydessä.  Jotkut tarinassa esitetyistä naurettavista tieteellisistä ideoista on nykypäivänä toteutettu, eli tieteen kritisointi on osoittautunut turhaksi, mutta edelleen voi kysyä, eikö tieteen tehtävä ole ratkaista ihmiskunnan pulmia ja parantaa elämänlaatua. Laputa täytynee ainakin ajoittain ankkuroida maahan, jotta huolto pelaisi. Laputassa on tarpeen muistaa, mitä maan pinnalla puuhataan. 

Gulliverin retket synkkenevät loppua kohti. Vaikuttavin ja surullisin tarina on teoksen viimeinen tarina, jossa Gulliver ajautuu Houyhnhnmien maahan. Houyhnhnmit ovat viisaita ja kunnioitettavia, jalouden perikuvia - hevosia! Heidän maillaan asuu kuitenkin yahoo-nimisiä olentoja, jotka itsekkyydessään ja tyhmyydessään torailevat keskenään, ovat väkivaltaisia ja raakoja, eikä heitä voi päästää täysin viilliintymään, koska ahneudessaan ja itsekkyydessään he ovat arvaamattomia. Heidän tyhmyytensä on masentavaa - he ovat ihmisiä. Gulliver palaa tältä viimeiseltä matkaltaan muuttuneena, voisi jopa sanoa, valistuneena miehenä. 

Gulliverin retket oli suosittu teos jo ilmestymisaikanaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin Voltaire kirjoitti toisen valistusajan klassikon, Candiden, joka myös on matkakirjan asuun puettu yhteiskunnallinen satiiri. Näin parinsadan vuoden taakse näiden teosten kaiku on vaikuttava, mutta eivät ne varmasti ilmestyessään ole kaikkia miellyttäneet. 

Swiftin klassikko on kestänyt mukavasti aikaa. J. A. Hollon suomennos on tietysti paikoin vanhentunut, mutta silti se on edelleen nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa. Satiiri välittyy nykypäivään asti ja lukijalle tulee olo, että politiikka ei ole muuttunut miksikään. Kähmintä ja saivartelu kuuluvat sen perusolemukseen. Viimeistään nuo yahoot tuntuvat aivan tutuilta tyypeiltä - taivas, miten itsekästä ja tyhmää porukkaan, ahneudessaan ja raakalaismaisuudessaan ällöttäviä tapauksia! Ei tarvitse kuin tarkastella ilmastokriisiä ympärillään, ja toivoisi Gulliverin tapaan, että maailmaa hallitsisi ihan joku muu eläinlaji. 

Osallistun Jonathan Swiftin Gulliverin retkillä kirjablogien 13. klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi nyt Jonna Kirjakaapin kummitus -blogissaan. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita kirjabloggaajat ovat tämän kesän haasteeseen lukeneet. 

Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta. Tässä ovat kaikki haasteeseen lukemani klassikot: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä. Kirja on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka.

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä, 2020

Alkuteos Normal people, 2018

Suomentaja: Kaijamari Sivill

Kustantaja: Otava

Kansi: Henn Kim

Sivuja: 257

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä on kulttimaineessa oleva kirja, josta on tehty jo tv-sarjakin. Tämä on melkoinen saavutus nuoren irlantilaiskirjailijan teokselle, joka ilmestyi vain pari vuotta sitten. Tv-sarja, jonka Rooney on itse käsikirjoittanut (ja joka on nähtävissä Yle Areenassa), on myös saanut paljon kehuja ja on jokaisen kehunsa ansainnut. Siinä on loistavat pääosan esittäjät, ja siihen on onnistuttu vangitsemaan kirjan herkkä henki ja nuorten rakastavaisten aidot tunteet. 

Aloitin Rooneyn teoksen lukemisen äänikirjaa kuuntelemalla. Siivosin ja kuuntelin ja mietin, pitäisikö minun jaksaa kiinnostua kahden nuoren ihmisen rakkaustarinasta. Tuntui, kuin kuuntelisin nuortenkirjaa, mikä oli vähän ristiriitainen ajatus, sillä yleensä pidän nuortenkirjoista. Miksi tämä tarina ensin vaivaannutti minua ja tuntui siltä, ettei tarina kosketa minua lainkaan? Syynä oli ehkä asetelma, joka vaikutti aluksi teennäiseltä: rikas, hyljeksitty tyttö ja köyhä, suosittu uheilijapoika rakastuvat. Tämähän on vähän kuin sadusta, eikö? Olen lukenut satuja lapsena aika paljon - haluanko lukea niitä yhtään enempää, kun tosielämässäkin riittää ihmeellisiä tapahtumia?

Onneksi tarinan päähenkilöt Marianne ja Connell kasvavat ja kypsyvät kirjan edetessä, eivätkä jää asetelman vangeiksi. Myös ulkopuolisuuden tunne, joka heitä molempia vaivaa, alkaa kiehtoa enemmän ja enemmän. Se nousee kirjassa toiseksi tärkeäksi teemaksi rakkauden rinnalle. Voisin jopa väittää, että jäin lopulta koukkuun kirjan melankoliaan. Muistan Haruki Murkamin Norwegian woodin vaikuttaneen minuun samalla tavalla. 

Marianne ja Connell ovat ihmisiä, joille lukija toivoo pelkkää hyvää. Marianne on niin haavoittuva, että hän ansaitsee hellyyttä, Connell puolestaan on niin rehti kuin nuori mies vain voi olla - hän on symppis. Heillä on molemmilla omat kompleksinsa, erilaiset perheensä ja lähtökohtansa. Nämä paljastuvat kirjassa vähitellen. Molemmat myös tarvitsevat toisiaan täyttämään omaa tyhjyyden tunnettaan. Selittämätön yhteys heidän välillään on tosiasia ja se näkyy keskinäisenä seksuaalisena vetovoimana, mutta se ei välttämättä tee romanssista helppoa.  

Normaaleja ihmisiä on (satumainen) luokkatarina, jossa rikas tyttö ja köyhä poika rakastuvat. Molempien osapuolten kannalta on kyseessä myös satumainen Tuhkimo-tarina: Connell tekee luokkanousun siivoojan pojasta yliopisto-opiskelijaksi (tarina, joka ei Suomessa ole ollenkaan mahdoton, mutta irlantilaisittain hämmästyttävämpi). Marianne puolestaan on koulutovereiden hyljeksimä outolintu, jolla ei liiemmälti ole kotikaupungissa kavereita. Hänen kukoistuksensa alkaa vasta myöhemmin. Kummankaan kasvu ei ole mutkatonta, vaan pohjakosketus on edessä molemmilla. 

Kirjan pääpari muistuttaa paljon L. M. Montgomeryn Anna -kirjojen pääparia, Anna Shirleyä ja Gilbert Blythea, joitten suhde ei sekään aina ole mutkaton, mutta älyä on molemmilla ja koulussa pärjäämisessä kilpaillaan. Mariannen ja Connellin kilpa-asetelma on kirjan alussa pienen nokittelun aihe, mutta jää pian taustalle. Keskinäinen kannustus ja kunnioitus nousevat tärkeämmiksi. (Aivan kuten Annalla ja Gilbertilläkin.)

Normaaleja ihmisiä on siis myös älymystöromaani, ja ehkä sen voisi määritellä jopa yliopistoromaaniksi (ja lopulta kirjailijaromaaniksi). Vastaavia romaaneja en pysty suomalaisessa kirjallisuudessa nimeämään kovin monta. ehkä Mika Waltarin Suuri illusioni voisi olla sellainen samoin kuin Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä tai Maria Jotunin Huojuva talo, joka on enemmän avioliittoromaani. Meillä ei ole älymystöromaanien perinnettä samaan tapaan, kuin meillä voi sanoa olevan työläisromaanien perinne. 

Normaaleja ihmisiä on myös pesunkestävä eurooppalainen ihmissuhderomaani. Siinä pääasiassa keskustellaan, ja mikään keskustelu ei ole yhdentekevä, vaan jokaisen sanan myötä tuntuu välittyvän kokonainen kohtalo. Keskutelun merkitys selviää jo romaanin alussa: Mariannen kanssa jutellessa Connellista tuntuu, että puhe on täydellisen kahdenkeskistä (s. 12). Intiimi tunnelma, jossa lukija on osallisena, säilyy koko romaanin ajan. Älykäs keskustelu on lähes yhtä intiimiä kuin rakastelu.

Miljöönä on pääparin kotipaikkakunta, pieni maalaiskaupunki Länsi-Irlannissa sekä myöhemmin tietysti Trinity Collegen opiskelijapiirit Dublinissa. (En tainnut vielä mainita, että Irlanti on monella tavalla minulle rakas maa, joten sekin lisäsi kirjan viehätystä.) Juoneen kuuluu myös kesänvietto huvilassa Italiassa ja juonen kannalta merkittävä, sähköinen illallinen tuossa eteläeurooppalaisessa, helteisessä miljöössä. Erasmus-vaihto Ruotsissa, Interrail-matka  Berliinin kautta Italiaan... näin luodaan eurooppalaista sukupolviromaania. 

Marianne ja Connell ovat toistensa kohtalot, mutta miten heistä tulee sellaisia. Miten on mahdollista, että kaksi eri luokista tulevaa nuorta saavuttaa sellaisen yhteyden kuin heille lopulta syntyy. Mikä osuus kotipaikkakunnalla, perheellä ja ystävillä on kaikessa tässä? 

Ihmissuhteiden kiemurat ovat aina kiinnostavia. Rooney osaa rakentaa tarinasta lopulta hyvin mielenkiintoisen ja samaistuttavan. Suomentaja Kaijamari Sivill on puoletsaan kääntänyt keskustelut sujuvaksi eteläsuomalaiseksi puhekieleksi, jonka lukeminen tuntuu luontevalta. Herkkyys, jota romaanissa on paljon, huokuu sanoissa ja pääparin suhteessa. 

