Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calviono: Jos talviyönä matkamies, 2009, 4. painos (ilm. suomeksi 1983)

Alkuteos: Se un notte d'inverno un viaggiatore, 1979

Suomentaja: Jorma Kapari

Kustantaja: Tammi

Kansi: Timo Mänttäri

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

On olemassa rajalinja: toisella puolen ovat ne jotka tekevät kirjoja, toisella ne jotka lukevat. Minä haluan pysyä lukijana ja siksi katson tarkasti että pysyn aina tuon linjan toisella puolen. Muuten pyyteetön lukuharrastus lakkaa tai ainakin muuttuu muuksi ja sitä minä en halua. (S. 98.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 14. kerran. Nyt tapahtumaa emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogi ja mukana on 27 kirjablogia. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita nyt on napattu luettavaksi. 

Oma valintani oli selvä, sillä luin syksyllä Maria Laakson mainion teoksen Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, ja sen innoittamana aloin paikkailla aukkojani länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Italo Calvinon postmoderni klassikko vuodelta 1979 oli lukematta. Postmodernismi on muutenkin jäänyt melko vieraaksi tyylikaudeksi. Mieleeni tulee lähinnä Paul Austerin New York -trilogia, eikä sitten oikein muuta. 

Italo Calvion puolestaan on minulle tuttu muutamasta mieleenpainuneesta lukuhetkestä. Muistan kirjoittaneeni jonkin hänen Marcovaldo-novellinsa pohjalta yo-aineharjoituksena novellianalyysin. Novellin tunnelma on jäänyt mieleeni, sillä se oli unenomainen ja kiehtova. Myöhemmin olen luettanut oppilailla hänen villiä pienoisromaaniaan Halkaistu varakreivi. Siinä on absurdi meno, mutta myös selkeitä opetuksia hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.  

Jos talviyönä matkamies on sitten taas jotain ihan muuta. Absurdi tunnelma on tallella. Myös hullua huumoria ja pisteliästä satiiria riittää tässä teoksessa. Jotain ärsyttävääkin koin. Ärsyttävimpänä seikkana silmilleni ponnahti teoksen naiskuva, joka oli melko stereotyyppinen, lähinnä koristeellinen. 

Teos alkaa siitä, että lukija asettuu tuoliinsa ja aloittaa uuden kirjan. Ulkopuolinen kertoja-tarkkailija kuvaa häntä yksikön 2. persoonamuodossa: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Rentoudu. Keskity. Karkota mielestäsi kaikki ajatukset. Anna sinua ympäröivän maailman haihtua hämärään. (S. 5.) Olemme metafiktion ytimessä. Kirjassa lukutapahtuma tehdään näkyväksi. 

Jokainen lukija, myös siis minä itse, samaistun tietenkin vahvasti fiktiiviseen tilanteeseen, koska olen juuri tarttunut Italo Calvinon teokseen Jos talviyönä matkamies. Lukemisen autuutta ja siihen liittyviä odotukseia ja valmisteluja kuvataan hartaasti. Häiriötekijöitäkin tietysti on monenlaisia. Calvino nimeää ne lukuisat erilaiset kirjat, jotka on täytynyt ohittaa ennen kuin käsiin on tarttunut juuri tämä tietty kirja, jota nyt luetaan. Oheen ovat jääneet muun muassa Kirjat Jotka Aiot Lukea Kun Ensin Olet Lukenut Muita ja Kirjat Jotka Pitkän Aikaa Ovat Kuuluneet Lukuohjelmaasi (s. 7). 

Ongelmat iskevät toden teolla, kun lukija (minä), huomaan, että teoksessa on jotain pielessä. Se alkaa toistaa itseään. Niinpä lukijan (minun) on lähdettävä kirjakauppaan vaihtamaan painokseni uuteen. Kirjakaupassa lukija tapaa lukijattaren ja heidän välilleen syntyy kiinnostava keskustelu heidän lukemistaan kirjoista, ja juuri tästä samaisesta kirjasta, joka molemmilla on kesken.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kuin trilleri. Kaikenlaisten sekaannusten jälkeen etsitään aina vain uusia teoksia, joista jokin ehkä on juuri se, jota ensin lähdettiin etsimään. Jäljet johtavat yliopistoon, jossa enemmän ja vähemmän oikeasta elämästä vieraantunut professori Uzzi-Tuzii esittelee omia teorioitaan, joita toinen professori rientää kiistämään. Seuraavaksi lähdetään seuraamaan petollista kääntäjää, jolla on ties minkälaisia yhteyksiä eri valtioiden salaisiin palveluihin. Kirjallisen kentän tekijät kyseenalaistetaan kirjailijoita myöten.  

