Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, äänikirja 2011
Alkuteos: The Body in the Library, 1942
Suomentaja: Ragni Rossi
Lukija. Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 6 t 32 min, 6 levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christie on nousemassa blogini luetuimman kirjailijan, Tove Janssonin rinnalle, vaikka en ole blogiaikana lukenut kuin kaksi hänen kirjaansa perinteisen kirjan muodossa. Olen nimittäin innostunut kuuntelemaan Christien dekkareita äänikirjoina, ja Ruumis kirjastossa onkin jo viides Christie-äänikirja blogissani. WSOY:n julkaisemat, Lars Svedbergin lukemat äänikirjat ovat niin vastustamattomia, että vaikka olen yrittänyt kuunnella automatkoilla muitakin kuin Christie-dekkareita, niin palaan aina niihin. Voin kuitenkin lohduttaa blogini lukijoita sillä, että aivan kaikkia murhamamman kirjoja ei ole julkaistu äänikirjoina, joten kohta nämä loppuvat. Oikeastaan kaipaisin tähän äänikirjavinkkejä, sillä automatkoilla ei juuri parempaa ajanvietettä ole kuin hyvän tarinan kuunteleminen.

Ruumis kirjastossa on ilmestynyt sodan aikana vuonna 1942, ja on varmastikin tarjonnut sotivalle kansalle pakoa todellisuudesta. Nimensä mukaisesti kirja leikittelee kliseisellä dekkari-idealla, jossa yläluokkaisen talon kirjastosta löytyy tuntematon ruumis. Sittemmin yksityiset kirjastohuoneet ovat vähentyneet eikä kirjahyllykään enää kuulu "sisustuselementteihin".

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen St. Mary Meadin kylään, jossa kunnianarvoisan eversti Arthur Bantryn kirjastosta löytyy nuoren tytön ruumis. Vaikka poliisi ei varsinaisesti epäile everstiä, kyläläiset ovat ihmeissään ja juoruilevat kaikenlaista. Everstin toimelias vaimo Dolly, kutsuu ystävätterensä neiti Marplen selvittämään murhaa, koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassa.

Neiti Marple näyttää vaarattomalta pikku mummelilta, mutta hänen elämänkokemuksensa ja psykologinen silmänsä tekevät hänestä verrattoman rikosten ratkaisijan. Hän huomaa heti pieniä yksityiskohtia: kynnenpalasia, uhrin liian arkisen asun, ym. Näiden avulla hän pääsee jo pitkälle, ja kun pian löytyy toinenkin nuoren tytön ruumis, neiti Marple tuntuu jo odottaneen sellaista. Poliisi jää tietysti nuolemaan näppejään, kun neiti Marple latoo ratkaisun pöytään.

Ruumis kirjastossa viihdyttää lukijaa ihan mukavasti. Neiti Marple -dekkarien perusajatuksen mukaisesti pienen kylän sosiaalisista piireistä saadaan paljon irti ja juoruilu värittää kerrontaa. Tässä dekkarissa liikutaan myös lomahotellin työntekijöiden piireissä. Murhattu tyttö, Ruby Keene, on nimittäin hotellissa tanssijana. Paitsi että tanssijat esiintyvät vieraille, heidän tehtävänään on myös tanssittaa vieraita. Olisiko tytön vakituinen tanssittaja syyllinen? Entäs tyttöä suojeleva miljonääri Gonway Jefferson?

Show-bisnestä edustaa myös kylään muuttanut elokuvaohjaaja, Basil Blake, jonka kautta esitellään turmeltunutta elämäntyyliä - juhlintaa ja epämääräisiä suhteita. Näistähän kylään tulee säpinää ja epäilyttäviä hahmoja. Christie selvästi varoittaa lukijoita uudesta, julkisuushakuisesta elämästä: molemmat uhrit tässä kirjassa ovat nuoria naisia, joiden turhamaisuus koituu heidän kohtalokseen. Mitähän dame Agatha saisikaan irti nykyisestä tosi-tv-teollisuudesta!

Ihan parasta Christietä tämä neiti Marple -tarina ei mielestäni ole. Äänikirjasuosikkejani ovat olleet Herkuleen urotyöt ja Askel tyhjyyteen: Herkuleen urotyöt siksi, että se sisältää novelleja, jotka sopivat lyhyille työmatkoillakin, ja Askel tyhjyyteen siksi, että siinä on raikas pääpari ja se on kepeintä Christietä, jota olen kuunaan lukenut. Molemmissa suosikeissani Christien huumori kukoistaa.



Ruumis kirjastossa -dekkarin on lukenut ainakin Jokke. Äänikirjana kirja on esitelty Oksan Hyllyltä -blogissa ja Sallan lukupäiväkirjassa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos ja sen on kirjoittanut kirjailija, jolta on ilmestynyt yli 20 teosta.

