Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina, 1979: sisältää näytelmät Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936). Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953)
Kustantaja: Love kirjat
Kansi: Teemu Lipasti
Sivuja: 382
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Ilona: Eikö Niskavuoren miehille ole sattunut koskaan sellaista kevätmyrskyä, joka tempaa juurineen mukaan? 
Emäntä: Saanko kaataa vielä puolikuppia kahvia?
Ilona: Kiitos, emäntä.
Emäntä Paussin jälkeen: Ei, niiden miesten juuret ovat niin lujassa kalliosorassa, etteivät ne irtaannu, vaikka joskus leikkivätkin etelätuulen kanssa. 
Ilona: Luulen kumminkin, että maailmassa on sitten teidän nuoruutenne jotain muuttunut, että ihmisille on tullut uusia vaatimuksia ja eriskummallisia vaatimuksia. Vapaudenjano, toteuuden- ja onnenjano, jopa kyky tyydyttääkin sitä janoa.
Emäntä ivallisesti: Onni, totuus vapaus... Onni on, kun kaura ja nurmiheinä kasvaa kevätsateessa niin että korviin kohisee. Se on vapautta ja totuutta, että on varaa potkaista Niskavuoren portilta jokainen, joka tänne luvattomasti pyrkii. Muu on sivuseikka. (S. 183 - 184.)

Niskavuoren jylhä taru on niin perin juurin suomalainen ja niin perin juurin talonpoikainen, että kauran kohisevan kasvun voi kuulla taustaäänenä koko lukukokemuksensa ajan. Niskavuori saa voimansa maasta.

Niskavuoren emännän, Loviisan, totuudet kantavat vuosikymmenien yli eikä suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa ole nähty ikonisempaa hahmoa, kuin tämä hämäläisnainen, joka naidaan Niskavuorelle rahojensa takia, mutta joka ylpeänä kantaa maan hartioillaan. Hänen hartiansa kestävät, ja hänen sanastaan tulee Niskavuorella laki.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea Loviisan tarina, mutta se nousee suomalaisen naisen tarinaksi, sillä vahvoja naisia on muitakin: Niskavuoren Heta, Loviisan miehen sisko, on kylmä ja kova nainen, mutta nostaa sisullaan Muumäen kukoistukseen miehensä rinnalla; Ilona, uuden sukupolven nainen, ottaa hänkin vuorollaan vastuun Niskavuoresta. Kukaan heistä ei juokse elämää ja vastuutaan karkuun vaan katsoo sitä järkähtämättä silmästä silmään.

Hella Wuolijoen (1886 - 1954) teksti on sujuvaa ja dialogi etenee kuin juna. Virolaissyntyinen Hella Murrik tuli Suomeen opiskelemaan, nai suomalaismiehen ja löysi uudesta kotimaastaan oman paikkansa. Hänestä tuli liikenainen, näytelmäkirjailija, poliitikko ja Yleisradion pääjohtaja - uskomaton elämä ja ura tuon ajan naiselle Suomessa! Kotiutumisesta osoituksena ovat säilyneet Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret: Onko olemassa suomalaisempia  näytelmiä kuin nämä hämäläistalon ympärille kudotut ihmissuhdedraamat? Pelkästään tuo kahvinjuonnin määrä! Kesken vaikeimpien päätösten ja tärkeimpien keskustelujen juodaan kuppi kahvia.

Hella Wuolijoki kirjoitti ensimmäisen Niskavuori-näytelmänsä, Niskavuoren naiset, jo vuonna 1933, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1936 Juhani Tervapää -salanimen turvin. Näytelmästä tuli menestys, enkä yhtään ihmettele miksi. Siihen on kirjoitettu väkevää talonpoikaiselämää, mullan makua, mutta myös palavaa rakkautta. Sen kolmiodraama on ikiaikainen tarina: Niskavuoren isäntä Aarne rakastuu uuteen kouluneitiin, Ilonaan, ja Aarnen vaimo, Martta, kipuilee rakkaudettomuutta. Näytelmässä on äärimmäisen taitavasti rakennettuja draamallisia kohtauksia, kuten loppuhuipennus, jossa koululautakunta  - kaikki kylän silmäätekevät - on kutsuttu Niskavuorelle tuomitsemaan Ilona ja vapauttamaan Aarne vääristä juoruista. Näytelmän loppusanat lausuu - kukas muu kuin - Loviisa, ja niitä ei unohda kukaan, joka on nähnyt näytelmän tai elokuvan.