Lukijan itsensä (minun) ote elämästä alkaa lipsua ja hän päätyy itsekin seikkailuun. Hänen elämänsä alkaa muistuttaa fiktiota yhä enemmän, ja hänen käsiinsä päätyneet teokset puolestaan sekoittavat pakkaa entisestään. Ne ovat kuin tyyliharjoituksia erilaisita romaanigenreistä. Mukaan mahtuu noir-tyylistä dekkaria, japanilaista erotiikkaa, lännenseikkailua, jne.  Lukija (minä) innostuu aina uudesta romaanin alusta, mutta ei koskaan saa lukunautintoaan päätökseen.

Voisi luulla, että Calvinon romaani hajoaa mahdottomuuteensa ja sivujuoniinsa, mutta käykin niin, että siitä kehkeytyy nokkela metafiktio, jonka turvin kirjailija sivaltaa terävästi sinne tänne. Alussa esitetty autuas lukuhetki pilkotaan palasiksi, jonka jälkeen lukija joutuu kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden mielekkyyden: kustantamot, kääntäjät, kirjailijat, teokset, sensuuri, yliopistotutkijat ja lopulta lukijat itsekin koheltavat sitä ja tätä, tekevät kompromisseja tai pelaavat omaan pussiinsa niin, että puhdasta taidetta, täydellistä romaania, ei ole lopulta missään. 

Seuraavan kerran, kun lukija (minä) taas tarttuu uuteen teokseen, hän voi hetken miettiä, millaiset vaikeudet on ylitetty, että juuri kyseinen kirja on päätynyt juuri hänen käsiinsä juuri sinä hetkenä. Jokainen kirja on antautumista suuren seikkailun ja sattumusten, ehkä jopa päättömyyksien armoille.  

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta. Haaste on mainio tapa ylläpitää kirjallista aktiivisuutta ja lukea itselle tuntemattomaski jääneitä klassikoita. Aikaisempina vuosina olen lukenut nämä teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

Oli taas ilo osallistua tähän perinteeseen. Heinäkuun lopussa taas tavataan näissä merkeissä!

Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteessa sijoitan Calvinon klassikon kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Teosta on myös luettu ahkerasti kirjablogeissa. Liitän tähän Tekstiluolan julkaisun, josta löytyy lisää linkkejä. 

Evie Wyld: Me olemme susia

 Evie Wyld: Me olemme susia, 2020

Alkuteos: The Bass Rock, 2020

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Kustantaja: Tammi

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 415

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Melkoiseksi lukusukkulaksi osoittautunut Evie Wyldin Me olemme susia pääsi yllättämään monta kertaa. Vaikka eihän sen pitäisi olla yllätys - väkivallan kohteeksi joutuvat naiset. 

Wyld on rakentanut teokseensa kolme vaihtuvaa aikatasoa. Ollaan 1700-luvulla, 1950-luvulla ja nykyisyydessä. Kaikilla aikatasoilla seurataan naisten elämää. Miljöö yhdistää tarinoita: tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle, jonka edustalta löytyy erikoinen kalliosaari, Bass rock, johon kirjan englanninkielinen nimi viittaa. Oikeastaan 1700-luvun tarinassa ollaan vasta matkalla sinne, mutta melko lähelle kyllä päästään ja sinne sitten eräällä tavalla myös asetutaan taloksi. 

Me olemme susia etsii sutta, petoeläintä, meistä kaikista. Silti jään epäilemään, löytyykö sitä naisista. Löydän heistä enemmän lempeyttä ja sisaruutta, oikeastaan enemmän kuin olisin tarinan puitteista ensin odottanut. Mutta eläiminä naisia kyllä kohdellaan. Lisäksi naiset ovat aluksi yksinäisiä susia. He tuntuvat vaeltavan yksin ja tulevat monin tavoin hylätyiksi. He ovat eksyksissä.

Nykyajan tarinan päähenkilö on Viviane, jonka elämä on heittänyt masennukseen ja irrallisuuden kokemuksiin. Hän lähtee Skotlantiin siivoamaan sukutaloa myyntikuntoon ja tapaa matkalla Maggien. Viviane pelastaa Maggien tukalasta tilanteesta ja alkaa erikoinen ystävyys. Pian naisten joukkoon liittyy myös Vivianen pikkusisko, Katherine, jonka elämä alkaa myös luisua absurdiin suuntaan.

