Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, Jonna, Nina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, äänikirja 2011
Alkuteos: The Body in the Library, 1942
Suomentaja: Ragni Rossi
Lukija. Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 6 t 32 min, 6 levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christie on nousemassa blogini luetuimman kirjailijan, Tove Janssonin rinnalle, vaikka en ole blogiaikana lukenut kuin kaksi hänen kirjaansa perinteisen kirjan muodossa. Olen nimittäin innostunut kuuntelemaan Christien dekkareita äänikirjoina, ja Ruumis kirjastossa onkin jo viides Christie-äänikirja blogissani. WSOY:n julkaisemat, Lars Svedbergin lukemat äänikirjat ovat niin vastustamattomia, että vaikka olen yrittänyt kuunnella automatkoilla muitakin kuin Christie-dekkareita, niin palaan aina niihin. Voin kuitenkin lohduttaa blogini lukijoita sillä, että aivan kaikkia murhamamman kirjoja ei ole julkaistu äänikirjoina, joten kohta nämä loppuvat. Oikeastaan kaipaisin tähän äänikirjavinkkejä, sillä automatkoilla ei juuri parempaa ajanvietettä ole kuin hyvän tarinan kuunteleminen.

Ruumis kirjastossa on ilmestynyt sodan aikana vuonna 1942, ja on varmastikin tarjonnut sotivalle kansalle pakoa todellisuudesta. Nimensä mukaisesti kirja leikittelee kliseisellä dekkari-idealla, jossa yläluokkaisen talon kirjastosta löytyy tuntematon ruumis. Sittemmin yksityiset kirjastohuoneet ovat vähentyneet eikä kirjahyllykään enää kuulu "sisustuselementteihin".

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen St. Mary Meadin kylään, jossa kunnianarvoisan eversti Arthur Bantryn kirjastosta löytyy nuoren tytön ruumis. Vaikka poliisi ei varsinaisesti epäile everstiä, kyläläiset ovat ihmeissään ja juoruilevat kaikenlaista. Everstin toimelias vaimo Dolly, kutsuu ystävätterensä neiti Marplen selvittämään murhaa, koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassa.

Neiti Marple näyttää vaarattomalta pikku mummelilta, mutta hänen elämänkokemuksensa ja psykologinen silmänsä tekevät hänestä verrattoman rikosten ratkaisijan. Hän huomaa heti pieniä yksityiskohtia: kynnenpalasia, uhrin liian arkisen asun, ym. Näiden avulla hän pääsee jo pitkälle, ja kun pian löytyy toinenkin nuoren tytön ruumis, neiti Marple tuntuu jo odottaneen sellaista. Poliisi jää tietysti nuolemaan näppejään, kun neiti Marple latoo ratkaisun pöytään.

Ruumis kirjastossa viihdyttää lukijaa ihan mukavasti. Neiti Marple -dekkarien perusajatuksen mukaisesti pienen kylän sosiaalisista piireistä saadaan paljon irti ja juoruilu värittää kerrontaa. Tässä dekkarissa liikutaan myös lomahotellin työntekijöiden piireissä. Murhattu tyttö, Ruby Keene, on nimittäin hotellissa tanssijana. Paitsi että tanssijat esiintyvät vieraille, heidän tehtävänään on myös tanssittaa vieraita. Olisiko tytön vakituinen tanssittaja syyllinen? Entäs tyttöä suojeleva miljonääri Gonway Jefferson?

Show-bisnestä edustaa myös kylään muuttanut elokuvaohjaaja, Basil Blake, jonka kautta esitellään turmeltunutta elämäntyyliä - juhlintaa ja epämääräisiä suhteita. Näistähän kylään tulee säpinää ja epäilyttäviä hahmoja. Christie selvästi varoittaa lukijoita uudesta, julkisuushakuisesta elämästä: molemmat uhrit tässä kirjassa ovat nuoria naisia, joiden turhamaisuus koituu heidän kohtalokseen. Mitähän dame Agatha saisikaan irti nykyisestä tosi-tv-teollisuudesta!

Ihan parasta Christietä tämä neiti Marple -tarina ei mielestäni ole. Äänikirjasuosikkejani ovat olleet Herkuleen urotyöt ja Askel tyhjyyteen: Herkuleen urotyöt siksi, että se sisältää novelleja, jotka sopivat lyhyille työmatkoillakin, ja Askel tyhjyyteen siksi, että siinä on raikas pääpari ja se on kepeintä Christietä, jota olen kuunaan lukenut. Molemmissa suosikeissani Christien huumori kukoistaa.



