2 x kotimainen kasvutarina: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen ja Suvi Vaarla: Westend

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen, 2020
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Anna-Mari Tenhunen
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Käsiini on osunut niin paljon hyviä kirjoja, että tuntuu suorastaan vaikealta välillä irrottaa niistä ja vähän kirjoittaa. Tämähän on paradoksi, koska hyviä kirjoja lukiessa toisaalta koko ajan myös vaivaa halu kirjoittaa omia ajatuksiaan muistiin.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteosta lukiessa näppejäni suorastaan poltteli kirjoittamisen tarve. Kirja herätti minussa niin valtavan tunneryöpyn, että teki mieli huutaa ääneen - turhautumisesta. Äiti, nainen ja feministi minussa heittivät lähes joka sivulla kuperkeikkaa kauhusta ja hämmästyksestä.

Paperilla toinen kiinnitti huomioni Instagramin puolella onnistuneen 70-lukulaisen kantensa ansiosta. Oranssi väri veti puoleensa ja kirjan aihe, naisen kasvaminen äitiyteen, kiinnosti.

Tartuin siis kirjaan aika isoin odotuksin, mutta äitiys jäikin kirjassa melkolailla sivuseikaksi. Sen sijaan huomasin lukevani erilaisista seksisuhteista ja teininä koetusta abortista. Ahmin sivuja nopeaan tahtiin ja odotin äitiyttä, kuten päähenkilökin jossain vaiheessa: Yhtenä päivänä huomasin olevani yli kolmekymmentä enkä vieläkään äiti (s. 17).

Aluksi olin närkästynyt siitä, että minut oli huijattu lukemaan kirja jollain mainostempulla. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että tämä äiti on kasvanut äitiyteensä miessuhteidensa kautta. Sitten aloin miettiä, että ehkä näin tapahtuu tietyllä tavalla jokaisen naisen kohdalla. Että äidiksi on valmis vasta, kun tietää omat rajansa ja halunsa.

Päähenkilön kohdalle osuvat miehet ovat itsekkäitä petoja. Jokainen heistä panee (jollakulla oli ihan panopäiväkirjakin), ja niin panee päähenkilökin, melkein kaikkea mikä liikkuu. Minä vain epäilen, kuinka paljon päähenkilö itse on panija ja kuinka paljon hän tietämättään tai tietoisesti antaa miesten käyttää itseään hyväksi. Päähenkilöä saa panna kaikkiin ruumiinaukkoihin, sillä niin nälkäinen hän on rakkaudelle ja hyväksynnälle. Eniten ehkä lopulta järkytyin siitä, miten monivuotinen miesystävä häntä kohtelee:
 - -  Kerran kysyin, mitä hän etsi puhelimensa valikosta.  
    "Tässä pitäisi olla sellainen asetus et voin blokata pelkästään sun puhelut, mut en meinaa löytää sitä."
Etsin asetusta itku kurkussa monta minuuttia. Minäkään en löytänyt sitä, joten pyysin anteeksi, ettei minusta ollut hyötyä. Hän lähti ulos, enkä kuullut hänestä kolmeen päivään. (S. 53.)

Paperilla toinen on autofiktiivinen teos, ja se on herättänyt paljon keskustelua naisten seksikokemuksista. Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmia on kehuttu rohkeudesta, koska hän kertoo nuorena kokemastaan abortista ja nostaa kipeitä asioita näkyviin. Minä ihmettelen, miten vaikea naisten on edelleen löytää omia sanoja ja olemisen tapaa miesten maailmassa.

Sjöholmin teksti etenee hengästyttävästi päälauseesta toiseen. Turha tunteilu ja pohdinta loistavat poissaolollaan. Teksti on reportaasi - faktat kerrotaan, kuten ne ovat. Miehiä ja miesten tekemisiä vilisee tekstissä enemmän kuin päähenkilön omia tekemisiä. Miltä hänestä tuntuu? Kuka hän oikein on? Tätä hän ymmärtää jossain kohtaa kysyä myös itseltään! Ja esittelee taas pian liudan uusia miehiä. Onko oikeasti niin, että miehet kertovat meille, keitä me olemme? Tai minkä arvoisia me olemme naisina, äiteinä tai ihmisinä? Olemmeko haluttavia, olemmeko pantavia, saammeko arvostaa itseämme?