Kiinnostavimpana pidin Ruthin tarinaa, joka sijoittuu 1950-luvulle. Ruth on vastikään mennyt naimisiin ja päätynyt kahden pojan äitipuoleksi. Perhe näyttää pintapuolisesti elävän varsin tasapainoista elämää rannikolla (talossa, jota Viviane myöhemmin siivoaa), mutta kylästä alkaa paljastua erikoisia tarinoita, hyytävää tunnelmaa ja silkkaa hulluutta. Kuka onkaan hullu ja kenestä sellaista ollaan tekemässä? Synkeä tunnelma sisältää onneksi myös ilonpilkahduksia, sillä lapsuus karulla rannikolla näyttää tarjoavan myös elämän kestävää ystävyyttä, ja rakkauttakin. 

Tässä osuudessa Wyld näyttää todellisen taituruutensa. Skotlantilainen maisema - meri, kalliosaari, ranta, linnut, tuuli - herää eloon kirjan sivuilla ja heijastelee Ruthin mielenliikkeitä. Vanha talo ja yläluokan joutilaisuus suorastaan kutsuvat paikalle aaveita ja murhia. 

Myöhäisimpään ajankohtaan sijoittuva Sarahin tarina on raa'in ja hätkähdyttävin. Siihen liittyy myös tarinan maaginen osuus, joka mielestäni teki kirjasta kiehtovan. Wyld osaa taitavasti luoda naisille ajan ylittävän yhteyden, ja samalla tuo kaikkien menneisyyden naisten kokemukset yhteisiksi kokemuksiksi. Ja naisiahan on muitakin kuin Sarah, Ruth ja Viviane. Heitä ajetaan takaa, heitä suljetaan mielisaraaloihin ja heitä sullotaan matkalaukkuihin. Tällaista on tapahtunut naisille kautta historian.  

Tunnistin kirjassa paljon samaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. Naiselle on varattu tietynlainen rooli ja tietynlainen, sopiva käytös. Rajoja ei saa ylittää. Yhteisö toimii miesten ehdoilla, ja ne ehdot ovat naisiin kohdistuessaa mielivaltaisia. Naisen ääni ei kuulu, sitä ei kuunnella tai se vaiennetaan. 

Me olemme susia on nopealukuinen, mikä todistaa, että suomentaja Aleksi Milonoff on osannut asiansa. Painostava tunnelma välittyi lukijalle hyvin. Lukeminen oli ajoittain epämukavaa, ajoittain hyytävän pelottavaa ja sitten taas järkyttävää. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon myös toivoa ja kiehtovia hahmoja - susisisariani. 

Me olemme susia on herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa. Tässä muutamia julkaisuja: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus,ja Kirjavinkit. 

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta, 2019
Alkuteos: Gennem dine ojne, 2018
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 350
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Peter Høeg on taitava tanskalaiskirjailija, jonka teos Lumen taju teki hänestä maailmanluokan tähden 1990-luvulla. Kirja on täydellinen monella tapaa. Myös Høegin seuraava teos, Rajatapaukset, oli vaikuttava lukukokemus. Siinä kerrotaan lasten elämästä sisäoppilaitoksessa, jossa kaikki ei toimikaan ihanteiden mukaisesti. Näiden teosten lisäksi olen lukenut kirjailijalta myös romaanit Nainen ja apina sekä Susanin vaikutus, jotka molemmat ovat täysin omanlaisiansa taideteoksia. Jos jotain, niin Høeg on uudistuja ja sujuvan lauseen taitaja, joka pääsee ihmismielen syvyyksiin käsiksi näennäisen kepeästi.

Sinun silmiesi kautta palaa lapsuuskuvauksiin ja tekee sen niin taitavasti, että lukija on liikutuksen partaalla koko ajan. Tarinan keskiössä on kolmen lapsen, Peterin, Simonin ja Lisan, ystävyys. Lapset käyvät lastentarhassa, jossa heidän ystävyytensä syvenee toiseen todellisuuteen, tai kenties todelliseen todellisuuteen asti. He kun eivät nuku päiväunia, niin heille jää aikaa kehittää kolmeen pekkaan aivan erityislaatuinen yhteys keskenään. Yhteys, jollaiseen vain vilpittömillä lapsen mielillä on mahdollisuus.

Kirja ei kuitenkaan ala lapsuudesta, vaan aikuisten maailmasta. Tässä toisessa aikatasossa Peter kohtaa Lisan uudestaan. Lisa etsii edelleen yhteyttä muihin ihmisiin, nyt neuropsykologian laitoksen johtajana. Laitoksella on kehitetty mahdollisuus kuvantaa ihmisen sisimmät tunteet hologrammeina, joita voidaan tutkia ja joihin voidaan astua vierailulle. Näin ihmisten traumaattiset kokemukset voidaan kuvantaa ja kenties niihin pystyttäisiin löytämään apu. Neuropsykologian ja uusimman teknologian yhteistuloksena syntyy maailman mullistavia näkymiä ihmisen sisimpään, ihmisen tietoisuuteen.