Ruumis kirjastossa -dekkarin on lukenut ainakin Jokke. Äänikirjana kirja on esitelty Oksan Hyllyltä -blogissa ja Sallan lukupäiväkirjassa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos ja sen on kirjoittanut kirjailija, jolta on ilmestynyt yli 20 teosta.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen, äänikirja, 2010
Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans, 1934
Suomentaja: Kirsti Kattelus, 1981
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 7 h 36 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Agatha Christien dekkareita on ilo kuunnella äänikirjoina, varsinkin kun lukijana on Lars Svedberg. Svedbergin kohdalla ei voi oikeastaan puhua pelkästä lukemisesta, vaan ehkäpä jopa jonkin asteisesta näyttelemisestä, sillä niin eläytyen Svedberg tekstin kanssa etenee. Kuuntelijalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun Svedberg lukee englantilaisen maalaiskylän asukkaiden repliikkejä. Hahmot nousevat elävästi lukijan (kuuntelijan) eteen.

Askel tyhjyyteen ei ole Poirot-tarina, eikä sen puoleen neiti Marple-tarinakaan. Se on jotain vallan muuta, ja virkistävästi onkin.

Dekkarin päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: maalaispapin neuvokas poika, Bobby Jones, ja hänen lapsuudenystävänsä lady Frances Derwent, eli Frankie. Kaksikko joutuu vahingossa keskelle murhamysteeriä, kun Bobby löytää golfkentän läheltä kuolemaisillaan olevan miehen, joka viimeisiksi sanoikseen lausuu salaperäisesti: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"eli englanninkielisen alkuteoksen nimen mukaisesti: "Why didn't they ask Evans?" Mysteeri on katettu.

Kun tapauksesta uutisoidaan lehdissä, Bobby hoksaa, että vainajan taskussa ollut kuva on vaihtunut. Pian Bobby yritetään myrkyttää, mutta hän selviää kuin ihmeenkaupalla ja saa ystävänsä, reippaan ja nokkelan Frankien, kiinnostumaan jutusta. Ajankulukseen ja uteliaisuuttaan kaksikko alkaa ratkaista kuolemantapausta omin päin. Arvaahan sen, miten siinä käy: Nuoret luulevat olevansa hyvinkin ovelia, mutta kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja kiperät tilanteet seuraavat toinen toistaan. Me kävimme vähän liian itsevarmoiksi, Frankie joutuu toteamaan.

Askel tyhjyyteen lienee hauskin Christie-dekkari, jonka olen lukenut. Tarinassa ei vältytä murhilta eikä huumerikoksilta eikä hengenvaarallisilta tilanteiltakaan, mutta siitä huolimatta tunnelma pysyy kepeänä. Syynä on nuori pääpari, jonka keskinäinen kemia toimii ja joka ratkaisee rikosta nuorten ihmisten innolla. Sympaattinen pääpari sanailee välillä kipakasti ja kapinoi sievästi edellisen brittisukupolven luutuneita perinteitä ja soveliaan elämisen malleja vastaan.

Mikähän tässä on, että teini-iän jälkeen olen ihastunut Christien kerrontaan uudestaan? Tietysti laadukkaat tv-sarjat Poirot'sta ja neiti Marplesta ovat pitäneet Christien pinnalla, mutta hänen tekstinsä on alkanut avautua uudesta näkökulmasta. Murhamamma on mitä mainioin englantilaisen luokkayhteiskunnan kuvaaja ja psykologisen kerronnan taituri. Hänen luomansa hahmot ovat herkullisia.

Tämän dekkarin loppu on kaikin puolin yllättävä. Yllätystä riittää tietysti syyllisen henkilöllisyydessä, mutta myös viimeisten sivujen sisällössä. Kirjasta jää kerrassaan hykerryttävä olo.


Askel tyhjyyteen on kuunneltu Sallan lukupäiväkirja -blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Lisäksi ainakin Hurja hassu lukija ja Jokke ovat lukeneet kirjan. Kuittaan mysteerilllä HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjassa ratkaistaan rikos.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus, äänikirja, 2010 (suomeksi 1938)
Alkuteos The ABC murders, 1935
Suomentaja: Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus
Kustantaja: WSOY
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 8 t 24 min, 6 cd-levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön Dekkariviikko, jota vietetään näin kesän kunniaksi Oksan hyllyltä  -blogin emännöimänä! Sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kirjablogit, jotka ovat tänä vuonna mukana tapahtumassa. Viime vuonnahan Dekkariviikko oli osa Kirjan vuoden ohjelmaa, mutta nyt asialla ovat kirjabloggaajat omin voimin.

Dekkariviikko sopii näin kesän alkuun, sillä mikäpä olisikaan parempaa lomapuuhaa, kuin dekkarin ahmiminen. Valoisa kesäyö ja koukuttava dekkari ovat lyömätön yhdistelmä, jolla saa siirrettyä aivot mukavasti kesäasentoon.

