Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli, 2013
Kuvittaja: Laura Valojärvi
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Piste. Piste oli välimerkeistä paras, koska sen jälkeen sai aloittaa uuden virkkeen. Pisteistä paras oli kirjan viimeinen piste, koska sen jälkeen sai aloittaa uuden kirjan. Rouva Mallamud sulki silmänsä, värisytti etusormeaan ilmassa muutaman nautinnollisen sekunnin ajan ja löi sitten erehtymättömällä osumatarkkuudella lempipainikkeensa pohjaan. Piste. Sillä tavalla: 874 sivua. Rouva Mallamud oikaisi selkänsä ja pudotti paperinivaskan lähimmän paperikasan päälle.
  Ja sitten seuraava romaani... (S. 76.)

Netta Walldénin Ruben ja ratikkaralli on jokaisen kirjallisuudenystävän unelma lastenkirjaksi. Kirjassa on talo, joka on niin täynnä kirjoja, että uhkaa räjähtää, tuottelias kirjailija, innokkaita lukijoita, savupiipusta tuprahtavia kirjoja ja seikkailua. Kirjassa on myös sopivasti pientä taikaa, pientä maagisen realismin tuntua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Saarnilaaksoon. Saarnilaakson asukkaat ovat persoonallisuuksia, jotka on kuvattu lämmöllä. He ovat kaikki omalla tavallaan sympaattisia ja hassujakin. Kaikki alkaa siitä, että Saarnilaaksossa on satanut jo kolme viikkoa, ja koska sateella ei oikein voi muuta tehdä, niin rouva Mallamud kirjoittaa ja kirjoittaa. Ruben Pinterä, kirjan sankari ja päähenkilö, ymmärtää, että jotain uhkaavaa on tekeillä. Kaiken lisäksi hänen isänsä, Valdemar Pinterä katoaa.

Laura Valojärven kuvitus on vauhdikasta. Kirjan kannessa ja lähes jokaisessa kuvassa on liikettä. Ja lentäväthän kirjassa paitsi kirjat myös kokonaiset ratikat. Lisäksi sympaattiset hahmot olivat jotenkin niin omannäköisiään kuvissa, ettei heitä olisi voinut toisenlaisiksi kuvitellakaan.

Omaksi suosikkihahmokseni nousi tietysti tuottelias kirjailija rouva Mallamud. Hänen luomisvimmansa ja kirjojen lumo kuvattiin mukavan humoristisesti. Nauroin ääneen monessa kohtaa hänen kirjaongelmalleen. Ajatus kirjoja pursuilevast talosta sai myös katseen kääntymään omaan huusholliin. Näin jo omienkin seinien alkavan pullistella. Ja mikäs voisi olla tätä kauniimpi näky: Yläilmoista leijui pihanurmelle kokonainen kirjaparvi kuin siipirikkoinen satakielipoikue (s.7).

Lasten sankariksi nousi ilman muuta neuvokas Ruben, joka ei hätkähdä isänsä katoamista, vaan keskittyy pelastamaan Saarnilaakson räjähdysvaaralta. Tosiasiahan on, että aikuiset ovat niin keskittyneitä etsimään itseään tai kadonnutta Valdemar Pinterää tai järjestämään puutarhajuhlia salonkiinsa tai kirjoittamaan romaaneja, etteivät ymmärrä todellisuudesta yhtään mitään.

Mietin kuitenkin, miksi kirja ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka toisaalta vauhtiakin oli - ja välillä sitä lentoakin. Viisivuotias poika ei aina jaksanut keskittyä ja tokaluokkalainen tyttö väitti aika ajoin, ettei oikein ole perillä tästä kirjasta. Luulen, että yksi syy oli kertojanäkökulmien runsaus. Välillä seurattiin Rubenia, välillä Valdemar Pinterää, Virginia Pinterää, rouva Mallamudia, Armas ja Marsela Vaaraa, posteljooni Pasternakia ja Lisaa, eivätkä lapset aina muistaneet, kuka oli kuka. Välillä vähän kertailimme henkilöitä.

Lisäksi kirjassa ikään kuin seurataan kahta juonta: rouva Mallamudin talon räjähdysvaaraa ja Valdemar Pinterän katoamista. Juonet toki kietoutuvat mukavasti yhteen, mutta jos kirjaa luetaan pieneissä pätkissä, n. 20-30 sivua illassa, niin pakostakin juoni leikkautuu välillä hankalasti kesken ja jatkuukin sitten taas toisen juonenhaaran parissa. Ääneenlukijaa olisivat hyödyttänyt lyhyemmät kappaleet ja paikoin myös lyhyemmät virkkeet. En nyt hae mitään päälausetykitystä, mutta kerronta on osittain liiankin perusteellista.