Kuulostaako scifiltä? Sitä se onkin, mutta hyvin lempeällä tavalla.

Høeg luo maailman, jossa yhteys ihmisten välillä on suora ja aukoton. Ihon, tapojen ja henkisten lukkojen - ihmisten kehittämien palomuurien - suojaus puretaan ja meillä olisi vihdoinkin pääsy toistemme tietoisuuteen. Tämä lisäisi ymmärrystä ja myötätuntoa, parantaisi maailmaa, eikö? Tai sitten ei. Kestäisivätkö ihmiset kaiken sen yhteisen kärsimyksen, joka kerättäisiin ihmisten yhteisestä kokemuksesta, esimerkiksi toisesta maailmansodasta tai kuolemansairaiden ihmisten viimeisistä hetkistä? Kestäisimmekö lähimpiemme kärsimykset? Kestääkö kukaan omien kärsimystensäkään kohtaamista? - Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla? (S. 272.)

Høegin luomassa maailmassa lapsilla on ainutlaatuinen kyky kulkea ihmisten välisten rajojen yli yhdessä. He pystyvät ylittämään ajan, paikan ja mielen rajat, jopa vierailemaan unissa, toisissa todellisuuksissa. Tämän meistä on ehkä jokainen kokenut lapsuudessaan. Koska lapsen aikakäsitys ei ole lineaarinen, lapsuudenmuistot ovat usein päällekkäisiä tai ajallisesti ankkuroimattomia, vahvojen unien ja todellisuuden raja on hämärä. Sinun silmiesi kautta ottaa lähtökohdaksi lapsen mielen, jonne meillä kaikilla on vielä yhteys. Entäs jos lapsen mielen avoimuuden saisi tieteen käyttöön?

Høeg luo kauniita kuvia lukijan eteen. Hän tuo lohtua, yhdessä koettua ja ymmärrettyä surua, kun hän kurkottaa myös kuoleman tuolle puolen ja kuolleiden maailman yhteyteen tähän tuntemaamme maailmaan. Hän tuo yhteisen surun lukijan näkyviin ja käskee pysähtymään siihen: Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti. (S. 272.)

Ihmettelen, miten vaivattomasti Høeg upottaa lukijan mielen syvyyksiin. Tarina etenee selkeänä, ja suomentaja Sanna Manninen on tehnyt tarkkaa työtä. Scifi voisi olla etäistä ja kylmää kaikkine teknisine rakennuspalikoineen, mutta Sinun silmiesi kautta on ehkä maailman lempeintä ja lohduttavinta scifiä.

Teksti kurottaa aikatasojen yli ja kokoaa kaikki ajat yhteen. Tässä meille olisi ikään kuin ohje katsoa itseämme vähän kauempaa ja toisaalta lähempää, opittujen kaavojen yli:
   Olimme luonnostaan iloisia, kuten lapset ovat. Ikävät kokemukset olimme työntäneet mielestämme, kuten lapset tekevät, ne odottivat piilossa pulpahtaaksen pintaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 
   Olimme tavallisia lapsia kolmekymmentä vuotta sitten, kolmekymmentä vuotta sitten ja nyt. 
   Mutta sisällämme oli jotain muutakin, kaikissa ihmisissä on jotain mikä on paljon vanhempaa, ehkä ajatonta, jotain mikä pystyy näkemään todellisuudesta muita puolia. (S. 339.)

Vaikka kirjassa kuvataan rujoja ja karmeita kokemuksia, päällimmäiseksi mieleen jää ajatus ihmisten yhteisestä kokemuksesta. Kirjan sanoma on ilman muuta se, että ihmisten pitäisi antaa tilaa omalle salatulle tietoisuudelleen, joka on enemmän yhteistä kuin ymmärrämmekään.


Sinun silmiesi kautta on luettu ainakin kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä ja Kirjaluotsi. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

José Saramago: Kertomus sokeudesta

José Saramago: Kertomus sokeudesta, 4. painos, (ilm. I kerran suomeksi 1997)
Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira, 1995
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 372
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



- - Tarkoitatteko että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan, että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin, Minä tahtoisin että te kertoisitte minulle, millaista teidän elämänne karanteenissa oli, Minkä vuoksi, Minä olen kirjailija, Siellä olisi täytynyt olla itse, - - (s. 330).

