Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja, 2013
Kustantaja: Avain
Sivuja: 168
Kansi: Tarja Kettunen, kansikuva Kira Leskinen
Mistä sain kirjan: oma hankinta


Kirjablogit ovat portti lukemisen maailmaan. Blogeissa kirjoitetaan eläytyen, analysoiden, huudahdellen, intohimoisesti ja joskus tylystikin. Kirjabloggaajaat ovat ensijaisesti kirjallisuuden asialla.

Myös Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat täydestä sydämestään kirjallisuuden asialla kirjassaan Rivien välissä. Sain kirjan käsiini tuoreeltaan tilaamalla sen suoraan kustantajalta. Kun paketti tuli postissa, ilahduin ensimmäisenä kirjan ulkonäöstä: kirja on kaunis ja sopiva käteen, se ei ole liian paksu eikä liian painava.

Ja kuinka sitä luinkaan! (Tässä on pakko huudahdella.) Suorastaan ahmin sen loppuun. Näin ei ole käynyt elämässäni vielä yhdenkään tietokirjan kanssa. Syy ahmintaan on tietysti innostus. Tässä kohtaa voisi puhua jopa siitä intohimosta paitsi lukemiseen ehkä nykyään myös bloggaamiseen.

Olen lukenut (tai minulle on luettu) kirjoja noin 40 vuotta, mutta olen aloittanut kirjabloggaamisen vasta kahdeksan kuukautta sitten. Lukijana olen siis konkari, mutta bloggaajana olen noviisi. Luettuun elämääni on tullut uusi osa - luetusta kirjoittaminen. Koska kirjoitan blogia, lukuharrastuksestani tuli kirjoittamisen myötä sosiaalinen harrastus, eli juuri sitä, mitä toivoinkin. Blogin lukijoiden kommentit, uudet kirjavinkit, joita saan muiden blogeista, kirjallisen kentän puheenaiheet eli kaikki Blogistanian toiminta on syventänyt alkuperäistä harrastustani eli lukemista.

Rivien välissä kertoo siis omakohtaisesti kokemastani harrastuksen rikastumisesta ja yhteisöllisyyden tunteesta. Tietokirja vaikutti:  Yöunet karkasivat, kun aloin suunnitella uusia kirjoittamisen aiheita ja ajattelin yhteisöä, johon olen bloggaajana päässyt osalliseksi. Luin kirjabloggaajien ajatuksia ihastuksesta huokaillen, niin omilta ne tuntuivat ja samalla vahvistivat tämän uuden harrastukseni viehätystä. Syksyllä aion palata muutamiin kirjan herättämiin ideoihin ja ajatuksiin. Haluaisin siis sovitella Luettua elämää rivien väliin entistä tietoisempana ja innostuneempana lukijana ja kirjabloggaajana.

Rivien välissä on oivallinen kirjablogimaailman esittely. Teoksen tiedot on koottu kyselyllä, johon vastasi 61 suomalaista kirjabloggaajaa (toivon olevani yksi heistä, vaikka lähetin vastaukseni viime tingassa) ja 14 kirjablogia pitävää kirjailijaa. Kirjassa on paljon suoria sitaatteja bloggaajien lähettämistä vastauksista, esimerkiksi siitä, mistä blogataan, mistä kirjat hankitaan ja miksi blogataan. Kirjassa esitellään myös blogien yhteisöllisiä tapahtumia, kuten erilaisia haasteita, kimppalukua ja palkintoja. Kaiken kaikkiaan tietoa oli paljon, mutta niin ilmavasti ja selkeästi kirjoitettuna, että innostukseni yltyi rivi riviltä. Mitä kaikkea kirjablogi voi ollakaan!

Rivien välissä sivuaa viime aikoina kuumana käynyttä keskustelua siitä, mikä on kirjablogien asema kirjallisuuden kentällä: ovatko kirjablogit vakavasti otettavaa kritiikkiä, kustantamojen valjastamia markkinoijia vai silkkaa mutuhuttua? Mielestäni Jalkanen ja Pudas ovat rajanneet hienon määritelmän puhuessaan blogiteksteistä blogiarvioina, ei blogiarvosteluina tai kritiikkinä. Kirja-arvio on ja saa olla subjektiivinen lukukokemus. Onneksi viime aikoina kiehunut keskustelu ei ole ehtinyt kirjaan kaikkine juonteineen. Nyt bloggaajien vilpitön innostus lukemisesta sävyttää koko kirjaa, ja se on asia, joka toivottavasti jää jäljelle kohun laannuttua.

