Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys, 17. painos, 1995
Alkuteos: Cien anos de soledad, 1967
Suomentaja: Matti Rossi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 414
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on odottanut lukijaa hyllyssäni 20 vuotta. Se on TBR100-listani kummituksia, jotka kolistelevat luitaan siksi kunnes saavat huomioni. Mutta nyt se saa palata paikalleen rauhallisena, luettuna kannesta kanteen, kaikki omat kummituksensa mukanaan.

Gabriel García Márquez on nobelisti vuosimallia 1982, ja Sadan vuoden yksinäisyys mainitaan hänen pääteoksenaan. Kirja kertoo Buendiojen sukutarinan ja sijoittuu Macondo-nimiseen kylään. Macondo on noussut käsitteeksi, jolla viitataan kaikkiin maailman kadotettuihin ja eristyneisiin paikkoihin tai pikkukyliin. Buendiojen sukutarinan myötä seurataan Kolumbian historiaa, jossa kansaa koettelevat kulkutaudit, sisällissodat ja kapinat, kansainvälisten yhtiöiden riisto ja luonnonkatastrofit.

Kirjan nimeä on tällaisen suomalaisen jurottajan vaikea ymmärtää, sillä Buendioilla räiskytään, eikä meno näytä ollenkaan yksinäiseltä. Samassa taloudessa elää parhaimmillaan monta sukupolvea sekä esi-isien aaveet kaupan päälle. Kun henkilöitä malttaa katsoa tarkemmin, huomaa, että kyllä he ovat jokainen jollain tavoin myös yksinäisiä, jopa kaikki parikymmentä Aurelianoa. He ovat persoonallisuuksia, joiden sisin jää arvoitukseksi ehkä myös heille itselleen, eikä todellista yhteyttä löydykään oman kodin seinien sisältä. Veljet ja sisaret, anopit ja miniät, miehet ja vaimot elävät lopulta omaa elämäänsä, joihin kiihkeät rakkaussuhteet tuovat hetkellistä lämpöä, joka ei kuitenkaan kanna koko elämää.

Aloitin kirjan aivan innoissani ja intoa jatkuikin aina 300 sivun verran. En meinannut saada tarpeekseni noista toinen toistaan hullummista miehistä ja naisista, suvun aaveista ja lapsista, jotka muistuttivat milloin ketäkin esi-isäänsä. Vaikka koettelemuksia riitti, jollain tavoin aina päästiin eteenpäin. Márquezin kerronnassa on taitavasti punottuna sekä traagisuutta että huumoria, ja hänen henkilökuvauksensa ei tee ihmisistä pyhimyksiä, vaan todellista lihaa ja verta.

Sukutarinan pääosaan nousevat miehet, ennen kaikkea kultaisia kaloja valmistava eversti Aureliano Buendia. Silti persoonallisimpia taitavat olla suvun naiset: matriarkka Ursula, joka yli 100-vuotiaan elämänsä aikana nostaa perheen yhä uudestaan murheitten keskeltä kohti tulevaisuutta, itsepäinen Amaranta, taivaalle katoava Remedios, taustalla häärivä Pyha Sofia ja kuningatar Fernanda, joka pitää lopulta miehelleen sellaisen saarnan, että huudan eläköötä kotisohvalla. Vihdoinkin joku suvun naisista avaa sanaisen arkkunsa siitä kotitöiden määrästä, jonka he ovat sukupolvi toisensa jälkeen miesten eteen tehneet. Saarna kestää yhden virkkeen verran, ja virke saa pisteensä kolmen sivun jälkeen. Fernandan jäkätys kohoaa kaikkien vaimojen aariaksi: Fernanda ravasi huoneesta toiseen ja valitti että onko tämä nyt laitaa kun kuningattareksi kasvatettu ihminen joutuu hullujen taloon piiaksi, ja mieskin on tuollainen laiskamato ja epäjumalien palvoja ja elostelija joka maata röhöttää kuin turska suolassa eikä liikauta eväänsäkään ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ja sano nyt onko oikein että minä saan yksin rehkiä hiki hatussa ja pitää pystyssä taloa, joka uhkaa sortua kuin tulitikkutorni, ja työtä on todella vaikka millä mitalla ja tuskaa ja vaivaa ja korjaamista aamuvarhaisesta iltamyöhään... (S. 321.)