Innostuin tästä uudesta kotimaisesta lastenkirjatuttavuudesta Sinisen linnan kirjaston sivuilta. Meillä ollaan Tatu ja Patu -, Risto Räppääjä - ja Ella-kirjojen vankkumattomia suurkuluttajia, mutta olen jo jonkin aikaa kaivannut tähän vauhtikolmikkoon vaihtelua. Tartuinkin nyt uteliaana Ruben-sarjan kolmanteen osaan. Aikasemmin sarjassa ovat ilmestyneet Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sekä Ruben ja Harman kartano. Varsinkin Ruben ja rouva Mallamudin tapaus alkoi kiinnostaa valtavasti, koska ihastuin rouvaan aivan päätä pahkaa. Lastenkin innostus oli sitä luokkaa, että luemme varmasti sarjan muutkin osat.

Ruben ja ratikkaralli on kaikkinensa laadukasta, kotimasta lastenkirjallisuutta. Kestosuosikkien lukemisen keskellä kannattaa tosiaan vilkuilla vähän sivuilleenkin ja tarttua uusiinkin tuttavuuksiin.

Tällä kirjalla päätän lukutaitokampanjaviikon ja totean, että sain kuin sainkin luettua 5 kirjaa. Haastankin lukijani nyt lahjoittamaan vähintään euron jokaisesta lukemastani kirjasta Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön! Kiitos osallistumisesta!

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset, 2012
Alkuteos ilm. 1983
Kustantaja: Idiootti
Suomentaja: Pauli Tapio
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen
Sivuja: 147
Mistä sain kirjan: oma ostos


Käsissänne on sukuni tarina. Toivottavasti se on varsin tavallinen.

Sergei Dovlatovin Meikäläiset ei todellakaan ole aivan tavallinen sukukronikka. Ensinnäkin suku on täynnä eriskummallisia persoonallisuuksia ja toisekseen Venäjän historia on niin julma, että tavallistenkin ihmisten kohtalot siellä saavat absurdeja käänteitä.

Dovlatovin (1941 - 1990) itsensä elämä oli värikäs sekin. Hän oli näyttelijä-isän ja oikolukija-äidin poika, kävi armeijan, työskenteli muun muassa vankileirillä vartijana ja ammattilehdistössä toimittajana. Sittemmin hän alkoi kirjoittaa novelleja, joita ei julkaistu Neuvostoliitossa, mutta lännessä kylläkin muutama. Hän joutui itsekin vankilaan ja viranomaisten suosituksesta emigroitui vuonna 1978 länteen, jossa hänen kirjoituksiaan lopulta julkaistiin vapaasti.

Dovlatov aloittaa sukunsa tarinan isoisästä, joka osallistuu Venäjän-Japanin sotaan: Isoisä oli seitsemän jalkaa pitkä. Hän pystyi panemaan suuhunsa kokonaisen omenan. Hänen viiksensä ulottuivat olkaimiin saakka. - - Jos hevoset nääntyivät suolle, isoisä kiskoi tykkejä itse. Isoisän kohtalona on tulla ammutuksi Stalinin aikana belgialaiseksi vakoojaksi epäiltynä!

Toinen isoisä on komea ihmisvihaaja, Roman-eno on epävakaa terveysintoilija, Leopold-setä on huijari... Entäs serkut? Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies.

Absurdeissa, hauskoissa ja vauhdikkaissa tarinoissa riidellään, juodaan votkaa ja tehdään taas sovintoja. Tarinoiden sävy voi kuitenkin muuttua yhdellä virkkeellä, eikä totuus elinoloista jää missään vaiheessa kovin kauas. Taustalla nimittäin kolisee Venäjän historia. Neuvostoliitossa valta vaihtuu, ja kansan on aina jotenkin sopeuduttava. Vankileirille joutuu yksi sun toinen suvun jäsen vuorollaan. Dovlatov on itse ensin vanginvartija, myöhemmin serkku joutuu vankilaan vangiksi ja sitten taas on Dovlatovinkin vuoro virua vankilassa. Siitä ajasta hän kieltäytyy kertomasta.