Miten ihmeessä pystyisin suojelemaan tyttäriäni tällaiselta nuoruudelta ja naiseksi kasvamiselta? Miten he saisivat kasvaa ihan itse ilman miehen arvostelevaa katsetta ja ilman kutistavaa miellyttämisen halua? Ja ehkä vielä isompi kysymys on se, miten kasvattaisin poikani sellaisiksi miehiksi, joille naiset olisivat tuntevia ja ajattelevia ihmisiä.

Päähenkilön ensimmäinen poikaystävä, joka pani alaikäisen, 14-vuotiaan, tytön elämän sekaisin vuosiksi ja jonka vaikutukset edelleen tuntuvat aikuisen naisen ja äidin elämässä, kohtelee päähenkilöä kuin esinettä: "Mun täytyy jättää sut sitten kun täytän kahdeksantoista, koska sit oot laiton", hän totesi taas ennen kuin pani minua perseeseen kuukautisten takia. Tamponin naru jäi väliin hiertämään, ja minua nolotti. (S. 8.)

Minua suututtaa.

Paperilla toinen on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen äidin lukevan. Huolellisesti. Jos annamme keskenkasvuisten poikien ja muitten panijoitten kasvattaa tyttäristämme naisia ja äitejä, niin onhan tässä maailmassa vielä paljon korjattavaa. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, josta haluaisin näin palavasti keskustella ihmisten kanssa.



Kirja on luettu ainakin kirjablogeissa Sivusuhteita ja Aina joku kesken.

---------------------------------------------------------------------------

Suvi Vaarla: Westend, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Luulen että aavistin jo silloin, minkä aikuisena tiedän: liiallinen kiintymys rahaan ja toisaalta sen puute, molemmat, voivat murtaa mielen (s. 167).

Suvi Vaarlan Westend kertoo 1990-luvun lamasta. Se on kasvutarina ja samalla eräänlainen selviytymistarina.

Westendin päähenkilö ja minäkertoja Elina syntyy 1980-luvulla ja kokee perheensä mukana railakkaan nousukauden: Optimismi ei siunannut vain perheitämme vaan se oli jotain, joka väreili ilmassa, ympäröi tiukasti kaikkea mitä tapahtui (s. 42). Silloin kaikki tuntui mahdolliselta, kunhan vain otti ja napsi hyvinvoinnista oman palansa. Oli helppoa menestyä ja uskoa itseensä.

Elinan isä perustaa rakennusfirman, ja rahaa tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista. Ostetaan hulppea omakotitalo ja vene. Nykynäkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä - näinhän monessa keskiluokkaisessa perheessä tehdään. Tuolloin se oli Suomessa täysin uusi elämäntapa, jota pidettiin pröystäilynä ja snobbailuna, ja toisaalta sitä myös ihailtiin. Äkkirikkaille, nuorille menestyjille oli  ihan oma nimikin: jupit.

Kun pankkikriisi toi laman Suomeen, yrityksiä meni nurin, ja kodit ja veneet joutuivat ulosottoon.  Niin käy Elinan perheessäkin. Isä menettää kaiken, minkä vuoksi on tehnyt työtä. Olut alkaa maistua, ja masennus valtaa ennen niin iloisen ja toiveikkaan isän.

Westend voisi kääntyä kärsimystarinaksi, mutta siinä on jokin lanka, joka pidättelee sitä pinnalla. Päähenkilön elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta hän on selviytyjä, joka etsii kaiken keskellä oman tiensä ja oman tapansa ajatella. Vaarlan lauseet soljuvat selkeinä ja tarkkoina, niistä puuttuu kaikki teennäisyys ja kikkailu. Tyyli on toteavaa, mutta silti ilmeikästä.

Aikatasot vuorottelevat 1990-luvun vuosista 2000-luvulle, jolloin Elina opiskelee kansantaloustiedettä yliopistossa, seurustelee ja valmistuu ekonomiksi. Hän pääsee töihin ja alkaa kerätä statusta itselleen työnteolla. Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan palaa:
Kaikki vuodet ajattelin: mitä jos?
   Jos se kaikki tapahtuu uudestaan?
   Kun se tapahtuu uudestaan? (S. 301.)

Westend on paitsi kertomus lamasta myös kertomus ystävyydestä. Kiittelen erityisesti tyttöjen vilpittömän ja luottamuksellisen ystävyyden kuvausta tässä kirjassa. Se on jotenkin kaikessa lujuudessaan hyvin tavallista ja juuri siksi kaunista.

