Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

Nopola Sinikka ja Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen, 2013
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 69
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Vilttitossu kuuli, kun Heinähattu kopisteli eteisessä.
 - Minä sain läksyjä! Heinähattu huusi iloisena.
Sitten hän harppoi yläkertaan työpöytänsä ääreen ja avasi reppunsa. Hän otti esiin aapisen, vihkon ja penaalin.
 - Mitä sinä teet? Mennään pihalle leikkimään, Vilttitossu sanoi.
 - En minä tule, minä olen nyt koululainen, sanoi Heinähattu. (S. 3.)

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu - sarja on uudistunut. Salla Savolainen on kuvittanut kaksi sarjan viimeisintä kirjaa, tämän uusimman sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koposen, joka on meillä lukematta. Kuvat ovat vallanneet entistä suuremman osan sivuista ja ne ovat värikkäitä. Kirjan kokokin on vähän kasvanut. Kokonaisuudessaan kirja on ulkoasultaan kuvakirjamaisempi kuin vanhat Heinähatut ja Vilttitossut.

Entäs sarjan sisältö? Onko sekin uudistunut? Jollakin tavalla on. Keskiöön nousevat entistä enemmän Kattilakosken lapset - tässä kirjassa päähenkilöksi nousee erityisesti Vilttitossu, nuorempi sisaruksista. Isä ja äiti Kattilakoski ovat selkeästi siirtyneet taustahenkilöiksi, kun aikaisemmissa kirjoissa heidän omalaatuinen ja boheemi ajatuksenjuoksunsa huvitti ainakin ääneenlukijaa. Alibullenin neidit ja poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat sentään entisellään. Tarina on kuitenkin pelkistynyt ja entistä suoraviivaisempi, ikään kuin yksi selkeä seikkailu ilman sivujuonia.

Miltäs uusi Heinähattu ja Vilttitossu maistui? Toinen tokaluokkalaistytöistäni ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta. Kysyin, oliko uusi Heinähattu ja Vilttitossu hyvä. Oli kuulemma oikein hyvä. "Mikä oli parasta?" kyselin. "Vilttitossu", oli tytön selkeä vastaus. Ja näin onkin. Vilttitossu tuo kirjaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hän on villi ja kekseliäs luonnonlapsi, joka keksii jännittävimmät ja vähän tuhmatkin ideat.

Kirjaa luettiin ääneen vain kaksi iltaa, eli voisi sanoa, että se hotkaistiin. Yleisönä oli toinen tokaluokkalaisistani ja kuusivuotias poikani. Äkkiseltään Heinähattua ja Vilttitossua voisi pitää tyttöjen kirjallisuutena, mutta Vilttitossu on sen verran särmä ja vilkas tyyppi, että kyllä tämä kirja upposi kuin veitsi voihin myös poikakuulijalle. Naamioituminen, takaa-ajokohtaus ja hassut poliisit sopivat oikein hyvin pojan ajatusmaailmaan. Sisarusten välinen luonne-ero, josta saadaan tarinassa paljon irti, on kuvattu aidon tuntuisena. Heinähatun ja Vilttitossun keskinäinen sanailukin, sekin, kuinka riita syntyy, kuulosti tutulta - ihmekös, kun kirjoittajina ovat sisarukset.

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen sopi meille erinomaisesti myös aiheeltaan. Isosiskojen koulunkäynti on eskarilaisen mielestä jännittävää ja välillä tuntuu vaikealta odottaa omaa kouluun pääsyä. Ärhäkkä koululainen käsitteli juuri pikkusisaren malttamattomuutta. Toisaalta kirjassa oli myös tietoa, eli kerrottiin mitä siellä koulussa oikein tehdään ja miten siellä ollaan, eli omalta osaltaan kirja voi lievittää kouluunlähtijän pelkoja - ja tarjoaa takuulla myös vapauttavaa naurua.

Ärhäkän koululaisen alkuasetelma on tämä: Heinähattu on päässyt kouluun, jossa kaikki on ihmeellistä ja mielenkiintoista ja kivaa. Opettajakin muistuttaa Lumikkia. Vilttitossu on kateellinen ja haluaisi itse kouluun. Niinpä hän keksii ovelan juonen, jolla järjestää itsensä mukaan Heinähatun luokan onkiretkelle.

