Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista, 1893
Alkuteos: tarinat on todennäköisesti koottu eri teoksista (esim. Plain tales from the Hills, 1888)
Suomentaja: Aino Malmberg
Kustantaja: Otava
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: Project Gutenbergin ilmainen sähkökirja




Joken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste on tuonut eteeni kiinnostavia teoksia, sillä otin tavoitteekseni, että luen eri nobelistien kirjoja, enkä yhtään saman kirjailijan teosta. Näin saisin haasteen kautta luettua uusia, itselleni ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia.

Rudyard Kiplingin (1865 - 1936) Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista oli kesän lukumaratonkirjojani. Se valikoitui luettavaksi monesta syystä, eikä Joken haaste ollut ainut syy. Latasin nimittäin maratonkirjani nyt sähkökirjoina uudelle lukulaitteelleni, koska maratoonasin mökillä, enkä halunnut raahata isoa kirjapinoa mukanani. Projekti Gutenbergin ilmaiset sähkökirjat sisälsivät yllättäen aika monen nobelistin teoksia, joten tartuin niihin. Valikoin lyhyimpiä kirjoja luettavakseni, koska maratonin ajan pitää pysyä hyvä lukuvire yllä - ja minulla se pysyy parhaiten, kun vaihtelen luettavaa.

Rudyard Kiplingin tunnetuin teos on Viidakkokirja, joka sijoittuu Intian viidakkoon. Kiplingin novellikokoelma johdatteli myös nimensä mukaisesti Intiaan,1800-luvulle, Britannian suurvallan kulta-aikaan. Kertomukset ovat siirtomaaherruuden värittämiä tarinoita ja sattumuksia, joiden päähenkilöt ovat suurimmaksi osaksi brittejä. Vain muutama alkuperäisintialainen pääsee tarkan kuvauksen kohteeksi.

Kipling on britti, joka syntyi Intiassa. Hänestä tuli arvostettu lehtimies ja maailmanmatkaaja, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1907. Kirjailija kaipasi koko elämänsä takaisin synnyinmaahansa ja hänen tunnetuin tuotantonsa kertookin juuri Intiasta. Polittisilta näkemyksiltään Kipling oli konservatiivinen ja näissäkin teksteissä on jäänteitä rotuajattelusta, joka puistattaa 150 vuotta myöhemmin. Mutta on niissä myös luettavissa aito rakkaus tuohon eksoottiseen maahan.

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista on paikoin kuin paljastuskirja, jossa brittien seurapiirien salaisuudet tuodaan julki. Intialaiset rakastajattaret ja brittien keskinäiset syrjähypyt tuntuvat olleen yleisiä, ja Kipling ottaa tarinoista kaiken irti. Voisin kuvitella, että emämaassa on mietitty, kuka kukin on, ja ehkäpä on tunnistettukin avainhenkilöitä.

Mutta jotenkin tämä nobelisti tekee paljastuksensa tyylillä. Hän ei sorru ylidramaattisuuteen tai brutaaleihin yksityiskohtiin, vaan kertoo tarinansa lämpimästi ja melkoisella huumorilla höystettynä. Tarinoinnissa on myötätuntoa ja kertomisen iloa.

Löysin montakin suosikkinovellia näiden 15 kertomuksen joukosta. Kokoelma alkaa tarinoista pisimmällä ja kauneimmalla, nimeltään Ilman kirkon siunausta. Siinä brittiläinen virkamies ostaa itselleen salaisen rakastajattaren, vain 15-vuotiaan Ameeran. Suhteesta kasvaa onnellinen, suuri rakkaustarina, jota luin henkeäni pidättäen ja liikuttuneena. Näin siitäkin huolimatta, että alkuasetelma on kammottava ja tytön äiti on varsinainen noita-akka. Kokoelma sisältää muitakin epäsäätyisiä rakkaustarinoita, joissa intialaisnaisten suhteet brittimiehiin on kuvattu tuhoisiksi. Mutta eivätpä brittien keskinäisetkään romanssit ole ruusuilla tanssimista, vaan kolmiodraamoja ja raastavia kohtaloita riittää.

Nuoren sotilaan kohtalo novellissa Mennyttä kalua jäi melko hurjana mieleen. Kipling luetteleekin tarinassaan pitkän listan ironissävytteisiä ohjeita brittisotilaille ja virkamiehille: Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoinen (s.67).

Aikakauden ilmiöihin kuuluu tietysti myös lähetystyö. Sen vaikeuksia ja turhuutta Kipling kuvaa hersyvän hauskasti novellissa Dungaran tuomio. Lähetystyöntekijöiden tehtävän hän kuvaa yksinäiseksi ja vaaralliseksi työksi Intian viidakossa, jossa kutsumuksen toteuttamisen tulokset ovat olemattomat: Valkosen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin (s. 38).