Omat muistoni 1990-luvusta liittyvät lähinnä opiskeluun. Kaikessa säästettiin, ja kunnat olivat tiukoilla, mutta yliopistossa lama ei juuri näkynyt opiskelijoille asti. Muistan, kuinka julkisuudessa kauhisteltiin itsemurhalukuja ja perheiden kärsimyksiä. Yliopistolla mietittiin työn merkitystä suomalaisille, sitä kuinka työ on aina määrittänyt suomalaisen arvon. Kun työttömyys kohtasi lähes joka perhettä, ja töitä ei yksinkertaisesti ollut, myös ihmisarvo menetettiin.

Kaiken tämän Westend tuo yksilötasolle. Millaista on elää perheessä, jolta lama vie kaiken? Millaista on, kun omat arvot romahtavat ja turvallisuus murenee, kun oma työ ei enää elätäkään?

Nyt korona-aikana olemme uuden laman kynnyksellä, mutta luotan siihen, että 1990-luvun lamasta on jotain opittu. Luulen, että suomalaiset ovat suvaitsevaisempia, ja esimerkiksi somen kautta ihmisten tarinat tulevat yhteisiksi. Suomalaisten identiteetti ei myöskään ole enää niin työkeskeinen kuin 1990-luvulla. Se voi olla kansakunnan pelastus juuri nyt.


Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Lukuhumua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Leena Lumi.

3 x runoja meiltä ja muualta: Rein Raud: Lumeen hautautunut, Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä ja Paperi T: Post alfa

Raud Rein: Lumeen hautautunut, 1989
Kokoelmassa on runoja näistä teoksista: Paljajalu, Kestmine tuleb seest ja Lumme mattunud
Suomentaja: Johanna Laakso
Kuvittaja: Naima Neidre
Kustantaja: Pohjoinen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Rein Raud on virolainen kirjailija, jonka runoteos on eksynyt runohyllyyni jonkin kirjaston poistomyynnistä. Syy hankintaani on varmaankin ollut se, että vaikka olen käynyt Virossa useasti ja reissannut Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, Pärnussa, Tartossa ja Tallinnassa, niin en ole paljoakaan lukenut virolaista kirjallisuutta.

Rein Raud on Virossa arvostettu nykykirjailija, jonka tuotanto käsittää runoutta ja proosaa. Lumeen hautautunut on hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa ja sisältää runoja kolmesta kokoelmasta: Paljajalu, Kestmine tule seest ja Lumme mattunud. Runot ovat helppolukuisia, ja suomentaja Johanna Laakso on tehnyt sujuvaa työtä.

Päällimmäiseksi kokoelmasta jää einoleinomainen tunnelma: Hiivin tyhjän talon sokkeloissa / missä olen mistä olen poissa (s. 27).  Välillä taas tunnistan Tulenkantajilta tuttuja kuvia: Sinun sydämesi juo maan mehua / Se juo se juo voi eikä sen jano ensinkään sammu (s. 80). Kokoelman alkupuolen runous on osittain riimiteltyä, osittain proosarunoja. Luonto on runoudessa tärkeä. Esimerkiksi proosaruno Koko ikänsä hän oli pitänyt mäntymetsästä sopii hyvin suomalaiseenkin sielunmaisemaan, sillä siinä kulkija muuttuu lopulta itsekin männyksi. Miten hieno kohtalo!

Kokoelman pisin runo on eeppisen kansanrunon henkinen ja se on nimeltään Suuri tarina. Se alkaa maan synnystä ja jatkuu sankaritarinana kolmesta veljeksestä. Runossa on karhun kaatoa ja ihmetekoja, kalevalaista meininkiä:

ja sitten ryhtyi Pieni Isä lausumaan
sanoilla jotka tiesi
hän lausui Karhun pöllöksi
       lausui näädäksi 
       lausui kuuseksi
       lausui kärpäseksi
                 kuokaksi
                 mansikaksi
                 sateeksi  
                 kanaksi
                 paarmaksi
                 nauriiksi
                 ahveneksi
                 käeksi
mutta Karhu tiesi kaikki ne sanat
ja oli aina entisensä  (s. 73 - 74). 

Rakkaus omaan maahan ja sen tarinoihin on teoksen kantavia teemoja, kansanperinteen ja kansanuskon kunnioitus on syvää. Kansanrunouden teemat kulkevat eksistentialistisiin totuuksiin ja näen niissä tietysti symboliikkaa, joka kertoo Viron pyrkimyksistä kohti uutta itsenäisyyttä. Vertaan tahtomattani runoja Suomen sortovuosien tunnelmiin:

Ja nyt kuuntele: 

Sinun sisälläsi asuu pääskynen
se räpyttelee siipiään pimeässä sinussa
 - - 
Mutta se elää sittenkin
Se pääskynen on sinun toivosi (S. 94).



