Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu, 1956
Kustantaja: WSOY, 18. painos, 1994
Kuvittaja: Maija Karma
Päällyksen kuvat: Maija Karma
Sivuja: 47
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Herra Pii Poo, Ville ja Valle, Ruusa ja Muusa, Tunteellinen siili, Haitula, Kattila ja perunat, Jaakko Vaakko Vesirotta... Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu sisältää ne kaikki. Lasten runoklassikot saa kaikki samassa paketissa, kun avaa tämän teoksen kannet. Mutta lukijaa pitää varoittaa. Jos muistaa lapsuudestaan näistä runoista vain säkeitä sieltä täältä, voi vähän pettyä. Runoissa on nimittäin anarkiaa, joka voi jopa ärsyttää. Mitään perinteistä suljettua muotoa näissä runoissa ei ole, ei kielellisesti eikä sisällöllisestikään.

Kirsi Kunnas on suomalaisen lastenrunouden nonsense-taituri. Nonsense-runouden voisi kai suomentaa hölynpölyrunoudeksi ja Kunnas viljelee sitä riemukkaasti. Oikeastaan mistään Tiitiäisen satupuun runosta ei voi varmuudella tietää, mistä on kyse. Runon otsikko saattaa vaikuttaa jotensakin järkevältä - tosin ei aina sekään - mutta sitten runo ampaiseekin aivan kummalliseen höpötykseen. Ainoana punaisena lankana saattaa riippua loppusointu tai toisto, joista pidetään kiinni, jotta runo pysyy runona:


HIPELI

Hipeli hii hihittää
       ja hyppää hyppynarua.
Sammakko saa irvistää
       ja hypätä ilman narua. - - ;

KISSANTASSU

Kerran kissalta jäi tassu,
unohtui jonnekin - en tiedä minne.
Sen löysi jostakin Lissun Lassu
ja jätti kasvamaan sen sinne.

Toisaalta taas Kunnas rikkoo perinteistä riimirunoutta  modernismin hengessä. Juuri, kun lukija tai kuuntelija on päässyt mukavaan riimin rytmiin, odotus rikotaan ja loppusointu osoittautuu tarpeettomaksi:

Kerran pikku peikko peikkuluinen

lönkkäkinttu, vääräsääri

sykkyrälle hännän kääri,

puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,

asetteli tarkkaan kielen

aivan keskelle suuta.

Nyt kun luimme Tiitiäisen satupuun pienen tauon jälkeen, hämmästyin itse sitä, kuinka paljon modernissa kokoelmassa on vielä maalaiselämään sidottuja runoja. Esimerkiksi Pitkät on illat -runossa lapsi keinuu kehdossa, Kelvoton Riika on laiska lehmipiika ja runossa Heikki ja minä pidetään seuraa pollelle, Pikku paimen Laritsa hoitaa pientä karitsaa ja Kirjava lehma ja kirjava kissa -runossa lypsetään lehmää perinteisesti. Runot ovat todellakin vuodelta 1956, joten voisi sanoa, että Kunnas toi modernismin keskelle maaseutua.

Nykykaupunkilaislapset pysyvät kuitenkin hyvin menossa mukana. Lasteni suosikkirunoja ovat Ville ja Valle (jonka nykylapset tuntevat Frööbelin palikoiden laulamana versiona), Muusa ja Ruusa, Tunteellinen siili, Kattila ja perunat ja tietysti Herra Pii Poo. Nissä kaikissa on selkeitä riimejä ja jonkinlaiset yhtenäiset tarinat. Uusintaluentaa vaaditaan aina Kattila ja perunat -runosta, jossa on hirvittävä hoppu, ja Herra Pii Poo -runosta, joka on jännittävä. Mutta ei hölynpölyn kuunteleminenkaan lapsia häiritse. Saati loppusointujen puuttuminen. Kokoelmassa on juuri sopivasti valmiita tarinoita, joitten välissä on mukava hullutella. Runojen seuraamista helpottavat myös toistuvat hahmot, kuten Haitula, Pikku peikko peikkuluinen, siili, sammakko, lehmä ja kissa.

Tiitiäsen satupuu on kokonaisuus vailla vertaa. Maija Karman kuvitus ja kirjan mainio koko tekevät tästä täydellisen helmen. Kunnaksen runojen rytmit ja yllättävät hahmot, sadun taika ja höpötyksen riemu ovat jokainen paikallaan. Omia suosikkejani ovat lasten nukutusrunot - voisi kai sanoa tuuturunot - joissa on ikiaikaista turvallisuutta, lapsen unen houkuttelemisen ja unen varjelemisen rauhaa.
- -
Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet!


Tiitiäisen satupuuta luetaan aina vaan. Uusia arvioita on ainakin Annan Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogissa ja Sonjan lukuhetkissä.

Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

Lea Pennanen: Piilomaan Pikku Aasi, 6. painos, 2007
Kuvittaja: Maija Karma
Kustantaja: Otava, 1968
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 70
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




...ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulette ensi kerralla.