Kun lukemiseeni sitten tuli pieni tauko, kirjan imuun olikin vaikea päästä takaisin. Syynä olivat Jose Arcadiot ja Aurelianot, jotka alkoivat pyöriä päässäni kuin hyrrät. Kuka olikaan kuka ja kenenkä lapsia, ja mitenkäs hänen kävikään? Aloin myös puutua kiihtyvään köyrimiseen, joka teoksen loppupuolella alkoi olla itse tarkoitus. Kun kirja sitten loppui, selailin merkitsemiäni sivuja ja törmäsin Ursulan, havaintoon siitä, että aika ei kulu alusta loppuun, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin. Niinpä Buendiojen tarinankin voisi yhtä hyvin kertoa alusta loppun tai lopusta alkuun, eikä jokaiseen elämäntarinaan kannatakaan jumittaa:
 - - aika kuluu.
 - Kuluuhan se, sanoi Ursula, - mutta ei se loppuun kulu.
Hän muisti äkkiä. että eversti Aureliano Buendia oli kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odotellessaan vastannut hänelle täsmälleen samalla tavalla, ja jälleen kerran hän pelästyi havaitessaan ettei aika hänen omista väitteistään huolimatta kulunut vaan pyöri taaksepäin. (S. 334.)

Onko lopulta mitään uutta auringon alla? Ihmiset syntyvät ja kuolevat, suvut kukoistavat ja kuihtuvat. Kaikki kiertää: sodat, rakkaus, intohimo (köyrimiset), ahneus ja riisto. Poikkeaako Kolumbian historia niistä tragedioista, joita 100-vuotias Suomi on kokenut? Kolumbialla on Macondonsa, meillä on Pentinkulma.

Márquezin kerronnan vahvuus on sen rönsyily ja runsaus. Tarinoita pitää kertoa, ja ne pitää kertoa niin, että ne muistetaan. Siksi kannattaa liioitella. Samaa  liioittelua on Kalevalassa, ja samaa liioittelua on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Kun tapahtumia paisutellaan ja väritetään ja nostetaan ne ilmaan todellisuuden raskaasta ikeestä, niihin saadaan kunnolla persoonia ja hulluutta, joka on aina kiehtonut ihmisiä.

Nykyään puhutaan maagisesta realismista, jonka uranuurtajana Márquez usein mainitaan, mutta kun aletaan kertoa tarinaa, ainahan siinä on jotain maagista. Kansalliseepoksissa maaginen realismi on voimissaan, ja eeposten joukkoon nostan Sadan vuoden yksinäisyydenkin. Eikä tarvitse kuin miettiä jotain oman sukunsa tarinaa, jossa tärkeä hetki kuvataan kohtaloksi, ja kun tarina on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, siihen on tullut jotain maagista. Jonkin teorian mukaan ihmisen elämä on noin seitsemän sukupolven mittainen. Hän itse muistaa edellisistä sukupolvista isoäitinsä ja -isänsä ja kuulee tarinoita vielä heidänkin vanhemmistaan. Hänet itsensä muistetaan vielä kolme sukupolvea myöhemmin. Eikö tämä ole lohdullinen ajatus, jotenkin maagista sekin?

Sadan vuoden yksinäisyydestä tulen aina muistamaan väkeviä kuvia: kultaisia kaloja, perhosia, kirjoja, ruumisjunan, riippumatot, neljä vuotta kestäneen sateen, talojen homehtuvat nurkat, taivaaseen kohoavan Remedioksen ja  ainakin 17 Aurelianoa... Lukeminen oli suurimmaksi osaksi nautintoa, mutta välillä oli myös epäilyksen hetkiä - aivan kuten kaikkien klassikoiden lukemisessa tuppaa olemaan. Jouduin lukijana vähän pinnistelemään, ja se teki tosi hyvää.



Osallistun kirjalla neljänteen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Mukana on tällä kertaa 50 kirjablogia. Ensimmäiseen haasteeseen urakoin J. R. R. Tolkienin Hobittin, toiseen luin Voltairen Candiden ja kolmanteen Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin.

