Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, Jonna, Nina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua, 8. painos, 2009
Alkuteos: Five Little Pigs, 1943
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Dekkariviikko on ollut niin innostava kokemus, että alkuperäinen suunnitelmani osallistua viikkoon vain yhdellä dekkarilla vesittyi saman tien. Blogeista lukemani dekkariarviot ovat houkutelleet lukemaan lisää dekkareita, ja kesälukemiseksi varaamani murhatarina ei yhtäkkiä riittänytkään. Kun luin Agatha Christien Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -pienoisromaanin, joka oli paketoitu houkuttelevasti esipuheineen kaikkineen, jouduin marssimaan lomapaikkakuntani kirjastoon ja lainaamaan lisää Christietä. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus sijoittui Christien kesäkartanon, Greenway Housen, maisemiin. Niinpä halusin lukea kirjan Kuolleen miehen huvimaja, joka on pidennetty versio lukemastani teoksesta.

Kuolleen miehen huvimajaa ei kirjastosta löytynyt, mutta löytyi Viisi pientä possua, jonka murhan tapahtumapaikkana on Greenway Housen patteripuutarha. Kyseessä on puutarhatasanne, jonka muureilla on pienoistykkejä - siitä nimitys. Koska tiesin, että Agatha Christien oman kesäkartanon mailla oli juuri tällainen puutarha, lukemiseen tuli mukava lisävire.

Viisi pientä possua on tietenkin perinteinen arvoitusdekkari. Sen päähenkilönä on belgialaisetsivä Hercule Poirot, joka omahyväiseen tyyliinsä ottaa haasteellisen murhamysteerin hoitaakseen. - Voitte olla aivan varma, että minä olen kaikkein paras, Hercule Poirot vakuuttaa asiakkaalleen (s. 8). Selvitettävä murha on tapahtunut jo 16 vuotta aiemmin, ja murhasta tuomittu henkilökin on jo kuollut, mutta nämä pienet yksityiskohdat eivät ole Poirot'lle ongelma. Poirot ei olisi Poirot, ellei hän paneutuisi asiaan perusteellisesti - ja lopulta saisi totuutta selville.

Viisi pientä possua -nimi tulee englantilaisesta lastenlorusta Five Little Pigs, joka on suomalaisille tuttu Kirsi Kunnaksen suomentamana sormiloruna: Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa, tämä pieni possu huusi perunoita tuokaa... Vuonna 1971 suomennetussa Christien dekkarissa loru on hiukan erilainen kuin Kunnaksen versio, mutta lorun periaate toimii koko arvoituksen pohjana. Poirot'n päässä nimittäin soi tämä hokema, koska murhamysteeriin liittyvät henkilöt sopivat luonteiltaan runon viideksi possuksi.

Dekkarin rakenne on melko kaavamainen. Alussa Poirot'n puheille tulee nuori nainen, joka on menossa naimisiin ja haluaa selvittää 16 vuotta aikaisemmat tapahtumat. Hänen äitinsä, Caroline Crale, tuomitiin silloin hänen isänsä, taiteilija Amyas Cralen murhasta. Murha oli suuri skandaali, ja motiivina pidettiin mustasukkaisuutta, Amyas Crale kun oli tunnettu naisseikkailuistaan. Caroline Crale on kuitenkin kirjoittanut tyttärelleen juuri ennen kuolemaansa ja vakuuttanut, että hän ei myrkyttänyt miestään. Tytär uskoo äitiään, vaikka kaikki todisteet puhuvat äidin syyllisyyden puolesta.

