Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Merenkulkija

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Merenkulkija, 2015
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 38
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Merenkulkija on yhtä laadukas, kuin sarjan ensimmäisetkin osat Puuseppä ja Ritari, ja sarjalle toivoisi totisesti pitkää ikää.

Meillä Merenkulkijasta nauttivat kaikki lukijat, kuten muistakin osista. Luin kirjaa ensin ääneen kymmenvuotiaille lapsille, jotka lukivatkin kirjan saman tien itse loppuun. Kahdeksanvuotias poika puolestaan luki kirjan itsekseen kannesta kanteen. Kirjan juoni on sen verran jännittävä, että se on luettava yhdeltä istumalta.

Kuten aikaisemmissakin Puiden tarinoita -kirjoissa, on nytkin kyse elämästä ja kuolemasta. Tarinat eivät siis sovellu aivan pienille lukijoille, mutta yli viisivuotiaat saavat näistä jo paljon irti. Yläikärajoitusta ei puolestaan sitten olekaan, sillä aikuisillakin on näistä tarinoista paljon opittavaa.

Nyt ollaan kaukana puurajalta, suolarannikolla, jossa ei puita kasva - enää. Meri välkehtii ja hiekkaa riittää. Kylä saa elantonsa keräämällä rannalta vuoroveden paljastamaa suolaa. Hiekasta kaivetaan myös meripihkaa, muinaisten puiden verta, jonka meri ja hiekka ovat hioneet kullanhehkuiseksi, läpikuultavaksi aarteeksi.

On kaksi veljestä. Toinen veljeksistä kaipaa rikkauksia, joilla parantaa myös kylän elämää, toinen kaipaa merille. Toinen on valmis uhraamaan kylän pyhät kalleudet, meripihkan, saavuttaakseen valtaa ja kunniaa, toinen tyytyisi laivaan. Toinen on malttamaton, toinen on sinnikäs.

Puiden tarinoiden sanoma on lohdullinen ja toiveikas. Ihmiset eivät pysty kaikkeen. Ahneus tuhoaa onnen, ja ihmiset tarvitsevat ihmeitä elämäänsä. Puut, luonto, on ihme, joka ihmisten pitäisi huomata ja arvostaa:
Basaarikauppias selitti, että Prinssin saamat siemenet olivat peräisin itsestään suuresta Maailmanpuusta, joka aikojen alussa kasvoi maailman keskipisteessä. Yksi puun haaroista antoi ihmisille katon pään päälle, yksi antoi tulen. Kolmas, se haara, josta nämä kolme siementä olivat peräisin, auttoi ihmisen ylittämään vesiä ja asuttamaan koko maailman. Juuri tämän oksan kappaleista muodostettiin muinoin ensimmäiset veneet ja laivat, ja sen versoista olivat kasvaneet kaikki ne puut, jotka olivat omiaan laivan rakentamista varten. Sillä ne olivat puita, joita meri rakasti yhtä syvästi kuin omia aaltojaan. (S. 12.)

Taas kerran sanat eivät riitä kuvaamaan Ville Tietäväisen kynänjälkeä. Jokainen kirjan kuva on kuin itsenäinen taideteos, jota voisi katsella vaikka kuinka kauan. Värit hehkuvat, vaikka niitä on käytetty maltillisesti. Piirrosjälki on huolellisesta ja elävää.

Merenkulkijan tarina on hidastempoinen, kuten puiden tarinat ovat, ja siinä on selkeä opetus, kuten saduissa pitää olla. Sen loppu on ihmeellinen, sellainen, jonka jokainen unelma ansaitsisi!


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Merenkulkija on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa ja Yöpöydän kirjat.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Ritari, 2014

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 31

Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kivinen tie kuljetti Prinsessan seurueineen yhä ylemmäksi. Lopulta he saapuivat usvan peittämälle ylängölle lähellä vuoren huippua. Tien laidalla heitä vastaan tuli kivistä ja laudan pätkistä kokoon kyhätty merkillinen rakennus, joka natisi vanhuuttaan usvan keskellä. Kun Prinsessa laskeutui hevosensa selästä, hän tunsi miten maa hänen jalkojensa alla vavahteli. Maankuoren levoton liike mursi kiviä irti edessä olevan rakennuksen huterista seinistä. (S. 24.)

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen satukirjasarja Puiden tarinoita on edennyt toiseen osaansa. Ensimmäisen sadun nimi oli Puuseppä, ja se oli kerrassaan loistava lukukokemus. Niinpä tartuin tähänkin kirjaan suurin odotuksin - enkä pettynyt.