Neuvostoelämän kiemurat tiivistyvät Aron-sedän urassa: Kun kansalaissota loppui, Aron-setä pääsi työläistiedekuntaan. NEP:in aikana hänestä tuli liikemies ja hän ilmeisesti rikastui hetkellisesti. Sitten hänen omaisuutensa pakkolunastettiin. Sitten hän siivosi puolueen rivejä. Sitten hänet itsensä siivottiin puolueen riveistä. Siksi että hän oli ollut NEP-mies... - - Sittemmin hänet kylläkin uudelleennimitettiin. Ja mitä vielä: Aron ei missään välissä joutunut vankilaan.

Luin aiemmin kesällä Sergei Dovlatovin Matkalaukun. Se oli samaan varmaan tyyliin kirjoitettu tarinakokoelma. Siinä tarinat kiertyivät emigroituneen kirjailijan matkalaukusta löytyvien esineiden ympärille. Absurdien tilanteiden dokumentointi on Dovlatovin tavaramerkki. Kun niihin lisätään sopivasti kärjistämistä ja liioittelua, niin tulos on vastustamaton. Sekä Meikäläisissä että Matkalaukussa kerronta on näennäisen niukkaa ja toteavaa, mutta arvaamatontakin. Teksti on nokkelaa ja dialogi nautittavan vähäeleisestä.

Dovlatovin teoksia voi suositella kenelle vaan. Itse tykästyin Matkalaukkuun ehkä aavistuksen enemmän, mutta kyllä tämä Meikäläisetkin maistui makoisalta. Kyseessä oli niin sanottu "lukusukkula", eli nopeasti luettava kirja. ("Lukusukkula"-termi on peräisin Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, ja sopii tähän kirjaan erinomaisesti.) Lukusukkulana Meikäläiset sopi tähän lukutaitokampanjaviikon loppuun mainiosti.

Meikäläiset on luettu myös Satun luetuissa, Kirjainten virrassa, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogissa, Tarinoiden taikaa -blogissa ja Nannan kirjakimarassa. Taidanpa minäkin  nyt päästä osallistumaan Jaanan Venäjää valloittamaan -lukuhaasteeseen. Olen kyllä ohittanut venäläiset tiiliskivet ja lukenut samalta mieskirjailijalta kaksi teosta, mutta olen sitäkin innostuneempi Dovlatovista.

Huomenna bloggaan vielä yhdestä kirjasta lukutaitokampanjaan. Taidan sittenkin saada viiden kirjan tavoitteeni täyteen, eli jos joku haluaa lahjoittaa Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaan euron jokaisesta lukemastani kirjasta, niin huomenna tuo summa on 5 euroa, eli pienin mahdollinen lahjoitettava summa. Huomiseen ja lukemisiin!

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, 2013
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 281
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun lapset on peitelty ja siunattu sänkyihinsä, kietoutuvat karheat sormet hiljaiseen huokaukseen, Herra siunaa ja varjele meitä, ole meille armollinen. Kun puoliso maate mennessä lupaa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, on raskasikeinenkin päivä kevyt ja valoa tulvillaan ja uni autuas ja syvä. (S. 265)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on kaunis kirja. Sen kieleen tekee mieli kääriytyä kuin syliin. Sen kertoma rakkaustarina täyttää sydämen ilolla. Sen kuvaama uupumus on  tuskaa. Sen kuvaama yhteisöllisyys on yhtä aikaa turvapaikka ja pimein luola, josta ei ole poispääsyä. Sen kuvaama äidinrakkaus käy helvetissä, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siinä usko ja rakkaus ovat lopulta omia: Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut. (S.281.)

Taivaslaulu kertoo Aleksin ja Viljan rakkaustarinan. He ovat vanhoillislestadiolainen aviopari, jolle on kuuden avioliittovuoden aikana siunaantunut jo neljä lasta. Aleksi käy töissä, Vilja hoitaa alle kouluikäisiä lapsia kotona. He ovat tilanteessa, jossa ultrassa käynti on ainut tilaisuus olla kahden, kuin treffeillä. Arki on puuroja ja kiisseleitä ja ruisleipää, kumisaappaita ja lasten loputtomia kysymyksiä. Avioparin rakkaus elää arjen keskellä. Molemmat näkevät kauneutta ympärillään, osaavat löytää toisistaan ja lapsistaan onnen. Mutta liika on liikaa. Kun rakkaus alkoi, rakastuneen miehen sydän lauloi suvivirttä, mutta nyt aviovaimon mielestä suomen kielen kaunein sana on kohdunpoisto. Milloin rakastelusta, jonka piti olla heille yhteyttä, voimaa ja iloa, on tullut pelkäämistä?