Normaaleja ihmisiä oli Booker-ehdokkaana vuonna 2018. Aluksi ihmettelin, missä sen ansiot ovat, mutta niitä putkahteli esiin kirjan edetessä. Teoksessa on paljon rehellisyyttä ja tavallisuutta, mutta sopivasti myös särmää, jotta se jaksaa kiinnostaa. Ihmiset ovat rikki ja kiinni toisissaan, mutta se on myös heidän onnensa. 

Teos on luettu ainakin kirjablogeissa Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirsin bookclub.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

 

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua, 2020

Alkuteos: Notes to self, 2018

Suomentaja: Karoliina Timonen

Kustantaja: Atena

Kansi: Anna Makkonen

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: kustantajalta

Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua on esseekokoelma, joka sisältää kuusi omaelämäkerrallista esseetä erilaisista kipeistä aiheista. Kokoelman englanninkielinen nimi, Notes to self, kertookin teoksen intiimistä luonteesta. Pine kirjoittaa, koska kirjoittamisesta tuli hänelle selviytymiskeino, kun hän ajautui uupumukseen: Minä arvostan ajatuksiani ja tunteitani. Minä kirjoitan joka päivä, koska kirjoittaminen on yksi asioista, jotka piristävät minua eniten. (S. 204.)

Pine on ammatiltaan tutkija ja toimii nykydraaman apulaisprofessorina University College Dublinissa. Tästä on vaikea puhua on valittu Irlannissa vuoden kirjaksi vuonna 2018, ja se on käännetty useille kielille. Suomentaja Karoliina Timonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä kirja on sujuvaa luttavaa ja sen rehellisyys on puhuttelevaa. Rehellisyys on Pinelle myös välttämätöntä: Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. - - Kirjoitan tämän voidakseni viimein tuntea olevani läsnä omassa elämässäni. Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni. (S. 177 - 178.) Tästä on vaikea puhua on siis myös ylistys kirjoittamiselle, ja sen vapauttavalle voimalle.

Kokoelman ensimmäinen essee Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta kertoo Pinen isän alkoholismista. Se on loistava esimerkki esseetaiteen mahdollisuuksista yhdistää yksityiset kokemukset yleiseen kokemusmaailmaan. Essee alkaa siitä, kun Pine ja hänen sisarensa tapaavat isänsä kreikkalaisessa sairaalassa, jonne isä on joutunut alkoholisminsa takia. Isä kamppailee elämästään, ja sisarukset jäävät hoitamaan häntä, vaikka isän itsekkäät valinnat tekevät hoitamisesta erityisen raskasta: Addiktin rakastaminen on vaikeaa. Ei pelkästään käytännön tasolla, ei vain sen takia, että joutuu korjaamaan heidän jälkiään ja hoitamanna heidän puolestaan asoita, joihin he eivät itse kykene, vaan myös metafyysisellä tasolla. Se tuntuu samalta kuin itsensä hakkaaminen seinään. Ei vaan pään hakkaaminen vaan koko kehon. Se kovettaa sydämen. (S. 25). 

Toinen essee, Vauvavuosista, kertoo lapsettomuudesta, jota kipempää aihetta on vaikeaa kuvitella. Kolmas essee Puhumisesta/puhumattomuudesta puolestaan kertoo Pinen vanhempien erosta ja heidän keskinäisestä puhumattomuudestaan, joka katkeaa vasta Pinen sisaren lapsen hautajaisissa. Perheen historiaan liittyy myös essee Jotakin minusta, joka kertoo Pinen villeistä ja vaarallisista nuoruusvuosista ja siitä turvattomuudesta, jota hän silloin koki. Siinä hän kertoo, että huvittaa mielellään ystäviään kaikilla hurjilla tarinoilla nuoruudestaan, mutta todellisuudessa hän oli täysin hukassa. Tai ei ehkä täysin, koska hän voi todeta: Ja kenties minun olisi pitänyt perspektiivin vuoksi kertoa enemmän myös siitä, millaista elämäni on nyt, niin näkisitte, etten ole selvinnyt vain täpärästi, vaan olen kukoistanut. (S. 176 - 177.)

Feministisimmät näkökulmat Pine tarjoaa kokoelmansa neljännessä esseessä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista sekä kuudennessa esseessä Tämä ei tule kokeeseen. Kuukautisista on varmasti kirjoitettu maailmankirjallisuudessa ihan liian vähän, kun ajattelee sitä, miten vaikuttava asia ne ovat naisten elämässä. Monelta turhalta nolouden tai häpeän tilanteelta selvittäisiin, jos aiheesta voisi puhua luontevasti: Minussa on niin paljon tätä verta, tätä kuukautisverta, tätä raskausverta, tätä keskenmenoverta, tätä ei-taaskaan-raskaana-verta, tätä perimenopaussiverta (S. 115). 

Tämä ei tule kokeeseen kertoo Pinen akateemisesta urasta, joka ajoi hänet uupumukseen. Hän joutuu usein tilanteisiin, joissa häntä väheksytään tai hänet ohitetaan, koska hän on nainen: Totuus onkin, että olen väsynyt olemaan feministi. Olen väsynyt siihen, että on naisten tehtävä tunnistaa ja haastaa ja korjata sovinismi. Olen väsynyt siihen, että se on niin välttämätöntä ja niin vaikeaa. Ja olen väsynyt siihen, miten olen itse sisäistänyt kaiken, väsynyt osallisuuteeni, väsynyt tähän peliin. (S. 190 - 191.) 

Oman osallisuutensa sovinistiseen maailmanjärjestykseen Pine huomasi eräässä koulutustilaisuudessa, jossa hän halveksii naisia, jotka nimeävät omat äitinsä roolimalleikseen. Äidit kun olivat olleet kotiäiteinä, kuten suurin osa irlantilaisista aikansa naisista. Yhtäkkiä Pine kuitenkin havahtuu siihen, että hän olisi itsekin voinut valita äitinsä roolimallikseen, sillä hänen äitinsä kävi töissä: Minun äitini teki pitkää päivää kodin ulkopuolella. Hän opetti minulle, että tärkein asia naisen elämässä on olla taloudellisesti riippumaton. Hän opetti minulle, että työ on tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla, ja kotiasiat, kaikkine tunteineen, tulevat kakkosena. Kaikki nämä opetukset saivat minut ajattelemaan työntekoa välttämättömänä tienä rohkeille naisille. Joten, ironista kyllä, minäkin olisin voinut nimetä äitini roolimallikseni. En ole kuitenkaan koskaan tehnyt niin, koska en olisi voinut asettaa äitiyttä saavutushierarkian huipulle. Äitiyteen yleisesti liittämäni ominaisuudet - rakkaus ja tukeminen, empatia ja hoiva - eivät ole niitä, jotka yhdistän työelämässä menestymiseen. Ja siinä näkyy taas sisäistämäni sovinismi. (S. 194.)

Kun luin Pinen kirjaa, en niinkään ajatellut juuri näiden esseiden aiheiden olevan minulle erityisen tärkeitä. Minulla ei ole alkoholistivanhempia, vanhempani eivä tole eronneet, en ollut erityisen villi nuorena, minulla on lapsia enkä tee uraa akateemisessa maailmassa. Silti tunnistin itseni jokaisesta esseestä. Tunnistin kipeiden asioiden piinan: tunnistin rakastamisen vaikeuden, tunnistin häpeän kuukautisista, tunnistin naisiin kohditusvan väheksynnän, tunnistin oman kehon arvostamisen vaikeuden. Kaikki ne ovat asoita, joista on vaikea puhua, tai joista ei oikein ole sopivaa puhua. 

Lukiessani olisin halunnut haastaa kaikki vastaantulijat puhumaan heille vaikeista asioista. Kyselinkin ihmisiltä, mitkä ovat heille vaikeita asioita puhua. Vastaukset olivat aika surullisia ja jäädyttivät keskustelut alkuunsa - yleisin vastaus oli nimittäin tämä: eivät mitkään. En uskonut heitä, koska tiedän, että on asioita, joista he eivät puhu. Itse pystyn nimeämään 10 henkilökohtaista asiaa, joista minun on vaikea puhua. Niiden lisäksi tunnistan ainakin 10 asiaa, joista minun ei ole sopivaa eikä edes sallittua puhua, koska olen nainen, äiti, opettaja... Pinen esseitä lukiessani tajusin, että juuri niistä aiheistahan minun on kirjoitettava itselleni, koska ne täytyy kirjoittaa näkyviksi, ja niiden ympäriltä pitää jotenkin poistaa sitä surua, häpeää tai vihaa, joita ne aiheuttavat. 

Pinen esseet kertovat irlantilaisen naisen elämästä, eivätkä kaikin osin puhuttele suomalaisen yhteiskunnan kasvatteja, mutta yhtäläisyyksiä on kuitenkin enemmän kuin eroja: Irlannissa alkoholismi on ongelma, kuten Suomessakin. Lapsettomuus on ongelma joka puolella maailmaa, mutta Irlannissa katolinen valtakulttuuri on vaikuttanut lainsäädäntöönkin niin, että raskaana oleva nainen on toisarvoinen sikiön rinnalla. Akateeminen maailma on aivan varmasti Suomessakin vielä miesvaltaista (vaikka suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia), ja monia lasikattoja on vielä murtamatta, vaikka toki naisten asema on monin osin parempi kuin patriarkaalisemmassa, katolisessa Irlannissa. 

Tästä on vaikea puhua oli lukupiirikirja, josta ei hirveästi innostuttu. Erityisesti lukupiiriläisiä vaivasi se, että kirja oli niin totinen. Pinen esseissä ei ole huumoria. Lisäksi todettiin, että aiheet ovat varmasti Irlannissa ravistelevia ja suuria, mutta meillä esimerkiksi alkoholismista tai lapsettomuudesta on kirjoitettu jo kauan. Suomalainen kulttuuri on ehkä tarttunut näihin aiheisiin avoimemmin, puhumattakaan tietysti naisen tasa-arvoisemmasta asemasta pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Esseiden rehellisyyttä toki kehuttiin, mutta esimerkiksi kuukautisia esseen aiheena pidettiin epäkiinnostavana.  