Piilomaan pikku aasi ei paljon esittelyjä kaipaa. Kyseessä on Lea Pennasen kirjoittama satuklassikko, joka tuli erityisen suosituksi tv-sarjana vuonna 1977. Muistan itsekin seuranneeni sarjaa joskus Pikkukakkosesta. Maija Karman kuvitus on kirjassa mustavalkoinen, mutta Ylen Elävien kuvien arkistossa tarina on värillinen ja sisältää paljon enemmän kuvia kuin kirja. Kuvitus on ihastuttavaa, ja joka kuvassa on vauhtia ja tunnelmaa.

Piilomaan pikku aasi on jännittävä kunnon satu. Tarina alkaa siitä, kun kateellinen velho Mukkelis Muuli kaappaa vallan onnellisessa Piilomaassa, vangitsee aasiruhtinaan ja vie hänet Salasaareen vangiksi. Mukkelis Muuli on huono hallitsija, joka tarvitsee unettavaa jäätelöä ja mehua pitämään kansan tyytyväisenä ja toimintakyvyttömänä ja on määrännyt kettuvartijat turvaamaan yksinvaltiuttaan. Aasiruhtinas onnistuu kuitenkin lähettämään avunpyynnön, joka saavuttaa pikku aasin Kaikuvuoren Hökkelismökissä. Pikku Aasi, Korppu-koira ja pikimusta kissa lähtevät vapauttamaan aasiruhtinaan, ja mitä sitten tapahtui... Se kannattaa lukea kirjasta.

Piilomaa, Kaikuvuori, Leikkilaakso, Peilivuori, Salasaari, HIHIHI-rannikko... Kirja on täynnä jännittäviä paikkoja, joissa on omat salaisuutensa ja erikoisuutensa. Seikkailu etenee paikasta toiseen, eikä ole pelkoa siitä, että tarina junnaisi paikallaan missään vaiheessa: Pikkuaasi ja Korppu-koira ja pikimusta kissa pinkoivat minkä käpälistä pääsivät kaupunginportilta Hulinakaupungin kapeille kaduille. "Seis seis", huusi kettuvartija heille, mutta toverukset vain paransivat vauhtia ja katosivat kettuvartijan näkyvistä katujen vilinään. He juoksivat hännät suorina eteenpäin ja tulivat läähättäen ison rakennuksen eteen jossa luki: HOTELLI HUVITUS HUIPUTUS, TULKAA SISÄÄN VAAN. (S. 9.)

Sankarikolmikolla on apunaan "hyviksiä", esimerkiksi Lasse Lämppä, aasi Isaskar ja Ruusutäti. Mutta vastassa on myös ovelia "pahiksia", kuten juoruhiiri Sokeri ja noita Kuva Kuva, jotka palvelevat Mukkelis Muulia tämän lupaamien palkkioiden toivossa. Suurelta taistelultakaan ei lopulta voida välttyä.

Kaikkein suloisin hahmo on tietysti urhea ja peloton pikku aasi. Hän on valmis kohtaamaan ylivoimaisen vihollisen pelastaakseen aasiruhtinaan. Uskolliset ystävät ovat myös tarpeen, eikä heiltäkään rohkeutta puutu. Koko kirja on vilpittömyydessään vastustamaton.

Piilomaan pikku aasi tuli meille ajankohtaiseksi, kun pojan eskariryhmässä, Piilomaassa, luettiin tarinaa. Tarina pyöri pojan mielessä iltaisinkin, ja kun löysin sen omasta hyllystä, sitä olisi pitänyt heti ruveta lukemaan. Eskarissa kuitenkin pyydettiin, että he saisivat ensin lukea kirjan yhdessä loppuun ja sitten vasta se luettaisiin kotona. Odottaminen otti koville, eikä mennyt kuin huraus, kun kirja ahmaistiin kotonakin. Ihana, ihana kirja! Piilomaan pikku aasi on hyvä esimerkki siitä, kuinka satu elää aina!

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski; Vinski ja Vinsentti, 3. painos, 1995
Kustantaja: WSOY (Koko kaupungin Vinski, 1954; Vinski ja Vinsentti, 1956)
Kuvittaja: Maija Karma
Kansi: Liisa Holm, (kuva Maija Karma)
Sivuja: 250
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vinski ei vastannut mitään. Hän vain polkaisi muina miehinä oikealla jalalla vasemman isoavarvasta ja ajatteli ajatuksissaan voimakkaasti: "Päin seiniä."
  Samassa hän oli kadonnut.

Sukupolveni (ja muutaman aiemmankin sukupolven) lapset eivät ole selvinneet lapsuudestaan ilman Vinskiä. Luulenpa, että me kaikki olemme salaa polkaisseet oikealla jalalla vasemman jalan isoavarvasta ja tokaisseet "Päin seiniä!" - ainakin minä olen. Silti en tiedä ketään muuta kuin Vinskin, joka olisi oikeasti muuttunut näkymättömäksi. Mutta Vinskillä olikin apteekkarilta saatua näkymättömyyspulveria, joka tietysti auttoi asiaa.