Vanhoillislestadiolainen yhteisö kieltää ehkäisyn. Sen oppien mukaan Jumala on asettanut jokaiselle perheelle ne lapset, jotka heidän ovat. Jos ehkäisemällä estetään näiden lasten syntyminen, tehdään syntiä. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. (S. 45.) Vilja näkee ympärillään uskonsisaria, suurperheiden äitejä, jotka tyynesti täyttävät tehtävänsä. Mutta raskaudet kuluttavat Viljaa. Hän tuntee vanhenevansa liian nuorena, hänen kehonsa ja mielensä eivät kestä yhä uusia raskauksia. Hän on kadottanut kehonsa rytmin. Hän tuntee kipua ja ahdistusta. Ahdistusta ja kipua. Molempia yhä enemmän.

Vilja pohtii elämäänsä lestadiolaisnaisena: Olen vapaa nainen. Lestadiolaisnaisen ei tarvitse kulkea ihmismarkkinoilla. Hän saa olla oma itsensä, ei tarvitse meikkejä, vaan on paljas ja tavallinen, ei trimmaa itseään miellyttääkseen ulkomaailman silmää. Toisaalta: Olen kahlittu nainen. Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämäää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minulla on lupa odottaa. (S. 38.)

Taivaslaulu on kerrottu sekä Aleksin että Viljan näkökulmasta. Vilja kertoo nykyhetkestä ja hänen voimiensa hiipumista on järkyttävä seurata. Uupumisen kuvaus on hyvin todentuntuista. Aleksi ihmettelee Viljan muuttumista, muistelee rakkauden syttymistä, mutta myös omaa lapsuuttaan. Sieltä löytyy selitys Aleksin analyyttisyyteen ja tasapainoon. Hänestä on kasvanut itsenäinen ajattelija ja yhteisön kritisoija. Välillä seurataan sivusta lasten nukkeleikkejä, joissa maailmaa yritetään ymmärtää ja järjestää. Leikit ovat aidon tuntuisia ja synkkenevät sitä mukaa kuin äiti sairastuu. On turha luulla, että äitien uupumus ei välittyisi lapsiin. Aviopuolioiden toisilleen kirjoittamat kirjeet saavat lukijan itkemään - on todellakin kyse elämästä tai kuolemasta.

Lisäksi tarinassa seurataan blogia, jota Aleksi pitää anonyymina. Hän kertaa blogissaan  vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja nostaa esiin tulenarkoja asioista, muun muassa kyseenalaistaa ehkäisykiellon - hän pyrkii avoimuuteen ja keskusteluun. Mietin lukiessani, olisiko näitä blogitekstejä tarvittu, sillä ne rikkovat kaunokirjallisen kerronnan. Mutta nyt jotenkin ajattelen, että niiden muoto on kuin malli, jolla kipupisteistä voisi keskustella. Taivaslaulun loppuun kirjoitettu epilogi on kuitenkin mielestäni turha, vaikka kirjan loppulause on ehkä kaunein ikinä ja ansaitsee tulla tässä toistetuksi: Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.(S.281.)

Rauhalan Taivaslaulu soi suomen kieltä. Siinä vilisevät ikiaikaiset Kantelettaren säkeet, kansanlaulut, kehtolaulut: Kun ei se emo poloinen saane lasta nukkumahan. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun. Tupakkarulla. Aina löytyy Siionin laulujen tai virren säe joko lisäämään ahdistusta tai lohduttamaan: Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan. Joka aamu on armo uus.  Rakkaus on silkkaa korkeaveisua, perhe suoraan jouluevankeliumista: Minä olen rakkaani oma, minuun hän tuntee halua!; Aleksi oli Joosef, Vilja Maria ja joulu lähestyi. Lapset väläyttelevät pohjoispohjalaismurretta: Me löyettiin terhomatoja, kamalasti terhomatoja!

Taivaslaulu on puhutteleva teos. Sen kauneutta ja koskettavuutta on ylistetty blogeissa pitkin kesää, eikä suotta. Lähes jokaisessa blogissa kirja on jo luettu, ja siitä on pidetty valtavasti. Rauhalaa pidetään rohkeana naisena, ja nyt näyttää siltä, että rohkeus todellakin punnitaan, kun lööppilehdistö on nostanut kirjasta kohun ja nimennyt lestadiolaisäidit synnytyskoneiksi. Mutta jos joku nyt lööppien perusteella tarttuu kirjaan tuomitakseen lestadiolaisuuden tai päästäkseen kauhistelemaan ja säälimään äitiraukkoja, tulee pettymään pahan kerran.