Minulle tästä kirjasta tuli kuitenkin rakas. Se rohkaisi ajattelemaan vaikeita asioita ja niiden taustalla olevia tapahtumia, perheeni historiaa ja omia kokemuksiana naisena ja äitinä. Huomasin, että maailmassa on vielä paljon asioita, joista pitäisi puhua enemmän.

Tästä on vaikea puhua on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Kirjarouvan elämää. 

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Käännöskirjoja nuorille: Angie Thomas: Viha jonka kylvät ja Sarah Crossan: Yksi

Angie Thomas: Viha jonka kylvät, 2017
Alkuteos: The Hate U Give, 2017
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 393
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Sarah Crossan: Yksi, 2018
Alkuteos: One, 2015
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Aino Ahtiainen
Sivuja: 436
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Suomalainen nuortenkirjallisuus on korkealaatuista ja tiukasti ajan hengessä kiinni - mutta entäs nuorten käännöskirjallisuus? Tuleeko maailmalta jotain sellaista, jota oma nuortenkirjallisuustarjontamme ei tavoita? Tulee kyllä. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Sarah Crossanin Yksi edustavat laadukasta nuortenkirjallisuutta, joka avartaa kohisten maailmankuvaa.

Viime vuonna Angie Thomasin Viha jonka kylvät voitti Blogistanian Kuopus -äänestyksen, joten uskalsin kääriä sen joululahjaksi 12-vuotiaille tytöille. Kirja kertoo 16-vuotiaasta, mustasta  Starr-nimisestä tytöstä, joka elää kotikaupunkinsa mustien asuinalueella, mutta käy toisella puolella kaupunkia valkoisten koulua ja on kiinni paremmassa elämässä. Eräänä iltana hän joutuu todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen lapsuudenystävänsä täysin ilman syytä. Kirja siis kertoo mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, joka on ollut paljon esillä Yhdysvalloissa viime aikoina.

Päähenkilö Starr joutuu ainoana todistajana vaikeaan tilanteeseen, sillä hänen on päätettävä, uskaltaako hän todistaa ja astua julkisuuteen totuuden puolesta. Starrilla on tukenaan ihana perhe ja hyviä ystäviä, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. Tapaus, jota hän todistaa, ei ole pelkästään yksityinen vaan hyvin poliittinen.

Kirjan perustarina on opettavainen, mutta ei liian helppo. Oikea ja väärä sekoittuvat, ja Starrin koko perhe joutuu miettimään periaatteitaan uudelleen. Varsinkin Starrin isä on rakennettu kiinnostavaksi persoonaksi, joka haluaisi kehittää omaa kotiseutuaan parempaan suuntaan, mutta toisaalta hänellä on vastuu perheensä turvallisuudesta.

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja mediasirkus jaksavat hämmästyttää. Totuus hautautuu ihmeelliseen hässäkkään, ja sitä vääristellään julkisuudessa. Media myy tarinoitaan, vaikka oikeudenkäynti on kesken. Jossain kohtaa etäännyin kirjasta ja silmiini alkoi osua yhä enemmän laskelmoituja asetelmia, jotka alkoivat ärsyttää minua lukijana, enkä päässyt enää kirjaan sisälle samalla intensiteetillä kuin aluksi. Harmittihan se, sillä Viha jonka kylvät on vaikuttava nuortenkirja tärkeästä aiheesta. Maailma ei ole valmis niin kauan kun ihonvärin perusteella ammutaan viattomia ihmisiä. Tämä on aivan selvä asia, ja tästä pitää kirjoittaa  kirjoja - jos ei tästä, niin mistä!

Näistä kahdesta lukemastani nuorten käännöskirjasta Sarah Crossanin Yksi veti kuitenkin nyt pitemmän korren. Se kertoo niinkin marginaalista tapauksesta kuin siamilaisista kaksosista, mutta onnistuu välittämään kaikki kliseet tyylikkäästi. Kirja kertoo Gracesta ja Tippistä, joilla on yhteinen lantio ja yhteiset jalat. Käsivarsia on neljä, sydämiä on kaksi ja päitä - hyvin fiksuja päitä - on kaksi. Kaksosista toinen, Grace, kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi, joista muodostuu tyttöjen lukioajan tarina.

Vaikka aihe tuntui aluksi kauhean teennäiseltä (eihän nyt siamilaisia kaksosia ihan hirveästi maailmassa ole), niin kirja voitti minut täysin puolelleen. Ensinnäkin sen lukeminen oli helppoa, sillä säeromaani (en ollut ennen tällaisesta kuullutkaan) eteni kuin juna. Rivien väljyys ja sanojen väliin jäävä tila nopeuttivat lukemista. Tyttöjen tarina eteni runo runolta kronologisesti, vaikka välillä palattiin menneisyyteenkin. Kirjan rakenne sopii erinomaisesti esimerkiksi lukivaikeuksista kärsiville nuorille.

Lukemisen jälkeen googletin tietysti siamilaisia kaksosia, joista löytyy pari vinkkiä myös kirjasta. Aihe on hämmästyttävä ja tavattoman kiinnostava. Crossan on perehtynyt siamilaisten kaksosten elämään perusteellisesti, ja eläytyy heidän tuntemuksiinsa sydänjuuriaan myöten. Hän onnistuu kirjoittamaan aidosti sekä nuorten elämästä että sisarusten välisestä yhteydestä ja yhteiselämästä. Kokonaisuus on koskettavaa luettavaa.

Yhteistä näille molemmille käännöskirjoille oli perheissä koettu rakkaus ja hyväksyntä. Vaikka vanhemmilla on omat huolensa ja vaikeutensa, he tuntuivat rakastavan lapsiaan aivan ehdoitta. Nuorten itsetunto ja elämänilo ovat myös ihan eri luokkaa kuin suomalaisista nuortenkirjoissa on totuttu lukemaan. Luin nimittäin vastikään kaksi suomalaista nuortenkirjaa, joissa nuoret eivät sopineet vallitsevaan seksuaaliseen normiin, ja heidän suurimmat murheensa aiheutuivat siitä, että toinen vanhemmista tai molemmat eivät hyväksyneet heitä sellaisina kuin he ovat.

Kehun erikseen molempien nuortenkirjojen käännöstä. Kaijamari Sivill kirjoittaa Viha jonka kylvät -romaanissa luontevinta suomen puhekieltä, mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Yksi-romaanin säkeet puolestaan ovat  Kaisa Katteluksen suomennoksen jälkeen niin sujuvia, että niitä lukiessa ei edes muista lukevansa. Kyllä nuorten kelpaa tarttua näihin käännöskijoihin ja avartaa maailmankuvaansa rytinällä.



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on luettu useissa kirjablogeissa ja linkitänkin tässä vain muutamaan, joista blogeja löytyy lisää: Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja  Kirjasähkökäyrä. Sarah Crossanin Yksi on luettua ainakin näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä ja Carry on reading.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan Viha jonka kylvät -romaanilla kohdan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Sivill on voittanut muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005 Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaanin käännöksestä. Yksi sopisi tähän myös, sillä Kaisa Kattelus on puolestaan palkittu Astrid Lindgren -palkinnolla.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, 4. painos, 2010
Alkuteos: The Boy in the striped Pyjamas, 2006
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Sivuja: 204
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta


John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on bestseller-kirja muutaman vuoden takaa. Edelleenkin se tuntuu olevan varsin suosittu ja luettu kirja. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole kuitenkaan nähnyt.

Kirja on teemaltaan erittäin tärkeä. Sen voisi kiteyttää näin: elämäsi riippuu siitä, kummalle puolelle aitaa satut syntymään. Tarinassa on kaksi täsmälleen samana päivänä syntynyttä poikaa, ja aita on keskitysleirin - Aus-vitsin - aita.

Maailma olisi todellakin täydellinen paikka, jos jokainen ihminen pystyisi sisäistämään tämän yksinkertaisen asian: on täysin sattumanvaraista, syntyykö Afrikkaan, Lähi-itään tai Pohjoismaihin, eikä ihmisellä itsellään ole asiaan osaa eikä arpaa. Sen jälkeen voisi kohdata jokaisen vastaantulijan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena ihmisenä. Ikävä kyllä aitoja rakennetaan joka päivä, sanallisia aitoja nykyään myös Suomessa.

Poika raidallisessa pyjamassa on siis tärkeä kirja. Koska tiesin etukäteen kirjan aiheen ja olin kuullut vihjauksia myös kirjan lopusta, ajattelin, että teos sopii nuorille luettavaksi. Niin kuin se sopikin. Siitä syntyi hyviä keskusteluja antisemitismistä ja rasismista ylipäätään, toisesta maailmansodasta, ihmisyydestä ja ihmisarvosta.

Enempää en sitten voikaan kirjaa kehua. En pitänyt sen kerronnasta, joka oli niin alleviivaavaa ja naiivia, että melkein puistatti. Kirjan päähenkilö Bruno joutuu muuttamaan perheensä kanssa pois rakkaasta Berliinistä, koska isä saa Hilleriltä tärkeän työn. Uuden kotitalon vieressä onkin aita, jonka takana asuvat ihmiset ovat nyt sitten varmaankin maaseudun asukkaita, jotka tekevät omia maaseudun töitään. Bruno on suloinen poika, joka uskaltaa vastustaa isäänsa, julmaa natsijohtajaa, jota kaikki muut tuntuvat pelkäävän, ja pyytää, että palattaisiin takaisin Berliinin kotiin, koska hänellä ei ole uudessa kotipaikassa ystäviä. Kaikki on hänen mielestään kurjaa uudessa kotitalossa.

Brunon marinat tietysti korostavat sitä, että aidan toisella puolella olisi paljon suurempia marinan aiheita, mutta eihän Bruno sitä tiedä. Bruno saa kotiopetusta erityisesti maantiedossa, mutta kukaan ei kerro hänelle, että hänen uusi kotinsa on Puolassa. Poika elää siis aikamoisessa ja melko epäuskottavassakin kuplassa (kuten joku oppilaista osuvasti kommentoi). Vihdoin, tosin vasta reilusti yli kirjan puolivälin, hän saa ystävän, kun hän eräällä löytäretkellään tapaa aidan toisella puolella asuvan Shmuelin. Juoni alkaa vihdoin kehittyä - ja siitä tuleekin yllättävä.

