Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calviono: Jos talviyönä matkamies, 2009, 4. painos (ilm. suomeksi 1983)

Alkuteos: Se un notte d'inverno un viaggiatore, 1979

Suomentaja: Jorma Kapari

Kustantaja: Tammi

Kansi: Timo Mänttäri

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

On olemassa rajalinja: toisella puolen ovat ne jotka tekevät kirjoja, toisella ne jotka lukevat. Minä haluan pysyä lukijana ja siksi katson tarkasti että pysyn aina tuon linjan toisella puolen. Muuten pyyteetön lukuharrastus lakkaa tai ainakin muuttuu muuksi ja sitä minä en halua. (S. 98.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 14. kerran. Nyt tapahtumaa emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogi ja mukana on 27 kirjablogia. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita nyt on napattu luettavaksi. 

Oma valintani oli selvä, sillä luin syksyllä Maria Laakson mainion teoksen Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, ja sen innoittamana aloin paikkailla aukkojani länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Italo Calvinon postmoderni klassikko vuodelta 1979 oli lukematta. Postmodernismi on muutenkin jäänyt melko vieraaksi tyylikaudeksi. Mieleeni tulee lähinnä Paul Austerin New York -trilogia, eikä sitten oikein muuta. 

Italo Calvion puolestaan on minulle tuttu muutamasta mieleenpainuneesta lukuhetkestä. Muistan kirjoittaneeni jonkin hänen Marcovaldo-novellinsa pohjalta yo-aineharjoituksena novellianalyysin. Novellin tunnelma on jäänyt mieleeni, sillä se oli unenomainen ja kiehtova. Myöhemmin olen luettanut oppilailla hänen villiä pienoisromaaniaan Halkaistu varakreivi. Siinä on absurdi meno, mutta myös selkeitä opetuksia hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.  

Jos talviyönä matkamies on sitten taas jotain ihan muuta. Absurdi tunnelma on tallella. Myös hullua huumoria ja pisteliästä satiiria riittää tässä teoksessa. Jotain ärsyttävääkin koin. Ärsyttävimpänä seikkana silmilleni ponnahti teoksen naiskuva, joka oli melko stereotyyppinen, lähinnä koristeellinen. 

Teos alkaa siitä, että lukija asettuu tuoliinsa ja aloittaa uuden kirjan. Ulkopuolinen kertoja-tarkkailija kuvaa häntä yksikön 2. persoonamuodossa: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Rentoudu. Keskity. Karkota mielestäsi kaikki ajatukset. Anna sinua ympäröivän maailman haihtua hämärään. (S. 5.) Olemme metafiktion ytimessä. Kirjassa lukutapahtuma tehdään näkyväksi. 

Jokainen lukija, myös siis minä itse, samaistun tietenkin vahvasti fiktiiviseen tilanteeseen, koska olen juuri tarttunut Italo Calvinon teokseen Jos talviyönä matkamies. Lukemisen autuutta ja siihen liittyviä odotukseia ja valmisteluja kuvataan hartaasti. Häiriötekijöitäkin tietysti on monenlaisia. Calvino nimeää ne lukuisat erilaiset kirjat, jotka on täytynyt ohittaa ennen kuin käsiin on tarttunut juuri tämä tietty kirja, jota nyt luetaan. Oheen ovat jääneet muun muassa Kirjat Jotka Aiot Lukea Kun Ensin Olet Lukenut Muita ja Kirjat Jotka Pitkän Aikaa Ovat Kuuluneet Lukuohjelmaasi (s. 7). 