Taivaslaulu ei ole kauhukertomus. Se kertoo uskosta, yhteisöstä ja rakkaudesta hyvin kauniisti. Kirjalla on toki yhteiskunnallinen sanoma, joka on vahvasti armon ja suvaitsevaisuuden, inhimillisyyden sanoma. Ja ovathan kaunokirjat ennenkin muuttaneet maailmaa - ehkä tämäkin muuttaa sitä vähän parempaan suuntaan. Mutta ennen kaikkea kirjan lukija pääsee nauttimaan loistavasta kaunokirjallisuudesta. Minä tiedän paikkani maailmassa ja olen onnellinen. En tahdo loitontua rakkaudesta, joka suostuu vaivaan ja rukoilee voimansa Jumalalta. Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä osaansa. (S. 265-266.)

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö, nidotun laitoksen 4. painos, 2013
Kustantaja: Otava, 2010
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 383
Mistä sain kirjan: oma ostos


Pian olisi pitänyt jäädä kotiin ja hoitaa tämä homma: syöttää, pestä, ulkoiluttaa, viihdyttää, kantaa ja nukuttaa. Lämmittää niitä helvetin pulloja, kyykkiä kontallaan kylpyhuoneen lattialla selkä kirkuen liottamassa mintunvihreässä muoviammeessa köllivää liukasta lasta, joka oli koko ajan luiskahtamassa käsistä.

Niin, Pia-vaimon olisi pitänyt hoitaa homma, mutta nyt Antti Pasasen arki on juuri tätä: vauvanhoitoa 24/7. Vaimo ottaa hatkat ensimmäisen kerran Naistenklinikan edessä ja jättää viikon vanhan nyytin Antin syliin. Muutaman viikon päästä vaimo sekoaa täysin ja häipyy miehen ja pojan elämästä kokonaan. Miten mies selviää pienen vauvan hoidosta?

Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo kaiken: tätä on vauvanhoito ensimmäiset pari vuotta. Älkää kuvitelkokaan, että se olisi lastenleikkiä missään kohtaa. Se on raskasta, se on puuduttavaa, se on jopa tylsää, ja sitten kun vauva alkaa ilmaista omaa tahtoa, alkaa hermoja raastava kasvattaminen. Toisaalta palkkiona on vauvan tyytyväisyys ja hymyt, kasvava lapsi ja uudet taidot sekä tietysti luja keskinäinen luottamus ja rakkaus.

Yösyöttö on rakennettu hienosti. Kun jätetään työkeskeisesti elänyt toimittajamies selviytymään vauva-arjesta yksinään, vauva-arki voidaan kertoa yksityiskohtia myöten niin rankkana kuin se todella on. Jos asetelma olisi ollut toisinpäin: mies olisi häipynyt vaimon elämästä ja jättänyt vaimon selviytymään yksin koko rumbasta, tuloksena olisi ollut tylsääkin tylsempi romaani. Ketä kiinnostaa tietää, miten nainen selviää pienen vauvan hoidosta?

Yösyöttö on kirjoitettu vetävästi. Antin eteen tulee toinen toistaan kummallisemman tuntuisia, vaikkakin vauvanhoitoon olennaisesti liittyviä pulmia, jotka lukija selvittää tasatahtia hänen kanssa: Olin siis ihan tavallinen, suomalainen perusäijä. Joten mistä olisin voinut tietää, saako muksu tarpeeksi ruokaa ja onko sillä kylmä vai kuuma? Ei niissä lukenut mitään lappuja, että lisää lämpöä tai poista potkarit. Ei se ole reilua, että sellainen isketään syliin ja sanotaan, että pidä se hengissä siihen asti, kun se osaa itse hakea muroja.

Jotain Anttikin osaa tehdä alusta asti oikein, hän nimittäin hoitaa yösyötöt vähin äänin, eli lämmittää pullon ja syöttää vauvan sytyttämättä valoja tai juttelematta mitään. Mutta yösyöttöjähän riittää ja riittää...  Antti väsyy, turhautuu ja kyllästyy. Jossain vaiheessa hän oppii käymään puistossa Paavonsa kanssa. Siellä hän kohtaa äidit, joilla jokaisella on salaisuutensa ja ammattinsa, mutta puiston penkillä heistä tulee pelkkiä äitejä. Siellä puhutaan lapsista, jaetaan hiljaista tietoa lasten ihottumista ja sairauksista, kierrätetään ja tuetaan.