Katja Jalkanen kirjoittaa Lumiomena-kirjablogia ja Hanna Pudas kirjoittaa Kirjainten virrassa -kirjablogia. Heillä on vuosien kokemus bloggaamisesta. Rivien välissä onkin kirja, jota voi suositella kaikille kirjablogia suunnitteleville tai kirjallisuuden kentällä toimiville ammattilaisille ja amatööreille. Mutta sitä voi suositella myös kenelle tahansa lukijalle, sillä kirjablogit ovat tulleet kirjalliselle kentälle jäädäkseen. Omalta osaltaan ne edistävät lukuharrastusta ja tietoa lukemisen arvoisista kirjoista (sillä toisin kuin yleisesti luullaan, kirjablogeissa ei lueta pelkästään samoja kirjoja). Eikös siinä ole tarpeeksi hyvä syy kirjoittaa kirjablogia?

Kiitos kirjasta, Katja ja Hanna! Sen verran se vaikutti jo nyt blogiharrastukseeni, että päätin käydä lukemassa jokaista kirjablogia, joka on kirjan loppuun lisätyssä luettelossa. Jo tätä postausta kirjoittaessani löysin muutaman uuden ja mielenkiintoisen blogin, joita en vielä tuntenutkaan. Varmastikin - ja toivottavasti - tämä kirja luetaan jokaisessa kirjablogissa, ja tässä jo muutama, joissa se onkin jo luettu:  Morren maailma, Leena Lumi, Jäljen ääni, Sinisen linnan kirjasto, Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja ja Lukuisa.

Mökkilukemista metsästämässä

Nyt alkaa loma!

Vitsi, vitsi! Siis ei tietenkään ala, sillä kotona pyörii täyspäiväisesti neljä alle 8-vuotiasta lasta, joista nuorin on neljän kuukauden ikäinen. Mutta nyt jää mieskin lomalle, joten on pieniä, pieniä mahdollisuuksia päästä lukemaan jokunen kirja. Otsikko voisi siis kuulua näin: Nyt alkaa miehen loma!

Lähdemme huomenna viikoksi mökille Oulun läänin Pyhäjärven rantaan. Järvenranta tarkoittaa tietysti lähes ympärivuorokautista rantavahdin työtä, mutta jos sadepäiviä sattuu loma-aikaan, niin lapsetkin ehkä malttavat pysyä hetken pois järvestä, jotta äiti voisi lukea vähän. (Siis täysin epävirallisesti tässä toivon edes paria sadekuuroa.)

Koska mökkimatkamme on pitkä, kuten mummolamatkatkin, meistä kaikista on kehittynyt aika hyviä lukemisen, musiikin ja äänikirjojen sekakäyttäjiä automatkoille. Nintendo on alkanut vasta ihan viime matkoilla puskea näiden perinteisten viihdykkeiden rinnalle, mutta koska siitä syntyy yleensä aikamoista riitaa, perinteiset, hyviksi havaitut ajanvietteet ovat arvossaan. Siispä haalimaan kirjoja lomareissulle!

Posti aloitti heti mökkikirjakassin täyttämisen, sillä se toi eilen odotetun Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä -kirjablogikirjan. Viime yönä jo ahmin sen melkein loppuun, mutta haluan lukea sitä vielä nautiskellen ja ajatuksia kokoillen, sillä sain siitä jo vaikka mitä ideoita. Luulenpa, että kirja poikii parikin blogitekstiä ja syksyllä muutoksia blogiini.

Kirjakassiini uppoaa myös Harry Potter ja Azkabanin vanki, joka on aivan loppusuoralla. Ekaluokkalaiset lukivat itse jo kirjan loppuun, joten ääneenlukemistani kuuntelee nyt vain viisivuotias, ja myönnän, että sensuroin kirjaa jonkin verran. Mutta siitä sitten myöhemmin lisää. Philip Kerrin mainio dekkari Liekit Berliinissä on niin ikään kesken ja jäi "Rivien" alle, mutta sopii mökille loistavasti. Dovlatovin kehuttu Matkalaukku pitäisi aloittaa lukupiiriä varten.