Ongelmat iskevät toden teolla, kun lukija (minä), huomaan, että teoksessa on jotain pielessä. Se alkaa toistaa itseään. Niinpä lukijan (minun) on lähdettävä kirjakauppaan vaihtamaan painokseni uuteen. Kirjakaupassa lukija tapaa lukijattaren ja heidän välilleen syntyy kiinnostava keskustelu heidän lukemistaan kirjoista, ja juuri tästä samaisesta kirjasta, joka molemmilla on kesken.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kuin trilleri. Kaikenlaisten sekaannusten jälkeen etsitään aina vain uusia teoksia, joista jokin ehkä on juuri se, jota ensin lähdettiin etsimään. Jäljet johtavat yliopistoon, jossa enemmän ja vähemmän oikeasta elämästä vieraantunut professori Uzzi-Tuzii esittelee omia teorioitaan, joita toinen professori rientää kiistämään. Seuraavaksi lähdetään seuraamaan petollista kääntäjää, jolla on ties minkälaisia yhteyksiä eri valtioiden salaisiin palveluihin. Kirjallisen kentän tekijät kyseenalaistetaan kirjailijoita myöten.  

Lukijan itsensä (minun) ote elämästä alkaa lipsua ja hän päätyy itsekin seikkailuun. Hänen elämänsä alkaa muistuttaa fiktiota yhä enemmän, ja hänen käsiinsä päätyneet teokset puolestaan sekoittavat pakkaa entisestään. Ne ovat kuin tyyliharjoituksia erilaisita romaanigenreistä. Mukaan mahtuu noir-tyylistä dekkaria, japanilaista erotiikkaa, lännenseikkailua, jne.  Lukija (minä) innostuu aina uudesta romaanin alusta, mutta ei koskaan saa lukunautintoaan päätökseen.

Voisi luulla, että Calvinon romaani hajoaa mahdottomuuteensa ja sivujuoniinsa, mutta käykin niin, että siitä kehkeytyy nokkela metafiktio, jonka turvin kirjailija sivaltaa terävästi sinne tänne. Alussa esitetty autuas lukuhetki pilkotaan palasiksi, jonka jälkeen lukija joutuu kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden mielekkyyden: kustantamot, kääntäjät, kirjailijat, teokset, sensuuri, yliopistotutkijat ja lopulta lukijat itsekin koheltavat sitä ja tätä, tekevät kompromisseja tai pelaavat omaan pussiinsa niin, että puhdasta taidetta, täydellistä romaania, ei ole lopulta missään. 

Seuraavan kerran, kun lukija (minä) taas tarttuu uuteen teokseen, hän voi hetken miettiä, millaiset vaikeudet on ylitetty, että juuri kyseinen kirja on päätynyt juuri hänen käsiinsä juuri sinä hetkenä. Jokainen kirja on antautumista suuren seikkailun ja sattumusten, ehkä jopa päättömyyksien armoille.  

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta. Haaste on mainio tapa ylläpitää kirjallista aktiivisuutta ja lukea itselle tuntemattomaski jääneitä klassikoita. Aikaisempina vuosina olen lukenut nämä teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

Oli taas ilo osallistua tähän perinteeseen. Heinäkuun lopussa taas tavataan näissä merkeissä!

Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteessa sijoitan Calvinon klassikon kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Teosta on myös luettu ahkerasti kirjablogeissa. Liitän tähän Tekstiluolan julkaisun, josta löytyy lisää linkkejä. 

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina, 1979: sisältää näytelmät Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936). Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953)
Kustantaja: Love kirjat
Kansi: Teemu Lipasti
Sivuja: 382
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Ilona: Eikö Niskavuoren miehille ole sattunut koskaan sellaista kevätmyrskyä, joka tempaa juurineen mukaan? 
Emäntä: Saanko kaataa vielä puolikuppia kahvia?
Ilona: Kiitos, emäntä.
Emäntä Paussin jälkeen: Ei, niiden miesten juuret ovat niin lujassa kalliosorassa, etteivät ne irtaannu, vaikka joskus leikkivätkin etelätuulen kanssa. 
Ilona: Luulen kumminkin, että maailmassa on sitten teidän nuoruutenne jotain muuttunut, että ihmisille on tullut uusia vaatimuksia ja eriskummallisia vaatimuksia. Vapaudenjano, toteuuden- ja onnenjano, jopa kyky tyydyttääkin sitä janoa.
Emäntä ivallisesti: Onni, totuus vapaus... Onni on, kun kaura ja nurmiheinä kasvaa kevätsateessa niin että korviin kohisee. Se on vapautta ja totuutta, että on varaa potkaista Niskavuoren portilta jokainen, joka tänne luvattomasti pyrkii. Muu on sivuseikka. (S. 183 - 184.)