En ymmärrä, miksi Aus-vitsi oli vitsi, en ymmärrä, miksi Hilleri ei ollut Hitler ja miksi juutalaisia ei kutsuttu juutalaisiksi kuin vasta kirjan lopussa. Lisäksi ihmettelin, miksi Isä ja Äiti oli kirjoitettu isolla koko kirjan ajan.  Asioita yritettiin kummasti pehmennellä ja vähän kuin viittailla sinne sun tänne. Joku oppilaista huomsi senkin eriskummallisuuden, että Shmuel pysyi aidan toisella puolella hengissä toista vuotta, vaikka Auswitch oli tuhoamisleiri, jossa pienet pojat marssitettiin todennäköisesti heti kuolemaan. Mutta niin, Aus-vitsi nyt oli tietysti nimenä vain vihjailua sinne suuntaan. Huomasin kuitenkin, että 15-vuotiaita oppilaitani, kuten minuakin, vaivaa suomalaisen lukijan perisynti: kaikkien yksityiskohtien pitäisi olla totta tai edes uskottavia, vaikka kyseessä on kaunokirja.

Kehun kuitenkin kirjan ideaa ja yllätystä, joka lopussa odotti lukijaa (vaikka ihan viimeinen kappale olikin mielestäni täysin turha). Ne ovat kirjan kantava voima.



Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa. Linkitän tässä P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran arvioon, jossa on useita linkkejä muihinkin kirjablogeihin.

Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait Of A Dubliner

Alfonso Zapico: James Joyce, Portrait Of A Dubliner, 2013
Alkuteos: Dublinés, 2011
Espanjasta englanniksi kääntänyt: David Prendergast
Kustantaja: The O'Brien Press
Kansi: Alfonso Zapico
Sivuja: 226
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta ja ostin omaksi Dublinista

Ennen viimekesäistä Dublinin-matkaani jouduin hieraisemaan silmiäni Hervannan kirjastossa. Mikä James Joycen kirja hyllyssä olikaan? Portrait Of A Dubliner? James Joycen Dublinilaisia (Dubliners) ja hänen esikoisteoksensa Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man) on nyt jotenkin sekoitettu... Kävi ilmi, että käsissäni olikin toisenlainen aarre: James Joycesta kirjoitettu ja piirretty sarjakuva-elämäkerta. Kirjailijan nimi, Alfonso Zapico, oli hämäävästi vasta kirjankannen alareunassa. 

Hervannan kirjaston aarre tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, ja kun pääsin Dubliniin, marssin paikalliseen kirjakauppaan ja ostin kirjan omakseni. Luin sarjakuvaa myös Joycen synnyinkaupungissa, jossa seurasin hänen jalanjälkiään ja vierailin James Joyce -museossa. (Otin tietysti myös selfien Joycen patsaalla, joka on sijoitettu ihmisten tasolle Earl Street Northilla).

Nyky-Dublin hengittää Joycen tahtiin, vaikka kaupunki aikoinaan ahdisti Joycea, eikä se ensin tunnistanut hänen nerouttaan. Vasta kun Joyce haki kannuksensa ulkomaiden kautta, kotimaa alkoi ymmärtää kirjallisuuden uudistajan arvon. Nyt Joyce on Irlannin tunnetuin ja rakastetuin kirjailija. Hänen elämänsä ja teoksensa ovat yhtä kuin kaunis ja rujo Dublin.

Alfonso Zapicon kirjoittamassa ja piirtämässä elämäkerrassa James Joyce kävelee Dublinin katuja ja kasvaa katolilaisuuden puristuksessa. Hän kohtaa elämänsä rakkauden, Noran, jättää Irlannin ja kiertää Euroopassa - Trieste, Pariisi, Zürich - työn perässä. Lopulta hän tekee läpimurtonsa Dublinilaisia-novellikokoelmallaan ja kirjoittaa suurteoksensa Ulysseus. Molempia teoksia ensin kummeksuttiin ja pidettiin moraalittomina. Joycen oli vaikea löytää niille kustantajaa.

Zapicon kynänjälki on taidokasta sarjakuvakerrontaa. Ruutujen koot vaihtelevat ja sivut saattavat olla kuin taideteoksia, yksittäisiä kuvia, jotka ilmentävät historiallista aikakautta. Kaupunkien ilmapiiri on aito, ja Joycen persoona häkellyttävän elävä. Teoksen sivuilla seurataan 1900-luvun alun eurooppalaista henkeä ja kohdataan tuon ajan kulttuuripiirit. Käy mielessä, voisiko elokuvakaan olla elävämpi kuin nämä kuvat ja kulissit, joihin Joyce asettuu.

Joyce-sarjakuva ilmestyi alun perin espanjaksi, mutta käännettiin pian englanniksi. Pienellä googletuksella selvisi, että Zapico voitti tällä albumillaan National Comic Prize 2012 -palkinnon. Joyce-sarjakuvasta tuli ensimmäinen englanninkielinen kirja, josta bloggaan. Sen ymmärtäminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä kuvat tietysti auttoivat tarinan seuraamista.

Ihastuin tähän sarjakuva-elämäkertaan ikihyviksi. Se on kaunistelematon, mutta tyylikäs kokonaisuus, johon on kätketty myös aimo annos huumoria. Joycen ristiriitainen ja omahyväinen persoona on joka sivulla läsnä. Elämän vastoinkäymiset: rahahuolet, alkoholismi, tuskallinen silmäsairaus ja tyttären sairastaminen tulevat lukijan iholle asti. Vaikka Joycesta ei voi aina pitää, hänen ristiriitaista taiteilijapersoonaansa on pakko ihailla, sillä häntä seuraa aina ja kaikkialle myös kirjoittamisen pakkomielle, tinkimätön taiteilijuus.

Zapicon sarjakuva-elämäkerta James Joycesta ei kaunistele mitään, mutta tekee siitä huolimatta kunniaa Joycelle. Albumia voi suositella kaikille Joyce-faneille, mutta myös Irlanti-faneille, sillä Joycea ei voi Irlannissa ohittaa.    

Osallistun kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohtaan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani. Osallistun myös Les!Lue!-blogin elämäkertahaasteeseen ja kuittaan Kirjakaapin kummitus -blogin kirjankansibingon kohdan sininen.

Iris Murdoch: Meri, meri

Iris Murdoch: Meri, meri, 1981
Alkuteos: The Sea, the Sea, 1978
Suomentaja: Paavo Lehtonen
Kustantaja: Weilin+Göös
Kansi: Merkus Heikkerö
Sivuja: 541
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Iris Murdochin (1919 - 1999) Meri, meri on irlantilaissyntyisen Murdochin pääteos, jolla hän voitti Booker-palkinnon vuonna 1978. Murdoch päätyi lukulistoilleni irlantilaisuutensa ansiosta, mutta myös Poplaarin Pekan loistokkaan Murdoch-artikkelin myötä.

Teos on erikoinen, ehkäpä jopa erikoisin teos, jonka olen vuosiin lukenut. Meri, meri sijoituu nimensä mukaisesti merenrannalle. Meri, joka on joka päivä erilainen - vaarallinen, arvoituksellinen, kaunis, pettävä - elää oma elämäänsä, mutta heijastaa myös päähenkilön sielunmaisemaa. Kirjan päähenkilö on näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Charles Arrowby, kirjan minäkertoja. Hän on tehnyt varsin maineikkaan uran, mutta haluaa nyt vetäytyä julkisuudesta ja tehdä tiliä elämästään. Niinpä hän ostaa merenrantatalon, asettuu sinne asumaan ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan ja päiväkirjaa.

Kirja on kuitenkin paljon muutakin kuin elämäntarina tai yhden kesän päiväkirja. Sen teemoja ovat esimerkiksi rakkaus ja avioliitto, ystävyys ja vanheneminen, todellisuuden ja kuvitelman jatkuva ristiriita. Merenrantatalossa Arrowbyn menneisyys herää eloon ja hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset löytävät tiensä myös hänen uuteen, erikoiseen kotiinsa - ensin kirjallisina muistelmina, sitten elävinä ihmisiä. Arrowbyn elämä ei siis suinkaan rauhoitu, vaan mutkikkaista seurapiireistä punoutuu herkullisia kohtauksia ja keskusteluja. Pieni, englantilainen merenrantakylä kätkee yllätyksen Arrowbyn nuoruudesta.

Mistä tässä kirjassa oikein on kyse? Käy ilmi, että Arrowby on itserakas, mutta myös älykäs ja karismaattinen tyyppi. Hän muistelee ystäviään ja naissuhteitaan ilkeäänkin sävyyn, mikä vain korostaa hänen itsekeskeisyyttään. Kertojana hän pyrkii rehellisyyteen, vaikka onkin hyvin ailahteleva ja epäluotettava. Hän tekee kirjoittamisprosessistaan läpinäkyvää, mutta silti lukija alkaa epäillä, onko kertoja rehellinen ollenkaan: Kun päätin kirjoittaa itsestäni, esiin nousi tietenkin kysymys: aionko minä sitten kirjoittaa Hartleysta? Ajattelin, että tietenkin minun täytyy kirjoittaa Hartleysta, koska hän on elämäni tärkein ihminen. - - Entä jos minä kirjoitankin väärään sävyyn ja teen ihmeellisestä vain irvokasta? Olisi ehkä parempi, että kertoisin elämäntarinani lainkaan mainitsematta Hartleyta, vaikka tämä laiminlyönti merkitsisi karkeaa valhetta. (MM, 89.) Rakkauden syväluotauksena teos on monisanainen, ironinen ja julma, mutta kauniskin. Puhdasta rakkautta - onko sitä mahdollistakaan kokea milloinkaan muulloin kuin nuorena ja viattomana? Ja onko sekin lopulta vain kuvitelma?