Uusimman sadun nimi on Ritari. Kannen kuva on tuttu jo sarjan ensimmäisestä osasta, ja kuten kansi ja sarjan nimi lupaavat, nytkin satu kietoutuu puun ympärille. Mutta ei kuitenkaan aivan kirjan alusta lähtien...

Kaikki alkaa siitä, että julma lohikäärme pitää pohjoista valtakuntaa pelon vallassa. Se on sulatellut viimeistä ateriaansa (johon kuuluivat sekä vanha kuningas että puolet kansasta) vuosikymmeniä ja sen odotetaan heräävän pian taas syömään. Urhoolliset ritarit ovat yrittäneet surmata sen, mutta pedon luolasta ei kukaan ole palannut. Lopulta kuninkaan perillinen, joka on pienestä pojasta lähtien harjoitellut taistelutaitojaan vain surmatakseen lohikäärmeen, lähtee matkaan.

Ritari on täynnä sadun taikaa, ja se nojaa vankasti sadun kerronnan perinteeseen. Siinä sen viehätys juuri onkin. Henkilöinä on perinteisen sadun hahmoja eli ritareita ja kuninkaita, lohikäärme ja prinsessa. Sadun juonikin on tiivistettynä perinteisen sadun juoni: valtakunta pitää pelastaa ja prinsessa saa puolison. Jonkinlaisen.

Iiro Küttnerin käsissä juoni polveilee yllätyksestä toiseen, kuten kunnon sadussa pitääkin. Lukija ei voi arvata, millaisten valintojen eteen kirjan henkilöt joutuvat ja miten he selviävät. Käänteet ovat niin hämmästyttäviä, että lukijan tekisi mieli huutaa, että "ei tässä näin saa käydä". Jä käy kuitenkin. Lopussa voi vain nöyränä ihastella sadunkertojan taitoja. Juoneen piilotettu teema ajan kulumisesta riipaisee aikuislukijan mieltä.

Siinä missä kirjan tarina hivelee sielua, siinä kirjan kuvitus hivelee silmää. Ville Tietäväisen tummasävyiset kuvat tukevat tarinaa tavalla, joka vie lukijan mukanaan lohikäärmeen luolaan ja karuun vuoristoon.

Luin kirjan iltasatuna 9-vuotiaille lapsille, joille on luettu paljon satuja. Nyt ei tullut herkkää ja kaunista prinsessasatua, vaan enemmänkin alkuperäisistä Grimmin saduista ja muista kansansaduista tuttuja julmiakin juonenkäänteitä. Mieleeni tulivat myös Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Hobitti.

Kyllä tekee lapsille hyvää. (Ehkä en alle viisivuotiaille kuitenkaan lähtisi näitä satuja lukemaan.) Puhumattakaan siitä, miten aikuinen nauttii sekä sadusta että sen luomasta tunnelmasta. Jos saa nykylapset kuuntelmaan hipihiljaa ja silmät selällään kunnon satua, voi uskoa hetken heidän kanssaan siihen, että hyvä voittaa pahan sittenkin - ajan kuluessa.


Ritari on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja (Kiitos lainasta, Sara! <3), Kirjojen keskellä (jossa kerrotaan 8-vuotiaan eläytymisestä) ja Kirjakko ruispellossa. 

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä, 2014
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Käsissäni on kirja, jonka ojentaisin mielelläni jokaiselle vastaantulijalle käteen. Olenkin ikionnellinen, että rakas ystäväni toimi juuri näin, eli ojensi minulle Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen kirjan Puuseppä. Teos on ensimmäinen osa Puiden tarinoita, joita toivottavasti tulee monta lisää.

Miksi haluaisin lahjoittaa jokaiselle vastaantulijalle juuri tämän kirjan? Siksi, että samalla lahjoittaisin heille kaiken tämän:

Esine. Puuseppä on esineenä ylistys esineelle nimeltä kirja. Ville Tietäväisen taidokas kuvitus, kirjan anfangit, vinjetit, kansi, sisälehdet, kirjanmerkki - esine on huolellisesti tehty kirja.

Puu. Tarvitseeko tätä suomalaiselle selittää? Puusepässä puu on sekä rakennusmateriaalia että osa luontoa. Kirja on muodoltaan kuin laudanpätkä ja lisäksi tuntuu karhealta.

Luonto. Ne puut, mutta myös kaikki muu. Miten sitä pitäisi kunnioittaa. Luontoon liittyy kirjan tärkein opetus.