Sadan vuoden yksinäisyys on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjavinkit, Lue, ihminen!, Ankin kirjablogi, Pieni kirjasto,  Lukuisa ja Kirjaurakka. Kuittaan kirjalla HelMetin viime vuoden lukuhaasteen 47. kohdan (eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos). Tämän vuoden HelMetin haasteeseenkin tämä sopii moneen kohtaan, ainakin kohtaan 1 (kirjan nimi on mielestäni kaunis) ja kohtaan 30 (kirjan nimessä on tunne).

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut, 3. painos, 1975
Kuvittaja: Seppo Polameri
Kustantaja: Otava, 1967
Kansi: Seppo Polameri
Sivuja: 255
Mistä sain kirjan: ostin kirjaston poistomyynnistä kahdella eurolla



- No kun te aina puhutte niistä sieluista, että ne lintuja muka.
- Luuletko sinä että kaikki linnut ovat hyviä? Voi voi, kun minä yöllä kuuntelen, ne huutavat kun ne tekevät tuloa, ne huutavat.
- Ruustinna ei ala taas, tästä tulee riena, tästä tulee uneton yö, se on sillä tavalla että ruustinnan ei pidä kiihdyttää itseään yötä vasten. - - (S. 66.)

Kesän lukuherkkunani, kirsikkana kakun päällä, hehkuu Marja-Liisa Vartion teos Hänen olivat linnut, (1967). Odotin kirjalta verkkaista kerrontaa ja vähäeleistä, toteavaa tyyliä, kuten hänen esikoisteoksessaan, Se on sitten kevät (1957). Pidin esikoisteoksesta paljon, mutta en syttynyt liekkeihin. Nyt taisin roihahtaa. Hänen olivat linnut on säkenöivää, modernia proosaa ja nerokasta kerrontaa - se on klassikkomaineensa ansainnut.

Marja-Liisa Vartiota pidetään yhtenä keskeisimpänä suomalaisen modernistina, mutta jostain syystä ohitin hänen teoksensa opiskeluaikoinani. Ehkä en olisi teosten hienoutta parikymppisenä ymmärtänytkään, ja mikäs tässä, kun voi keski-ikäisenä nauttia kotimaisista mestariteoksista.

Siinä missä Se on sitten kevät oli hidastempoinen, Hänen olivat linnut suorastaan räiskyi. Enkä tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat erityisen vauhdikkaita, mutta hyvä tavaton, miten vaikuttavia ne ovat. Teoksen lopussa on kohtaus, jota en saa mielestäni, vaikka yrittäisin. Kohtaus ei ole kaunis, vaan pikemminkin irvokas, mutta se on liikuttava ja hurja. Ehkä se on hulluuden huipentuma, mutta juuri sellaisena mitä loogisin ja tärkein, ehkä jopa suurinta inhimillisyyttä, jota voi toiselle ihmiselle lahjoittaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä,  rovastin leski Adele ja hänen palvelustyttönsä Alma. He ovat asuneet vuosia yhdessä saman katon alla. Kumpikaan ei enää ole tyttönen, vaan tapoihinsa ja toisiinsa pinttyneitä persoonia. Elämänpiiri on kaventunut, suorastaan jymähtänyt, täyttettyjen lintujen keskelle. Samoja tarinoita toistellaan yhä uudestaan: - Sinä seisoit kuin palokärki minun edessäni ja minä ajattelin: miten kaunis nainen. Pane merkille: jos sinulla ei olisi ollut päässäsi punaista huivia, tuskin olisin ottanut sinua kattoni alle, ainakin olisin ensin miettinyt vähän, mutta kun sinä olit kuin palokärki. Sinun tukkasi oli pikumusta ja kiilsi kuin aurinko paistoi siihen ja sinun huivisi oli täsmälleen palokärjen punaisen punainen. Jaa-a. Ruustinna naurahti. (S. 41.)

