Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä, 2011
Alkuteos: Not for Profit: Why Democracy needs the humanities, 2010
Suomentaja: Timo Soukola
Kustantaja: Gaudeamus
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 167
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Jos humanististen tieteiden ja taiteiden tärkeyttä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää. Humanististen tieteiden ja taiteiden avulla ihmiset oppivat näkemään toisensa täysiarvoisina olentoina, joilla on omat ajatuksensa ja tunteensa sekä oikeus nauttia kunnioitusta ja myötätuntoa. Lisäksi kansakunnat kykenevät niiden avulla voittamaan keskinäiset pelkonsa ja epäilyksensä sekä pääsemään järkevään ja myötätuntoiseen vuoropuheluun. (S. 167.)
Filosofi Martha C. Nussbaum korostaa humanististen arvojen tärkeyttä ja varoittaa talouskasvun ihannoinnista teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Teos on selkeä varoitus ihmiskunnalle. Demokratia murenee, ihmisten elämänlaatu heikkenee ja sivistys kaventuu, jos talouskasvu priorisoidaan inhimillisen toiminnan päämääräksi.
Kymmenen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen voidaan todeta, että Nussbaumin dystooppiset ennustukset demoratian näivettymisestä nähdään joka puolella maailmaa, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa demokratiaa on pidetty vankkumattomana toimivan yhteiskunnan pohjana. Olemme saaneet todistaa vallankaappausyritystä Yhdysvalloissa, äärioikeiston nousua Euroopassa sekä misogyniaa, rasismia ja vihapuhetta somealustoilla. Sananvapaus on uhattuna, koska ihmiset eivät uskalla puolustaa demokratiaa ja tasa-arvoa - humanistisia, inhimillisä arvoja - sillä niiden esittäjät joutuvat helposti häirinnän kohteeksi. Miettikää nyt esimerkiksi sanaa "suvakkihuora", jossa onnistutaan tuomitsemaan sekä suvaitsevaisuus että naissukupuoli. Kuuluvatko tällaiset ilmaukset demokratiaan? Ne ovat silkkaa henkistä väkivaltaa paitsi yksilöä, myös demokraattista yhteiskuntaa kohtaan. Ne uhkaavat inhimillisyyttä.
Nussbaum väittää, että talouskasvun edistäminen on koulutuksen ensisijainen tavoite nykyään. Väitettä on vaikea kumota. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon yliopistojen pääsyvaatimukset Suomessa: pitkän matematiikan kirjoittaminen pisteytetään korkealle lähes alalla kuin alalla, vaikka matematiikan opintoja ei tutkintoon vaadittaisikaan. Tällainen trendi heijastaa juuri niitä arvoja, joista Nussbaum varoittaa. Matemaattinen ajattelu tuntuu olevan se ajattelumalli, jota arvostetaan yli kaiken. Sen mukana etsitään tehokkuutta ja taloudellisuutta, jotka tietysti ovat tärkeitä asioita. Silti täytyy kysyä myös, mitä varten olemme tehokkaita ja taloudellisia. Siksikö, että tehokkaina ja taloudellisina huippuyksilöinä kaikilla olisi mahdollisuus nauttia elämästä, jonka sisältönä olisi - tehokkuus ja taloudellisuus? Tavoitellaanko näillä arvoilla oikeasti tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille vai vain varakkuutta ennestään varakkaille? Koulutusjärjestelmä ei tuota kelvollisia tuloksia, jos se hyödyttää vain yhteiskunnan varakkainta osaa, muistuttaa Nussabaum. (S. 25.)