Aapeli, oikealta nimeltään Simo Puupponen (1915 - 1967), oli savolainen kirjailija, lehtimies ja pakinoitsija. Vinski-kirjojen ohella hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Siunattu hulluus ja Pikku Pietarin piha, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Aapeli oli lämminhenkisen huumorin taitaja ja aikanaan varsin suosittu kirjoittaja.

Muistan lukeneeni Vinski-kirjat kannesta kanteen jo seitsemänvuotiaana. Lukutaito oli minulle niin merkittävä ja huikaiseva elämys, että päätin lukea Nivalan kirjaston lastenkirjahyllyn läpi A:sta Ö:hön. Urakka on edelleen kesken. Silloin se päättyi Enid Blytoniin, jonka kirjasarjoja en koskaan saanut kokonaan luettua, koska kirjat olivat koko ajan lainassa ja Edgar Rice Burroughsiin, jonka Tarzaneita kyllä luin, mutta Mars-sarja oli jo ylivoimainen pienelle tytölle. Mutta Aapeli taisi olla hyllyssä ensimmäisenä. Samoihin aikoihin televisiossa näytettiin elokuvat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti, jotka olivat parasta lastenohjelmaa siihen aikaa. Muistan vieläkin, miten Vinski tosiaan  sanoi "Päin seiniä!" ja katosi elokuvassa (aika kömpelön näköisestihän se kävi, mutta katosi kuitenkin). Samoin olen nähnyt tv-elokuvat Siunatusta hulluudesta ja Pikku Pietarin pihasta. Mutta kirjoina ne ovat edelleen kokematta.

Vinskien kerronta on elävää ja sympaattista. Koko kaupungin Vinski on täynnä pientä anarkiaa ja poikaviikarin seikkailua. Vinski ostaa apteekkarilta ranskalaista näkymättömyyspulveria - ja loppu on Hömpstadin kaupungin historiaa. Mikä voisikaan olla hauskempaa, kuin näkymättömänä päästä sekaantumaan vähän joka asiaan ja tehdä jekkuja! Juoruilevat kukkahattutädit saavat opetuksen ja Lutikkalinnan laiskat äijät pannaan töihin. Lopulta Vinskistä tulee koko kaupungin sankari. Eipä ihme, että viisivuotias poikani pyysi jo kesken kirjan lukemisen: "Äiti, tämä kirja pitää lukea uudestaan." Näkymättömyyspulveri on keksintö vailla vertaa.

Vinskissä ja Vinsentissä puolestaan on kuvattu lisää seikkailuja, jotka onnistuvat, kun kaverina on Vinsentti, puhuva harakka. Tosin aikuisethan eivät Vinsentin puhetta ymmärrä, mutta Vinski ymmärtää. Taas aikuisten tärkeily ja hienostelu saavat huutia ja nyt seikkaillaan sirkuksessa ja selvitetään oikea rikossarja. Maailmasta tulee tosiaankin aidompi ja oikeudenmukaisempi paikka, kun asialla on punahiuksinen, reipashenkinen sankari: - - Joka luuli, että Vinskin päättäväinen leuka johtui yksinomaan muutamista vielä vähän vajaakasvuisista rautahampaista, erehtyi kokonaan; luonteesta se johtui.
 Tätä luonteenkuvausta ei ole tähän tuhrattu ensinkään turhaan ja suotta-aikaisesti ja vain kirjan paksuuden lisäämiseksi niinkuin enimmäkseen tehdään, vaan sanoaksemme kerta kaikkiaan suoraan ja halkinaisesti, ettei Vinski suinkaan ollut mikään sellainen tossu ja mamman mymmeli, jollaisiksi tämänikäisiä kilttejä poikia usein paha kyllä luullaan. Ei sinne päinkään. (S.65-66.)

Maija Karman kuvitus Vinski-kirjoissa on elävyydessään vertaansa vailla. Aapeli on kirjoittanut kuviin itsenäiset kuvatekstit, joissa hän kommentoi piirustusten yksityiskohtia ja tekee kirjailijana itsensä näkyväksi. Tapahtumien kommentointi oli samantyylistä  kuin Erich Kästnerin Töpö ja Anton -kirjassa, joten se on ilmeisesti ollut lastenkirjallisuuden tyylikeino 1900-luvun alkupuolella. Muistan tällaisia selittäviä kuvatekstejä useistakin WSOY:n Lasten toivekirjaston kirjoista.

Loppuun siteeraan kirjailijan ajatuksia ammatistaan. Näin näkymätön Vinski nimittäin panee Lutikkalinnan laiskoja äijiä ojennukseen ja kohtaa kirjailijan:
 - Entäs sinä, pieni siimahäntä, mikä sinä sitten olet miehiäsi? Vinski kysyi lopuksi siltä vähänlännältä.
 - Minä olen kirjailija.
 - Mikä se sellainen on?
 - Se on sellainen ihminen, joka on vähän parempi ihminen kuin muut ihmiset ja kirjoittaa kirjoja, paljon kirjoja!
 - Miksi et sitten ole kirjailemassa?
 - Kyllä minä olen ajatellut alkaa heti, kun olen oppinut kirjaimet. (S. 92-93.)