Kirja koukutti minut alusta saakka. Pappilan palon muisteleminen lataa kirjan dialogin heti uomiinsa ja paljastaa päähenkilöiden väliset suhteet. Yön tapahtumia on kerrottu samoin sanoin kerrasta toiseen, eikä yksityiskohtia saa vaihtaa, jottei elämä putoaisi radaltaan. Kirjan keskeinen motiivi, täytetyt linnut, saavat heti paikkansa kerronnassa ja mitä kaikkea niiden kautta kerrotaankaan: Kuka pelastaa tulipalosta kirkonkirjat, kuka kantaa täytettyjä lintuja? Kuinka ihmiset muistuttavatkaan lintuja? Voiko västäräkkiä ja pöllöä asettaa vierekkäin, sillä eiväthän ne luonnossakaan viihdy edes samassa vuorokaudenajassa? Lintuja voi puhdistaa vuosikaudet väärin ja niiden oikeasta puhdistutavasta voi motkottaa vuosikaudet. Lintujen kautta voi loukata tai rakastaa.

Naisten ympärillä häärää Adelen suku, tai pikemminkin hänen miesvainajansa suku, joka pyörittää omaa pientä piirileikkiään. Tosin ei Almankaan suku ole kaikkia asioitaan selvittänyt.  Perinnöt ja persoonat kietoutuvat yhteen kiihkeäksi tangoksi, jossa otetaan askelia eteen ja taakse eikä lukija voi kuin seurata sivusta ja pidätellä nauruaan, kun perintösohvaa kannetaan sydänyönä  pitkin kylänraittia eikä suostuta taivutuksiin.

Näitä tarinoita taloonsa ja menneisyyteensä jumittuneet naiset kertovat toisilleen yhä uudestaan ja uudestaan. - Sekin huivi on leikattu matonkuteiksi. Kun kävin kotona, katselin sen Siirin kutomia lattiamattoja. Siinä on minun elämäni, lattialla, tuossa on, ajattelin, kävelevät minun elämääni pitkin. Sydämeeni koski. (S. 41.)

Onkohan niin, että epäoikeudenmukaisuudet määrittävät elämämme rajat? Kirjan linnut, västäräkki ja töyhtöhyyppä, olisivat ehkä ansainneet jotain muuta. Harvan elämä kai kuitenkaan sujuu yhtä ylväästi kuin joutsenen lento.




Hänen olivat linnut on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Nuoren opettajattaren kirjablogi, Opus eka ja Pisara. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja. Kirja oli päivän täkynä 17.6. Kirjahan on myös kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja, eli sopisi myös haasteen kohtaan 33.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, 1967
Alkuteos: Master i Margarita, 1967
Kustantaja: WSOY, 9. painos, 1997
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 503
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Vähänpä tiesin, millaiseen urakkaan ryhdyin, kun avasin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan kannet. Ei paljon puuttunut, etten heittänyt kirjaa kesken heti tarinan alussa olevan pitkän ja filosofisenkin keskustelun takia mutta olin koukussa heti, kun alkoi tapahtua. Ja kyllähän sitten tapahtuikin: kuolemaa, takaa-ajoa ja mielisairaalaa noin alkajaisiksi. Kirjan lukemisessa vierähti lähes koko marraskuu, mutta en muuta luettavaa kaivannut, sillä kirjassa riitti juonenkäänteitä ja tunnelmia naurusta itkuun ja kauhusta herkkyyteen. Saatana saapuu Moskovaan on kirjallinen runsaudensarvi.

Mihail Bulgakovin teksti on tiivistä. Ihmekös tuo, kun kirjaa on kirjoitettu 12 vuotta, vuodet 1928-1940 - että hiottu siis on. Välillä tuntui, ettei lukija pääsee hengähtämään yhtään, ellei itse laske kirjaa käsistään. (Näin jouduin olosuhteiden pakosta usein tekemäänkin, mutta muutaman kerran tuli vain niin kylläinen olo, että hengittelin hämmästyneenä ja annoin tunnelmien tasaantua.) Teos on ilmestynyt Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1967 ja silloin rankasti sensuroituna. Nyt lukemassani suomennoksessa (1997) oli kursivoitu ne kohdat, jotka ensimmäisestä venäjänkielisestä painoksesta oli poistettu. Pääosin ymmärsin poistot, sillä suurin osa sensuroiduista teksteistä oli rohkeita viittauksia ihmisten kummallisiin katoamisiin, mutta joitakin poistoja ihmettelin, koska en tunnistanut niissä mitään muuta kuin ehkä turhan makaaberia tyyliä.