Kirjassaan Nussabaum kertoo havainnoistaan, kuinka eri koulutusasteilla humanistiset alat ja taiteet menettävät arvostustaan matemaattisten aineiden ja teknologian kustannuksella. Teoksen ilmestymisajasta, vuodesta 2010, tilanne on vain huonontunut. Hyvänä esimerkkinä voi mainita sen, että Helsingin taideaineiden laitoksella ei ole määrärahoja lehtoraattien täyttämiseen, eikä humanististen alojen ja taidealojen opiskelijoiksi enää tahdo riittää halukkaita. Alojen työllistymisaste ei ole varmaa, eikä niissä raha liiku. Niinpä talouskasvun ensisijaisuutta korostavat koulutuspoliitikot rynnäköivät taideaineiden ja humanististen aineiden poistamiseksi perusopetuksesta, väittää Nussabaum (s. 38).
Suomessa perusopetuksen opetussuunitelman perusteet (lyhennettynä pops, yli 500-sivuinen järkäle) sisältää arvoperustan (parin sivun verran tekstiä), joka kuulostaa vielä hyvin humanistiselta: siellä mainitaan tasa-arvo, demokratia ja kriittiseen ajatteluun kasvaminen. Oikeastaan tämän kauniimmin ei asiaa ehkä voisi ilmaistakaan: Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan (Pops 2014, 13). Näkyvätkö nämä arvot myös koulun arjessa?
Toistaiseksi voi sanoa, että näkyvät kyllä. Nykyisessä opsissa taideaineet ovat perinteisesti omilla arvokkailla sijoillaan ja mediaa myöten on intoiltu siitä, että suomalaisten kielitaito pelastuu nyt, kun jo ekaluokkalaiset aloittavat ensimmisen vieraan kielen (ruotsin kielihän on pakollinen opiskeltava). Useimmilla lapsilla ensimmäinen ja ainut valittu kieli on kuitenkin edelleen englanti. Perusteluina englannin opiskelulle on tietysti sen hyödyllisyys. Hyötyajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa Suomesta ei tahdo löytyä enää saksan kielen osaajia, puhumattakaan muista vieraista kielistä. En myöskään tiedä, kuinka paljon taideaineita opiskellaan vain sen takia, että niistä on todettu olevan hyötyä tasapainoiseen elämään ja ne lisäävät kouluviihtyvyyttä - arvostetaanko niitä sellaisinaan, inhimillisyyden ilmentyminä, vai vain hyödykkeinä?
Samoihin aikoihin, kun uusi ops otettiin käyttöön, alettiin puhua koulupudokkaiden kasvavasta määrästä, nuorten ja lasten mielenterveysongelmista ja sosiaalisten taitojen heikkenemisestä. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuus on ilmiselvää, ja niitä tarvitaan jatkossa yhä lisää. Itseäni harmittaa erityisesti, että taideaine nimeltä draamakasvatus ei mahtunut vuoden 2014 opsiin mukaan. Se jätettiin myös yläkoulussa valittavien pakollisten pitkien valinnaisten taito- ja taideaineiden listalta pois. Kauhuissani seurasin myös keskustelua, jota käytiin jopa kirjallisuuden jättämistä pois äidinkielen yhteydestä. Jyväskylän yliopistosta uhattiin lakkauttaa kirjallisuuden laitos kokonaan.
Oman ammattini näkökulmasta kehitys on huolestuttavaa. Tähän asti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyteen on kuulunut vähintään aineopintojen verran kirjallisuuden opintoja. On aivan kummallista, että samaan aikaan, kun lasten ja nuorten lukutaito heikkenee, Suomessa oikeasti mietitään, josko monilukutaito riittäisi. Unohdetaan kuvakirjat, eemelit ja ellat ja luetaan vain nettitekstejä ja katsellaan netin kuvatarjontaa ja elokuvia ja opetellaan tuottamaan lisää sisältöä, eli lähinnä kuvavirtaa nettiin. Näyttää siltä, että humanistit joutuvat päivystämään jatkuvasti, jotta taiteita ja humanistisia arvoja ei ohittettaisi.