Niskavuoren jylhä taru on niin perin juurin suomalainen ja niin perin juurin talonpoikainen, että kauran kohisevan kasvun voi kuulla taustaäänenä koko lukukokemuksensa ajan. Niskavuori saa voimansa maasta.

Niskavuoren emännän, Loviisan, totuudet kantavat vuosikymmenien yli eikä suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa ole nähty ikonisempaa hahmoa, kuin tämä hämäläisnainen, joka naidaan Niskavuorelle rahojensa takia, mutta joka ylpeänä kantaa maan hartioillaan. Hänen hartiansa kestävät, ja hänen sanastaan tulee Niskavuorella laki.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea Loviisan tarina, mutta se nousee suomalaisen naisen tarinaksi, sillä vahvoja naisia on muitakin: Niskavuoren Heta, Loviisan miehen sisko, on kylmä ja kova nainen, mutta nostaa sisullaan Muumäen kukoistukseen miehensä rinnalla; Ilona, uuden sukupolven nainen, ottaa hänkin vuorollaan vastuun Niskavuoresta. Kukaan heistä ei juokse elämää ja vastuutaan karkuun vaan katsoo sitä järkähtämättä silmästä silmään.

Hella Wuolijoen (1886 - 1954) teksti on sujuvaa ja dialogi etenee kuin juna. Virolaissyntyinen Hella Murrik tuli Suomeen opiskelemaan, nai suomalaismiehen ja löysi uudesta kotimaastaan oman paikkansa. Hänestä tuli liikenainen, näytelmäkirjailija, poliitikko ja Yleisradion pääjohtaja - uskomaton elämä ja ura tuon ajan naiselle Suomessa! Kotiutumisesta osoituksena ovat säilyneet Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret: Onko olemassa suomalaisempia  näytelmiä kuin nämä hämäläistalon ympärille kudotut ihmissuhdedraamat? Pelkästään tuo kahvinjuonnin määrä! Kesken vaikeimpien päätösten ja tärkeimpien keskustelujen juodaan kuppi kahvia.

Hella Wuolijoki kirjoitti ensimmäisen Niskavuori-näytelmänsä, Niskavuoren naiset, jo vuonna 1933, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1936 Juhani Tervapää -salanimen turvin. Näytelmästä tuli menestys, enkä yhtään ihmettele miksi. Siihen on kirjoitettu väkevää talonpoikaiselämää, mullan makua, mutta myös palavaa rakkautta. Sen kolmiodraama on ikiaikainen tarina: Niskavuoren isäntä Aarne rakastuu uuteen kouluneitiin, Ilonaan, ja Aarnen vaimo, Martta, kipuilee rakkaudettomuutta. Näytelmässä on äärimmäisen taitavasti rakennettuja draamallisia kohtauksia, kuten loppuhuipennus, jossa koululautakunta  - kaikki kylän silmäätekevät - on kutsuttu Niskavuorelle tuomitsemaan Ilona ja vapauttamaan Aarne vääristä juoruista. Näytelmän loppusanat lausuu - kukas muu kuin - Loviisa, ja niitä ei unohda kukaan, joka on nähnyt näytelmän tai elokuvan.

Niskavuoren menestys jatkui uusien näytelmien myötä. Toisena ilmestyi Niskavuoren leipä vuonna 1938, ja se jatkaa siitä, mihin Niskavuoren naiset jäi. Kun Aarnen entinen vaimo Martta tulee raskaaksi ja suunnittelee uutta avioliittoa, Loviisalle tulee kiire lunastaa hänet talosta ja pelastaa Niskavuori seuraaville sukupolville. Martan katkeruus on hirmuinen voima, ja se onkin vähällä tuhota Niskavuoren. Sen voi voittaa vain Loviisan mahti:  - - mutta käteni minä vielä haudastakin ylös kurotan sen (Niskavuoren) suojaksi (s. 282 - 283).