Lapsille piti tietysti myös koota kirjakassi. Eilen teimme sitten kirjastoreissun lähikirjastoon, joka on n. 2,5 kilometrin päässä kotoamme. Ajattelin, että lähdemme koko sakki reippailemaan, isommat lapset pyörillä ja nuorimmainen vaunuissa. "Tässä saadaan päivän liikunnat", totesi viisivuotias. Niinpä niin, näin taisin minäkin ajatella. Matkaan lähti myös pari naapurin lasta, joten tunsin olevani oikein lukemisen asialla.

Kirjastolle asti matka sujuikin varsin mukavasti. Isommat lapset polkivat edellä, viisivuotias pyöräili rinnallani (törmäili vaunuihin ja koukkaili ojanpientareen kautta) ja vauva nukkui vaunussa. Kun me hitaammat pääsiemme kirjastolle asti, isommat olivat jo haalineet kirjoja roppakaupalla. Tytöillä oli valittuna kymmenkunta eriväristä Banaani-kirjaa (niitä helppolukuisista vähän haastavampiin eteneviä kirjasarjoja), yksi manga (ikäsusitus 11+, mutta en ehtinyt paljon puuttua asiaan) ja jokin tyttöjen salapoliisikirja. Poika raahasi isoa Star Wars -taistelukirjaa.

Kesken kirjojen metsästyksen vauva heräsi ja retuutin häntä kainalossa etsiessäni omaa luettavaa. Kohta alkoikin isompien marina: "Lähdetään jo kotiin!" Ehdin käydä vasta nuortenkirjahyllyllä ja katsastaa vähän lastenkirjahyllyä. Mutta ei auttanut... Siispä kiireesti lainaamaan kirjoja.

Vauva roikkui kainalossa ja alkoi parkua nälkäänsä. Tuskanhikeä pukkasi litroittain, kun yhdellä kädellä kaivelin kirjastokortteja, yritin ohjata kirjojen pakkaamista ja hoputtaa lapsia eteenpäin lainauskoneelta, johon jo muodostui jonoa. Kaipasin aikaa, jolloin kirjastonhoitajat lainasivat kirjat! Takaraivossa jyskytti tieto, että kirjastossa pitäisi olla hiljaa.

Kohta isommat lapset jo lähtivät läheiselle leikkikentälle, kun minä jäin vielä tissittämään vauvaa ja huolehtimaan jättimäisestä kirjakassista. Kirjastossa valuttamani hiet eivät kuitenkaan olleet mitään kotimatkaan verrattuna. Ulkona oli HELLE! Vauva kiemurteli ja itki vaunuissa koko kotimatkan, ja isommille luvatut jääteölöt piti syödä Salen paahteisella parkkipaikalla, koska he eivät osaa ajaa yhdellä kädellä jäätelö toisessa kädessä (tätäkään en ollut etukäteen hoksannut). Yritin tarjota vauvalle pullosta vettä ja pitää sylissä ynnä muuta vilvoittavaa, mutta mikään ei auttanut. Lopulta lähes juoksin viimeiset 1,5 kilometriä räköttävässä auringonpaisteessa painavien vaunujen kanssa vauvan itkiessä tauotta. Vilpoinen koti rauhoitti vauvan heti, kun astuimme ovesta sisään.

Kirjastoreissua voisi kuvata muutamallakin ikävällä adjektiivilla, mutta tulipahan tehtyä. Ja jos totta puhutaan, niin mökkikirjakassiini päätyi aika kivannäköisiä kirjoja, vaikken aikuisten hyllyille ehtinytkään.

Blogiini tulee ainakin viikon tauko, koska kunnon tietokonetta ei mökillä ole. Aion siis lukea kaiken mahdollisen vapaa-aikani, minkä makkaranpaistolta ja lettujensyönniltä ehdin. Kirjoja nyt ainakin riittää.

Hyvää juhannusta kaikille!