Erityisen taitavasti Kipling tavoittaa pienen pojan tuntoja ja tekemisiä novelissa Wee Willie Winkie. Urhoollinen brittipoika sai täydet sympatiani, ja voisin kuvitella, että Kiplingin lapsikuvaukset vetävät vertoja Teuvo Pakkalan tyylille. Niitä lukisin mielelläni lisääkin, sillä ne ovat ehkä kestäneet aikaa paremmin kuin rotuajattelun värittämät aikalaiskuvaukset.

Kiplingin tarinoiden perusteella elämä Intiassa 1800-luvulla oli kuumaa ja arvaamatonta. Oli vaurautta ja huvia, mutta myös köyhyyttä ja koleraa. Vastakohtaisuuksia ja värikkäitä tapahtumia riitti. Lukumaratonkirjaksi tarinat sopivat vallan mainiosti, sillä hyytävän kylmästä juhannussäästä oli mukava vierailla jossain aivan muualla. Mitään huikaisevaa lukukokemusta tästä ei syntynyt, mutta varsin tyytyväinen lukija kyllä olin. Oman aikansa ja ajattelutapansa edustajana Kipling oli valaiseva. Tunnen lukeneeni hyvin brittiläistä kirjallisuutta.

Aino Malmbergin suomennos on välillä turhan kirjaimellista. Muutamat sanonnat oli käännetty niin sekavasti, että ajatus katosi. Brittikulttuuri saati Intian eksoottisuudet ovat varmastikin olleet suomentajalle vieraita. Tarinoiden tunnelma ja huumori välittyvät kuitenkin taidokkaasti. Vanhan kirjan lukeminen juuri vanhana suomennoksena on herkullinen kokemus, osa lukunautintoa.

Sähkökirjalaitokseen oli jäänyt turhan monia kirjoitusvirheitä, jotka eivät voi olla pelkästään vanhan suomennoksen syytä. Paikoin niitä oli häiritsevän paljon, mutta toisaalta - kuten Kiplingkin opettaa - Intiassa täytyy olla suurpiirteinen!

Arvid Järnefelt: Isänmaa

Arvid Järnefelt: Isänmaa, 1893
Kustantaja: WSOY, 1926
Sivuja: 320
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Arvid Järnefeltin Isänmaa on aatehistoriallinen romaani. Kirja vie lukijansa keskelle 1800-luvun lopun aatteellisia myrskyjä ja suomalaisen yhteiskunnan orastavaa rakennemuutosta. Kuohunta yliopistossa on suorastaan jännittävää seurattavaa, kun käydään kielisotaa fennomaanien ja svekomaanien välillä. Lukija voi siirtää itsensä Helsingin yliopiston luentosalin kiihkeään tunnelmaan, jossa kielikysymyksestä ja isänmaasta pidetään innoittavia puheita kaasulamppujen hohteessa. Näissä kuvauksissa kirja on kuin dokumentti. Aatteelliseksi esikuvaksi (ja kirjassa vilahtavaksi julkkikseksi) nousee J. V. Snellman, jonka merkitys kansallisuusaatteen ja sivistysaatteen hengennostattajana korostuu.

Ennakolta tiesin, että Arvid Järnefelt sai tuotantoonsa ja elämäänsä paljon vaikutteita tolstoilaisuudesta. Tolstoilaisuudessa korostuvat sekä tasa-arvoisuus, lähimmäisenrakkaus että vaatimaton elämäntapa. Arvid Järnefelt otti aatteen omakseen - siirsi ihanteensa omaan elämäänsä. Niinpä hän kulttuurisuvun kasvattina teki jotain radikaalia ja hakeutui maisteriskoulutuksen saatuaan muun muassa suutarinoppiin. Odotin Isänmaan olevan jonkinlainen pamfletti, ehkä julistuksenomainen tutkielma jopa! Mutta kirja osoittautuikin kaunokirjalliseksi romaaniksi, jossa tosin aatteellinen pohdinta on päähenkilön elämän keskipisteenä.

Isänmaan päähenkilö Heikki Vuorela on kotoisin maalta. Eletään aikaa, jolloin maaseudulla vastustetaan koulujen perustamista, koska sivistyksestä ei katsota olevan mitään hyötyä. Kaupungistumisen ja teollistumisen nähdään tuovan vain huonoja elämäntapoja ja turvattomuutta. Käsite "isänmaa" on vasta tulossa tutuksi tavalliselle kansalle ja tuntuu olevan lähinnä herrojen hömpötystä. Koulutetun väen, usein juuri pappien, kautta sivistyksen aate levisi maalaispitäjiin ja kouluja alettiin vähitellen perustaa.