Viikon kunniaksi katkaisen yli kuukauden kestäneen blogihiljaisuuteni klassikkodekkarilla, Agatha Christien Aikataulukon arvoituksella. Kirja on ilmestynyt vuonna 1935 nimellä The ABC murders, ja pitkin kirjan kuuntelemista ihmettelin, miksi suomennoksen nimeksi ei ole valittu nimeä ABC-murhat. Vaikka aikataulukko onkin kirjassa tärkeä motiivi, se ei ole niin keskeinen asia kuin murhien aakkosellinen järjestys. ABC toistuu myös tärkeänä johtolankana kirjan loppupuolella, joten se olisi mielestäni ehdottomasti ansainnut paikkansa kirjan kannessa.

Oli miten oli, Aikataulukon arvoitus on herkullista kuunneltavaa. Aloitin kirjan kesän viimeisillä työmatkoilla, ja kun ensimmäinen lomamatka suoritettiin melkoisella tahdilla (10 tuntia autossa kahden päivän aikana), sain kirjan kuunneltua muutamassa päivässä. Lars Svedbergin ääni vangitsi tiukasti juoneen mukaan, eikä kuuntelijan tarvinnut kuin nauttia.

Ja nautintoahan tämä on alusta loppuun: Christien juonenkuljetus, menneeseen brittiaikaan johdatteleva kieli, Poirot'n harmaat aivosolut, kapteeni Hastingsin ritarillinen olemus ja ovelaakin ovelampi murhaaja. Totta puhuen murhaaja oli ehkä turhankin ovela ollakseen aivan uskottava, mutta psykologinen pohdiskeluhan on Christien tavaramerkki, ja tietynlainen sielullinen nyrjähtely kuuluu asiaan. Lukunautinnon kruunaa Lars Svedbergin miehekäs ja eläytyvä ääni, jota on ilo kuunnella.

Juoni alkaa, kun Poirot saa kirjeen, jossa ennustetaan murha. Kirjeen allekirjoituksena ovat salaperäiset nimikirjaimet ABC. Kun murha sitten tapahtuu Andoverissa ja uhrina on rouva Ascher, Poirot toteaa: "Tämä on vasta alku." Seuraavaksi siirrytään Bexhilliin, Churstoniin ja... Niin, mihin kaikki päättyykään? "Jonain päivänä onni kääntyy", Poirot lupaa, vaikka hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kuvaa murhaajasta. Lopulta uskollinen Hastings tulee lausuneeksi yksinkertaisen totuuden, joka johdattaa tuon belgialaisen neron ajatukset kohti rikoksen ratkaisua.

Olen aiemminkin kuunnellut Poirot-tarinoita äänikirjoina: Herkuleen urotyöt  toimi erityisen hyvin työmatkojen äänitaustana, koska se oli 13 lyhyen rikosnovellin kokoelma. Murha Mesopotamiassa puolestaan hurmasi Pekka Autiovuoren äänensävyillä. Viime vuoden Dekkariviikolla innostuin myös lukemaan pari Poirot-seikkailua, kirjat Viisi pientä possua ja Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus. Tuntui kuin olisin löytänyt nuoruudenrakkauteni uudelleen. Suhde toimii erinomaiseti näin lämmitettynäkin, ja oikeastaan Christien varma tyyli ja ironinen huumori vievät suorastaan jalat alta tällä toisella kierroksella.

Tällä viikolla aion blogata parista nykydekkaristakin, jotka olen ahminut viime viikkojen aikana, mutta tämän äänikirjasession jälkeen en ole aivan varma, onko niistä lopulta murhamamman päihittäjiksi. Kelpo dekkareita on maailma täynnä, mutta on vain yksi Agatha Christie.


Blogeissa Aikataulukon arvoitusta on luettu tai kuunneltu jonkin verran: Joken, Sallan, Jennin ja MarikaOksan blogeista voi lukea kirjasta lisää.

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt

Agataha Christie: Herkuleen urotyöt, äänikirja 2011 (painettu versio, 7. painos, 2011, suomeksi I kerran 1971)
Alkuteos: The Labours of Hercules, 1947
Suomentaja: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
Lukija; Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 10 tuntia 40 minuuttia
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Talven valopilkkuja ja automatkojen sulostuttaja numero yksi oli Agatha Christien Herkuleen urotyöt, jonka koko perhe kuunteli korvat höröllään. Kyseessä on novellikokoelma Hercule Poirot'n ratkaisemista rikoksista. Kaikki kirjan tarinat, joita on yhteensä 12, pohjautuvat antiikin Kreikan taruston Herakleen urotöihin, joita on tietysti myös 12. Tarinat on nimetty esikuviensa mukaisesti, vaikka rikospähkinät eivät aivan antiikin tarinan mukaisesti etenisikään. Esimerkiksi novelleista ensimmäinen, Nemean jalopeura, ei sisällä yhtäkään leijonaa, vaan pikemminkin arvoituksellisen koiran, tosin kiinanpalatsikoiran, joka ehkä etäisesti muistuttaa leijonaa.