Teos on tyyliltään hämmentävä. Se on periaatteessa realistinen kuvaus yhdestä kesästä, mutta siinä on vahva maagisen realismin vivahde. Lisäksi siinä on piirteitä goottilaisesta kauhusta, joka punoutuu lähinnä synkän talon, mutta myös avioliittojen (!) ympärille. Ystävyys- ja rakkaussuhteiden kuvaus lähenee välillä komediaa, suorastaan farssia. Mutta vielä teoksen loppupuolella kirja saa yllättävän, surullisen käänteen - oikeastaan kaksikin. Vihdoinkin kertoja on vilpitön ja rehellinen. Onkohan niin, että suru on lopulta ainut todellinen, paljas tunne?

Meri, meri muistutti alkupuolellaan John Irvingin uusinta teosta, Minä olen monta. Nautin suunnattomasti molempien kirjojen ironisesta ja värikkäästä kerronnasta. Kirjojen minäkertojat ovat teatterin asiantuntijoita, Irvingillä harrastelijateatterin tekijöitä, Murdochilla ammatilaisia. Shakespearen tuotanto on tietenkin keskeinen vaikuttaja molempien kirjojen taustalla. Voisin lyödä vaikka vetoa, että Irving on Murdochinsa lukenut, sillä niin paljon Murdochin teksti parhaimmillaan muistuttaa Irvingin tyyliä: Tunteet todella ovat persoonallisuuden pohjalla tai sen huipulla. Puolivälissä niitä näytellään. Tästä syystä koko maailma on näyttämö, ja tästä syystä teatteri on aina suosittua ja tästä syystä se itse asiassa on olemassa: tästä syystä se on elämän kaltaista, ja se on elämän kaltaista siitäkin huolimatta että se on kaikista taiteista kaikkein vulgaareinta ja sietämättömän pintapuolista. (MM, 41.)

Puolivälissä Meri, meri alkoi puuduttaa, ja olisi helppo kuitata kirja silkaksi sekoiluksi tai piinallisen pakkomielteen ja itsepetoksen kuvaukseksi. Mutta niin ei voi tehdä. Kirja on täynnä ironiaa, joka on terävyydessään viiltävän kyynistä. Juuri kun aloin väsyä toistoon ja pinnalliseen suhdesekoiluun, tekstistä saattoikin pilkahtaa jokin uusi oivallus. Teoksen lopussa on suomentaja Paavo Lehtosen kirjoittama jälkipuhe, jossa hän selvittää Murdochin ajattelun perustoja. Murdoch opiskeli filosofiaa Oxfordissa. Hän kirjoitti filosofian tutkielmia ja opetti alaa. Lehtosen mukaan Meri, meri kirjan nimenä viittaa ironisesti antiikin Kreikan tarinaan ja kirja on kuin kaunokirjallinen tutkielma Platonin filosofiasta, todellisuuden ja kuvitelman punnitsemisesta.

Meri, meri on osa lukupiirin irlantilaiskirjallisuuden teemavuotta, joka huipentuu piakkoin yhteiseen Dublinin-matkaan. Wikipedian tietojen mukaan Murdoch ei ehkä itse olisi halunnut olla irlantilainen kirjailija, jollaisena hänet tunnetaan. Hänen suhteensa synnyinmaahansa oli ristiriitainen. Kaikki poliittinen ja uskonnollinen kiistely oli hänelle ehkä liikaa. (Eihän James Joycekaan viihtynyt Irlannissa.) Murdoch on kirjoittanut Meri, meri - kirjaansa irlantilaisnäyttelijä Peregrinen, Perryn, jonka kautta välittyy ehkä häivähdys Murdochin omasta Irlanti-suhteesta: Peregrine on Ulsterin katolilainen joka aluksi opiskeli keskiajan historiaa Oueen's Universityssä Belfastissa ja karkasi sitten Gate Theatreen Dubliniin. Hän vihaa Irlantia niin kuin vain irlantilainen voi synnyinmaataan vihata. (S. 83.)

Meri, meri jätti poltteen Murdochin tuotantoon. Erikoinen lukukokemus haastoi ja huvitti, kauhistutti, kiehtoi ja kummastutti. Tällaistakin voi kirjallisuus olla, ja onneksi onkin.


Luin kirjaa touko-kesäkuussa yhtä aikaa P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Julkaisemme arviomme tänään klo 21.00. Oli mukava lukea yhdessä - otetaan varmasti uudestaan!

Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut

Martin Waddell: Pikku karhun kootut seikkailut, 2001
(Sisältää teokset Pikku karhu ei saa unta, 1988; Mennän kotiin, pikku karhu, 1991; Puuhataan yhdessä, pikku karhu, 1996; Mainiota, pikku karhu, 1999)
Alkuteos: The Little Bear Stories, 2001
Kuvittaja: Barbara Firth
Suomentajat: Riitta Mäyrälä, Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: mökin kirjahyllystä



  Olipa kerran kaksi karhua, iso karhu ja pikku karhu.
   Iso karhu oli hyvin iso ja pikku karhu oli aivan pieni.

Onhan meillä mökkikirja ylitse muiden! Se on Martin Waddellin kirjoittama ja Barbara Firthin kuvittama Pikku karhun kootut seikkailut, joka sisältää neljä Pikku karhu -tarinaa samoissa kansissa. Kirjan lukeminen on jokakesäinen perinne, ja kyseessä on sellainen käännetty kuvakirja, joka on valloittanut sydämeni yhtä varauksettomasti kuin kotimaiset kuvakirjat yleensä tekevät. Yhtä valloitettuja ovat kaikki lapsenikin.

Lyön vetoa, että jokainen, joka on yhdenkään Pikku karhu -tarinan lukenut, on menettänyt hänelle sydämensä. Kirjojen vilpittömyys ja viisaus on vertaansa vailla.

Isolla karhulla on omat puuhansa. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa. Mutta hän on myös kirjojen ystävä, joka osaa heittäytyä nojatuoliin istumaan ja lukemaan. Tilaisuuden tullen hän leikkii pikku karhun kanssa, käy retkillä ja opettaa elämää. Pikku karhu -tarinoiden viisaus onkin siinä, että iso karhu on turvallinen aikuinen, joka väsymyksestään huolimatta on lähellä, kun pikku karhu häntä tarvitsee - näinhän vanhempien pitäisi ollakin. Täydellisyyttä ei tarvita, mutta yhteisiä hetkiä kyllä.

Pikku karhu puolestaan saa olla pieni. Hän saa pelätä, hän saa ihmetellä, hän saa temmeltää, hän saa harjoitella taitojaan. Iso karhu ottaa syliin, opettaa lempeästi ja muistaa kehua. Aikuisen ja lapsen molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus huokuvat joka aukeamalta.

Barbara Firthin kuvitus on lempeää ja konstailematonta. Värit hellivät silmää, luovat rauhaa ja hyvää oloa. Luonto on kauniisti kuvattu. Isosta karhusta huokuu turvallisuutta ja lempeyttä, pikku karhusta lapsen aitous, riemu ja luottavaisuus. Kirjan taitto on onnistunut. Teksti ja kuvat ovat mukavasti tasapainossa.

Erityisen kiitoksen ansaitsee ison karhun olemus, joka on sukupuolineutraalisti kuvattu ja nimetty. Hän on iso karhu, ei äiti karhu tai isä karhu. Tämä riemastuttaa lapsia joka kerta, ja jostain syystä myös perheen aikuinen mies muistutti minua tästä tosiseikasta, kun yritin omia ison karhun ja nimittää häntä äidiksi.

Tänä kesänä tosin testasin kuvitusta yksivuotiaalla Antti-vauvalla. Kysyin häneltä, missä on Antti-karhu, ja hän osasi näyttää pikku karhun kuvaa. "Missä on äiti karhu?" jatkoin kyselyä. Hän osoitti isoa karhua. Teki mieli siteerata isoa karhua: "Mainiota, pikku karhu!"

Ikisuosikkikirjallamme oli tarjota pienen pieni yllätys vielä näin vuosien tuttavuuden jälkeenkin: Melkein kiljahdin onnesta, kun etsin tietoa kirjailijasta ja luin, että hän on kotoisin Belfastista. Vaikka kirjailija onkin pohjoisirlantilainen, niin tutulle saarelle pääsin Martin Waddellin kauttakin.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, 2011
Alkuteos: Noah Barleywater Runs away, 2010
Suomentaja: Laura Beck
Kuvittaja: Oliver Jeffers
Kustantaja:Bazar
Kansi: Oliver Jeffers
Sivuja: 223
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



John Boyne lienee yksi tunnetuimmista irlantilaisista nykykirjailijoista. Häneltä on viime vuosina suomennettu teos jos toinenkin, muun muassa sellainen megahitti kuin Poika raidallisessa pyjamassa, jota en ole pystynyt aiheensa takia lukemaan.

Kun sitten sain vinkin, että Boynelta on ilmestynyt myös lastenkirja, ajattelin tutustua sen kautta kirjailijan tuotantoon. Koska kirjan päähenkilö on kahdeksanvuotias, se sopisi oikein hyvin iltalukemiseksi samanikäisille lapsilleni.

Tavallaan kirja olikin toimiva, tavallaan ei. Alkupuoli sujui vähän väkisin. En syttynyt millekään kirjassa. Kerronta oli hidasta. Teos tuntui omituiselta sekoitukselta oikeaa maailmaa ja sen huolia ja satumaailman puhuvia eläimiä ja liikkuvia ovia. Kuulijakuntakin painosti Harry Potterin tai Akujen pariin.

Kaiken lisäksi kirjassa jaariteltiin. Juoni eteni teennäisen dialogin varassa sivutolkulla. Ja kuvitus oli tylsää. (Taas kiittelen suomalaisten kuvittajien mielikuvitusta ja taituruutta.) Vähän niin kuin tunnollisuudesta jatkoimme lukemista, ja yhtäkkiä kuulijat olivat koukussa. He nimittäin havahtuivat Nooan kotiolojen salaisuuteen ja halusivat tietää, miten käy. Pisteet heille empatiakyvystä.