Niskavuoren menestys jatkui uusien näytelmien myötä. Toisena ilmestyi Niskavuoren leipä vuonna 1938, ja se jatkaa siitä, mihin Niskavuoren naiset jäi. Kun Aarnen entinen vaimo Martta tulee raskaaksi ja suunnittelee uutta avioliittoa, Loviisalle tulee kiire lunastaa hänet talosta ja pelastaa Niskavuori seuraaville sukupolville. Martan katkeruus on hirmuinen voima, ja se onkin vähällä tuhota Niskavuoren. Sen voi voittaa vain Loviisan mahti:  - - mutta käteni minä vielä haudastakin ylös kurotan sen (Niskavuoren) suojaksi (s. 282 - 283).

Loviisan nuoruudesta kertoo näytelmä Niskavuoren nuori emäntä, joka ilmestyi vuonna 1940. Viime kesänä näin sen Pyynikin kesäteatterin esityksenä. Näytelmään oli sävelletty upea musiikki, ja kokonaisuus oli niin hienosti toteutettu, että katsomassa tuskin kuivaa silmää nähtiin. Nuoren ja rakastuneen Loviisan sydämen särkyminen oli riipaisevaa seurattavaa. Henkisenä taustana näytelmän rakkaustarinalle on suomalaisuusaate, joka saa talonpojat mukaansa. Pyynikin toteutus osoitti, että  Niskavuori-näytelmät ovat todellisia klassikoita, jotka puhuttelevat yhä uusia sukupolvia.

Viidestä Niskavuori-näytelmästä Niskavuoren Heta on irrallisin tarina. Se ilmestyi vuonna 1950 ja kertoo sairaalloisesta mahtipontisuudesta ja ylpeydestä. Niskavuoren Juhanin sisko Heta joutuu naimaan Niskavuoren rengin, Akustin, ja he saavat asuttavaksi Muumäen torpan. Heta ei kutsu niskavuorelaisia kylään moneen vuoteen, ennen kuin heidän tilansa pinta-ala kasvaa isommaksi kuin Niskavuoren omistamat maat ja he saavat rakennetuksi "isomman pytingin" kuin Niskavuoren päärakennus. Näytelmän sankariksi nousee ilman muuta Akusti, joka osoittautuu kaikkia niskavuorelaisia miehiä taitavammaksi isännäksi, vaikka ei koskaan saa vaimoltaan kuin pilkkasanoja palkakseen.

Entäs nyt Niskavuori? -näytelmässä Niskavuoren miehet jäävät auttamatta täysin sivuosaan. Niskavuori maksaa oman hintansa sodasta, ja naiset pitävät tilaa pystyssä. Salaperäinen pehtorikokelas herättää Loviisan oikeudentunnon, ja koko valtakunnassa talonpoikaisaatteet ja -arvot joutuvat väistymään rauhan myötä, kun uusi hallitus joudutaan muodostamaan rauhanehtoihin sopivaksi. Niskavuorelta löytyy kuin löytyykin valtiomies tähänkin tilanteeseen. Tämä vuonna 1953 ilmestynyt näytelmä jää kuitenkin draamallisesti hajanaisimmaksi kaikista Niskavuorista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Niskavuoren tarina on ainutlaatuinen katsaus omaan historiaamme. Sitä on jossain verrattu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan ja ajallisesti se kattaakin lähes saman aikakauden (TPA kurottaa kuitenkin 50-luvulle asti), mutta näkökulma on maanomistajien. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten vaihtuvat aatteet, sodat, talonpoikien ja työläisten asema, riehuvat taustalla, kun yksityisten ihmisten tunteet ja moraali punnitaan. Niskavuoren tarina on nykyihmisellekin komeaa luettavaa, eikä sen mahti ole mihinkään huvennut.