Agatha Ghristien huumori on parhaassa kukoistuksessaan näissä tarinoissa. Pelkästään Poirot'n selvittämien rikosten nimeäminen antiikin tarinoiksi ja niiden löyhät yhteydet esikuviinsa ovat oivaltavia, mutta lisäksi Christie pistelee jälleen kerran brittiläisiä luokkarakenteita ja tarjoilee nokkelia, psykologisia havaintoja ihmisluonteen heikkouksista. Ahneus ja intohimot, mutta myös puhtaan rakkauden voima työllistävät Poirot'ta ja vievät häntä ympäri Eurooppaa. Kyytipoikana tavataan mitä kansainvälisin joukko sivuhenkilöitä, joista saadaan irti toinen toistaan herkullisempia huomioita. Esimerkiksi englantilaisten hyväuskoinen ritarillisuus saa näpäytyksen novellissa Stymfaloksen linnut, jonka päähenkilö huudahtaakin novellin päätteeksi: - Aion ruveta töihin ja oppia jokaisen Euroopan kielen. Kukaan ei pidä minua narrinaan toista kertaa! (S. 154.).

Poirot itse on tietysti oma itseriittoinen persoonansa, ja hänen ajatusmaailmansa seuraaminen on aina yhtä hupaisaa. Kun Hercules Poirot alkaa hankkia lisätietoa nimensä esikuvasta, antiikin Herkuleesta, hän pöyristyy:
 - - Millaista väkeä! 
   Niin kuin tämä Herkules, tämä sankari. Mokomakin sankari! Mitä hän oli muuta kuin suuri, lihaksikas, vähä-älyinen ja rikollisuuteen taipuvainen otus! - - Koko antiikin maailma järkytti häntä. Näillä jumalilla ja jumalattarillahan näytti olevan yhtä monta väärää nimeä kuin nykyajan rikollisilla. He vaikuttivatkin ehdottomasti rikollisilta tyypeiltä. Juopottelua, irstailua, sukurutsaa, raikauksia, ryöstöjä, tappoja ja juonittelua - tarpeeksi pitämään tutkintatuomarin jatkuvasti työssä. Ei säädyllistä perhe-elämää. Ei järjestystä eikä säännönmukaisuutta. Heidän rikoksissaankaan ei ollut järjestystä eikä säännönmukaisuutta. (S. 10)

Kaikki kirjan tarinat eivät ehkä olisi olleet aivan soveliaita 8- ja 10-vuotiaille kuuntelijoille, mutta kuuntelijat ovat melkoisia Poirot faneja tv-sarjan perusteella, joten kiinnostusta heillä riitti. Luulen, että kaikkia huumorin nyansseja tai rakkaussuhteiden kiemuroita he eivät täysin ymmärtäneet. Itsekin hämmästelin huumausainerikosten määrää. Useat kirjan tarinoista, jotka siis sijoittuvat noin 1940-luvulle, olivat jotenkin tekemisissä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, eli tarinat eivät todellakaan olleet pelkkiä perinteisiä intohimorikoksia, vaan niissä oli jo pilkahduksia koveksikeitetyn dekkarin suuntaan. Tosin murhia ei sitten ollutkaan kovin monta.

Suosikkinovellikseni nousi kirjan viimeinen novelli nimeltään Kerberoksen kiinniotto. Siinä meno on suorastaan groteskia ja niin irrottelevaa, että täytyi välillä hörähdellä ääneen. Kohtalokas nainen Poirot'n menneisyydestä ilmestyy kuvioihin ja johdattaa Poirot'n Helvettiin, pahamaineiseen, mutta äärettömään suosittuun, yökerhoon. Poirot'n turhamaisuus, koulupoikamainen ihastuminen ja terävä äly sekoittuvat mainioksi sopaksi ja novelli päättyy suorastaan ilkikurisesti.

Christien novellikokoelma ylitti kaikki odotukseni. Äänikirjana se toimi mainiosti, mutta nyt kun vielä selailen kirjan painettuakin versiota, moni kohta nousee terävänä mieleen. Kirjasta tuli yksi Christie-suosikkejani.