Tässä vaiheessa kuulijat riistivät kirjan itselleen luettavaksi ja minä luovutin sen heille ilomielin, sillä kirja oli monella tapaa puiseva. Lapset siis syttyivät kuin syttyivätkin tarinalle ja ahmivat kirjan loppuun. Vasta muutaman viikon tauon jälkeen jaksoin itse tarttua vielä kirjaan, ja kieltämättä loppu pelasti paljon. Se sitoo teoksen satujen perinteeseen (mutta edelleenkään en ole varma, tuliko pelastus liian myöhään).

Lopulta jäin kaipaamaan tiivistämistä, räväkkyyttä, huumoria, vauhtia (vaikka kirjassa juostaankin lujaa) ja aitoutta. Ehkä kaikkea sitä, mihin suomalaisessa lastenkirjallisuudessa olen tottunut.

Koska olen viime kuukausina etsinyt käsiini erityisesti irlantilaistaista kirjallisuutta, olen lukenut myös muutamia irlantilaisia lastenkirjoja. Chris Haughtonin kuvakirjat Voi sinua, Sulo ja Ihan hukassa ihastuttivat vilpittömyydellään ja Roddy Doylen Hihittäjähoito ja Rover pelastaa joulun ihastuttivat hulluudellaan. Boynesta ei tullut suosikkiani tämän teoksen perusteella, mutta Kuudes mies tuossa kirjapinossa odottaisi lukijaa. Voi olla, että siihen vielä tartunkin.

Lopulta on kuitenkin pakko siteerata dialogista riemastuttava ote. Sen myötä lähetän terveiset lukupiiriläisille, joiden kanssa luin viime vuonna skottikirjallisuutta ja tänä vuonna irkkukirjallisuutta - ehkä maailman älykkäintä kirjallisuutta:
" - -Mutta he päättivät ettei Skotlanti ole sittenkään prinssille hyvä opiskelupaikka." 
"Ei hyvä opiskelupaikka?" kuningas karjui. "Mutta skotlantilaisethan ovat maailman toiseksi älykkäimpiä ihmisiä, heti irlantilaisten jälkeen."  (S. 133 - 135.)


Nooa Notkoniittyä on pääasiassa kehuttu blogeissa: Tarinoiden taikaa, Lumiomena, Kirjakirppu, Kirjojen keskellä ja Kujerruksia. Lastenkirjahyllyssä on esitelty kirjan kuvitusta ja kritisoitu kirjan kliseisyyttä, vaikka kiitettävääkin oli löytynyt.

James Joyce: Dublinilaisia

James Joyce: Dublinilaisia, 2011 (I painos 1965)
Alkuteos: Dubliners, 1914
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Gabrielin kasvot hämmentyivät. Oli totta, että hän kirjoitti perjantaisin kirjallista palstaa The Daily Expressiin, mistä hänelle maksettiin viisitoista shillinkiä. Mutta se ei totisesti tehnyt hänestä englantilaismielistä. Arvostelijan kappaleet olivat miltei enemmän tervetulleita kuin niukka palkkio. Hänestä oli suurenmoista tunnustella vastapainettujen kirjojen kansia ja käännellä niiden lehtiä. Melkein joka päivä, kun hän oli päässyt tunneiltaan collegessa, hän vaelsi rantakaduille antikvariaatteihin, Hickleylle Bachelors's Walkilla, Webbille ja Masseylle Aston's Quaylla tai O'Clohisseylle eräällä poikkikadulla.  - - Hän olisi halunnut sanoa, että kirjallisuus oli yläpuolella politiikan. (S. 191 - 192.)

James Joycen Dublinilaisia täyttää tänä vuonna sata vuotta. Siinä on jo kylliksi syytä tarttua Joycen klassikkoon. Jos on vielä aikeissa matkustaa tänä vuonna Dubliniin, mikä voisi olla parempaa valmistautumista kaupungin tunnelmaan? Ei mikään.

Dublinilaisia on kirjoitettu jo vuonna 1907, mutta Joyce ei saanut kirjaansa julkaistua ennen kuin vuonna 1914. Vähältä piti, ettei mestariteos olisi koskaan ilmestynyt mullistamaan länsimaista novellitaidetta. Kirjaa pidettiin aikanaan liian rohkeana, koska siinä on katolisen kirkon kritiikkiä ja intohimon kuvausta. Lisäksi sitä pidettiin suoranaisena irlantilaisten pilkkana, esittäähän se henkilönsä, tavalliset dublinilaiset, melko rujoina.

Nykykirjallisuuden keskellä mikään kirjan sisällössä ei hätkäytä - kaikki rohkeus ja rujous on ylitetty moneen kertaan. Mutta edelleen tyyli, jolla Joyce on novellinsa kirjoittanut, on mullistava ja vaikuttava. Tyyliin kuuluu se, etteivät henkilöt tai tilanteet ole kovin kauniita: Hänen tätinsä olivat pieniä, yksinkertaisesti pukeutuneita vanhoja naisia. Täti Julia oli tuuman verran pitempi. Hänen tukkansa, joka oli kammattu matalalle korvan yläpuolelle, oli harmaa, ja samoin harmaat, jos kohta tummemmin varjostuksin, olivat hänen isot, veltot kasvonsa. Vaikka hän oli vartaloltaan pyylevä ja seisoi suorana, hänen hitaat silmänsä ja raotetut huulensa loivat vaikutelman naisesta, joka ei tiennyt missä oli tai minne menossa. Täti Kate oli eloisampi. Hänen kasvonsa, terveemmät kuin hänen siskollaan, olivat täynnä ryppyjä ja vekkejä, ne olivat kuin kurtistunut punainen omena, ja hänen tukkansa, joka oli palmikoitu samaan vanhanaikaiseen tapaan, ei ollut kadottanut kypsän pähkinän väriään. (S. 182.)

Joyce esittää ihmisten turhamaisuuden ja heikkoudet suorasukaisesti ja realistisesti. Elämä ei ole ruusuista kenelläkään dublinilaisella. Ei ole naisilla helppoa: Kolmen viikon kuluttua aviovaimon elämä alkoi hänestä tuntua väsyttävältä, ja myöhemmin kun se alkoi hänestä tuntua sietämättömältä, hänestä oli tullut äiti (s. 158); Eikä ole helppoa miehilläkään: Ihmiset tunsivat suurta myötätuntoa häntä kohtaan, sillä tiedettiin että hän oli nainut edustuskelvottoman naisen, joka oli parantumaton juoppo (s. 159). Mutta on siellä hetkiä, jotka loistavat kirkkaina harmauden keskellä. Teokselle on myös kertynyt arvoa ajankuvauksena, 1900-luvun alun Dublinin elämän ja tapojen kuvauksena: lapset seikkailevat, tehdään töitä, ajetaan kilpa-ajoissa, osallistutaan vaalityöhön, järjestetään konsertteja ja tanssiaiset, joissa tarjoillaan irlantilaisia herkkuja.

Jos novelleilta odottaa perinteisen juoninovellin kaarta, joutuu pettymään, sillä selkeä taitekohta jää niistä puuttumaan, eivätkä novellien loputkaan tarjoa minkäänlaista yhteenvetoa tapahtumista. Mitä sitten tapahtuu? Ei ehkä paljon mitään, ja silti novellihenkilöt jäävät vahvasti elämään lukijan mielessä. Joyce on henkilökuvien piirtäjänä vailla vertaa. Ei tarvitse kuin kulkea hetki liehakoiden rinnalla tai pysähtyä pubiin tuopillisille vanhojen kavereiden seuraan - heti kohta on selvillä ihmisten luonteesta ja heidän elämästään, vaikka kaikkea ei kerrotakaan.

Kun aloitin Dublinilaisia-kirjan lukemisen, tuntui heti tutulta. Mieleeni tuli ensimmäisenä Alice Munro, sitten muistelin Raymond Carveria. Molempien mestareiden novellit ovat selvästi Joycen tyylin innoittamia. Ne kuuluvat psykologisen novellitaiteen perinteeseen, kulkevat tiukasti ja nautittavasti Tšehovin jalanjäljissä. Kun luin Anna Ahmatova koditon -teosta, siinäkin ihailtiin James Joycea, jota luettiin myös Neuvostoliitossa. Mikä ihme tässä tyylissä kiehtoo yli kulttuuri- ja käännösrajojen?  Se on taitavaa, tarkkaa, rujoa ja kaunista - pieni hetki, muistiin jäävä tapahtuma tai sitten ei mitään. Dublinilaisia luettuani en haluaisi enää muita novelleja lukeakaan, sillä kirja oli täydellinen. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän, mitään en haluaisi poistaa, en lisätä mitään. Ymmärrän hyvin, että kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa vakavasti otettavaa novellia, joka ei jollain tavalla keskustelisi tämän teoksen kanssa. Ei turhaan ole sanottu, että Dublinilaisia on länsimaisen nykynovellin perusta.

Dublinilaisia oli tulevan Dublinin-matkan matkaseurani valinta lukupiirikirjaksi. Teosta oli luettu sekä Pentti Saarikosken vuoden 1965 suomennoksena että Heikki Salojärven vuoden 2012 suomennoksena. Lukupiirimme on erittäin omistautunut lukuharrastukselle, mistä kertoo se, että eräs lukupiiriläisistä oli lukenut novellikokoelman pohjaksi James Joycen kirjan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Se valottaa Joycen suhdetta muun muassa katolilaisuuteen. Kirjan perusteella on hyvin ymmärrettävää, että Joyce viihtyi paremmin ulkomailla kuin katolisessa kotimaassaan. Samainen, Helsingistä kotoisin oleva lukupiiriläinen vertasi käännösten puhekielen piirteitä. Saarikoski on paikoin käyttänyt stadin slangia suomennoksessaan ja kieltämättä siinä oli enemmän ytyä kuin uudemmassa suomennoksessa.

Suomennosten sanastoissa huomasimme pieniä eroja, esimerkiksi Saarikoski käyttää sanoja portteri ja mineraalivesi, kun taas Salojärvi käyttää sanoja stout ja kivennäisvesi. (Kiiltomato.net-sivuilla Kirsti Suutarinen arvioi perusteellisesti Saarikosken suomennosta ja antaa lopulta varsin kiittävän arvosanan sanataiturille.) Oli miten oli, molemmat suomennokset olivat tehneet vaikutuksen ja kirjasta pidettiin yksimielisesti, vaikka jotkut olivat sitä mieltä, että osa novelleista unohtui pian.