José Sarmago (1922 - 2010)  sai kirjalllisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1998. Yksi hänen pääteoksistaan on Kertomus sokeudesta, joka on järisyttävän hieno tutkielma ihmisyydestä. Se on myös erittäin ajankohtainen teos juuri nyt, kun todellisessakin elämässä eletään epidemian aikaa.

Kertomus sokeudesta alkaa kuvauksella, jossa tavallinen mies sokeutuu ajaessaan autoa. Hän on tapahtumahetkellä onneksi liikennevaloissa ja saa avukseen tuntemattoman miehen, joka saattaa hänet kotiin. Silmälääkärikään ei löydä syytä sokeutumiselle, mutta ei mene kauaakan, kun miestä avustanut henkilö ja silmälääkäri sokeutuvat ja epidemia alkaa levitä. Vain silmälääkärin vaimo säilyy näkevänä.

Valtio eristää sokeutuneet nopeasti hoitolaitokseen, johon heille tuodaan ruokaa. Hoitajia ei ole, koska ketään ei haluta altistaa näin vaaralliselle epidemialle. Myös altistuneita eristetään samaan laitokseen. Altistuneet ja sokeat jätetään selviytymään keskenään, ja kun epidemia jatkaa leviämistään, laitoksessa on  pian pelkästään sokeita, joiden huoltoyhteyskin katkeaa.

Miten ihmiset onnistuvat selviämään poikkeusoloissa? Kun pelko ottaa vallan, miten käy ihmisyyden? Kun sokeita on tarpeeksi monta, sähkönjakelu, tavaroiden kuljetus ja puhtaan veden saanti loppuu ja alkaa tulla pula elintarvikkeista ja vedestä. Kenelle sitä riittää, kuka jää ilman? Kuka jaosta päättää?

Saramagon tutkielman pääosissa ovat silmälääkäri ja hänen vaimonsa sekä ensimmäinen uhri ja häntä avustanut mies, jolla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Ensimmäisiin sairastuneisiin kuuluu myös nuori, kaunis nainen ja 10-vuotias poika sekä vanhempi mies. Heistä muodostuu kertomuksen ydinjoukko, joka yrittää pitää toisistaan huolta. Heidän joukkonsa muodostuu sattumanvaraisesti, mutta he ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Myöhemmin kytköksiä syntyy muidenkin sairastuneiden kesken, mutta muut ryhmät jäävät ikään kuin sivurooleihin, kun tämän pääjoukon vaiheita seurataan.

Merkittävää on, että romaanihenkilöillä ei ole nimiä. Tämä on eräänlainen etäännyttämisen keino, mutta toisaalta myös korostaa sitä tosiasiaa, että epidemia kohtaa meidät kaikki, kenet tahansa, aivan miten sattuu. Kukaan ei ole siltä turvassa. Ainakin minulla oli koko lukemisen ajan vahva tunne siitä, että olin itse mukana, sokeana, eristettynä ja taistelemassa olemassaolostani. Kirja tarjosi siis vahvan eläytymisen paikan, vaikka lukuhetkelläni koronasta ei ollut tietoakaan.

Luin kirjan viime vuoden lopussa Helmetin lukuhaasteeseen, enkä kuvitellutkaan kirjan tulevan muutamassa kuukaudessa ajankohtaiseksi. Olosuhteet eivät todellisuudessa onneksi ole riistäytyneet käsistä yhtä nopeasti ja yhtä totaalisesti kuin Saramagon dystopiassa. Silti tilanteen hyväksikäyttöä, vahvemman valtaa ja välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on havaittavissa nytkin eri puolilla maailmaa.

Saramagon tyyli on omanlaistaan, mutta olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Elefantin matka, jossa jo totuin kirjailijan tapaan kirjoittaa dialogi jatkumoksi, jossa vain isot kirjamet ja pilkut kertovat puhujan vaihtumisesta (aina eivät nekään) ja jatkaa virkkeitä vaikka puolen sivun mittaisiksi. Kappalejaosta on turha odottaa apua tekstin rytmitykseen. Silti tekstissä on oma virtansa, johon on oikeastaan aika helppo suostua mukaan. Erkki Kirjalaisen suomenos tuntuu sujuvalta ja ajatusta on vaivatonta seurata. Saramagon sarkasmi, jonkinlainen "huonon huumorin" estetiikka nousee esiin näkemiseen liittyvissä sanonnoissa, joita kieleen on kätketty paljon. Maailmankuvamme perustuu näkemiselle, mutta entäs jos emme todellisuudessa näekään? Tai jos näemme väärin? Saramagon tarkoitus on herättää lukija tarkkailemaan totuuksia ja itsestään selvyyksiä: Entäs jo ne otetaan meiltä pois? Entäs jos joku totuutena pidetty asia onkin vain ohut kuori, jonka alta pahuus ja itsekkyys ryntäävät esiin, heti kun mahdollista?