Poirot käy haastattelemassa oikeudenkäyntiin osallistuneet virkamiehet, jotka ovat vakuuttuneita Caroline Cranen syyllisyydestä. Sitten hän käy varsinaisen arvoituksen kimppuun, eli tapaa kaikki "viisi pientä possua": liikemies Philip Blaken; tämän veljen, kartanonherra Merredith Blaken; julkean viettelijättären, Elsa Greerin; viktoriaanisen feministi-kotiopettajattaren, neiti Williamsin ja syytetyn rujon sisaren, tutkija Angela Warrenin. Nämä "possut" edustavat brittiyhteiskunnan eri luokkia, ja yhteentörmäyksistä syntyy melkoista draamaa. Stereotyypeistäkin voisi puhua, mutta Christie hoitaa henkilökuvauksen varmalla tyylillään: Hän oli sentyyppinen ihminen joka aiheuttaa suunnattomasti tarpeetonta vaivaa ja unohtaa sanoa kiitos (s. 179).

Kaiken ohessa käydään myös keskustelua modernista taiteesta. - Taide, poliisipäällikkö sanoi halveksivasti. - Kaikki ne puheet taiteesta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt taidetta enkä koskaan ymmärräkään. Teidän olisi pitänyt nähdä se taulu, jota Crake maalasi. Kaikki oli toispuolista. Tyttö oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut hammassärkyä ja muurit olivat aivan vinot. Vastenmielisen näköinen koko juttu. En saanut sitä mielestäni pitkään aikaan. Näin siitä jopa unta. Ja mikä vielä pahempaa, se vaikutti minun näkööni - minä aloin nähdä kaikkialla väärin piirrettyjä muureja ja kiviaitoja. Niin, ja naisia myös. (S. 51.)

Kaiken kaikkiaan Viisi pientä possua osoittautui päteväksi dekkariksi: Se viihdytti, siinä oli vakaviakin pohdintoja moraalista ja rakkaudesta, ja lisäksi siinä oli sopivasti huumoria mukana. Se oli taattua Christie-laatua.

Osallistun kirjalla sekä Dekkariviikkoon että Hurjan hassun lukijan Agatha Christie -haasteeseen. Kirjailijan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 125 vuotta, joten juhlaan on syytä. Luulenpa myös, että tulen lukemaan useammankin Christien dekkarin tänä vuonna. Kirja on luettu myös Tässä kaupungissa tuulee aina -blogissa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi, 6. painos, 1975
Alkuteos: Le Petit Prince, 1943
Kuvittaja: Antoine de Saint-Exupéry
Suomentaja: Irma Packalén
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Pikku Prinssi on kirja, jonka olen lukenut niin monta kertaa, etten ole muita kirjoja ikinä siihen tahtiin tavaillut. Lukukertoja on kertynyt varmaan kymmenkunta, ellei enemmänkin. Syynä on varhaisnuoruuden aikainen jatkuva kirjapula, sillä omassa hyllyssäni ei ollut monta kirjaa. Pikku Prinssin olin saanut tädiltäni lahjaksi 7-vuotiaana ja sillä oli oma paikkansa Anna-kirjojen vieressä. Tartuin siihen lapsena aina vaan uudestaan, koska 95 sivua saattoi ahmaista kevyesti missä välissä tahansa (ja varmaankin juuri jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan välissä).

Mutta vielä tärkeämpi syy lukuintooni oli kuitenkin se, että pidin kirjasta aivan valtavasti. Ymmärsinkö siitä silloin lapsena mitään? Tai ymmärränkö siitä vieläkään mitään? En tiedä. Mutta edelleen se on varmasti rakkain kirjani.

Kirjassa on kertojana lentäjä, joka on tehnyt pakkolaskun autiomaahan. Aavikolla hän tapaa Pikku Prinssin, jonka kanssa ystävystyy ja joka kertoo hänelle vähitellen tarinansa. Pikku Prinssi on kotoisin Asteroidi 612:lta, josta hän on joutunut pakenemaan ja lopulta päätynyt Maahan.

Olen pelännyt Pikku Prinssin lukemista omille lapsilleni, sillä olen ännittänyt tilannetta, jossa he eivät ehkä pitäisikään ikisuosikistani. Mutta keväällä luin Kirjasfäärin arvion kirjasta, ja se sytytti kaipuun tutun tarinan lukemiseen. Ajattelin, että nyt en malta enää odottaa, vaan on tullut aika lukea rakas kirja myös omille lapsilleni. Ja miten siinä kävi?