Kokoelmasta jäi sellainen olo, että haluan lukea lisää Rein Raudin tuotantoa. Oli slkkaa sattumaa, että kun halusin lukea Ompun runohaasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen jotain virolaista, sitä löytyi omasta kirjahyllystä. Mukava löytö, jolla kuittasin myös viime vuoden Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos).

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lappi Arto: Ei perhonen siivistään tiedä, 2001
Kustantaja: Kaarinan kaupunki
Kansi: Eike Salu
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Arto Lappi on tamperelainen runoilija, jonka tuotantoa olen aina ihaillut. Siihen on vangittu  luonnon kauneutta, elämän tutkiskelua ja pieniä hetkiä, joihin lukijan on helppo päästä osallistumaan. Lappi on erityisesti haikujen ja tankojen mestari, joten mitään pitkiä vuodatuksia hän ei kirjoita, ja sekin sopii minulle.

Vaikka fanitan Lapin runoutta, en suinkaan ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan. Blogiin asti on päässyt tähän mennessä vasta yksi kokoelma, Kukko puussa. Kannattaisi varmaankin lukea hänen runojaan enemmänkin, koska niistä tulee niin hyvä mieli. Vai voiko joku vastustaa tällaisia kuvia:

Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. (S. 52.)

Lapin runoilijanura alkoi tästä Ei perhonen siivistään tiedä -kokoelmasta, Runo-Kaarina-kilpailun  voittajasta vuodelta 2001. Teoksen alaotsikkona on Daisho waka-runoja, ja Arto Lappi on kirjoittanut teokseen johdannon, jossa hän kertoo japanilaisesta runoilijasta, Daishosta (1887 - 1966). Vähän epäselvää nyt on, kuinka paljon näistä runoista on Daishon runoja, vai onko niitä lankaan, vai onko Daisho ollut vain esikuvana Lapin omille runoille.

Oli miten oli, kokoelma on vastustamaton. Lapille tyypilliset kuvat ovat tässä jo olemassa. Teos koostuu tanka-runoista, joissa luontokuvat ja elämän pienet totuudet vaihtelevat sulassa sovussa. Tunnelma on japanilainen ja suomalainen yhtä aikaa.

Virta katoaa 
maan alle, pulpahtaa
toisaalla pintaan
ja aurinko on sama
eilen, tänään, huomenna. (S. 48.)

Rauhoittavaahan näiden lukeminen on. Elämän tarkoituksettomuus käy välillä vastaan, mutta siihenkin tyytyy, jos saa hetken kokea kauneutta.


Ei perhonen siivistään tiedä on luettu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paperi T: Post alfa, 2016
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Tuukka Tammisaari
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Paperi T:n Post alfa on kohuttu ja kehuttu teos, jonka olen jättänyt lukematta, koska runoteos, joka saa valtavan suosion siksi, että sen on kirjoittanut julkkis, ei välttämättä takaa laadukasta runoutta. Tiedän Paperi T:stä sen verran, että hän on suomalainen rap-artisti, joka pitäisi tuntea. Sekin tieto on liikaa, sillä yleensä en tiedä runoilijoista yhtään mitään, paitsi että he ovat kirjoittaneet runot, joita juuri luen. Runot puhuvat puolestaan. Tässä tapauksessa Paperi T on se, josta pitäisi olla innoissaan ensin, ja sitten innostua vielä hänen runoistaan.

Yritin nyt tosissani myös tutustua suomalaiseen rap-taiteeseen kuuntelemalla ja katselemalla rap-videoita. En oikein pysty. Videot ja sanoitukset ovat niin sovinistisia, että ei tule mitään. Ehkä niissä on ironiaa, mutta en osaa tulkita sitä. Olen myös sitä mieltä, että ironiaa ei tarvittaisi, jos post-alfa- maailma olisi oikeasti totta. Ei se ole, vaikka Paperi T parkaiseekin:
- -
älkää unohtako valkoista heteromiestä
ja hänen hätäänsä 
- -  (s. 10)

Ei auta, vaikka kuinka yritän unohtaa valkoisen heteromiehen, en pysty. Normia ei voi unohtaa kukaan muu kuin normi itse. Mielestäni on myös kohtuutonta vaatia normille vielä sääliäkin normin ulkopuolisilta ihmisiltä, ja sitä tässä teoksessa haetaan.