John Irving: Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta, 2013
Alkuteos: In One Person, 2012
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 604
Mistä sain kirjan: oma hankinta, kirjakerhon kuukauden kirja

John Irvingin Minä olen monta on ollut minulle kevään odotetuin kirja, sillä Irving on suosikkikirjailijani. Tämä hänen uutuutensa myös näyttää hyvältä, sillä Timo Mänttärin värikäs ja selkeä kansikuva suorastaan kutsuu tarttumaan kirjaan. Lisäksi se tuntuu käteen hyvältä, kunnon tiiliskiveltä. Ennen kuin tartuin siihen vakaalla otteella, yritin kuitenkin asettaa odotukset kohdalleen. Minulle Irvingin neljä suurta ovat Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit (joka oli ensimmäinen Irvingini), Ystäväni Owen Meany (ehkä minulle se paras, jos on pakko valita näistä neljästä yksi) ja Oman elämänsä sankari. Tätä listaa on vaikea, ellei mahdoton, ylittää. Tuoreimmassa muistissani on Oman elämänsä sankari, jonka luin vasta viime syksynä. Se oli odottanut herkkuna kirjahyllyssä sopivaa lukunautiskelun hetkeä, eikä ollut pettymys. Mutta nyt siis käsissäni oli uunituore Irving - aijai, aivan mahanpohjaa vihlaisi.

Minä olen monta kertoo William (Billy) Abbottin, uusenglantilaisen kirjailijan elämäntarinan. Hän on itse noin 70-vuotiaana minäkertojana kirjassa. Elämäntarinan tekee erikoiseksi se, että Billy Abbott on biseksuaali ja hänellä on taakkanaan ihastuminen vääriin ihmisiin. Abbottin lapsuuden perhe harrastaa teatteria ja on täynnä erikoisia persoonia, muun muassa isoisä, joka näyttelee taidokkaasti naista harrastajateatterin näytelmissä ja isäpuoli, joka ohjaa koulussa Shakespearen näytelmiä melko rai(la)kkailla näkemyksillä. Abbottin äiti on harrastajateatterin kuiskaaja, eikä saa puhuttua mistään asiasta kunnolla ääneen poikansa kanssa. Abbottin elämää varjostaa salaperäinen isä, josta kerrotaan vain muutamia tarinoita, mutta tärkeimmät jätetään kertomatta. Seksuaalisuuteen herääminen on Billy-paralle aikamoinen järkytys, koska hän huomaa ihastuvansa kirjastonhoitaja neiti Frostiin, isäpuoleensa Richard Abbottiin sekä koulutoveriinsa, painijapoika Jacques Kittredgeen. Eivätkä ihastumiset tästä paljon selkeämmiksi muutu koko hänen elämänsä aikana.

Minä olen monta -teosta on verrattu paljon Garpin maailmaan, mutta minulle  Irvingin aikaisemmasta tuotannosta tuli eniten mieleen Oman elämänsä sankari, sillä tämäkin on selvästi yhteiskunnallinen teos. Irving ottaa vahvasti kantaa homoliittojen laillistamisen puolesta Yhdysvalloissa. Jollakin tapaa tätä voisi pitää jopa tendenssikirjallisuutena. Oman elämänsä sankari -teoksen yhteiskunnallinen sanoma oli aborttien laillistaminen Yhdysvalloissa. Olen aivan varma, että hänen teoksillaan on vaikutusta asenteisiin ja lakisäädöksiin. Irving on suvaitsevaisuuden asialla. (Jotenkin tulee vanha kunnon Minna Canth mieleen.)

Irvingin tapa haastaa (amerikkalainen) yhteiskunta ja pinttyneet ennakkoluulot on riemukasta. Kun lukija nauraa kirjan tragikoomisille tilanteille ja kiintyy sympaattiseen päähenkilöön - sillä sellainen tämä Billy Abbott totta totisesti on, kuten kaikki Irvingin kirjojen päähenkilöt - hän samalla joutuu venyttämään ajatusmallejaan. Näin hyvä kirjallisuus toimii aina ja kaikkialla. Minä olen monta marssittaa lukijan silmien eteen kaikki mahdolliset seksuaaliset ryhmät: homot, lesbot, biseksuaalit, transseksuaalit ja transvestiitit, jopa muutaman heteronkin, joiden sukupuoli kyseenalaistetaan vähintään teatterin näyttämöllä. Ja mitä heistä tulee Irvingin kerronnassa? Meitä, ihmisiä, jotka todellakin ihastumme vääriin ihmisiin vähän väliä.