Aika. Kirjan verran aikaa, lapselle omistettua aikaa, elämän mittainen aika.

Työ. Käsityö, intohimoinen suhde työhön, elämäntyö. Puuseppä on ylistys työlle ja toisten tekemän työn arvostamiselle ja näkemiselle. Mutta tähän kohtaan liittyy myös kirjan toiseksi tärkein opetus.

Äidinkieli. Kaunis suomen kieli viettelee mukaansa.

Ajatteleminen. Puuseppä pakottaa ajattelemaan.

Kauneus. Puuseppä on kaunis sekä ulkoasultaan että sisällöltään.

Satu. Hallittu muoto, turvallinen ja ikuinen muoto, joka yhdistää aikuiset ja lapset. Iiro Küttner osaa kertoa sadun.

Ihme. Niitäkin tapahtuu.


Puuseppää on luettu useissa blogeissa. Saralla on blogissaan paitsi hieno arvio kirjasta myös upeat kuvat, joissa kirjan kauneus pääsee oikeuksiinsa. Kiitän Saraa kaikesta, mitä kirjan mukana sain! Myös Lumiomenan Katja, Mari A, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä Maija ihastuivat satuun.

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Aino ja Ville Tietäväinen
Sivuja: 48
Mistä minulle: messuostos

Unessa riippusilta meni sellaisen samean veden alle. Siinä sillassa ei ollut kaiteita. Pelotti ihan hirveästi. Otit kädestä kiinni ja talutit veden alle...
Toisella puolella noustiin vedestä ihan märkinä. Kellanvihreää kuplavettä oli mennyt suuhun. (S. 47.)

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta voitti viime lauantaina Tulenkantaja-palkinnon Vihtorin kirjaston kirjamessuilla Tampereella. Kirja voitti myös Blogistanian Kuopus 2013-äänestyksen ja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kaikki nämä huomionosoitukset ovat ansaittuja. Toivonkin nyt kirjalle menestystä myös ulkomailla, sillä Tulenkantaja-palkintoraadin mukaan mitään vastaavaa ei ole ulkomailla vielä nähty. Raati oli yksimielisesti hyvin vaikuttunut teoksen ainutlaatuisuudesta.

Ilman viikonlopun kirjamessuja teos olisi mennyt minulta ohi, sillä kaikista kehuista huolimatta pidin kantta turhan synkkänä ja ajattelin, ettei kirja ole perinteinen lastenkirja. Eikä se olekaan. Mutta mikä se on, kun siinä on sarjakuvaakin, mutta ei pelkästään sitä? Osaisinko lukea sitä? Tarvittiin siis vielä yksi palkinto ja hurmaavat isä ja tytär paikan päälle vakuuttamaan minut kirjan hyvyydestä. Mutta onneksi näin paksuun kalloonkin menee lopulta tieto siitä, että kyseessä on aivan erityislaatuinen helmi.

Ville Tietäväinen kertoi Vihtorin kirjamessuilla kirjan tekemisestä: Koska heidän perheessään isä on se, joka hoitaa yöheräilyt, hän joutui kohtaamaan myös lapsen öiset painajaiset. Isän ajatus oli, että kun pahan unen kertoo, se ei enää palaa. Niinpä hän kuunteli tyttärensä unet ja sai idean niiden piirtämisestä ja kirjoittamisesta. Sekä isä että tytär piirsivät niitä ja niistä piti tulla alun perin digikirja lähipiirille. Mutta niin ei käynytkään. Onneksi - ja seuraa perustelut:

Lapsiperheissä on paljon yöelämää: nukutaan, heräillään, itketään, huudetaan, imetetään, narskutellaan hampaita, lääkitään kasvukipuja, vaihdetaan sänkyä, vaelletaan ja nähdään pelottavia unia. Lapsen painajaisen edessä on aina yhtä avuton olo. Silloin tällöin olen kuullut omankin lapseni suusta Ainon repliikin: En voi kertoa. Uni on ollut niin pelottava. Tarvitaan joskus pitkäkin houkuttelu, että unen kauhein asia saadaan esille ja siitä voidaan vaihtaa muutama lohduttava sana, jotta päästään taas nukkumaan. Kysyy malttia kello 02.00. Ainon isällä tätä malttia on ollut, ja siitä kertovat hauskasti teoksen siniharmaasavyiset sarjakuvat, joissa isän väsymys on suorastaan tarttuvaa ja Ainon uninen, säikähtänyt olemus niin hauras.