Loviisan nuoruudesta kertoo näytelmä Niskavuoren nuori emäntä, joka ilmestyi vuonna 1940. Viime kesänä näin sen Pyynikin kesäteatterin esityksenä. Näytelmään oli sävelletty upea musiikki, ja kokonaisuus oli niin hienosti toteutettu, että katsomassa tuskin kuivaa silmää nähtiin. Nuoren ja rakastuneen Loviisan sydämen särkyminen oli riipaisevaa seurattavaa. Henkisenä taustana näytelmän rakkaustarinalle on suomalaisuusaate, joka saa talonpojat mukaansa. Pyynikin toteutus osoitti, että  Niskavuori-näytelmät ovat todellisia klassikoita, jotka puhuttelevat yhä uusia sukupolvia.

Viidestä Niskavuori-näytelmästä Niskavuoren Heta on irrallisin tarina. Se ilmestyi vuonna 1950 ja kertoo sairaalloisesta mahtipontisuudesta ja ylpeydestä. Niskavuoren Juhanin sisko Heta joutuu naimaan Niskavuoren rengin, Akustin, ja he saavat asuttavaksi Muumäen torpan. Heta ei kutsu niskavuorelaisia kylään moneen vuoteen, ennen kuin heidän tilansa pinta-ala kasvaa isommaksi kuin Niskavuoren omistamat maat ja he saavat rakennetuksi "isomman pytingin" kuin Niskavuoren päärakennus. Näytelmän sankariksi nousee ilman muuta Akusti, joka osoittautuu kaikkia niskavuorelaisia miehiä taitavammaksi isännäksi, vaikka ei koskaan saa vaimoltaan kuin pilkkasanoja palkakseen.

Entäs nyt Niskavuori? -näytelmässä Niskavuoren miehet jäävät auttamatta täysin sivuosaan. Niskavuori maksaa oman hintansa sodasta, ja naiset pitävät tilaa pystyssä. Salaperäinen pehtorikokelas herättää Loviisan oikeudentunnon, ja koko valtakunnassa talonpoikaisaatteet ja -arvot joutuvat väistymään rauhan myötä, kun uusi hallitus joudutaan muodostamaan rauhanehtoihin sopivaksi. Niskavuorelta löytyy kuin löytyykin valtiomies tähänkin tilanteeseen. Tämä vuonna 1953 ilmestynyt näytelmä jää kuitenkin draamallisesti hajanaisimmaksi kaikista Niskavuorista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Niskavuoren tarina on ainutlaatuinen katsaus omaan historiaamme. Sitä on jossain verrattu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan ja ajallisesti se kattaakin lähes saman aikakauden (TPA kurottaa kuitenkin 50-luvulle asti), mutta näkökulma on maanomistajien. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten vaihtuvat aatteet, sodat, talonpoikien ja työläisten asema, riehuvat taustalla, kun yksityisten ihmisten tunteet ja moraali punnitaan. Niskavuoren tarina on nykyihmisellekin komeaa luettavaa, eikä sen mahti ole mihinkään huvennut.