Herkuleen urotyöt on luettu tai kuunneltu myös näissä blogeissa: Jokken kirjanurkka, Kirsin kirjanurkka ja Lukemisen kartasto. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 44. Kirjassa joku kuolee.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Agatha: Christie: Murha Mesopotamiassa, äänikirja, 2010
Alkuteos: Murder in Mesopotamia, 1936
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Lukija. Pekka Autiovuori
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Ahtiala
Kesto: 8 h 13 min
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Irakilaisten tulevat tänne, ja minä siirryn kirjojen kautta Irakiin. Viimeksi bloggasin Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesuksesta, mutta niille, joille se tuntuu liian todelliselta Lähi-itä-romaanilta (vaikka onkin surrealistinen), voi suositella pakoa historian seesteisempiin päiviin. Agatha Christien Murha Mesopotamiassa sijoittuu Irakiin ja siellä arkeologisille kaivauksille, jossa kansainvälinen tutkijaryhmä selvittelee välejään, eikä murhilta vältytä.

Agatha Christien toinen aviomies oli arkeologi, jonka mukana Christiekin pääsi matkustamaan autenttisille arkeologisille tutkimupaikoille. Kaivausryhmän arjen kuvaaminen tuntuukin tässä romaanissa hyvin realistiselta - tietysti murhia lukuun ottamatta. Kirjaa lukiessa mietin myös Mesopotamian eli Kaksoisvirranmaan (Eufratin ja Tigriksen välisiä, nykyisen Irakin, ja osittain Syyrian ja Turkin alueita) sivistyskansojen perintöä. Siitä ei taida olla enää mitään jäljellä tutkittavaksi, vaan pommit ovat tehneet tehtävänsä. Syyriassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaat tutkimuskohteet on nyt tuhottu, ja Irakissa taitaa olla sama tilanne. Luulen, että historiallisen rauniot eivät paikallisia paljon liikuta, koska niitä tuotetaan koko ajan lisää.

Mutta asiaan. Murha Mesopotamiassa paljastui mainioksi työmatkaviihteeksi. Kuuntelin romaanin noin puolen tunnin pätkissä ja välillä oli vaikea sammuttaa radio työpaikan pihassa ja siirtyä tamperelaiseen arkeen. Pekka Autiovuoren reipas, selkeä ja tärkeilevä ääni sopii tällaiseen perusbrittiläisen tunnelman luomiseen, koska se on jo valmiiksi brittiläinen. (Autiovuorihan esiintyi Radioteatterin loistavassa Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasarjassa, jonka muistan lapsuudestani.)

Niin, vaikka ollaan Irakissa, tunnelma on brittiläinen. Christie on nimittäin rakentanut romaaniinsa kerrassan herkullisen kertojahahmon. Hän on neiti Leatheran, järkevä ja luotettava sairaanhoitaja, joka palkataan pitämään huolta arkeologisen tutkimusryhmän johtajan, herra Leidnerin vaimosta. Kuinka ollakaan rouva Leidner murhataan ja apuun rientää Lähi-idässä samaan aikaan matkustava Hercule Poirot. Itse murhamysteerihän on tuttuun christiemäiseen tapaan nokkela, ja vain Hercule Poirot'n kaltainen nero pystyy sen selvittämään.

Kertoja neiti Leatheran uhkasi varastaa kaiken huomioni, sillä nautin suunnattomasti hänen persoonansa sävyistä. Aluksi ihmettelin, miten mieslukija sopii naispuolisen kertojahahmon ääneksi, mutta lopulta olisin kuunnellut Autiovuorn esittämää neiti Leatherania vaikk kuinka pitkään. Hänen kuivakkaat huomatuksensa miesten tarpeista tai naisten huonosta käyttäymisestä sekä hänen Poirot'ta kohtaan tuntemansa epäluulo ja sen hälveneminen on kuvattu niin elävästi, että hahmon saattoi nähdä silmissään. Huomaan, että Christie on armoton humoristi ja stereotypioiden pyörittelijä. Lisäksi hän on tietysti juonenkehittelijä vailla vertaa. Murha Mesopotamiassa on psykologinen murha, ja tarina nousi Christie-suosikkieni listalle. Ihailen tapaa, jolla murhamamma saa kaiken näyttämään niin itsestään selvältä - sitten lopuksi.


Kuittaan Murha Mesopotamiassa -kirjalla Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteesta kohdan 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa minua, sillä valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi vähän nolosta syystä. Halusin nimittäin saada Agatha Christien niin sanotusti nalkkiin. Olin juuri nähnyt kirjasta tehdyn tv-sarjan osan, tai tarkemmin sanottuna sen loppuratkaisun, jossa Poirot paljastaa murhaajan. Ajattelin, että nyt kuuntelen kirjan tarkkaan ja etsin kerronnasta heikkoudet. Luulin löytäväni pieniä kömmähdyksiä tai vihjauksia tai jotain, joka paljastaisi teennäisen juonenkehittelyn. Mutta ei. Tarina eteni kuin juna, eikä mitään teennäisiä kuvioita ollut havaittavissa, vaan johtolangat hajosivat moneen suuntaan. Lopulta jouduin vain ihailemaan rikosjuonen kehittelyn nerokkuutta.