Paperi T:n runous on oivallinen esimerkki rehellisestä, miehisestä tilityksestä: juodaan, naidaan, rakastutaan, podetaan krapulaa ja ahdistusta, yritetään muuttua. Mitä uutta tässä kaikessa on? Naiset ovat kauniita ja miehet miehisiä. Post alfaa tästä ilmeisesti tekee lähinnä se, että mies kirjoittaa runoja - sanastosta tai aiheista sitä ei huomaisi. Ehkä post-alfaa on kuitenkin tämä:
nää on kaikki rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin    (s. 93)

Paperi T:n runoteos on ulkoasultaan tyylikäs: valkoinen teksti mustalla pohjalla tekee kokoelmasta dramaattisen näköisen. Kaikki alkukirjaimet on kirjoitettu pienellä, joten tulee sellainen tunne, että kirjoitus on suollettu paperille hyvin nopeasti ja rehellisesti, mitään sensuroimatta. Rehellisyys on aina hyvä lähtökohta runoudelle, joten sille pisteet.



Post alfaa on luettu innokkaasti ja innostuneesti blogeissa, ja tässä muutama esimerkki: Amman lukuhetki, Sivutiellä, Kirjojen keskellä ja Karvakasan alta löytyi kirja. Opus eka on samoilla linjoilla kanssani, eikä ihan hypi innosta.

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet, 2017
Kuvittaja: Emmi Nieminen

Kustantaja: Kosmos

Sivuja: 138

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Nyt on järki pakahtua ja tunnesektorilla vielä ruuhkaisempaa. Luin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvajournalismia edustavan teoksen Vihan ja inhon internet. Ihan ensin en yhdistäisi sarjakuvaa journalismiin tai journalismia sarjakuvaan, mutta nyt tuntuu, että muuten ei voisi ollakaan. Teos on nerokas. Se on faktaa niin havainnollisessa muodossa, että ihmettelen nyt, miksei sarjakuvaa käytetä journalimin kuvituksena enemmänkin.

Johanna Vehkoo on tutkinut internetissä vellovaa naisvihaa (misogyniaa) ja kirjoittanut aiheesta tarkkaa ja havainnollista journalistista tekstiä. Kirjassa haastatellaan vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia, poliitikkoja ja taiteilijoita, joita yhdistää se seikka, että he ovat naisia. Lisäksi he ovat esittäneet julkisesti mielipiteensä. Heihin kohdistuva vihapuhe - tai oikeammin verkkoväkivalta, joka terminä sopisi ilmiön kuvaamiseen paremmin - on karmeaa luettavaa. Emmi Nieminen on kirjoittanut solvauksia kuvituksen taustaksi, ja sieltä ne hyökkäävät myös lukijan kimppuun.

Ensi reaktioni oli epäusko. Voiko vuonna 2015 Suomessa joutua järjettömän ja pelottavan raiskaamisuhkailun tai huorittelun kohteeksi vain siksi, että on kirjoittanut blogikirjoituksen Anttilan mainonnassa esiintyvistä sukupuolirooleista? Näin kävi Emmi Nuorgamille. Tai siitä, että tutkii maahanmuuttoa, rasismia ja terrorismia? Näin kävi Karin Creutzille. Naisille.

Emmi Niemisen kuvitus tuo tummissa sävyissään naisten ahdistuksen lähelle lukijaa. Kun esimerkiksi Nuorgam kuvataan päälle kaatuvien leluhyllyjen välissä, ja kännykästä tulvivat järkyttävät haukkumasanat ympäröivät häntä, lukija voi saada aavistuksen siitä, miltä hänestä tuntuu. Yksilötasolla vihapuhe toimii niin, että se tuottaa häpeää ja pelkoa ja tähtää tietenkin siihen, että pelokas mieli murtuu, eikä uhri uskalla enää sanoa mitään. Vihapuheen kohde halutaan vaientaa. Nainen halutaan vaientaa. Onko meillä pohjoismaisessa tasa-arvossa ja suomalaisessa yhteiskunnassa tosiaankin tarkoitus sulkea naisten suut?