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 

Niskavuoren leipä oli Ylen 101 kirjaa -listalla vuoden 1939 kirjana ja siitä bloggasi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Koko Niskavuoren tarina on arvioitu Kirjakaapin avain -blogissa. Kokoelmateos sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen itseoikeutetusti kohtaan 26. Sukutarina. Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen kuittaan tällä opuksella 5 pinnaa.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin: Berlin Aleksanderplatz, 1979
Alkuteos: Berlin Alexanderplatz, 1929
Suomentaja: Aarno Peromies
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 558
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Keväällä eräässä lukupiirissä oli luettavana nobelisti Günter Grassin Taikalaatikko, ja kun saksalaisen kirjallisuuden makuun päästiin, kesän lukemiseksi valikoitui Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, Günter Grass kun on moneen kertaan maininnut kirjalliseksi esikuvakseen juuri Döblinin. Minä päätin lyödä kaksi - tai oikeastaan kolme - kärpästä yhdellä iskulla. Oli minun vuoroni valita kesäkirja toiseen lukupiiriin, joten valitsin saman kirjan, joka oli jo kertaalleen täksi kesäksi valittu. Lisäksi huomasin, että saan tästä oivallisen luettavan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Kaikki kolme kärpästä meinasivat kyllä päästä lentelemään täysin vapaasti, sillä sen verran vaikeaksi teos osoittautui. Antaakas kun kerron...

Berlin Alexanderplatz on ilmestynyt vuonna 1929 ja on alaotsikkonsa mukaan Kertomus Franz Biberkopfista. Sitä se todella onkin, mutta on se paljon muutakin. Luin kirjaa noin kuukauden ja viimeiset kaksi viikkoa pelkäsin, että vaikka kuinka yritän, en saa kirjaa luettua lukupiirin kokoontumiseen mennessä. Teos rönsyili ja vaati keskittymistä, enkä saanut luettua kuin kymmenisen sivua kerrallaan. Viimeiset 100 sivua lensivät melko tahtia, ja niiden ansiosta olen lopulta tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Mikä tässä kirjassa sai minut jatkamaan, vaikka lukeminen oli työlästä, oikeastaan lähes ylivoimaista?

Kirja kiinnosti minua kolmesta syystä: 1) kirja on klassikko, ja sitä pidetään kokeilevan, modernin kirjallisuuden (futurismin) esimerkkiteoksena, 2) erilaisten tekstilajien tunnistaminen ja kerronnan poukkoilu alkoi kiehtoa ja 3) lopulta kiinnyin päähenkilö Franz Biberkopfiin.

Kirjan alussa esitellään berliiniläinen työläinen Franz Biberkopf, joka vapautuu vankilasta lusittuaan neljä vuotta tyttöystävänsä taposta. Hän palaa Berliiniin, on täysin hukassa ja töitä vailla. Hänellä on kuitenkin yksi päämäärä: hän haluaa pysyä kaidalla tiellä. Aluksi näyttääkin hyvältä, mutta sitten se alamäki alkaa ja moukari nimeltä elämä yrittää murskata hänet.

Berlin Alexanderplatz on työläiskirjallisuutta olematta kuitenkaan puhtaasti sitä. Biberkopf edustaa työväenluokkaa, mutta enemmän kuin kunnon työläisiä, hänen tuttavapiirissään on rikollisia. Leipä yritetään ansaita tavalla tai toisella, mutta jos haluaa elämältä muutakin kuin voileipiä, kuten Franz Biberkopf haluaa, tuttavapiiriin alkaa  kertyä hämäräporukkaa. On sutenöörejä, huijareita ja ammattiroistoja, jotka ryöstävät arvotavaraa ja myyvät sitä edelleen. Roistojen joukossa on kuitenkin sympaattisia kavereita ja sitten todella pahoja tyyppejä, ja kirjaan saadaan näistä piireistä monenlaisia jännitteitä.

Toisena päähenkilönä kirjassa on Berliini. On raitiovaunuasemat, kapakat, tanssipaikat, mainokset, uutisotsikot, työmaat, teurastamo, kaupustelijat ja ihmiset, joiden keskusteluihin tai elämäntilanteisiin lukija heitetään varoittamatta. Sinne berliiniläiset myös jäävät, hankkimaan elantoaan ja pitämään kokouksiaan, sekä kommunistit että kansallissosialistit, ja historia kertoo, kummat vetosivat ensimmäisen maailmansodan hävinneen Saksan kansalaisiin vahvemmin. Berlin Alexanderplatz kertoo kuitenkin ajasta, jolloin työväestö suhtautui epäillen molempiin puolueisiin ja politikointiin ylipäätään.