Osallistun kirjalla Agatha Christien juhlavuoden haasteeseen Hurjan hassun lukijan blogissa. Murha Mesopotamiassa on luettu tai kuunneltu ainakin näissä kirjablogeissa: Jokken kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja,  Oksan hyllyltä, Kirjoihin kadonnut ja Kirjan pauloissa. Kirjasta on pidetty, enkä yhtään ihmettele miksi. Tässä ovat kaikki perinteisen murhamysteerin osa-alueet kohdallaan.

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua, 8. painos, 2009
Alkuteos: Five Little Pigs, 1943
Suomentaja: Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Dekkariviikko on ollut niin innostava kokemus, että alkuperäinen suunnitelmani osallistua viikkoon vain yhdellä dekkarilla vesittyi saman tien. Blogeista lukemani dekkariarviot ovat houkutelleet lukemaan lisää dekkareita, ja kesälukemiseksi varaamani murhatarina ei yhtäkkiä riittänytkään. Kun luin Agatha Christien Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -pienoisromaanin, joka oli paketoitu houkuttelevasti esipuheineen kaikkineen, jouduin marssimaan lomapaikkakuntani kirjastoon ja lainaamaan lisää Christietä. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus sijoittui Christien kesäkartanon, Greenway Housen, maisemiin. Niinpä halusin lukea kirjan Kuolleen miehen huvimaja, joka on pidennetty versio lukemastani teoksesta.

Kuolleen miehen huvimajaa ei kirjastosta löytynyt, mutta löytyi Viisi pientä possua, jonka murhan tapahtumapaikkana on Greenway Housen patteripuutarha. Kyseessä on puutarhatasanne, jonka muureilla on pienoistykkejä - siitä nimitys. Koska tiesin, että Agatha Christien oman kesäkartanon mailla oli juuri tällainen puutarha, lukemiseen tuli mukava lisävire.

Viisi pientä possua on tietenkin perinteinen arvoitusdekkari. Sen päähenkilönä on belgialaisetsivä Hercule Poirot, joka omahyväiseen tyyliinsä ottaa haasteellisen murhamysteerin hoitaakseen. - Voitte olla aivan varma, että minä olen kaikkein paras, Hercule Poirot vakuuttaa asiakkaalleen (s. 8). Selvitettävä murha on tapahtunut jo 16 vuotta aiemmin, ja murhasta tuomittu henkilökin on jo kuollut, mutta nämä pienet yksityiskohdat eivät ole Poirot'lle ongelma. Poirot ei olisi Poirot, ellei hän paneutuisi asiaan perusteellisesti - ja lopulta saisi totuutta selville.

Viisi pientä possua -nimi tulee englantilaisesta lastenlorusta Five Little Pigs, joka on suomalaisille tuttu Kirsi Kunnaksen suomentamana sormiloruna: Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa, tämä pieni possu huusi perunoita tuokaa... Vuonna 1971 suomennetussa Christien dekkarissa loru on hiukan erilainen kuin Kunnaksen versio, mutta lorun periaate toimii koko arvoituksen pohjana. Poirot'n päässä nimittäin soi tämä hokema, koska murhamysteeriin liittyvät henkilöt sopivat luonteiltaan runon viideksi possuksi.

Dekkarin rakenne on melko kaavamainen. Alussa Poirot'n puheille tulee nuori nainen, joka on menossa naimisiin ja haluaa selvittää 16 vuotta aikaisemmat tapahtumat. Hänen äitinsä, Caroline Crale, tuomitiin silloin hänen isänsä, taiteilija Amyas Cralen murhasta. Murha oli suuri skandaali, ja motiivina pidettiin mustasukkaisuutta, Amyas Crale kun oli tunnettu naisseikkailuistaan. Caroline Crale on kuitenkin kirjoittanut tyttärelleen juuri ennen kuolemaansa ja vakuuttanut, että hän ei myrkyttänyt miestään. Tytär uskoo äitiään, vaikka kaikki todisteet puhuvat äidin syyllisyyden puolesta.

Poirot käy haastattelemassa oikeudenkäyntiin osallistuneet virkamiehet, jotka ovat vakuuttuneita Caroline Cranen syyllisyydestä. Sitten hän käy varsinaisen arvoituksen kimppuun, eli tapaa kaikki "viisi pientä possua": liikemies Philip Blaken; tämän veljen, kartanonherra Merredith Blaken; julkean viettelijättären, Elsa Greerin; viktoriaanisen feministi-kotiopettajattaren, neiti Williamsin ja syytetyn rujon sisaren, tutkija Angela Warrenin. Nämä "possut" edustavat brittiyhteiskunnan eri luokkia, ja yhteentörmäyksistä syntyy melkoista draamaa. Stereotyypeistäkin voisi puhua, mutta Christie hoitaa henkilökuvauksen varmalla tyylillään: Hän oli sentyyppinen ihminen joka aiheuttaa suunnattomasti tarpeetonta vaivaa ja unohtaa sanoa kiitos (s. 179).