Vastapainoksi talouskasvun korostamiselle Nussbaum ehdottaa inhimillisen kehityksen mallia: Inhimillisen kehityksen mallissa suositaan ihmisten tarpeet huomioon ottavaa demokratiaa, jossa kaikille ihmisille tarjotaan edellytykset elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (S. 40.) Talouskasvun ihannointi johtaa yhteiskuntaan, jossa kouluissa keskitytään matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin, joiden katsotaan hyödyttävän teollisuutta ja luovan teknologisia innovaatioita, joiden tuottamiseen tarvittavaa henkilökuntaa saadaan kouluttamalla teknisten alojen työntekijöitä. Nussbaum kysyy: Mitä tapahtuu, jos tämä suuntaus jatkuu? Aikaa myöten kansakunnat koostuvat teknisen koulutuksen saaneista ihmisistä, hyödyllisistä aineellisen vaurauden tuottajista, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. (S. 166.)
Nussbaum oli kirjassaan aikaansa edellä korostaessaan moraalin ja tunnekasvatuksen tärkeyttä. Hän varoittaa myös toksisesta maskuliinisuudesta, miehen mallista, joka pitäisi täyttää: Ehkä demokratian elinvoimaisuudelle ei ole toista niin tärkeää tekijää kuin terveet käsitykset siitä, millainen on tosi mies ja miten hän kohtelee naisia ja muita miehiä (s. 131). Tämäkin on aihe, joka on ollut viime viikkoina otsikossa, kun Naton tutkimusten mukaan Suomen naisvetoinen hallitus on saanut osakseen uhkaavaa häirintää ja vähättelyä, siis henkistä väkivaltaa. Toksiseen maskuliinisuuteen on ruvettu suhtautumaan vakavasti ja mieheyden kapeita malleja halutaan purkaa.
Itselleni yksi Nussabaumin inspiroivan teoksen parhaista anneista oli se, että hän muistutti kasvatustieteen historiallisista uudistajista. Jean-Jacques Rouseaun, Johann Pestalozzin, Friedrich Fröbelin ja John Deweyn ajatukset olivat minulle tuttuja kasvatustieteen opinnoista, mutta kertaus heidän ajatuksistaan teki hyvää. Oppilaskeskeisyys sekä keskustelun ja leikkimisen taidot ovat koulun perusta. Esimerkiksi Donald Winnicotin ajatukset Sokraattisen demokratian eli väittelyn tärkeydestä muistuttivat minua siitä, että oppilaita on aktivoitava ajattelmaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan sekä punnitsemaan oikeaa ja väärää. Winnicot korosti opeissan myös leikin tärkeää tehtävää demokraattisen kansalaisuuden kehittymisessä - terve persoonallisuus syntyy leikkimällä. Leikki opettaa lapset elämään yhdessä ilman valvontaa. Vakava leikillisyys on puolestaan John Deweyn ajatus. Juuri hänen ajatuksilleen pohjautuu ajatus draamakasvatuksen merkityksestä: draaman kautta opitaan emptiaa, yhteistoimintaa ja rohkeutta ilmaista oma mielipide.
Nussbaumin kirja kuuluisi ehdottomasti jokaisen päättäjän lukulistalle, puhumattakaan kaikista ammattikasvattajista. Meillähän on Suomessa toki kaikki vielä hyvin, eikö olekin. Emme ole vielä täysin antautuneet lasten kasvatuksessa talouskasvun tavoitteille, korostamme varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa leikin tärkeyttä, opetamme taideaineita niiden itsensä vuoksi. Riennämme perustamaan lukutaitohankkeita ja vaalimme kielitaitoa, humanististen aineiden arvostusta ei kyseenalaisteta ja tavoittelemme yleissivistystä, johon kuuluu muutakin kuin luonnontieteitä, eikö? Hyvä niin, sillä Nussbaumin mukaan Missään aidosti demokraattisessa maassa koulutusta ei ole toistaiseksi järjestetty palvelemaan pelkästään talouskasvua. Demokratia näet perustuu jokaisen ihmisen arvostamiseen, kun taas talouskasvun keskeisyyttä korostavissa koulutusmalleissa arvostetaan vain mitattavia tuloksia. (S. 131.)