Saatana saapuu Moskovaan koostuu kolmesta melko erillisenkin tuntuisesta tarinasta. Ensimmäisessä Saatana saapuu Moskovaan kummallisen seurueensa kanssa ja sekoittaa koko kaupungin. Toisessa tarinassa kerrotaan Pontius Pilatuksesta Jerusalemissa (Jeršalaim), jossa hän tuomitsee Jeesuksen (Ješua Ha-Notsri) kuolemaan. Kolmannessa tarinassa kerrotaan Mestariksi nimetyn kirjailijan ja hänen rakkaansa Margaritan tarina. Tarina Pontius Pilatuksesta on ikään kuin Mestarin kirjoittaman suurteoksen juoni. Mutta tarinat punoutuvat muillakin tavoin yhteen, loppua kohden yhä tiiviimmin.

Kirja on satiiri sekä Neuvostoliiton pääkaupungin ihmisten elämästä että kirjailijan urasta. Kun Saatana alkaa sekoittaa moskovolaisten kulttuuripiirien, virkamiesten ja valuuttakeinottelijoiden arkea, tuloksena on kirjaimellisesti päätöntä menoa. Saatana järjestää Moskovassa unohtumattoman Varietee-näytöksen ja valtaa Sadovaja-kadun huoneiston nro 50. Voisi sanoa, että hulluus on huipussaan, kun tohtori Stravinskin maineikas hoitolaitos alkaa täyttyä mieleltään järkkyneistä kansalaisista (joiden joukossa on merkittävän monta kirjailijaa).

Saatana ja hänen lähipiirinsä on groteski ilmestys: Itse professori Woland on vielä suhteellisen normaali näky, mutta sitten on pitkä, ruututakissa ja särkyneissä nenälaseissa koikkelehtiva Korovjev ja pari muuta: Ja vieläkin hullumpia asioita makuuhuoneessa oli: kultasepän lesken pehmustetulla jakkaralla lojui huolettomassa asennossa muuan kolmaskin, kammottavan suuri kissa [Begemot], joka piteli toisessa tassussaan votkapikaria ja toisessa haarukkaa, jonka avulla oli ehtinyt työntää suuhunsa marinoidun sienen. - - Ja sitten asuntoon ilmestyi neljäs ja viimeinen kummitus - - Suoraan seinäpeilistä astui ulos pieni, mutta leveäharteinen mies [Azazel] , jolla oli päässään knalli ja jonka suusta työntyi esiin torahammas. Hänen kasvonsa olivat kammottavan rumat ja lisäksi vielä ennen näkemättömän ilkeät. Ja hänen hiuksensa olivat tulipunaiset. (S. 115 - 116.)

Kun tämä seurue pääsee oikein kunnolla vauhtiin, meno on suorastaan makaaberia. Kansalaisten selittämättömät katoamiset ja neuvostoajan absurdi arki voisivat hyvinkin olla Saatanan tekosia, niin järjettömiltä ne tuntuvat. Ja täytyy möntää, että hykertelin tyytyväisenä, kun Saatana rankaisee jokaisesta kansalaisten heikkoudesta, olivat nämä sitten minkänkinlaisia hyödyn tavoittelijoita tai vain turhamaisia naisia. Itsekkyydestä, ahneudesta tai omahyväisyydestä saa heti rangaistuksen.

Kirjan toinen tarina, Mestarin ja Margaritan kohtalokas tarina, on puolestaan täynnä pyyteetöntä ja aitoa rakkautta. Margarita on valmis uhraamaan koko elämänsä rakkaansa puolesta. Kaunis Margarita tulee valituksi Saatanan tanssiaisten kuningattareksi ja pääsee lentämään noitana. Siis todellakin pääsee: millaista lentämisen riemua se onkaan!