Kaiken ohessa käydään myös keskustelua modernista taiteesta. - Taide, poliisipäällikkö sanoi halveksivasti. - Kaikki ne puheet taiteesta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt taidetta enkä koskaan ymmärräkään. Teidän olisi pitänyt nähdä se taulu, jota Crake maalasi. Kaikki oli toispuolista. Tyttö oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut hammassärkyä ja muurit olivat aivan vinot. Vastenmielisen näköinen koko juttu. En saanut sitä mielestäni pitkään aikaan. Näin siitä jopa unta. Ja mikä vielä pahempaa, se vaikutti minun näkööni - minä aloin nähdä kaikkialla väärin piirrettyjä muureja ja kiviaitoja. Niin, ja naisia myös. (S. 51.)

Kaiken kaikkiaan Viisi pientä possua osoittautui päteväksi dekkariksi: Se viihdytti, siinä oli vakaviakin pohdintoja moraalista ja rakkaudesta, ja lisäksi siinä oli sopivasti huumoria mukana. Se oli taattua Christie-laatua.

Osallistun kirjalla sekä Dekkariviikkoon että Hurjan hassun lukijan Agatha Christie -haasteeseen. Kirjailijan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 125 vuotta, joten juhlaan on syytä. Luulenpa myös, että tulen lukemaan useammankin Christien dekkarin tänä vuonna. Kirja on luettu myös Tässä kaupungissa tuulee aina -blogissa.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus, 2015
Alkuteos: Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 2014 (alun perin kirjoitettu 1954)
Suomentajat: Antti Autio ja Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tom Adams
Sivuja: 150 (lisäksi johdanto, esipuhe ja jälkisanat)
Mistä sain kirjan: kirjakerhon kuukaudenkirja




"Soittaja oli salapoliisikertomuksistaan tunnettu kirjailija Ariadne Oliver. Olette kenties lukenutkin -" Poirot vaikeni muistaessaan, että neiti Lemon luki ainoastaan kehittävää kirjallisuutta ja piti rikosromaaneja silkkana ajanhukkana. (S. 37.)


Agatha Christien Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus sopii Dekkariviikon kesälukemiseksi aivan loistavasti. Kirja on niin lyhyt, että sen ahmaisee vaikka parissa tunnissa laiturin nokassa (jos tarkenee). Omasta kesäparatiisistaan voi siirtyä vaivattomasti peribrittiläiseen, vehreään kartanomiljööseen, joka tässä kirjassa on kopio kirjailijattaren itsensä kesäpaikasta, Greenway Housesta. Jos omat ihmissuhteet tuntuvat lomasta huolimatta arkisen tavallisilta, saa hetkeksi heittäytyä keskelle englantilaisen yläluokan kummallisia ihmissuhdekiemuroita. Ja siinä kun pohtii älyllisesti suurinta lomahaastettaan, esimerkiksi matonpesua, saa murhamysteerin lopuksi hurrata Hercule Poirot'n harmaille aivosoluille.

Christie kirjoitti tämän pienoisromaaninsa alun perin kirkkonsa uuden lasimaalauksen rahoittamiseksi, muttei saanutkaan tarinaa myytyä. Myöhemmin kirjan aineksista kehittyi pitempi kokonaisuus, yksi Christien suosituimmista dekkareista, Kuolleen miehen huvimaja. En muista, olenko juuri tuota klassikkoa lukenut, mutta olen nähnyt sen pohjalta tehdyn tv-sarjan osan. Kyseessä on tietysti maailman kuulu, brittiläisen ITV-televiokanavan tuottama ja David Suchetin tähdittämä Hercule Poirot -tv-sarja.

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus alkaa siitä, että Ariadne Oliver, Poirot'n rikoskirjailijaystävätär, soittaa Poirot'lle ja pyytää tältä apua. Oliver on kutsuttu Greenshore House -nimiseen kartanoon vierailulle järjestämään viihdyttävä rikossuunnistus kyläjuhlien ohjelmaksi. Kartanon tunnelma on kuitenkin herättänyt kirjailijattaren aavistukset, ja hän kutsuu Poirot'n paikalle, eikä suotta. Huvitukseksi järjestetty rikospähkinä muuttuu todeksi, ja Poirot joutuu tositoimiin. Epäiltyinä onkin pian koko kartanon väki, ja ilman Poirot'n päättelykykyä murha - tai oikeastaan useampikin -  olisi jäänyt arvoitukseksi.