Minä olen monta -teoksen viittaukset kirjallisuuteen ovat herkullisia. Kirjan alussa päähenkilö tarvitsee annoksensa Charles Dickensiä, jotta hänen haaveensa kirjailijanurasta syttyy. Henkilöiden oivallukset omasta elämästään ja kanssaihmisistään saavat kirjoista uusia ja ratkiriemukkaita ulottuvuuksia. Baldwinin Huone Pariisissa aiheuttaa yhden kirjan merkittävimmistä kohtauksista. Flaubertin Rouva Bovarysta tulee merkityksellinen romaani sekä päähenkilölle että hänen isälleen: pojalle kirja symboloi vääriä rakkauksia, joihin hän on tuomittu (pojan silloinen  rakastettu vihaa kirjaa) ja isälle kirja tuo eteen hänen elämänsä ainoan ja oikean rakkauden (isän rakastettu rakastaa kirjaa). Tällaista kirjallisuudella leikittelyä kaipaisin suomalaiseen kirjallisuuteenkin. Se tuntuu käyvän Irvingiltä kuin vahingossa, kaiken tarinaniskennän ohessa. Eikä yhtään haittaa, vaikka lukija ei olisi klassikoita lukenut, sillä teokset esitellään kuin ohimennen osana kerrontaa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tällainen kirjallisuudella leikittely tuomittaisiin ehkä snobbailuksi.

Näytelmäkirjallisuus nousee kuin yhdeksi päähenkilöksi kirjassa. Shakespearen näytelmät (Myrsky, Macbeth, Romeo ja Julia, Kuningas Lear ja Loppiaisaatto), Tennessee Williamsin Kivinen enkeli ja Henrik Ibsenin näytelmät (Villisora, Hedda Gabler ja Nukkekoti) myllerretään perin pohjin. Näytelmät ja niiden tekeminen, vaihtuvat roolinmiehitykset, sitaatit ja pohdinnat näytelmähenkilöiden luonteista ovat nautinnollista luettavaa. Roolijaot rinnastuvat hienosti seksuaalisiin rooleihin: näytelmissä naiset esittävät miehiä, miehet naisia, persoonat heittäytyvät rooleihinsa, muuttavat roolejaan, esittävät ne hyvin tai huonosti. Miksi seksuaalisen identiteetin pitäisi olla vain yhdenlaista?: Richard Abbott kertoi minulle ja Myrskyn näyttelijöille, että Arielin sukupuoli oli "monimuotoinen - enemmän ulkokohtainen kuin orgaaninen". Tuo jälkimmäinen määritelmä johti Richardin vetämään sen johtopäätöksen, että minun näyttelemäni henkilön sukupuoli oli "vaihtuvainen" ja minä olin entistä enemmän ymmällä oman (ja Arielin) seksuaalisen suuntautumisen suhteen.

Koska tarina alkaa 1950-luvulta ja sitä seurataan aivan viime vuosiin, kirjassa syntyy seksuaalisen vapautumisen historian kuvaus. Seksuaalisesta normista poikkeaminen on ollut paheksuttavaa, pelottavaa ja ahdistavaa 1950-luvulla. Vähitellen suvaitsevaisuus on lisääntynyt, mutta asenteet ovat lujassa edelleen. Eurooppa näyttäytyy seksuaalisen suvaitsevaisuuden edelläkävijänä (mutta suomalaista lukijaa lähinnä hävettää tässä kohtaa). Kirjan synkin vaihe on ilman muuta 1980-luvulla alkanut aidsin aikakausi. Siinä kuvataan paitsi aidsia sairastavien myös heidän omaistensa ja ystäviensä tuskaa hyvin koskettavasti. Irving osaa sekä naurattaa että itkettää perusteellisesti. Kirjan viimeinen sivu sai minut vielä kerran kyyneliin, ja siinä tiivistyy suvaitsevaisuuden vaatimus (ehkä itkin vähän myös tarinan päättymistä ylipäätään, koska oli haikeaa laskea kirja käsistään): "Poikakulta, älä lyö minuun leimaa - älä luokittele minua ennen kuin opit tuntemaan minut!"