Kirjan herkullisin kohtaus syntyy, kun äidit alkavat sättiä aviopuolisojaan. Samaan aikaan Antti seuraa Paavon kakkaamista ja vaihtaa näppärästi tälle vaipan puistossa ja muistelee, kuinka hänen taitonsa kakkavaipan käsittelyssä on kehittynyt. Parhaimmat kakkavaippapussit saa isoista paahtoleipäpusseista, hän miettii. Kaikki tämä kakkavaippatietous on kullanarvoista vauvanhoidon arjessa ja on vaatinut pitkän treenin, mutta arvostetaanko sitä? Ehkä pieni kannustuksen sana olisi paikallaan sekä Antille että äideille: - Kyllä mä saamarin kämpän siivoan ja nuo penskat hoidan. Ei mun maailma kaadu siihen, että joudun pesemän hilloa eteisen peilistä, mutta se raastaa, että kaikki tämä on sen mielestä niin vähäpätöistä! Se ei ole koskaan kiittänyt, koskaan arvostanut, koskaan sanonut, että tätä ei olisi olemassakaan ilman sua!

Vauva-arjen taustalla seurataan Antin vaimon hidasta toipumista masennuksesta sekä avioeron katkeruutta. Hyviä ihmissuhteitakin on: Puistoäidit tietysti. Lisäksi Antilla on viisas ja auttavainen isä, joka hoitaa kehitysvammaista Janne-poikaa nurisematta. Naapurit auttavat, vaikka omissa lapsissakin on tekemistä. Neuvolan Ulla on kullanarvoinen. Vähitellen Antti ja Paavo ystävystyvät myös naapuritalon Enni-äidin ja Terttu-tytön kanssa. Kirjassa väläytellään Ennin ja Antin tulevaa keskustelua, josta voi päätellä, että heidän suhteensa kehittyy erityisen tärkeäksi. Mielestäni näitä keskusteluotteita ei olisi tarvittu, sillä jonkinlaisen erityisyyden aistii jo kirjan alussa. Juonellisesti Yösyöttö ei pääse yllättämään.

Yösyöttö on osittain puhekielistä, mutta erittäin sujuvaa luettavaa. Se on viihdettä, joka saa hymähtelemään ja naurahtamaan vauvanhoidolle, ehkäpä kauhistelemaankin äitien elämän kakkavaippa- ja ihottumakeskeistä puistoelämää. Tosiasia on, että vauva-aika on äkkiä ohi ja aikansa voisi käyttää turhempaankin kuin oman lapsensa hoitamiseen, olkoon se sitten ajoittain kuinka tylsää tahansa. Tähän tulokseen tulee lopulta Antti Pasenenkin, jonka selviytyistä on mukava seurata. Tulkitsen teoksen myös hyvin feministiseksi. Kaiken, minkä Antti Pasanen hoitaa kunniallisesti koti-isänä, hoitaa ihan jokainen kotiäiti joka päivä. Onneksi myös isät osallistuvat koko ajan enemmän arjen pyöritykseen ja vauvanhoitoon.

Yösyötöllä on myös eräs arvo ylitse muiden. Muutaman vuosikymmenen päästä kulttuuriantropologit saavat siitä oivaa tutkimusmateriaalia 2000-luvun alun vauvanhoidosta. Omat lapseni ovat syntyneet vuosina 2005-2013 ja tunnistin kirjasta kaikki nykyajan vauvaniksit. Niitten järjestelmällinen kertominen alkoi jo jossain vaiheessa puuduttaa. Puolivuotias vauva kotona takaa sen, että niksit eivät pääse unohtumaan - tosin turhimmista on osannut jo luopuakin.

Yösyöttö äänestettiin sijalle 52 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaan suomalaisen romaanin äänestyksessä. Kirjan ovat aivan viime päivinä lukeneet myös Anni, Katri ja Sanna, joita kirja viihdytti ja jotka se sai nauramaan. Ja onhan kirja luettu useissa muissakin blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirjanurkkaus, Kirjoihin kadonnut, Kujerruksia, Tarinoiden taikaa, Kirjojen keskellä ja Lurun luvut.  

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Heli Laaksonen: Aapine, 2013
Kuvittaja: Elina Warsta
Kustantaja: Otava
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Mikä voisi olla parempi valinta lukutaitokampanjan aikana luetuksi kirjaksi kuin aapinen? Heli Laaksosen Aapine on lounasmurteella kirjoitettu, mutta ajaa aapisen asiansa kenelle tahansa suomalaiselle. Luin sen a:sta ö:hön yhdeltä istumalta eskarilaiselleni, joka ei vielä osaa itse lukea, ja hän oli oikein innostunut kirjasta. Joitakin lyhyitä sanoja hän osasi jo lukeakin, ja lounaismurteethan lyhentävät sanoja entisestään. Oikeastaan siis oikein passeli aapine! Ilmankos kirjan alaotsikkokin kuuluu: Aakkosii niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast!