Kuulijakuntana oli aluksi kaksi 8-vuotiasta tyttöä ja yksi kuusivuotias poika. Kuuntelijat karsiutuivat sivu sivulta ja sinnikkäin, eli toinen 8-vuotiaista tyttäristäni, jäi lopulta yleisöksi (varmaan säälistä). Hänkin totesi moneen kertaan lukemisen aikana, ettei oikein ymmärrä kirjaa.

Kysyin häneltä lopuksi, mitä mieltä hän oli kirjasta. "Se oli outo, mutta tavallaan myös hyvä", tyttö selitti. "Miksi se oli outo?" kysyin. "Se prinssi kävi niin monessa paikassa. Ja miten se pääsi aina liikkumaan?" tyttö selitti. (Samaa ihmettelee muuten Yöpöydän kirjat -blogin Niina.) Niinpä niin, prinssihän saapuu lopulta Maahan. Hänen oma tähtensä on kaukana ja matkallaan hän on käynyt toinen toistaan kummallisemmilla asteroideilla, joilla on tavannut toinen toistaan kummallisempia aikuisia.

Itse pidin edelleenkin kirjasta yhtä paljon kuin lapsena ja aion tuputtaa sitä lapsilleni vastaisuudessakin, sillä onhan siinä melkoisia totuuksia kiireisestä ja itsekkäästä maailmanmenosta sekä oivalluksia ystävyyden ja rakkauden tärkeydestä. Mutta ehkä kirja pitää lukea ja tuntea itse, ehkä se ei oikein sovikaan ääneen luettavaksi.

Ensimmäistä kertaa minulle kävi kuitenkin niin, että ärsyynnyinkin kirjasta. Siinä ei nimittäin ole kuin yksi selkeästi naispuolinen hahmo - itsekäs ja turhamainen ruusu. Ja sitten Pikku Prinssi löytää maasta muutaman ruusun lisää: Hänen kukkansa oli kertonut hänelle olevansa ainoa lajiaan koko maailmassa. Ja tässä niitä nyt oli viitisen tuhatta, kaikki samanlaisia, yhdessä ainoassa puutarhassa! (S. 64.)

Lapsuudesta muistin vaativan ruusun osuuden jotenkin isompana ja hämmästyin, kuinka vähän aikaa Prinssi lopulta oli omalla tähdellään. Ihmettelin myös, miten Prinssi saattoi jättää ruusunsa, vaikka se olikin rasittava. Teini-ikäisenä lukijana muistan ymmärtäneeni ketun opetuksen kesyttämisestä ja ainutlaatuisuudesta, joka liittyy niihin tuhansiin ruusuihin ja siihen tiettyyn ruusuun. Olen myös siteerannut kirjan tärkeimmän opetuksen sen etusivulle: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. (S. 72.)

Kirjailijan tekemä kuvitus on painunut vielä syvemmälle muistiini. Norsun nielaissut boa on klassikko, samoin kuin lammas, jolle pitää piirtää laatikko ja kuonokoppa. Mutta sitten ovat vielä kirjan viimeiset sivut, kuvat ja kuvateksti: Hän kaatui hiljaa, kuten kaatuu puu. (S. 92.) Jo lapsena, ja aina vaan, se kuva itkettää minua suunnattomasti. Nykyään minulla on muistoissani eräs Pikku Prinssi, joka kävi opettamassa minulle jotain tärkeää elämästä. Hänelläkin oli kullankeltainen tukka ja ehkä nykyään oma tähti. Kaipaan häntä suunnattomasti.

Kirja on luettu myös blogeissa Taikakirjaimet ja Ankin kirjablogi. Amman lukuhetkessä on luettu kolmiulotteinen Pikku Prinssi.

Osallistun Pikku Prinssillä Anna minun lukea enemmän -blogin Vive la France -haasteeseen.