Rakastin tätä kirjaa. Luin sitä nautiskellen, noin sata sivua päivässä, jotta sain rauhassa "kuunnella" tarinaa. Sillä tarinankerrontaa tämä on parhaimmillan, kuten kaikki Irvingin kirjat ovat. On hienoa seurata kerronnan rönsyilyä edestakaisin, ja sitten syöksyä taas johonkin henkilöiden elämän ihmeelliseen mutkaan ja yhteensattumaan. Rakastan Irvingin sulkuja ja ajatusviivoja. Toisto tuo turvallisuutta, varmistaa ja alleviivaa, mutta kuuluu myös puheeseen - siis lisää tarinankerronnan tuntua. Verkkainen lukutahtini hyötyi toistosta. Lisäksi jatkuvat viittaukset kirjallisuuteen osoittavat, että maailma on täynnä tarinoita, joista tämä on taas yksi, joka voidaan kertoa niin monella tapaa, koska "minäkin on niin monta".

Nyt voisin sanoa, että Irvingillä on viisi suurta romaania, sillä tämä nousi kuin nousikin neljän suuren tasolle minun kirjahyllyssäni. Teos on jo luettu useissa blogeissa. Se on jakanut mielipiteitä, sillä vaikka kirjasta on pidetty, joillekin rönsyilyä tai toistoa on ollut liikaa, kuten Leena Lumille ja blgogisteille Lukuisassa, Lumiomenassa ja Eniten minua kiinnostaa tiessä. Toiset ovat ihastuneet teokseen lähes varauksettomasti, esimerkiksi blogeissa La petite lectrice  ja Kirjojen keskellä, kuten minäkin

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö, 2011
Kustantaja: WSOY
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 344
Mistä sain kirjan: ystävältä lainassa



Katja Ketun Kätilö oli minulle melkein ylivoimainen lukukokemus. Kirja on voittanut palkintoja, muun muassa Blogistanian Finlandian vuonna 2011, ja ollut lukulistallani jo kauan. Mutta kun korviini kantautui hyvin kriittisiäkin kommentteja kirjasta, en ollut enää kovin innokas aloittamaan lukemista. Kirjan aiheena oleva jatkosota ja Lapin sota ovat kuitenkin olleet yksi hallitseva teema blogini aikana lukemissani kirjoissa ja tiesin, että tämä kirja täydentäisi lukuputkeani, johon kuuluvat Heidi Kongäksen Dora, Dora sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden, joissa molemmissa kuvattiin Suomen aseveljeyttä Saksan kanssa toisessa maailmansodassa.

Kätilö muistutti paljosta muustakin, sillä kirjan alku toi vahvasti mieleeni Kerstin Ekmanin upean Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo, jonka päähenkilönä on Ruotsin Lapissa työskentelevä kätilö. Hänkin joutuu kirjan alussa auttamaan ei-toivotun lapsen synnytyksessä ja toteamaan lapsen katoamisen. Kuinka ollakaan, luin viime syksynä myös John Irvingin Oman elämänsä sankarin, jonka päähenkilö, Homer Wells, ei voi välttää kohtaloaan ryhtyä "Jumalan töihin", eli synnytyslääkäriksi, joka tekee myös abortteja. Katja Ketun kirjan päähenkilökin puhuu "Jumalan töistä" toimittaessaan lapsen päästöjä tai lähdetyksiä.

Kätilön teemat ovat siis pyörineet lähiaikoina lukemassani kirjallisuudessa paljonkin. Miksi minulle melkein kävi kälämisti tämän kirjan kanssa? Ensimmäiset sata sivua luettuani olin aivan pyörällä päästäni, kuka oli kuka ja mitä tapahtui parhaillaan ja mitä oli jo tapahtunut. Henkilöistä käytettiin useita nimityksiä ja kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, ketä kulloinkin tarkoitettiin. Lisäksi laskin joltain satunnaiselta sivulta peräti kahdeksan sanaa, joiden täsmällistä merkitystä en ymmärtänyt. Osa kirjan minulle vieraista sanoista oli ilmeisesti peräpohjalaisia murresanoja (jutaaminen, onkaaminen, kirvaaminen, kisuaminen, koparot, kiveliö, kläpi, kohvainen, visto), osa ilmeisesti kirjailijan uudissanoja tai runollisia ilmaisuja (pihkankirpeä, rautaomenainen, persiljanpuhdas, kelpokylki, sienestäjän sielu), joita kaunokirjallisuudessa - toivottavasti - aina jonkin verran on, ja tässä niitä oli lukuisasti. Peräpohjalaismurteen nuottiin tottuminen vei oman aikansa (Tehet sie minule seppelhen?) ja sanajärjestyksen vanhoillisuus (verbit lauseiden lopussa) haki omaa rytmiään. Epämääräinen ja epätäsmällinen olo aiheutti sen, että aloitin kirjan alusta. Sitten alkoi sujua: henkilöt selkiytyivät ja oma sanavarastoni laajeni.