Minulle kävi niin, että jo kokoelman ensimmäiset novellit, Sisaret, Tapaaminen ja Arabia, kolahtivat lujaa. Ne ovat kuvauksia siitä, kuinka huolettomaan ja vilpittömään lapsen maailmaan tulee särö, asiat eivät olekaan sitä, miten lapsi on ne kokenut: lapsen arvostama ihminen näyttää aikuisten silmissä hassahtaneelta, huoleton seikkailu muuttuu uhkaavaksi, unelma tuottaa pettymyksen. Kun novelleissa siirrytään aikuisten maailmaan, pettymyksen tunteet jäävät elämään, mutta sävyjä tulee lisää. Erityisesti ihastuin novelliin Savea, jossa työläisnaisen vapaapäivä kuvataan eleettömän kauniisti.

Kirjan 15 novellista kaikkien lukupiiriläisten suosikiksi nousi kuitenkin viimeinen novelli, Kuolleet, joka oli myös pisin. Siinä oli kaikki: rakkautta, intohimoa, vähän kirjojen ylistystä (ks.ensimmäinen ote), juhlaa, musiikkia, ruokaa ja juomaa - jopa Aransaaret mainitaan. Kuolleet-novellissa on myös unohtumaton viimeinen virke, joka oli tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen. Enkä aio siteerata sitä tässä, koska se ansaitsee tulla itse luetuksi.

Dublinilaisia on luettu ainakin Yöpöydän kirjat -, Tahaton lueskelija - ja Luettuja maailmoja -blogeissa sekä Lukeminen.fi-sivustoilla.

Maaliskuun lukumuistot

Luetut kirjat

Maaliskuu oli hengästyttävän hieno lukukuukausi. Vietin blogissani irlantilaisten klassikoiden kuukautta, ja toinen toistaan hienompia kirjoja osui tielleni. Irlantilaisnobelistit, William Butler Yeats ja Samuel Beckett, hallitsivat kuukautta ylivoimaisella (ja paikoin käsittämättömällä) ilmaisullaan, mutta eipä heidän maanmiehensä J. M. Syngekään kauas heistä jäänyt, varsinkin, kun olen vieraillut Aransaarilla, joista hän kirjoitti. Bram Stokerin kauhunovellit ja kolmannen irlantilaisnobelistin, George Bernard Shaw'n, tunnetuin näytelmä tuli hotkaistua ilomielin. Irlantilaisklassikot olivat jo itsessään monipuolinen joukko: runoja, näytelmiä, novelleja ja matkakertomus.

Klassikoiden sekaan pääsi pujahtamaan yksi nykyirlantilainen lastenkirja, Roddy Doylen Hihittäjähoito, ja C. S. Lewisin klassikkofantasiasarjan, Narnian, ensimmäinen osa. C. S. Lewis oli kotoisin vihreältä saarelta, Belfastista, joten hänkin istuu väljästi irlantilaisteemaan.

Loppukuun kevennykseksi ja innostukseksi osui blogien lastenkirjaviikko, jolloin Sinisen keskitien Bleue haastoi bloggaajat kirjoittamaan lastenkirjallisuudesta erilaisin otsikoin. Tempaukseen osallistui 50 blogia, joissa ilmestyi 86 aiheeseen liittyvää kirjoitusta. Voisi sanoa, että viikko oli menestys. Luettua elämää -blogini osallistui tapahtumaan viidellä kirjoituksella. Erityistä iloa sain otsikosta Luetuimmat lastenkirjamme, johon kuvasin yksivuotiaan poikani lukemista. Katselukirjat ovat jokapäiväisessä kovassa kulutuksessa. Hauskaa oli muistella myös lapsuuteni rakkainta kirjaa, John Vernon Lordin hulvatonta Rullaluistin karkuteillä -runosatua. Kiitokset Bleuelle loistavasta ideasta ja lastenkirjallisuuden puolesta puhumisesta!


Luetut aikuisten kirjat:

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
J. M. Synge: Aransaaret
George Bernard Shaw: Pygmalion
Samuel Beckett: Huomenna hän tulee
William Butler Yeats: Runoja

Luetut lastenkirjat:

Roddy Doyle: Hihittäjähoito
Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika
Ville Hytönen ja Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi apinahiisi
John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä

Muita kirjallisia kohokohtia

Vihtorin kirjaston kirjamessut, Suomen pienimmät kirjamessut, olivat yhtä juhlaa. Osallistuin tilaisuuteen lauantaina 22.3. Olin kuuntelemassa Johanna Sinisalon haastattelua ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden paneelikeskustelua. Lopulta palkinnon saivat Aino ja Ville Tietäväinen teoksellaan Vain pahaa unta.

Kuukausittainen blogitapaaminen kahvila Valossa sulostutti alkukuuta. Loppukuusta koolla oli lukupiiri, jossa oli luettavana irlantilaisklassikko, James Joycen Dublinilaisia (joka tuossa odottaa bloggaamista). Kirjaystäviä on aina ilo tavata!

Posti toi tullessaan Venäjää valloittamaan -lukuhaasteesta pienen muiston. Kiitos Jaanalle paketista! Sen sisältö on inspiroiva, sillä venäläisen kirjallisuuden kipinä ei himmene ja olen jo lukemassa irlantilaiskirjojen ohella erästä kaunista Anna Ahmatova -teosta.

Aurinkoista huhtikuuta!

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika, (teoksessa Narnia, kaikki tarinat, 3. painos, 2005)
Alkuteos: The Magician's Nephew, 1955
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Cliff Nielsen
Sivuja: 113
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Ei ole varmaa, etteikö joku sukukuntanne paha olento keksi yhtä hirvittävää salaisuutta kuin Tuhoava sana ja käytä sitä kaiken elollisen tuhoamiseen. Ja pian, aivan pian, ennen kuin kumpikaan teistä on tullut vanhaksi, suuria kansoja teidän maailmassanne hallitsevat tyrannit, jotka eivät välitä enempää ilosta ja oikeamielisyydestä ja armeliaisuudesta kuin keisarinna Jadis. Varokaa maailmaanne. (S. 108.)

Vihdoinkin olen lukenut ensimmäisen Narnia-kirjani! Olen monta vuotta haaveillut C. S. Lewisin (1898 - 1963) Narnia-sarjan lukemisesta, enkä vähiten siksi, että olen vieraillut herran kantapubissa Oxfordissa ja nähnyt iki-ihanan elokuvan, Varjojen maat, joka kertoo hänen elämästään. Kantapub on oikeastaan The Inklings -kirjallisuuspiirin kokoontumispaikka The Eagle and Child, ja piiriinhän kuului toinenkin Oxfordin yliopiston opettaja, J. R. R. Tolkien. Suosittelen poikkeamaan!

Nyt kävi niin, että irlantilaiskirjailijoita etsiessäni törmäsin C. S. Lewisiin, (Clive Staples Lewisiin), sillä hän on syntynyt Belfastissa, Pohjois-Irlannissa. Pohjois-Irlanti on edelleen osa Iso-Britanniaa, ja Lewis asuikin suurimman osan elämästään Englannissa. Kuinka paljon häntä voi pitää irlantilaisena? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä hän itse ajatteli synnyinmaastaan ja sen osittaisesta irtaantumisesta Iso-Britanniasta. Tähän mennessä lukemani irlantilaiskirjailijat ovat olleet joko hyvin kansallismielisiä (Synge, Yeats) tai epäpoliittisia, ja useat ovat luoneet uraa muualla kuin kotimaassaan. Esimerkiksi Joyce ei viihtynyt kotimaansa henkisessä ilmapiirissä. Onkin hassua, että hän on nykyään Irlannin juhlituin kirjailija.

Palatakseni Irlannista, omasta lumotusta maastani, Narniaan... Lewisin mielikuvitusmaailma kiehtoo minua tämän ensimmäisen osan perusteella jopa enemmän kuin tähän mennessä lukemieni fantasiakirjojen maailmat. Myönnetään, että niitä on vähän: Olen lukenut J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta vain ensimmäisen osan ja J. K. Rowlingilta vain kolme Harry Potteria. Olen aina rakastanut satuja, mutta kun ne on venytetty satoihin sivuihin, en ole pystynyt heittäytymään niiden maailmaan tarpeeksi intensiivisesti. Silti luulen, että jos olisin varhaisnuorena löytänyt TSH:n tai Narniat, olisin ollut myyty. Mutta nyt aikuisenakin ihastuin Narniaan, jonne tavalliset lapset, Digory ja Polly, sukeltavat ja jossa seikkaillaan vain sadan sivun verran kerrallaan - hienoa, tähän kykenen minäkin kirja kerrallaan.

Taikurin sisarenpoika on ilmestynyt vuonna 1955, jolloin oli ilmestynyt jo muitakin Narnia-kirjoja. Kirja on ikään kuin kaiken alku, joten kokoelmateoksessa se on sijoitettu ensimmäiseksi. Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty houkuttelevasti. Juoni on vetävä, mutta tarinassa on myös suvantonsa. Oikeastaan ihastuin niihin suvantoihin.

Digoryn ja Pollyn ystävyys on lujaa tekoa, ja Digoryn kurja elämäntilanne saa heti tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan. Omat lapseni heittäytyivät tarinaan heti, kun luihu Andrew-eno sai Pollyn katoamaan jonnekin. Vielä kun maailmoista toiseen siirryttiin pelko kintereillä, ei lukemista olisi saanut lopettaa ollenkaan. Leijona Aslan on vaikuttava hahmo, jonka luomistyö ja viisaus saavat tuntemaan suurta kunnioitusta, kun taas itsekäs velho on kolkko ja pelottava hahmo. Aslanin laulu on kaunis ja luonto koskematonta. Ei ole epäilystäkään, etteikö Narnia ole Paratiisi, viaton alkukoti, johon Aadamin poika ja Eevan tytär tuovat pahuuden tullessaan. Hyvän ja pahan taistelu alkakoon!