Kirjan vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että erilaisten tekstilajien lisäksi kertojanäkökulma saattoi vaihtua kesken kaiken. Esimerkiksi dialogin sekaan on kirjoitettu puhujan sisäistä monologia, hänen ajatuksiaan ja tajunnanvirtaansa, kansanlauluja ja marssilauluja, joiden sanat pulpahtavat kulkijan mieleen. Döblinin tavoitteena oli luoda kollaasiromaani ja virittää romaanitaide vastaamaan futurismin taideihanteita, tavoittaa yhtä aikaa monta todellisuutta ja tapahtumaa, hakea ympäristöstä kaikki, mitä siinä tapahtuu. Tekstiä on vaikea seurata, mutta jos miettii itsensä kulkemassa kaupungin katua, ja yrittää tiedostaa kaikki ajatuksensa, joita päähän pälkähtää ja tekstit, joita silmiin osuu, se voisi olla jotain vastaavaa ajatusten sekamelskaa.

Kiittelen suomentaja Aarno Peromiestä, joka on vanginnut tekstiin myös sopivasti puhekielisyyttä, joka on Franzin omaa ääntä ja kieltä. Kertojanäkökulman vaihdos sujuu taitavasti: He jatkavat jutteluaan, Franz syö ja juo leppoisasti, ajattelee Linaa ja sitä ettei pikkutipu putoa nukkuessaan ja vilkuilee ympärilleen, kuka täällä piippua tupruttaa. Tänään hän myi lehtiä aika mukavasti, mutta kalsaa oli. Viereisestä pöydästä joku aina tiirailee, kuinka hän syö. Pelkäävät kai, että multa menee väärään kurkkuun. Oli kerran yks kundi, se söi makkaravoikun, ja kun se oli mahassa se muutti mieltään ja tuli vielä kerran ylös kurkkuun ja sanoi: ei ollut sinappia! ja vasta sitten se painui kunnolla sinne ales. Niin tekee kunnon makkaravoikku, jolla on hyvät vanhemmat. - - (S. 115 - 116.)

Lukupiirissä kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Työläs luettava se oli ollut lähes kaikille. Vain kaksi seitsemästä oli kokenut kirjan lopulta positiivisena tapauksena - minä olin toinen. Yhtä kirja ei kiinnostanut, toista kirjan ihmiset eivät kiinnostaneet, vaan he olivat kaikki vastenmielisiä. Lisäksi kirjan naiskuvaa moitittiin. Niin, kirjan keskeiset naishenkilöt ovat huoria. Minun mielestäni Berlin Alexandeplatzin naiset olivat avarasydämisimpiä ihmisiä, joita kirjallisuudessa on ehkä koskaan kuvattu. He olivat rakastettavia. Mirriä tai Evaa en unohda koskaan.

Kun nämä naiset myös aikansa vakuuttivat, kuinka ihana Franz, Fransu, oli, aloin uskoa heitä. Mitä siitä, että hän on tappanut tyttöystävänsä ja liikkuu epäilyttävässä seurassa! Hän on vilpitön mullikka. Tai no, vähän ehkä vilpillinenkin, mutta mitä pikkuseikoista -  ja niin siinä vain kävi, että lopussa itkin Fransuni elämää ja olin, hitto vieköön, kiintynyt häneen. (Sen siitä saa, kun lukee kirjaa kuukauden: henkilöihin kiintyy.)

Lukupiirissä käytiin myös keskustelua siitä, oliko teoksen 1920-luvun Berliinin kuvaus niin ansiokasta  kuin väitetään. Berliinin kävijät eivät tunnistaneet kaupunkia (en kuulu heihin, sillä pari yötä ohikulkumatkalla ei vielä tee kaupunkia tutuksi). Piirissä esitettiin olettamus, että kaupunkikuvaus voisi olla mistä tahansa kaupungista. Ehkäpä niin.

Kirja on ollut myös suosittu aikanaan. Miten se on voinut ollat suosittu - miten saksalaiset ovat selvinneet kirjan lukemisesta 1920-luvulla (sillä tuskin kirja on silloinkaan ollut helppoa luettavaa)?