Kertomus sokeudesta sai minut voimaan välillä pahoin. Eläydyn usein kirjoihin fyysisesti: itken, nauran, jännitän, jne. Nyt en välillä voinut jatkaa, koska mahaa kouristi. Eristettyjen sokeiden keskellä leviävät lika ja ulosteet, vähitellen myös väkivalta ja julmuudet, jotka on kuvattu hyvin elävästi. Lukijan olo käy tukalaksi. Muistan kokeeneeni samanlaista epätoivoa aikanani, kun luin William Goldingin Kärpsten herraa, jossa myös tutkitaan ihmisen syvintä olemusta. Kuinka ihmisyyden käy, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympäriltä hajoaa? Albert Camus'n Rutto tutkii puolestaan enemmän yksilön mielenliikkeitä epidemian keskellä, vaikka ruttotaudin kuvaus on siinäkin karmeaa.

Saramagon teosta en voi kuin suositella. Voisinpa sanoa, että se tarjoaa epätodennäköisen vaihtoehdon ihmisen toiminnalle kriisitilanteessa, että se olisi vain dystopiaa. Ikävä kyllä se kuvaa ihmisyyttä sellaisella taidolla, kuin nobelistilta sopii odottaakin.



Saramagon mestariteoksella aloitan Lukuviikon vieton. Kertomus sokeudesta on luettu muun muassa Nannan kirjakimarassa, Satun luetut -blogissa ja Kirjaluotsi-blogissa. Helmetin haasteessa se sopii vaikka kohtiin 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja) ja 4 (kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä).

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Amos Oz: Juudas

AMos Oz: Juudas, 2018
Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda, 2014
Suomentja: Minna Tuovinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 357
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Amos Oz (1939 - 2018) oli tunnettu israelilainen kirjailija, joka kannatti juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa ja palestiinalaisvaltion perustamista. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Juudas kulkeutui luettavakseni lukupiirin kautta, enkä olisi sitä varmastikaan itse osannut poimia lukulistalleni.

Juudas sijoittuu 1950-luvun lopun Jerusalemiin, jossa nuori yliopisto-opiskelija, Shmuel Ash, joutuu tyttöystavänsä hylkäämäksi ja hänen elämänsä menee sijoiltaan. Opiskelu ja lopputyön aihe "Jeesus juutalaisten silmin" muuttuvat merkityksettömiksi, ja kun samaan syssyyn myös kotiväen rahallinen avustus loppuu, on Shmuelin hankittava työtä. Työpaikka löytyy Rabbi Elbazin kujalta, jossa erikoinen kaksikko - appiukko ja miniä - viettää yhteiseloaan.

Shmuelin tehtävä on keskustella ikääntyneen juutalaismiehen, Gershom Waldin, kanssa päivittäin ja huolehtia hänestä muutaman tunnin ajan. Miniä Atalja katoaa taustalle, mutta hänen hämmentävän kaunis ja erikoinen persoonansa lumoaa Shmuelin kokonaan.

Gershom Wald ei ole luonteeltaan mikään helppo keskustelukumppani. Keskustelujen aiheet eivät toki myöskään ole helppoja. Niissä luovitaan Jeesuksen ajan Jerusalemissa ja sitten taas 1950-luvun Israelin, uunituoreen juutalaisvaltion, poliittisessa ilmapiirissä. Onko Israelin valtion ja palestiinalasiten rinnakkaiseloon minkäänlaista ratkaisua olemassa?

Juudas on oikeastaan silkkaa filosofiaa kannesta kanteen. Sen lukeminen on juuri siksi ilo. Shmuelin vilpitön innostuneisuus, Gershom Waldin kyynisyys ja Ataljan patoutunut viha kietoutuvat vyyhdeksi, jossa jokaisella on paikkansa. Samalla asetutaan Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen, vihamielisen arjen ja sodan kauhujen keskellä. Ataljan mies, Gershom Waldin poika, on kaatunut Israelin itsenäisyyssodassa. Poika on liian suuri uhri valtiosta, ja sen uhrin kanssa Israelissa eletään joka päivä.