Sarjakuvissa on annettu kaunis malli meille aikuisille: näin luodaan lapselle turvallisuutta ja kunnioitetaan lapsen mielikuvitusta. Kertoessaan kirjasta Ville Tietäväinen korosti, että se on faktaa - Ainon unet ovat todellisia ja nähtyjä. Aino oli ollut hyvin tarkka niiden oikeasta kuvituksesta. Unet ovat lapselle täyttä totta, ja se kannattaa lohduttavan aikuisenkin muistaa. Ville Tietäväinen kuvaa pahoja unia ihmisten kollektiivisen alitajunnan tuotteiksi. Ne ovat yhteisiä pelkoja. Vasta puhutusta painajaisesta tulee vain pahaa unta.

Sain kirjamessuilla kirjaan omistuskirjoituksen lapsilleni tervehdyksellä "Hyviä unia". Aino piirsi omistuskirjoitukseen kauniit sydämet. Kerroin kotona tytöilleni, että Aino on samanikäinen kuin he, ja Ainon piirrokset kiinnostivat heitä kovasti. Sydämistä ja kuvista pidettiin paljon ja kirjaa piti ruveta heti lukemaan. Vähän yllättäen tyttöjä eivät kauheimmatkaan unikuvat tuntuneet ahdistavan tai pelottavan. Ehkä 8-vuotias on jo tottunut painajaisiin. Mutta lisäksi huomasin, että oli syntynyt kunnioitus taiteilija Aino Tietäväisen tuotantoon ja siitä oli saatu inspiraatiota. Eilen nimittäin meillä aloitettiin kahden kirjan kirjoittaminen. Toinen tytär kirjoittaa esikoisteostaan, toinen kamppailee toisen kirjan julkaisemisen paineiden alla (ensimmäinen syntyikin mielestäni turhankin helposti, sillä se on kirjoitettu käsialalla aikana, jolloin hän ei osannut edes lukea).

Sen sijaan vilkas eskaripoikani selvästi jännitti kirjaa. Kuvien selailun ja kirjan nimen perusteella häntä suorastaan pelotti. Mutta lukeminen oli vapauttavaa: Aino-tyttö on nähnyt näin hurjia unia ja uskaltanut piirtää kuviakin niistä. Lukemisen jälkeen mietittiin, mikä oli pelottavin uni. Eniten poikaa pelotti tulipalouni, mutta myös pommilla ja pyssyllä uhkailijat. Hänen mieleensä on jäänyt isän piirtämä kuva Ainosta, joka polkee hädissään kolmipyöräänsä. Poika osasi selvästi asettaa itsensä Ainon tilalle ja ymmärsi hädän. Tämän takia kirjallisuutta pitää lukea lapsille!

Kirjan jokaisella aukeamalla on toinen toistaan kammottavampia unia, mutta koska ne ovat myös unimaisen järjettömiä, niille saattoi välillä jopa nauraa. Isi istuu muurahaispesään yhä uudestaan, hölmöt poliisit eivät hoida hommiaan ja pelottava jättiläinen on melkoinen valepukki. Joka aukeamalla on myös sarjakuvana isän ja tyttären keskusteluja. Ne rauhoittivat ja palauttivat unien maailmasta todellisuuteen.

Painajaiset on kuvattu värikkäinä, mutta niiden hallitsevin värisävy on ruskea. Välillä punainen ja keltainen hohkaavat. Tyttären ja isän piirrokset sekoittuvat, Ainon kynänjälki vaihtuu isän kynänjäljeksi. Kirjan kannet kertovat Ainon unesta nekin. Koska olin aiemmin nähnyt vain etukannen, jossa isä ja tytär ovat ehkä pahaa aavistamatta astelemassa synkkään virtaan, oli helpotus nähdä kirjan takakansi, jossa isä ja tytär nousevat edelleen käsi kädessä ylös virrasta. Lapsi voi sukeltaa pahoihin uniin turvallisesti, jos häntä jaksetaan kuunnella. Huonosti nukutut yöt ovat pieni hinta siitä, että pelkojen kanssa opitaan elämään. Ainokin lupasi vastaisuudessa nähdä vain outoja unia, ei enää pelottavia.


Vain pahaa unta on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Kirjoitan ja luen, siis olen, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus. Siitä on poikkeuksetta pidetty, eikä siis ole ihme, että kirja voitti Blogistanian Kuopus -palkinnon vuonna 2013. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joista löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin!

Osallistun kirjalla Blogien lastenkirjaviikkoon.