Taikurin sisarenpoika johdatteli tällaisen fantasia-allergisen keski-ikäisen äiti-ihmisen lempeästi satumaailmaan, johon haluan jäädä pitemmäksi aikaa. On hienoa ajatella, että näitä kirjoja on vielä kuusi jäljellä. Jälkikasvuni suhtautui kirjaan tarpeeksi innostuneesti, jotta ääneenlukua voidaan jatkaa. Tytöille ei ole enää HP:n voittanutta, eikä tästäkään taida sellaista tulla, vaikka tarina kiinnostaakin. Pojalle, leijonanpennulle, kelpaa kaikki, mitä äiti lukee, ja äiti lukee mieluummin nyt tarinaa leijonasankarista kuin vähän liiankin tuttua Potter-tarua. Potteria ei toki ole unohdettu, ja TSH:kin pitäisi varmaan ruveta lukemaan jälkikasvulle, jotta se tulisi itsekin luettua loppuun. Saapa nähdä, millainen fantasia-intoilija minusta vielä kasvaakaan.

Osallistun Taikurin sisarenpojalla Blogien lastenkirjaviikkoon ja kuittaan yhden irlantilaissyntyisen kirjailijan kirjoittaman teoksen irkkuklassikkokuukauteeni.

William Butler Yeats: Runoja

William Butler Yeats: Runoja, 2. painos, 1999 (näköispainos vuoden 1966 painoksesta)
Alkuteos: Collected Poems, 1965
Suomentaja: Aale Tynni
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Alanko
Sivuja: 2012
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Saanko esitellä: William Butler Yeats (1865 - 1939), ei enempää eikä vähempää kuin viime vuosisadan huomattavin englanninkielinen runoilija, nobelisti vuodelta 1923. Tapasin hänet taas, 12 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2002 luin tämän saman Runoja-kokoelman pohjaksi kesäiselle Irlannin-matkalleni. Jäin ymmälleni. Ensi kesänä olen lähdössä lukupiirimatkalle Irlantiin, ja päätin yrittää Yeatsia uudestaan. Nyt lukemisen apuna oli Dublinista edellisellä matkalla hankittu kokoelma Yeatsin runoja, jotka on valinnnut toinen irlantilaisrunoilija-nobelisti, Seamus Heaney. Olen 12 vuotta vanhempi, keski-ikäinen nainen ja lukenut kymmeniä kirjoja lisää - ymmärtäisinkö nyt paremmin Yeatsin ylistettyjä säkeitä?

Edelleen Yeatsin runous on hämmentävää. Wikipediasta löysin Yeatsia kuvaavan sanan mystikko. Täydellistä! Eipä ihme, että aivosoluni käyvät ylikierroksilla. Alun perin tarkoitukseni oli lukaista Runoja viime kuussa, kun vietin runokuukautta. Mutta en pystynyt hotkaisemaan näitä runoja. Ne ovat äärettömän moniulotteisia: Yeatsin yksityiselämä, hänen rakastettunsa ja ystävänsä ovat totista totta, heidät nimetään runoissa ja he ovat osa Irlannin historiaa. Jopa runoilijan koti ja sen esineet sekoittuvat maan historiaan ja politiikkaan. Nämä kohdat ymmärrän, sillä Aale Tynni on laatinut kokoelman loppuun perusteelliset selitykset historiallisista henkilöistä. Mutta sitten: Miten kukaan voi kirjoittaa näin häpeämättömästi assosioiden! Irlantilaiset kansantarinat ja perinteet heräävät eloon. Vähän väliä hypätään Kreikan mytologiaan ja lisätään sitten mystiikkaa ja symbolismin kuvastoa, esimerkiksi joutsenia ja kuu.

Teoksen lopussa olevat Tynnin selityksetkään eivät aina auttaneet: Joihinkin selityksiin hän on siteerannut Yeatsin omia sanoja runojen taustoista, mutta en ymmärrä Yeatsiä sittenkään. Mitä ihmettä runoilijan päässä on liikkunut! Ainakin mielikuvistusta ja vapaata assossiointia. Tämä on ehkä sitä runoilijan vapautta ja luovuutta, joka pahimillaan vieraannutta lukijan, jos lukija ei pysy ajatuksesta perillä.

Silti. Jatkoin lukemista, annoin runoilijan puhua ohi korvieni, sillä paljon löysin sellaista, jonka ymmärsinkin. Ensinnäkin kokoelmasta näkyy runoilijuuden kaari. Ensin runoista voi tunnistaa romantiikan ajan jälkimaininkeja, 1900-luvun taitteen tyylisuuntaa, symbolismia. Vähitellen runoihin tulee moderneja piirteitä, suoraa puhetta omasta elämästä ja todellisista tapahtumista. Rakkaussuhteet, ystävät ja poliittiset henkilöt ikään kuin vaativat tulla nimetyiksi, tapahtumat vaativat uutisointia. Kaikki tämä on kuitenkin vankasti runomuodossa, suorastaan nerokkain loppusoinnuin kerrottu. (Mikäli englanninkielisistä runoista mitään ymmärsin.)

Runojen historiallisista henkilöistä haluan nostaa esiin J. M. Syngen, joka Yeatsin kehotuksesta matkusti Aransaarille ja keräsi siellä kansanperinnettä sekä kirjoitti kauniin kuvauksen saarista teokseensa Aransaaret. Yeats ja Synge olivat perustamassa Irlannin kansallisteatteria, jossa Syngen näytelmiä esitettiin. Näytelmät saivat tyrmäävän vastaanoton, ja Yeats joutui puolustelemaan niitä raivoisalle yleisölle, joka piti niitä Irlannin kansan pilkkana. Esimerkiksi runossa Majuri Robert Gregoryn muistolle Yeats muistelee ystäväänsä, kansallismielistä Syngeä, joka kuoli 37-vuotiaana:
- -
Ja toisena on John Synge, tuo kysyvä mies,
joka kuollen kuvasi elävän maailman,
jota hauta ei olisi pystynyt rauhoittamaan,
jos ei olisi pitkään matkattuaan
liki yötä hän syrjäseutuun löytänyt,
kivikkoiseen maahan, lohduttomaan,
liki yötä sen kansaa löytänyt,
korutonta ja intohimoista, kaltaistaan. (S. 69.)

Runosikermä Mietteitä kansalaissodan aikaan oli runoista ehdoton suosikkini. Siinä runoilija pohtii mennyttä ja tulevaa, näkee historian ympärillään ja tulevan lapsissaan:
Kun olen isiltäni perinyt
väkevän hengen, ruokin unelmia
ja mies ja nainen jäävät jälkeeni, 
vakevät hengeltänsä myös, ja silti: 
elämä tuskin heittää tuoksun tuuleen, 
levittää loiston aamun sateisiin, 
kun terälehdet varisevat tarhaan, 
ja jää vain arkipäivän vihreys. (S. 120.)

Kokoelman viimeinen runo Ben Bulbenin juurella (Yeats on haudattu oman toivomuksensa mukaan Ben Bulben -vuoren juurelle Sligoniin) helkkyy kuin Eino Leinon Elegia, ikään kuin elämänkatsomuksen tiivistymänä:
Laulajat, veistäjät, uurastakaa,
aika ei laiminlyödä saa, 
mitä suuret isämme suorittivat:
se on sielujen tuominen Jumalan luo,
se on kehtojen oikea täyttäminen. - - (S. 197.)

Aale Tynni on suomentanut runot melko vapaasti, eli hän ei ole noudattanut orjallisesti loppusointuja, vaan on selkeästi hakenut modernin otteen runoihin - voin vain kuvitella, miten vaikeita runot olisivat, jos ne olisi pakotettu suomalaisiin riimeihin! Ihailen Tynnin taidokasta ja varmaa suomennosta ja hänen paneutumistaan suomennostyöhön - taustatietoja on valtavasti. Selkeästi taiteilija Tynni on löytänyt taiteilija Yeatsin äänen ja osannut tulkita runot suomeksi. (Löysin Irlanti-Suomi-seuran sivuilta Tynnin haastettelun, jossa hän kertoo muistojaan Irlannista.)

Yeats eli suhteellisen pitkän elämän ja oli jo nuorena "valmis runoilija". Hänen isänsä oli kuvataiteilija, joka kannusti, suorastaan kasvatti, poikaansa taiteilijaksi. Lontoossa opiskellessaan Yeats pääsi jo taiteilijapiireihin, mutta kohosi loistoonsa vasta melko iäkkäänä, ikään kuin uudistui ja löysi oman, ainutlaatuisen äänensä vasta silloin. Aale Tynni kertoo esipuheessaan: Tyyli, sanoi Yeats, opitaan uutteruudella ja jäljittelemällä suuria mestareita. Niinpä hän läpi elämänsä hioi tyyliään, korjasi, revideerasi, julkaisi uudelleen, otti vanhat teemat uudelleen esiin. Hänen runoutensa kasvu osoittaa, että uutteruus kantoi hedelmän: Yeats kehitti tyylin, joka lopuksi oli täysin hänen oma tyylinsä. (S. 27.) Keski-iän tuotanto teki Yeatsista kuolemattoman - tästä voisi päätellä, että moni kirjailija voisi olla maailman arvostetuin, jos ei olisi kuollut tuberkuloosiin, alkoholismiin tai itsemurhaan liian varhain.

Kokoelman luettuani mieleeni tuli Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta, johon kootuista runoista muodostui runoilijan koko elämä. Molemmat taiteilijat aloittivat romantiikkaan taipuvaisina runoilijoina, mutta päätyivät kirjoittamaan elämästä. Historialliset mullistukset ikään kuin pakottivat kertomaan asiat todellisina. Yeats oli kansallisaatteen miehiä, mutta järkyttyi väkivallasta ja kapinallisten teloituksista; Ahmatovan kohtalona oli Neuvostoliitto. Molemmat löysivät oman, vahvan tyylinsä.

Sain tällä Yeatsin loistokkaalla ja mystisellä kokoelmalla viidennen pisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Jokken 14 nobelistia -haastekin edistyi nyt neljänteen kirjailijaan. Ja irlantilaisklassikkopino kasvoi taas yhdellä teoksella.