Juudaksen tarinaan kirjailija Oz tarjoaa aivan uuden näkökulman nuoren intoilijan, Shmuelin suulla. Historia on tehnyt Juudaksesta petturin ja hylkiön. Kokonainen uskontokunta kantaa hartioilaan hänen rikostaan nimessään, mutta entäs jos Juudas oli Jeesuksen opetuslapsista uskollisin, ensimmäinen aito kristitty. Entäs jos hän uskoi loppuun asti ja pettyi kaikista eniten, kun Jeesus ei pelastanutkaan itseään, kun hän ei astunutkaan alas ristiltä?

En muista, milloin olisin lukenut yhtä filosofista ja kiinnostavaa historiallista ja polittiista tekstiä kaunokirjasta. Minna Tuovisen suomennoksessa ajatus pysyy kirkkaana koko ajan. Kirja oli lukupiirikirja, ja se sai kiitosta Israelin monimutkaisten jännitteiden kuvaajana ja Jeesuksen ajan historian uusista näkökulmista. Moitimme kuitenkin kirjan naiskuvaa. Salaperäinen Atalja jää viettelijättären rooliin, eikä hänen ajatukseilleen juuri anneta sijaa. Keskustelut ovat miesten alaa. Lukeminen ja kirjoittaminen, joita tässä kirjassa tehdään paljon, ovat myös miesten töitä.

Aiemmin olen lukenut Ozin tuotannosta vain hänen esikoisteoksensa Ehkä jossain muualla, joka kertoo erään kibbutsin arjesta. Se ei ole näin syvällisesti filosofinen teos, mutta verkkainen kerronta ja vivahteikas ihmiskuvaus ovat siinä jo olemassa. Ozin lukeminen tekee nykyihmiselle hyvää, sillä se saa katsomaan ihmisiä vähän lämpimämmin, moniulotteisina persoonina. Jokaisen elämästä kun löytyy henkilökohtaisia, mutta myös ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan aiheuttamia ristiriitoja. Siinäpä sitten koetamme parhaamme mukaan elää.

Olen viime aikoina tutustunut Lahi-idän lähihisotiraan monen eri teoksen kautta. Erityisesti sarjakuvat ovat tehneet mullistusten kourissa rimpuilevasta Lähi-idästä tutun: Marjanne Satrapin Persepolis-sarjakuvat sijoittuvat Iraniin, Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi kertoo pienen pojan lapsuudesta 1970-luvulla ensin Gaddafin Libyassa ja sitten al-Assadin Syyriassa. Guy Delisle puolestaan elää israelilaista arkea 2000-luvun Jerusalemissa. Haluan ehdottomasti lukea myös Ozin teoksia lisää.


Juudas on luettu myös kirjablogeissa Kosminen K, Jokken kirjanurkka sekä Sanoissa ja sivuilla.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton, 2018
Alkuteos: My name is Lucy Barton, 2016
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 163
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua. (S. 16.)

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on mestarillista kirjallisuutta. Se on sivumääräänsä paljon suurempi teos ja hieno osoitus amerikkalaisen romaanitaiteen tasokkuudesta. Teos on tarina onnettomasta perheestä ja oman itsensä löytämisestä. Kuulostaa tutulta ja moneen kertaan kuullulta tarinalta, mutta Stroutin taito onkin siinä, miten hän tarinan kertoo. Suomentaja Kristina Rikman puolestaan saa kerronnan loistamaan kirkkaana. Piti oikein tarkistaa, kuka mahtaa suomentaa Alice Munron teoksia, jotka tulevat Stroutin tyylistä mieleen. Suomentajana hänelläkin on Kristina Rikman! Laatu on taattua: tyylikästä ja nautinnollista luettavaa.

Stroutin kirjan alkuasetelma on epätavallinen. Minäkertoja, keski-ikäinen nainen, muistelee aikaa, jolloin hän joutui sairaalaan yhdeksäksi viikoksi ja sai yllättäen vieraakseen äitinsä. Kertoja makaa sairaalasängyssä potilaana, ja äiti torkahtelee tuolissa ja kieltäytyy hoitohenkilökunnan ehdottomasta sängystä. Äiti pitää tyttärelleen seuraa viisi päivää ja yötä. Sinä aikana tyttären ja perheen tarina keriytyy auki kaikessa siinä, mistä ei sanota sanaakaan.

Äiti ja tytär kyllä puhuvat. He juoruilevat naapureista, siitä, miten itse kunkin avioliitto on purkautunut tai miten onnettomia pienen kylän asukkaat ovat olleet ja miten hirveitä kohtaloita heillä on ollut. Oman perheen hirveydet he ohittavat. Tytär kyllä yrittää avata keskustelun asioista, mutta luopuu pian yrityksistä ja vain kuuntelee äitiään. Hän päättää nauttia äitinsä jakamattomasta rakkaudesta.