Aapine on murreaapinen, mutta rakennettu kuten aapisen kuuluukin: jokaisella aukeamalla on iso kirjain, siihen liittyvä runo ja runoon liittyvä kuvitus. Ensimmäisellä lukukerralla "yleissuomentelin" runojen murresanoja ja selitin verbimuotoja. Joitakin sanoja jouduin tarkistamaan Aapisen loppuun lisätystä sanastosta. Toisella lukukerrallakin yritin vielä suomentaa sanoja, mutta poika totesi: "Kyllä minä ymmärrän, lue vaan!" Ilmeisesti lukemisen rytmi kärsi selittelyistä ja lapsi sietää hyvin sitä, ettei ymmärrä joka sanaa. Eri asia oli sitten oma lounaismurteiden ääntämisyritykseni. Tällaiselta entiseltä keskipohjalaismurteiden puhujalta, nykyiseltä yleis-tamperelais-puhekielen puhujalta, ei tahdo sanojen lyhentely oikein sujua, eikä oikein vokaalien "elegantti" pidentäminenkään, mutta yritin toki. Karjalais-savolais-satakuntalais-pohjalais-tamperelaisella pojallani ei kuitenkaan ollut vertailupohjaa, joten hyvin upposi.

Poikani suosikkisivuksi nousi F-kirjaimen sivu - ihmekös tuo, sillä F:ssä on vauhtia: Meijä flik putos soffalt! Fiuuu vaa! Sivun kauniit färikynät hivelivät myös silmää. Lounaismurteissa f on yleinen kirjain ja äännettä oli selvästi riemastuttava kuunnella. Viimeistään M-kirjaimen mamma murheline muato sulatti aikuislukijan sydämen ja pappa-vaina mustikoiden keskellä sai hymyn huulille. Kaikki runot eivät ole vain riemastuttavan hauskoja, vaan niissä on myös vakavampia sävyjä, kuten Laaksosen murrerunokokoelmissa on jo nähty. Kaiken kaikkiaan runot ovat notkeaa kielellä leikittelyä ja mukavia oivalluksia täynnä.

Aapisen kuvitus on suoraan sanottuna ihana. Elina Warstan kuvat ovat toisaalta selkeitä ja reippaita, kuten E-kirjaimen hymyilevä esteratsastaja ja hänen ratsunsa. Tällaisen kuvan voisi alakoululainen heppatyttö yrittää itsekin piirtää. Kun X-aukeamalla yx miäs hyppää x-hypyllä laiturilta, voi vain hekotella lokille, joka sattuu lentämään juuri oikealle kohdalle - peittämään miehen sukukalleudet. Toisissa kuvissa taas rönsyillään ja yksityiskohtia riittää, kuten J-kirjaimen aukeamalla, jossa seikkailee lukutaidoton jänes.

J-runo puhuu selvää lounaismurretta lukutaidon tärkeydestä:

Jos mää olissi jänes,
en ossais lukke.
Jestas!
Järki olis jääs!
Juhannusaamun mää paistaissi joultortui,
opettaissi jumppa papiljoteil ja
jyrsissi jorinijuurei,
vaik kui olis klappu kyljes:
jätä järsimät!

 Voi ko joku tulis pitämä mul jööt.

Ensin epäröin tarttua Laaksosen Aapiseen: Miksi taas uusi aapinen? Ja vielä puhekieleen pohjautuva! Onhan meillä näitä jo vallan suosittujakin: viime vuosien riemastuttavat Tatun ja Patun oudot aakkoset ja Herra Hakkaraisen aakkoset sekä klassikko Pikku-Marjan eläinkirja... Jokainen lapsi saa kaiken lisäksi koulusta ikiomakseen ensimmäisen aapisensa. Riittäisivätkö nämä? Eivät riitä, sillä aapinen on tärkeä kirja ja kaikki keinot ovat sallittuja, jotta lapsi innostuisi kirjaimista ja kielestä. Kyllä sekaan mahtuu yhä uusia aapisia. Kirjainten opettelu ja kirjaimilla leikittely ei totisesti ole tylsää näiden nykyaapisten avulla. Murreaapinen sen kuin rikastuttaa kieltä ja hivelee kielikorvaa. Tästä taisi tulla lempiaapiseni.