Tarina on hauska, ja kuvat tekevät siitä vielä hauskemman, sillä niissä on liikettä ja ilmeikkyyttä. Lempikuvakseni nousi kuva isän ja äidin lukuhetkestä. Katsokaa nyt molempia, mutta erityisesti Hanna Kattilakosken autuasta hymyä!

Toivottavasti Heinähattu ja Vilttitossu saavat uudistuksen myötä yhä vaan lisää lukijoita. Tämäkin kirja on osoitus suomalaisen lastenkirjallisuuden vetovoimasta. Kyllä meillä viihdyttiin, naurettiin ja jännitettiin - juuri kuten hyvän tarinan kanssa pitääkin.

Kirja on luettu ainakin Sinisen linnan kirjastossa ja Lastenkirjahyllyssä.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo kotiin

Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin, 2. painos, 2009

Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 39



Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin on oikea löytö! Hankin kirjan talven alennusmyynnistä, koska ihastuin sen ideaan. Kirjassa esitellään parikymmentä suomalaista nykykotia ja niiden asukkaita. Kuvituksen kautta pääsee siis vieraisille koteihin ja samalla tarinoissa kerrotaan talossa asuvien lasten leikeistä.

Minusta talvisilla iltakävelyillä on aina ollut ihana tiirailla ihmisten koteihin ja miettiä, millaisia ihmisiä taloissa mahtaa asua. En kuitenkaan lähde ikkunoiden alle tirkistelemään, mutta on jännittävää katsella auki jätettyjen verhojen taakse kotoisesti valaistuja huoneita. Etsin olohuoneista kirjahyllyä ja hymyilen mielessäni, jos sellaisen löydän, kuvittelen nimittäin talon asukkaan niin mielelläni lukulampun alle nojatuoliin lukemaan kirjojaan! Kotoisan hengen voi aistia myös ikkunan takaa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen ovat astuneet kirjassaan keskelle kotien arkea. Sotkuiset kirjahyllyt, leluröykkiöt ja sanomalehdet lattialla, askartelevat lapset, vaatteet tuolinkarmeilla - kaikki on kodikasta. Koteja ei tosiaan ole siivottu vieraiden varalle. Savolaisen kynän jälki tuo mieleeni Carl Larssonin iki-ihanat maalaukset, joissa ihmiset myös puuhailevat jotain. Näissä nykykuvissa kylläkin tavaramäärä on aivan toista luokkaa.

Luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen, kuvista harrastavan tyttäreni kanssa. Yhdessä etsimme suosikkikotimme ja tutkimme kuvien yksityiskohtia. Tyttö huomasi paljon esineitä, joita meilläkin on ja katseli kuvat hyvin tarkkaan.

Näin teinihuoneen asukas Elina kertoo arkitouhuistaan: Minulla on oma huone myös äidin luona. Siellä on ruuturajoitus. Kun Noora tulee, se haluaisi pelata aina Simsiä. Minä yritän säästää Sims-aikoja tylsempiin hetkiin. Tai samalla aukeamalla noin nelivuotias Ulla pohtii huoneessaan: Tuleeko minusta sairaanhoitaja vai tutkimusmatkailija? Onko enkeleitä olemassa? Miksi pikkuveljen karkit kestävät pitempään kuin minun? Mitä tarkoittaa muilutus? Miksi kärpässienellä on silmät? Onko tavallista nähdä lapsena näkyjä? Miten käärme kakkaa?

Tähän kirjaan tartutaan meillä vielä monta kertaa, sillä niin paljon katsottavaa ja luettavaa tässä on. Kuvitus hivelee sekä aikuisen että lapsen silmää ja perheiden arkeen on mukava sukeltaa. Omaa huusholliakin katsoo hiukan uusin silmin: Kai meillä oikeastaan on aika mukava arki! Ja ei meillä nyt niin poikkeavan sotkuista taida ollakaan!