Yhtenä Kätilön päähenkilönä on siis ehdottomasti kieli. Parhaimmillaan kieli säkenöi, alkaa vyöryä kohti. Se on vimmaista ja lihallista, suopursun henkeäsalpaavaa, villiä tuoksua. Mutta niin on kirjan varsinainen päähenkilökin, kätilö. Vikasilmä, Villisilmä, punikin pentu, kylähullun narttukoira, Medizinitsa, Fräulein Schwester, jolla on parantajan kädet ja laulun lahja. Kirjan kieli on myös rujoa ja hyökkäävää, kuvottavaakin, yhtä himoa ja löyhkää. Välillä se tuntuu olevan liikaa: Tiesin vain, että tekisin mitä tahansa jos saisin kauniita karvaomenoitasi vielä joskus kouraani punnita ja niitä hitaasti lipitellä Kuolleen miehen vuonon valoyössä. Mitä vain, jota saisin taivaanlemuasi nuuhkia ja hiestä märkänä viereesi nukahtaa.

Saksalaisten miehittämä Lappi on rajaton ja raaka. Venäjän ja Saksan pohjoinen rintama elää, tykit jyskyvät taustalla. Välillä kuljetaan miehitetyn Norjan puolella Jäämeren rannalla Kuolleen miehen majalla, merellä ja vuonoissa, välillä ollaan Suomen puolella, välillä Titovkan vankileirillä. Lapin luonto, kasvit ja ihmiset onkaavat ympärillä ja räkkä pauhaa korvissa.

Kätilö on julma romaani. Ihmiset ovat julmia toisilleen, luonto on julmaa, sota on julmaa, rakkaus on julmaa. Inhimillisyys on ylellisyyttä, johon harvalla ja vain hetkittäin on varaa. Jumalaa ei näy, ja  Laestadiuksen saarnakirjakin poltetaan rakkauden "nimessä ja veressä". Titovkan vankileirin Operaatio navetta on kaiken julmuuden huippu, sota kauheimmillaan. Kun rotuerottelu asettaa ihmiset arvojärjestykseen, niin näin se menee: saksalaiset, suomalaiset ja norjalaiset, saamelaiset, ryssät ja lopuksi naiset.

Keneenkään kirjan minäkertojista ei pysty samaistumaan, kaikki he syyllistyvät eläimellisiin tekoihin, ovat hulluja. Hulluiksi heidät tekee sota, jatkuva eloonjäämiskamppailu. Mutta hulluksi tekee myös rakkaus. On pelottavaa ajatella, mihin kaikkeen kuka tahansa ihminen pystyy, kun ei ole rajoja eikä lakeja, vain armotonta elämistä. Pakkotyö, nälkä, raiskaukset, teloitukset, ihmiskokeet, ruumiskasat, palavan lihan käry - onko ihmisen julmuudella mitään rajaa?

Kätilö ei ollut minulle lukunautinto. Luin sitä kauan ja välillä mietin jo, alkoiko tästä niin sanottu lukujumi, kun ei maittanut, ei oikein millään. Loppua kohti lukutahti parani, mutta ahmimisintoa ei tullut missään kohtaa. Juoni kuroutui liian hitaasti minun makuuni, kieli vaati keskittymistä ja sulattamista. Sodan hirveyksiä en pystynyt kohtaamaan kuin palan kerrallaan.

Silti olen tyytyväinen, että kirjan luin, kuten on lukenut lähes jokainen muukin kirjabloggaaja. Kirja äänestettiinkin vuoden 2011 Blogistanian Finlandia -voittajaksi. En linkitä tähän erikseen yhtäkään blogia, mutta blogini etusivulta löytyvät linkit noin pariinkymmeneen blogiin, joissa melkein kaikissa on luettu myös Kätilö. Katja Ketun tuotantoa haluan ehdottomasti lukea lisää.