Väitän, että jos vastaavanlainen kirja kirjoitettaisiin Tampereella nyt, tamperelaiset lukisivat sitä silmät kiiluen. He ohittaisivat tajunnanvirran, ohittaisivat kertojat, ehkä jopa Franzin (tai Matin), ja bongailisivat omat "Poke-stopinsa", eli etsisivät tutut bussireitit, tunnelityömaan, sillat, kapakat ja yökerhot, lukisivat Ilta-Sanomien otsikot, hyräilisivät tuttuja iskelmiä ja hittejä, kuulisivat Tammelantorin puheensorinaa ja kuuntelisivat varmaan myös Näsijärven aaltoja. Voin kuvitella, että 1920-luvulla kirja on ollut Berliinissä melkoinen hitti: Ruller, ruller ajavat ratikat, keltaisia perävaunuineen, yli puulla päällystety Alexanderplatzin, vaunusta hyppääminen sen liikkuessa on vaarallista. Rautatieasema on purettu maan tasalle, yksisuuntainen liikenne Königstrasselle Wertheimin ohi. Se joka haluaa itään, joutuu kiertämään pääpoliisiaseman takaa Klosterstrassen kautta. Junat kolistelevat asemalta kohti Jannowitzin siltaa, veturi päästää ylhäällä höyryä pois, se seisoo nyt tarkalleen Prelaatin kohdalla, Schlossbräu, sisäänkäynti kulman takaa. (S. 210.)

Döblinin, juutalaisen kirjailijan, kohtalona oli maanpako muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen. Ilmeisesti kokeilevan modernisminsa takia Döblin jäi taustalle, kun Saksan 1920-luvun kirjailijoita pantiin myöhemmin paremmuusjärjestykseen. Thomas Mann hänen aikalaisistaan saavutti jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Döbliniä kyllä kannattaa lukea, sillä Berlin Alexanderplatz on modernisuudessaan aivan lyömätön ja jo sellaisenaan kiinnostava. Kaupanpäälle tulee Franz Biberkopfin elämä, ja tietyn pisteen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa. Kertoja, joka välillä tekee itsensä näkyväksi, toteaa: Me olemme päässeet tämän kertomuksen loppuun. Siitä tuli pitkä, mutta sen täytyi laajentua ja yhä vain laajentua, kunnes se saavutti sen lakipisteen, sen käännekohdan, joka vasta valaisee kokonaisuutta. (S. 556.)

Veikkaan, että Berlin Alexanderplatzin jälkeen olen valmiimpi tarttumaan sellaisiin haasteisiin kuin James Joycen Ulysseus tai Volter Kilven Alastalon salissa. Berlin Alexanderplatz on samalla tavalla kirjallinen runsaudensarvi kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on. Olen tyytyväinen, että luin Döblinin klassikon, vaikka tiukkaa tekikin. Se, että jouduin kamppailemaan oman lukutaitoni ylärajoilla, teki minulle hyvää.

Osallistun Berlin Alexanderplatzilla Kirjabloggaajien klasikkohaasteen kolmanteen osaan. Haastettta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi. Klassikkohaasteen ensimmiseen osaan luin J. R. R. Tolkienin Hobittin ja toiseen osaan Voltairen Candiden. Pidin Berlin Alxanderplatzista paljon enemmän kuin Hobittista, joka oli mielestäni paljon tylsempää luettavaa ja jota luin puolisen vuotta. Kaikissa näissä kirjoissahan käydään jonkinlaista matkaa, Hobitissa ja Candidessa ihan konkreettisesti. Frans Biberkopfin matka puolestaan kulki ihmisen sisäisiä polkuja eikä perille pääsystä ole tietoa.

Tarukirjan  Margit on myös lukenut Berlin Alexanderplatzin hyvin samanlaisin tunnelmin kuin minä. Kuittaan Berlin Alexanderplatzilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.