John Steinbeck: Routakuun aika

John Steinbeck: Routakuun aika, 2016 (suomeksi 1989)
Alkuteos: The Moon is Down, 1942
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Routakuun aika sattui silmiini ensin Eniten minua kiinnostaa tie -blogista ja sitten kirjaston uutuuskirjojen hyllystä. Hämmästelin Steinbeckin kirjaa, josta en ollut aiemin tiennyt mitään. Kyseessä ei ole uusi suomennos tai arkistoista löytynyt unohdettu käsikirjoitus, vaan kirja on julkaistu suomeksi jo vuonna 1989. Miksi en ole lukenut sitä silloin, vaikka elin noihin aikoihin innokasta Steinbeck-vaihetta? Miksi en ole kuullutkaan kirjasta?

Kannen lieveteksti kertoo teoksen kummallisesta menneisyydestä. Steinbeck on kirjoittanut kirjan toisen maailmansodan aikana osallistuakseen fasismin vastaiseen taisteluun. Se on ilmestynyt jo vuonna 1942 ja ollut natsi-Saksan miehittämillä alueilla kielletty kirja. Italiassa sen hallussapito oli kuolemalla rangaistava teko. Silti sitä painettiin ja levitettiin salaa Saksan miehittämissä maissa. Eipä ihme, että kirja on suomennettu meillä, Saksan asevelimaassa, vasta vuonna 1989 ja silloinkin rajoitettuna kirjakerhopainoksena. Historiassa on paljon asioita, jotka tekisi mieli unohtaa.

Routakuun aika sijoittuu nimeämättömään Euroopan maahan ja siellä pieneen kylään, jossa sattuu olemaan viholliselle arvokas hiilikaivos. Nimeltä mainitsematon valloittaja marssii kylään ja ottaa sen haltuunsa. Kyläläiset pakotetaan jatkamaan työtään kaivoksessa miehittäjien sotakoneiston tarpeisiin. Sekä kylän valloitus että kaivostyö vaativat kuitenkin ihmisuhreja, ja jokainen uhri lisää kylän kapinahenkeä.

Steinbeck keskittyy teoksessaan kuvaamaan muutamaa kyläläistä ja miehittäjien upseeristoa. Keskiöön nousevat kylän pormestari Orden ja eversti Lanser, molemmat kuin syntyneitä johtajiksi. Tapahtumien näyttämönä on kaupungintalo, johon miehittäjien päällystö käy taloksi ja josta operaatiota johdetaan. Valloittajat antavat pormestarin jäädä taloon asumaan ja yrittävät hänen kauttaan saada paikalliset toimimaan viisaasti, eli heille alamaisesti, jotta ihmisuhreilta vältyttäisiin.

Eversti Lanser on nimittäin jo nähnyt yhden sodan ja tuntee ihmisten ajatukset. Hän ei ihannoi sotaa, vaan suhtautuu siihen kyynisesti. Hänen alaistensa taistelutahto hiipuu pitkän talven aikana, eikä hänellä ole heille lohdun sanaa. Eversti kritisoi myös suorin sanoin sodan johtoa:  - - Nyt sanon teille jotakin luutnantti, ja toivon että ymmärrätte sen. Te ette ole enää mies. Te olette sotilas. Teidän viihtymisellänne ei ole merkitystä, eikä teidän elämännekään ole kovin tärkeä, luutnantti. Jos jäätte henkiin, teillä tulee olemaan muistoja. Siinä suunnilleen kaikki mitä teillä tulee olemaan. Toistaiseksi teidän on otettava vastaan käskyjä ja toimittava niiden mukaan. Useimmat käskyt tulevat olemaan epämiellyttäviä, muta se ei ole teidän asianne. Minä en valehtele teille, luutnantti. Teidät olisi pitänyt kouluttaa tällaiseen, eikä odottamaan kukkasin siroteltuja katuja. Heidän olisi pitänyt rakentaa teidän sieluanne totuudella, eikä johdattaa sitä harhaan valhein. (S. 132.)

Vaikka pormestari Orden näyttäytyy ensin vähän homssuisena ja tahdottomana tossukkana, eikä ollenkaan johtajahahmona, hänestä kasvaa vastarinnan symboli ja todellinen sankari. Sankareiksi nousevat myös ihan tavalliset kansalaiset. Ihminen ei suostu alistetuksi, eikä suostu pelkäämään, vaan tarvitsee vapautta ollakseen onnellinen. Tämä teema toistuu läpeensä Steinbeckin tuotannossa.

Steinbeckin teksti on ikiaikaisen kirkasta, ja suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen saa sen loistamaan. Taas kerran ihailen Steinbeckin dialogin selkeyttä, ja ihmisluonteiden mestarillista, voimakkaille kohtauksille rakennettua tarkkuuttaa. Steinbeckin lukeminen on silkkaa onnea.


Routakuun aika on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kaisa Reetta T. ja Mummo matkalla.
Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja.

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.