Haastattelujen lisäksi kirjassa on esitelty tutkimustuloksia vihapuheen lisääntymisestä ja siitä, että naiset joutuvat verkossa tapahtuvan häirinnän kohteeksi useammin kuin miehet. Kirjassa siteerataan muun muassa tutkija Atte Oksasen tutkimustuloksia,  jotka osoittavat, että vihapuuhesta on tullut valtavirtaa. Oksanen muistuttaa: Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat olleet korkean luottamuksen ja vähäisen pelon maita, Avoin keskustelukulttuuri perustuu siihen, että on voinut luottaa muihin ihmisiin. Nettivihan yleistyminen uhkaa tätä. (S. 83.)

Osallistuin tammikuussa Äidinkielen opettajien liiton talvipäiville, jossa oli puhumassa historiantutkija Ville Kivimäki. Hän puhui otsikolla Väkivallan sanat ja varoitti siitä, että väkivallan sanat muuttuvat ennen pitkää väkivallan teoiksi. Siksi mitään vihapuhetta ei saa sietää. Siksi naisviha on vaarallista, ja siihen pitäisi jokaisen uskaltaa rohkeasti vastata. Samasta asiasta varoittaa myös Niemisen ja Vehkoon teoksessa nykykulttuurin tutkija Tuija Saresma: Vihapuhe voi muuttua fyysisiksi teoiksi todella helposti (s. 87.)

Vihan ja inhon internet kertoo julmia faktoja suomalaisesta vihapuheesta, mutta se tuo myös vihapuhujat lähelle. Toimittaja Vehkoo, joka on tietysti itsekin joutunut vihapuheen kohteeksi - koska on nainen ja osaa kirjoittaa mielipiteensä - lähetti Facebookissa viestin muutamalle kiusaajalleen ja kysyi suoraan, miksi he uhkailevat häntä: Onko sinusta siis OK käyttää rumaa kieltä ja toivoa toisen kuolemaa, jos koet, että hänen maailmankatsomuksensa on erilainen kuin sinun (s. 120)? Keskustelun edetessä käy ilmi, että nettiuhkailun taustalla on niin totaalinen empatian puute, että usko ihmiskuntaan uhkaa murentua. Kuvaavaa on keskustelun päättyminen: Vehkoo: Sinua ei siis kaduta, että olet lähetellyt ikävän sävyisiä viestejä? Vaan se tuntuu edelleen oikeutetulta? Uhkailija: Kenen mieli siitä paranisi, jos omat mielipiteet aiheuttavat suurta katumusta. (S. 122.) Lukijana tekisi mieli huutaa, että tappouhkauksien kohteen mieli voisi kyllä huomattavasti parantua!

Kirjassa neuvotaan myös, miten vihapuheen kohde voi toimia tai mistä hän voi hakea apua, jos joutuu vihapuheen kohteeksi. Vihapuhe pilkotaan osiin (musta pr, doxaus, uhkailu ja painostaminen, muodollinen häirintä, yhteistyökumppaneiden häirintä ja painostaminen) ja jo tällainen ilmiöiden nimeäminen auttaa käsittelemään asiaa. Lisäksi kirjassa esitetään selkeitä toimintaohjeita myös vihapuheen uhrien auttajille. Kun vihapuheen uhri tuntee  jäävänsä yksin, ei missään nimessä saa  mennä neuvomaan, että uhrin pitäisi kadota sosiaalisesta mediasta. Internet on meidän kaikkien yhteistä, julkista tilaa. Ei ole oikein sälyttää vastuuta uhrin niskaan ja kehottaa häntä poistumaan paikoista, joissa muut saavat vapaasti olla, kirjoittaa Vehkoo. (S. 133).

Jään odottamaan lakimuutosta, jossa sukupuoli sisällytetään rikoslakiin suojattuna ryhmänä. Vasta Vihan ja inhon internet -teoksen luettuani ymmärrän, että sellainen lakimuutos tarvitaan pian. Niin uskomattomalta kuin se vuonna 2018 tasa-arvon ihmemaassa, Suomessa, tuntuukin. Väitän kuitenkin, että jokainen voi tehdä jotain vihapuheen kitkemiseksi jo nyt. Ensimmäinen teko voisi olla Niemisen ja Vehkoon teoksen lukeminen - silmien avaaminen.



Vihan ja inhon internet on luettu esimerkiksi näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran, Bookisteaparty, Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Kirjailuja, Bibbidi Bobbidi book  ja Sivutiellä. Sijoitan kirjan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa itseoikeutetusti kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Lisäksi osallistun teoksella Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.