Kolmas, Jerusalemiin sijoittuva tarina on kerrottu hyvin vakavasti. Siitä huokuu murhe, jota yksinäinen Pontius Pilatus tuntee. Jerusalemissa orastava kapina ja valtaapitävien vehkeilyt rinnastuvat neuvostoajan Moskovaan, sillä kaupungit kuvataan välillä samoin sanoin. Pontius Pilatuksen uni ja toive siitä, että hän saisi kävellä kuunsiltaa Ješua Ha-Nostrin kanssa ja keskustella tämän kanssa kaikessa rauhassa, ei toteudu hänen elämässään, vaan hänet on tuomittu tuomitsemaan Jeesus kuolemaan. Vai olisiko hän voinut valita toisin? Jospa hän olisikin uhmannut esimiehiään, uhmannut valtaa, jättänyt poliittisen pelin pelaamatta ja säästänyt viattoman hengen? Entä jos virkamiehet kautta maailman toimisivat pyyteettömästi ja oikeamielisesti? Bulgakov osoittaa aivan selvästi, mikä on kunniattomien vallanpitäjien ja heidän käskyläistensä rangaistus: historia ei varmaankaan tunne vihatumpaa miestä, kuin Raamatun sivuille ikuistettu pelkuri, Juudean maaherra Pontius Pilatus. Tekomme jäävät elämään kuoltuamme.

Olen potenut kirjan luettuani suoranaista kirjallista ähkyä. Tässä kirjassa oli kaikkea. Toisaalta olo on hilpeä, kun sai seurata Saatanan ilkikurisen seurueen maallista vierailua. Mutta kun seurue heittäytyi  häijyksi - kuten kai Saatanan seurueelta sopii odottaa - minua alkoi säälittää me ihmiset. Kuinka itsekkäitä pelkureita olemmekaan ja kuinka rangaistavia olisivatkaan itsekkäät valintamme!

Tyhjentävää tulkintaa tästä mammutista ei nykylukija pysty edes arvailemaan - herkullisesta kerronnasta saa onneksi nautiskella. Venäläisen klassikon tyyliin henkilöitä on paljon ja heidän tarinoihinsa palataan yhä uudestaan. Kirjallisuus, kirjailijat, kirjat, runous - näitä aiheita pyöritellään hykerrellen. Yksi teema nousee kuitenkin ylitse muiden, ja sen kirjailija on kirjannut muutamaankin kertaan teoksen sivuille. Se on pelkuruus, joka on kertojan mukaan ihmisen synneistä suurin. Mikä muu mahdollistaa ihmisten alistumisen valtaapitävien mielettömyyksiin, diktatuureihin ja totalitaarisiin järjestelmiin.

Jossain vaiheessa tuli mieleeni, että teksti on kuin Gogolin absurdien tarinoiden painajaismaisuus viritettynä vielä tuhat kertaa hurjemmaksi. Seuraavaksi mietin Sergei Dovlatovia ja ajattelin, että hän on puolestaan lukenut sekä gogolinsa että bulgagovinsa. Absurdi neuvostoarki jyllää ja tekee kansalaisten arjesta aivan kummallista. Mieleeni tuli myös Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6, joka nimessään kantaa Bulgakovin numeroimia osoitteita ja mielisairaalan koppeja - neuvostoarkea.

Ja taas kerran lukijalle kävi niin, että aiheet pyörivät ympärillä,vaikka luulee valitsevansa kirjansa aivan sattumanvaraisesti. Jari Tervon Esikoisessa Aune-täti lenteli noitana (mutta kyllä Bulgagovin sankaritar Margarita oli vielä hurjempi noita). Lasten pyynnöstä katsoimme myös ensimmäinsen Harry Potter -elokuvan, jossa tietysti huispattiin luudilla. Nyt Finlandia-ehdokkaana on Pontius Pilatuksen aikalaisesta, Herodeksesta kertova romaani. Lienee turha kertoa, että se kiinnostaa aivan erityisesti.


Bulgakovin klassikon ovat lukeneet ainakin Salla ja Jokke. Tällä venäläismammutilla kuittaan neljännen pisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Myös Projekti 12 eteni yhden kirjan verran.