Pieni rikostarina on ehkä ollut Christielle näppärä välityö, mutta  hänen faneilleen tämä on maittava herkkupala. Kustantaja varmasti hieroskelee käsiään punnan kuvat silmissään, kun kaltaiseni fanit hankkivat tämän taiten pakatun pienoisromaanin omaan hyllyynsä. Mutta voiko meitä moittia?

Christie on kiistatta rikoskirjallisuuden kuningatar. Koska Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on vain 150 sivun mittainen tarina, siinä korostuvat kirjailijattaren tavaramerkit: Lukija ei voi kuin ihailla Christien taloudellista henkilökuvausta, sillä tarvitaan vain muutama tarkka virke ja henkilöistä tulee täysin eläviä. Dialogiin piiloutuu paljon brittiläisen yläluokan kritiikkiä. Latautuneet ihmissuhteet paljastuvat pienin vihjein, oikeastaan sivulauseissa. Lopulta kimurantti murhamysteeri tuntuu täysin aukottomalta, ja Christien taiturimainen juonenkehittely saa taas kerran lukijan kiitoksen. Tälläkin tarinalla on siis ansionsa, ja tietysti täysin yllättävä loppu.

Christien ironinen (brittiläinen) huumori pääsee loistamaan useammassakin kohtaa, mutta erityisesti minua huvitti Ariadne Oliverin hahmo, joka lausahtelee totuuksia dekkarikirjailijan ammatista: En tiedä, kuinka hyvin tunnette meidän kirjailijoiden sielunelämää, mutta emme yleensä voi sietää sivullisten tekemiä ehdotuksia. Ihmiset saattavat sanoa esimerkiksi, että tuo kuulostaa hienolta, mutta eikö olisi parempi, jos joku tietty henkilö toimisikin toisin. Tai sitten he voivat todeta, että uhriksi sopisi heidän mielestään paljon luontevammin henkilö A kuin henkilö B. Tai että murhaajan pitäisi mieluummin olla henkilö D kuin henkilö E. Sellainen on niin turhauttavaa, että tekisi mieli käskeä moisia ehdottelijoita kirjoittamaan koko tarina itse, kun kerran ovat niin eteviä. (S. 51.)

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on tapahtumapaikaltaan elävän tuntuinen, koska paikka on kuvattu kirjan kannessa. Englantilaisen kustantajan idea on ollut kutsua pienoisromaanin kannen tekijäksi Tom Adams, joka kuvitti Christien romaanien kansia -60-70-luvuilla. Kirjaa varten tämä 90-vuotias taiteilija vieraili Christien lapsenlapsen, Mathew Prichardin, kutsumana Greenway Housessa ja sijoitti kirjan kanteen yksityiskohtia kartanon miljööstä. Piirsipä hän myös murhamamman itsensä kirjan takakanteen. Kansi on kaunis.

Kuvittaja on laatinut teokseen myös johdannon, jossa kerrotaan sekä murhamammasta että kansikuvataiteesta. Johdannon lisäksi teosta elävöittää esipuhe, jossa Mathew Prichard muistelee Nimaa ja perheen kesäpaikkaa.Teoksen jälkisanoina filosofian tohtori John Curran puolestaan valottaa juuri tämän pienoisromaanin syntyä. Christiellä oli tapana hahmotella romaanejaan varten useita juonikuviota ja luonnostella niitä muistikirjoihinsa, joita on jäänyt yli 70 kappaletta. Ajatelkaa, että tällä nerokkaalla juonenpunojalla oli takataskussaan vieläpä vaihtoehtoja kaikille ällistyttäville ratkaisuilleen!

Suosittelen Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -teosta lämpimästi kaikille Christie-faneille, mutta myös yleisesti kaikille dekkarien ystäville. Johdanto, esipuhe ja jälkisanat toimivat mainiona kehyksenä rikostarinalle ja kertovat Christien työstä ja luonteesta. Taustatiedot saivat minut kiinnostumaan kirjailijan elämästä ja haaveilemaan matkasta Greenway Houseen, joka on auki yleisölle. Sain myös melkoisen kipinän ruveta lukemaan Christien teoksia uudelleen. Nuorena ahmin lähes kaikki hänen dekkarinsa, ja ihastuin erityisesti neiti Marple -tarinoihin. Aavistan kuitenkin, että paljon niiden huumorista ja luokka-asetelmista on mennyt 15-vuotiaalta ohi, joten niistä voisi löytyä lisääkin yllätyksiä.

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjakaapin avain, Kasoittain kirjoja ja Kaisa Reetta T. Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon, jota juhlistetaan kirjablogeissa ympäri maan.