Heikki Vuorela on vanhan talonpoikaissuvun ainut perillinen, joka rovastin painostuksesta lähetetään Helsinkiin kouluun, koska omassa kotipitäjässä ei vielä ole koulua. Näin rovasti juttelee Vuorelan isännälle, Heikin isälle: Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystävien toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartiona. (S. 34-35.)

Niinpä Vuorelan vanha isäntä ikään kuin uhraa poikansa isänmaalle lähettäessään hänet kouluun Helsinkiin. Isänmaa näyttääkin kipeästi sen, kuinka koulutus vie väen mennessään (kuten edelleenkin). Vuorelan isäntä odottaa ja jopa painostaa maisterispoikaansa palaamaan Helsingistä jatkamaan tilan isäntänä. Heikki palaakin, mutta vaikuttamisen halu, halu tehdä jotain suurta isänmaan hyväksi, polttelee häntä, vaikka kodin maanviljelystöissä hän tuntee myös onnea. Tuohon aikaan  nuoret ylioppilaat todellakin uhrasivat itsensä ja työnsä kotimaalle ja kansalle, ja siinä työssä Heikkikin haluaisi olla mukana.

Heikki Vuorelan elämässä näkyy koko kansallisuusaatteen hurja palo, sen väljähtyminen ja sitten taas valaistuminen. Samalla seurataan päähenkilön henkistä kasvua nuorukaisesta vakaaksi aikuiseksi. Heikki Vuorela kokee Helsingin piireissä kuuluvansa alempaan yhteiskuntaluokkaan, sillä vaikka hän on yliopisto-opiskelja, hän on vain tavallista talonpoikaissukua, ei aatelis- tai kulttuurisukujen kasvatti. Hän huomaa kuitenkin, että omilla teoillaan hän saa ihailua osakseen ja hänessä herää todellinen halu tehdä jotain isänmaan hyväksi. Voisi sanoa, että Heikissä tuo palo on aidompaa ja pyyteettömämpää kuin monessa hänen opiskelutoverissaan.

Aatteellinen kypsyminen on kirjan ehdoton pääteema. Heikki Vuorelan opiskelutoverien kautta päästään kurkistamaan 1800-luvun lopun sivistyneistön elämäntapoihin ja aatteiden muuttumiseen. On suorastaan huvittavaa, kuinka päähenkilö moittii 1800-luvun lopun nuorison muuttuneen isänmaan edestä uhrautujista oman edun tavoittelijoiksi. Materian voitto hengestä vaivasi jo tuon ajan keski-ikäistyviä ihmisiä!  Näiltä osin teos onkin varmaan pitkälti realistinen. Kirjassa oli kuitenkin paljon romanttisia piirteitä. Päähenkilön rakkaussuhde oli kuvattu hyvinkin romanttiseksi ylevien tunteiden vellonnaksi. Maanviljelystyöt ja talonpoikaiselämä tuntuivat tarjoavan ainoan todellisen onnen ja tasapainoisen elämän mallin. Lisäksi luonto oli päähenkilölle tärkeä ja myötäili hänen tunteitaan. Toisaalta luontokuvausta voi pitää suomalaisen kirjallisuuden ominaislaatuna, sillä taas kerran, suomalaisessa klassikkoteoksessa luontokuvaus on aisteja hivelevää.

Isänmaa ei ollut kaunokirjallisesti häikäisevä teos, mutta aikakautensa kuvaajana arvokas kokonaisuus. Aatteen palo, ihanteet ja vilpitön ponnistelu isänmaan hyväksi ovat asioita, joita ei nykypäivän itsekkäässä ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa tapaa. Siksikin tätä oli virkistävä lukea.

Arvid Järnefelt on mielenkiintoinen kulttuuripersoona. Järnefeltien perhe on kokonaisuudessaan vaikuttanut paljon suomalaiseen kulttuuriin, joten taidan etsiä käsiini myös Arvid Järnefeltin kirjoittaman Vanhempieni romaanin. Luulenpa, että Järnfeletin tuotanto kokonaisuudessaan olisi mitä mainiointa ajankuvaa, johon vielä palaan. Kirjassa on paitsi ajankuvaa myös jotain ajatonta, joka on lumonnut myös Amman, jonka juuret ovat maalla. Historian ystäville Järnefelt on ehdottomasti tärkeä kirjailija.