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 

Niskavuoren leipä oli Ylen 101 kirjaa -listalla vuoden 1939 kirjana ja siitä bloggasi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Koko Niskavuoren tarina on arvioitu Kirjakaapin avain -blogissa. Kokoelmateos sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen itseoikeutetusti kohtaan 26. Sukutarina. Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen kuittaan tällä opuksella 5 pinnaa.

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, 1953
Kustantaja: WSOY, 10. painos, 2002
Sivuja: 266
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
  Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani. (S. 97.)

Toivo Pekkasen (1902 - 1957) Lapsuuteni on omaelämäkerrallinen muistelma, joka viekoittelee  pikkuhiljaa maailmaansa, pienen kotkalaispojan elämään 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ennen kuin huomasinkaan, elin mukana kaiken kauniin ja ruman, jota pojan tielle sattui. Alkuun poimimani sitaatti on kuvaus koulun joulujuhlasta, jossa poika kokee häikäisevää onnea ja kauneutta. Kauneus on kaikessa: joululauluissa, valoissa, piirileikissä, jossa hän on esiintymässä pienenä koululaisena ja saa pitää kiinni pienten tyttöjen hauraista käsistä. Joulujuhlassa hän saa mieleensä ajatuksen, jonka hän yrittää pitää johtotähtenään koko elämänsä.

Kirjan alkupuoli on vielä ajoittain tällaista onnea. Poika muistaa mielikuvitusmatkat isän sylissä keinutuolissa ja varhaiset seikkailut meren rannalla. Olo on turvallinen, ja vaikka muutama tumma muistokin varhaislapsuudesta on jäänyt mieleen, on sävy kuitenkin rauhallinen. Väkivalta tai alkoholi eivät varjosta perheen elämää ja työntekoa arvostetaan - voisi sanoa, että perhe elää kunnollista ja vaatimatonta tavallisen työläisperheen elämää.

Vasta vähitellen elämään astuvat hätä ja huoli. Ja miten salakavalasti ne tulevatkaan. Pieniä enteitä saadaan ensin siellä täällä ja lopulta käy niin, että pojan isä, taitava kivityömies saa halvauskohtauksen ja hän menettää työkykynsä. Perhe alkaa kärsiä köyhyydestä ja lopulta myös nälästä: Tämä ensimmäinen nälkäpäivämme ei vielä tuonut meille tullessaan vaikeita ruumiin kipuja. Kivut tulivat vasta myöhemmin, suuren sodan tuliaisina. Nyt me vain oleilimme hiljaisina ja ihmeissämme, vähän väsähtäneinä. (S.159.) Köyhyyden mukana tulee häpeä, häpeän mukana yksinäisyys. Paheneva nälkä ja puute aiheuttavat myös sairauden, joka tekee pojasta suorastaan vastenmielisen.

Päähenkilö löytää kuitenkin koulun kautta kirjaston, josta hän lainaa kirjoja. Niiden avulla hän pakenee todellisuutta, alituista puutetta ja apatiaa, johon nälkäinen perhe vajoaa yhä syvemmälle. Kirjat ovat tämän pojan henkinen pelastus. Pekkasen kerronnasta säteilee nöyryys, jolla hän suhtautuu lukemiseensa: Mutta kaikkina iltoina minua odotti kotonani kirja, ja minä tunsin keinot, miten arkisen maailman portit suljettiin ja mielikuvituksen maailman portit avattiin. En unohtanut hyvyyttä enkä pahuutta (s. 145).

Kirja päättyy kansalaissotaan ja sen seurauksena kärsittyyn nälkään. En ollut uskoa tilannetta, jossa köyhimmät suomalaiset taas olivat. Mieleeni tuli Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka kertoi 1860-luvun hirvittävästä nälänhädästä - tuosta ajastahan on Lapsuuteni-kirjan tapahtuma-aikaan kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Silti nälkä, varsinkin kaupungeissa, piinaa taas suomalaisia. Lapsuuteni päättyy  vuoteen 1918 ja sodan jälkeen sijoittuvat kuvaukset perheen kokemasta nälästä ja kerjuumatkoista, saati pelastusarmeijan kesäsiirtolan oloista olivat hyytäviä. Kesäsiirtolasaaren kuvaus oli kuin kauhutarinasta.

