Alkuteos: A Christmas Card, 1978
Kuvittaja: John Lawrence
Suomentaja: Kaarina Helakisa
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Me teimme kaikkea sitä, mitä nyt jouluisin tehdään. Avasimme lahjapaketit ja saimme aikaan käärepaperien ja nauhojen ja repeytyneiden pahvilaatikkojen sekasotkun. Söimme joulukalkkunan ja kiittelimme hyvää onneamme. Koko päivän paloi tuli, pyhäisenä ja hilpeänä, ja sen laulu soi savuhormissa kuin enkelin ääni ikään. (S. 76.)
Paul Theraux'n Joulukortti on ollut kirjahyllyssäni vuodesta 1981, jolloin sain sen tädiltäni joululahjaksi. Olen yrittänyt lukea siitä muutaman kerran, mutta se osui pahasti Runotyttö-aikaani, jolloin olin kiinnostunut vain tyttökirjoista tai Enid Blytonin salapoliisisarjoista. Myöhemmin kirja jäi lastenkirjalaatikkooni, josta sen löysin, kun järjestelin lastenkirjahyllyä omille lapsilleni. Silloin ymmärsin piteleväni kädessäni aarretta.
Nyt tuli aika lukea aarre. Ja aarre se on, uskokaa pois! Kainalooni käpertyneet joululapseni kuuntelivat tarinaa silmät pyöreinä ja hiirenhiljaa. Jokainen kirjan kuva piti tutkia tarkkaan. Kyllä meitä pelotti ja kyllä meitä jännitti - sopivasti. Ja myös se kaikista tärkein, eli joulun ihmekin, meidät saavutti.
Joulukortti on joulutarina, totta kai. Nelihenkinen perhe lähtee merenrantahuvilalle joulunviettoon. Perheen isä on ollut pitkään ulkomailla ja haluaa tarjota pojilleen elämyksen erämaasta, takkatulesta ja reippaasta ulkoilusta. Hän kertoo automatkan alussa pojilleen, yhdeksänvuotiaalle Marcelille ja tämän pikkuveljelle Louisille, ihmeellisistä seikkailuistaan. Hänen tarinansa tuntuvat olevan silkkaa taikuttaa: "Mitä on taika? Sitä se on, että jotakin näytetään toteen - ei välttämättä niin että sen ymmärtäisi vaan niin että siihen uskoo." - - "Kaikkialla on taikuutta", isä sanoi. (S. 6 - 7.)
Kuinka ollakaan, perhe eksyy lumimyrskyssä. He löytävät kuin ihmeen kaupalla majatalon, jossa heitä isännöi kookas, mustapukuinen mies. Aamulla mies on poissa ja jäljellä on vain joulukortti, jonka avulla perhe löytää oman vuokramökkinsä. Joululoman aikana joulukortin kuva muuttuu ja opastaa heidät paikasta toiseen: Kortista olimme nähneet talon ja paluutiet. Se mies oli siirtänyt taikamahtinsa korttiin. se oli hänen lahjansa meille. Meidän piti ymmärtää lahjan arvo, jotta kortin voima säilyisi. (S. 45.)
Enempää en halua kertoa, jotta hankkisitte kirjan käsiinne ja lukisitte sen. Kirjassa kaikki ei mene amerikkalaisen upeasti, vaan joulunhenkeä pitää etsiä. Pienet pojat kokevat seikkailun, ja Marcel ymmärtää joulun suuruuden.
Joulukortti istuu myös suomalaiseen jouluun, vaikka varsinainen juhlapäivä on kirjassa tietysti joulupäivä, meillä jouluaatto. Hiukan ihmettelin, että teoksessa joulupuuksi haettiin metsästä mänty. Luulin ensin, että kyseessä on käännösvirhe, mutta kirjan kuvassakin on selvästi piirretty mänty. Hällä väliä - havupuu kuin havupuu. Kaarina Helakisan suomennos toimii mukavasti. Tarina on selkeä ja taikuus välittyy salaperäisenä, kuten pitääkin. Kirjan kuvitus taas on jotenkin 70-lukulainen, vähän suttuinen ja hämyisä, mutta juuri sopivasti. En oikeastaan voisi tähän kirjaan muuta kuvitellakaan, vaikka esimerkiksi kirjan kansi ei pieniä lapsia houkutakaan kirjan ääreen. Ehkäpä hyvä niin. Kirja pitäisikin kuulla ensimäisellä lukukerralla ääneen luettuna. Sen verran jännittävä se on.
Paul Theroux on amerikkalainen kirjailija. Hän syntyi Massachusettissa 1941 ja asuu nykyään Lontoossa. Hän on tunnettu matkakirjoistaan, esimerkiksi Suuri junamatka (suom. 1980) ja Moskiittorannikko (suom. 1982). Niitä en ole lukenut, mutta melkoinen into niiden etsimiseen heräsi tämän pienen joulukirjan luettuani. Nyt, 30 vuotta sen jälkeen, kun sain Joulukortin joululahjaksi, se löytyi osaksi jouluani. Eikös sekin ole suoranaista taikuutta!