Laaksonen on kirjoittanut Aapisen loppuun pamfletin eli paasauosion, johon hän on koonnut esittelyn lounaismurteiden ominaispiirteistä ja korostaa murteiden merkitystä. Hän myös kertoo oman aapisensa ideasta: Aapine syntyi kirkkaasta näystä, jossa ikioman kielen ilot kohtaisivat mummut ja mukulat, naavaparrat ja nappulat yhdessä, silusilkkinen pieni pää ja hopeaohimo vierekkäin. Lukuhetki tulvisi murteen yltäkylläistä sanavarastoa, sutkauksia ja kansanviisauksia - sekä kielen mukanaan kantamia maita ja avaruuksia, katsantokantoja ja tapoja, tietoa ja tarinoita. 

Kirsin kirjanurkassa on myös luettu Aapine ja kuunneltu se äänikirjanakin. Arvio on riemastuttavasti lounaismurteella kirjoitettu. Opuscolossakin  Aapine ihastutti, vaikka oma murrepohja on aivan muualla.

Lukemalla lukutaitoa

Lukutaito ei ole itsestäänselvyys

Pienet tokalauokkalaiseni lähtivät taas tänä aamuna kouluun. He ovat lukeneet Aapisensa läpi, suorittaneet lukudiplomit ja lukeneet jo Harry Pottereita. Kaikki asioita, joista moni lapsi maailmassa jää paitsi: kolmannes maailman lapsista ei pääse edes kouluun ja aikuisista 800 miljoonaa on lukutaidottomia.

Lukutaito on Suomessa kaikkien taito, ja harvoin tulee mietittyä, miten vaikeaa elämä olisi ilman sitä. Mitähän kaikkea olen jo tänä aamuna lukenut? Ainakin kännykästä kellonajan, Facesta tuoreimmat kuulumiset, uutisia tietokoneelta ja lehdestä, maitopurkin päiväyksen, kirjojen kansia, 50 sivua kaunokirjaa, blogeja... Lukutaidosta on minulle sekä huvia että hyötyä. Se on mukana arjessa koko ajan.

Entäpä jos minulla ei olisi aavistustakaan, miten tätä mustien merkkien riviä alettaisiin purkaa? Entäpä, jos olisin vieraassa maassa, enkä osaisi lukea edes omaa äidinkieltäni? Mitä voisin tehdä, että joku jossain oppisi lukemaan?

Kirjabloggaajat lukevat lukutaidon hyväksi

Suomen Pakolaisapu järjestää keräyksen lukutaidon edistämiseksi, ja kirjabloggaajat ovat lähteneet mukaan keräykseen. "Lukemalla hyväntekeväisyyttä" -ajatus sopii kirjabloggaajalle oikein hyvin - onhan nyt suorastaan toivottavaa lukea niin paljon kuin suinkin ehtii, sillä kaikki sivut tuottavat hyvää.

Näin se toimii: Bloggaajat lukevat mahdollisimman paljon kirjoja viikon aikana 6.9.-13.9.2013. Tarkoituksena on, että bloggaaja itse lahjoittaa lukutaitokampanjaan yhden euron jokaisesta lukemastaan kirjasta. Lisäksi kirjabloggaajat haastavat blogiensa lukijat mukaan lukemaan kirjoja ja lahjoittamaan rahaa kampanjaan. Lahjoittaa voi millä tyylillä vaan - joko omien luettujen kirjojen määrän perusteella tai seuratun blogin luettujen kirjojen perusteella tai ihan vaan sopivana könttäsummana.

Kaikki kampanjan aikana kerätyt varat menevät Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön, jota nyt järjestetään pakolaisille ja paluumuuttajille Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Jokainen euro tulee tarpeeseen ja pienilläkin summilla on merkitystä: neljällä eurolla saadaan koulutarvikkeet yhdelle lukutaito-opiskelijalle ja 52 eurolla Pakolaisapu voi järjestää 9 kuukauden mittaisen koulutuksen yhdelle lukutaidottomalle. 

Tervetuloa mukaan tekemään hyvää lukemalla!

Tule mukaan lukemaan! Omana tavoitteenani on lukea 3-5 kirjaa viikon aikana. Olen jo valinnut pinoon mahdolisimman nopeita luettavia (ohuita ja kiinnostavia kirjoja). Yritän postata kirjat heti ne luettuani, joten pysykää linjoilla.

Toivoisin tietysti, että lahjoitatte omat euronne Kirjabloggaajien Jelpi-keräys- ja lahjoitussivun kautta, jotta saisimme tavoitteemme, 500 euroa kerättyä. Sitä kautta aion omat euroni tilittää viikon päätteeksi. Ja sitten lukemaan!