"Järkyttävä" on sana, jolla tätä kirjaa kuvataan monessakin lähteessä (SKS:n sivusto ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991). Ja se tästä kirjasta tuli pikkuhiljaa. Jokin taika Pekkasen kerronnassa kuitenkin on, sillä karusta kerronnasta huolimatta katkeruutta ei ole missään. Perheen keskinäiset välit pysyvät hyvinä, ja esimerkiksi isän ja pojan suhde on kuvattu eleettömän kauniisti: Isän vähäiset voimathan eivät tahtoneet riittää edes kävelyyn työmaalle asti. Siitä huolimatta me vaelsimme eteenpäin. Meillä ei ollut mtään puhuttavaa keskenämme, mutta me kuuluimme toisillemme, ja isä, joka varmaankin tiesi loppunsa olevan lähellä, tahtoi auttaa minua löytämään edes jonkinlaisen kiinnekohdan, johon avuton ja horjuva alkava elämäni voisi tarratutua. (S. 196.)

Lapsuuteni on pääsosin kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Välillä kertoja palaa aikaisempiin muistoihinsa ja muistelee esimerkiksi koulun joulujuhlan kirkasta onnen hetkeä. Toisaalta hän myös antaa vinkkejä tulevasta ja näkee, kuinka jokin asia valmistaa häntä tulevaa varten. Mutta välillä kertoja hyppää kolmanteen peroonamuotoon, eli tarkkailee päähenkilöä ulkopuolelta ja nimeää hänet yksinäiseksi tai sairaankeltaiseksi. Näissä kuvauksissa kerronta paikoin irtoaa realistisesta kerronnasta: Sairaankeltaisen täytyi havahtua päivä päivältä yhä enemmän valveille, kuunnella ja katsella ympärilleen, nähdä mitä hänessä itsessään ja suuressa maailmassa tapahtui ja sittenkin olla yksin (s. 217).

Lapsuuteni on paljas teos. Sen kerronta on modernia kerrontaa, hyvin pelkistettyä ja toteavaa. Tyyliltään se toi mieleen Veijo Meren, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kerronnan. Tästä kirjasta kaikki turha on karsittu pois ja tavoitteena on kuvata rehellinen, aito ja yksilöllinen kokemus. Rehellinen, aito ja koskettava, syvästi koskettava, on myös sen jättämä jälki.


Myös Sara on kirjoittanut tästä klassikosta ja pitänyt paljon.

Oiva Paloheimo: Tirlittan

Oiva Paloheimo: Tirlittan, 13. painos, 1994
Kuvittaja: Rolf Sandqvist
Kustantaja: WSOY, 1953
Sivuja: 118





Tirlittan lensi kanavaan,
Tirlittan upposi,
Tirlittan nousi pinnalle,
Tirlittan hengitti.

Oiva Paloheimon Tirlittan on kotimaisen lastenkirjallisuuden klassikko. Ja täytyy heti aluksi todeta, että se ei ole mikään helppo satukirja, sillä enpä muista näin surumielistä satua lukeneeni varmaan milloinkaan. Toisaalta kirjan loppu on tietysti onnellinen, eihän se muuten aito satukirja olisikaan, ja  kirjassa on myös lämmintä huumoria, joka keventää tunnelmaa. Luin kirjaa iltalukemisena ekaluokkalaisille tyttärilleni ja he jopa nauroivat ääneen joitain sattumuksia.

Heti kirjan alussa Tirlittan, pieni, suloinen tyttö, pelastuu kuin ihmeen kaupalla kanavasta, johon hän on lentänyt, kun salama iski hänen kotiinsa ja hajotti koko perheen taivaan tuuliin. Kotinsa raunioista hän löytää isänsä okariinon, jonka kanssa hän lähtee etsimään itselleen uutta kotia. Kun uutta kotia ei löydy, vaan hänet pois-pois potkitaan useasta paikasta, hän lopulta alkaa etsiä vain onnea.

Tirlittan on ristiriitainen ilmestys: Hän on kaunis, suloinen, rakastettava ja "taivaan isän lemmikki". Toisaalta hänen sydämensä itkee koko ajan ja kuluttaa nenäliinoja märäksi. Lisäksi Tirlittan puhuttelee koko ajan taivaan isää, hän rähisee ja tuittuilee taivaan isälle, jos kohta taas rukoilee jo kiitollisena saamastaan erityisonnesta.

Kun Tirlittan pelastuu kanavasta, hänellä on yllään vain yöpuku, joka on väärinpäin. Unipuvun tekstikin on tietysti väärinpäin: nattirliT. Okariinollaan Tirlittan soittelee välillä iloisia ja välillä surullisia sävelmiä: Tirlittan-nattirliT. Seikkailut vievät hänet vankilaan, kultaisten kuhilaiden keskelle, luuvaloa potevan rouvan huvilaan ja lopulta sirkukseen, joka on koitua hänen kuolemakseen. Tirlittan siis seikkailee ilosta suruun ja taas iloon. 

Kirjan jokainen uusi luku alkaa pienellä runolla. Runot kertovat luvun tapahtumista ja toimivat ainakin meillä lukemisen innoittajina. Lapset halusivat lukea lorut monta kertaa ja sitten piti päästä kiireesti lukemaan, mitä runo oikein tarkoitti.

Aluksi kirjan tapahtumat ja koko Tirlittan tuntuivat kovin oudoilta ja ylivoimaisen surullisilta. Lisäksi kertoja kertoo perusteellisesti Tirlittanin mielenliikkeistä, jotka heittelevät sinne tänne. Kerrontatapa tuntui minusta ajoittain ristiriitaiselta psykologisoinnilta. Juoni eteni hitaasti, mutta hidastempoisuuteen löytyi lääke: Toinen tytär luki kirjan lopun etukäteen, koska hän halusi tietää, miten orpotytön käy. Sitten hän toitotti joka ilta, että Tirlittan löytää äitinsä, ennen kuin aloitimmekaan sen illan ääneen lukemista. Tämä tieto ehkä tarvittiin, jotta pystyimme lukemaan pakahduttavan surullista tarinaa eteenpäin.

Koska en itse ole Tirlittania aikaisemmin lukenut, hämmästyin kirjan uskonnollisuutta. Taivaallinen isä oli kirjassa se, joka johdatti Tirlittanin elämää. Pienille kuuntelijoilleni tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ehkäpä nykyaikuinen on kaavoihinsa kangistunut  nipottaja. Ajattelutapa on muuttunut 1950-luvulta hyvin järkeväksi ja tehokkaaksi, eikä aikuinen jaksa jaaritteluja, psykologisointia tai uskonnollisuutta lastenkirjoissa.

Tirlittan on varmaankin suomalaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä avioerolapsia. Hajoava perhe ja lapsen suru on siinä piilotettu seikkailuun. Tirlittanin aarteena ja turvana on isän okariino, joka soi kauniisti, vaikka äiti ei ole sen äänestä koskaan pitänyt. Kun Tirlittan sirkuksessa yrittää lentää yksinäisen  ja surullisen isänsä syliin, on aikuisen lukijan pidäteltävä kyyneliään.

Tarinauttisen Elma Ilona on lukenut Tirlittanin lapsena ja nyt vastikään uudestaan. Minulta tällainen vertailumahdollisuus puuttuu, vaikka jotkin teoksen runoista olivatkin tuttuja ja sirkuskohtaus on jostain jäänyt mieleeni. Tirlittan kannatti ehdottomasti lukea viimeistään nyt ja nimenomaan omille tyttärille, sillä surullinen ja yksinäinen tyttö voi olla myös sisukas ja rohkea luonteeltaan. Tirlittanin kaltaisia esikuvia tarvitsevat myös nykytytöt.

Hyvää Minna Canthin päivää!