Kirjasta tulee kertomus tuskallisista muistoista ja alituisesta rakkauden kaipuusta sekä halusta unohtaa. Silti kuvio toistuu: Seuraava sukupolvi saa oman annoksensa tuskaa ja kaipausta. Kukaan ei ole elämältä turvassa: Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda. (S. 157.)

Kirjaan on kätketty kauheuksia, joita kertoja ei osaa eikä halua tuomita. Hän vain toteaa ne, eikä oikeastaan edes tiedä, miten ne olisivat voineet olla toisin. Jotain hyvin tuttua on siinä, miten toisessa maailmansodassa traumatisoitunut isä koettaa olla isä lapsilleen. Suomalaisesta sotasukupolvesta meillä on edelleen jäljellä monia lapsille ja lastenlapsille siirrettyjä painajaisia. Amerikkalaisilla on siis näköjään omansa.

Paljon on kerrottu hyvin vähin sanoin siihen mennessä, kun kertoja voi todeta: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. (S. 161.) Siihen asti hän on ollut Rimpula ja Mami, mutta nyt hän on Lucy Barton. Hänestä ei tule kokonaista,  mutta hän oppii ehkä elämään tarinansa kanssa. Hän oppii muistamaan ja unohtamaan sen sellaisena kuin se on.

Nimeni on Lucy Barton oli lukupiirikirja, josta syntyi paljon keskustelua ja kyyneliäkin. Suurin osa oli vaikuttunut kirjasta ja puhuttelevia kohtauksia riitti. Eräs lukupiiriläinen piti kirjaa kuitenkin pinnallisena. Vaikutelma tulee ilmeisesti siitä, että kirjassa ei kerrota asioita loppuun asti, vaan tuskallisimmat tapahtumat jätetään kuvailematta. Mieleeni tulee Sofi Oksasen Puhdistus, jossa kauheimpia asioita ei kerrota suoraan, vaan niistä vain vihjataan. Lukijan mielikuvitus kyllä täydentää kuvan, kuten se tekee myös Stroutin kerronnan kanssa. Näin lukija nousee elämään kertojan rinnalla, ja se tekee kipeää.


Muissa kirjablogeissa kirjaa on luettu jo ahkerasti: Reader, why did i marry Him?, Leena Lumi, Lumiomena, Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Lukutuulia, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjarouvan elämää ja monet muut.

Osallistun kirjalla Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen, jossa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (Chrysler Building).

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 2018 

Alkuteos: Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja. Tammi
Kansi: Anna-Reeta Meilahti
Sivuja: 390
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta pakenee valmiita määritelmiä. Se on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta Valerie Solanasista, mutta julistaa jo ensimmäisellä sivullaan: Valerie Solanasista tiedetään vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita. Kaikki oikeudet faktojen vääristelyyn ovat siis fiktion kirjoittajan käsissä. Kuten ne aina ovat.

Teos on yritys ja vakuutus löytää vaihtoehtoisia rakenteita perinteisen romaanin kerronnalle. Se täyttää aakkosia, se hyppelee paikasta ja ajasta toiseen, se heittäytyy näytelmän muotoon, luettelee sanoja, lähenee runoa. Kaikki käy paremmin kuin hyvin, sillä lukija pysyy kyllä perässä, jos haluaa. Ja ainakin minä halusin. Ehkä tässä oli jonkun mielestä nyt nainen lukemassa naisen kirjoittamaa naiskieltä naispäähenkilöstä. Minun mielestäni asia on yksinkertaisempi: lukija luki erinomaisen kirjan.

Unelmien tiedekunnan päähenkilö on Valerie Solanas (1936 - 1988), todellinen historiallien henkilö, joka eli skandaalinkäryisen elämän. Hän oli kuuluisa äärifeministi, Andy Warholin ampuja ja SCUM-manifestin kirjoittaja. Että mitä? Kuulostaa hölynpölyltä.

Myönnän, että en tiennyt Valerie Solanasista ennestään mitään, vaikka häntä pidetään yhtenä feministisen liikkeen keulakuvista 1960-1970-luvuilla. Syynä on ehkä se, että feministisen liikkeen keulakuvista ei ole liiemmälti historian tunneilla huudeltu. Ehkä syynä on myös se, että Solanasin elämä oli paitsi naisen elämä myös sellaista sekoilua, että hän ei historian kirjoihin kelpaa. Andy Warholin ampuminen on nimittäin tosiasia, joka melkein aiheutti pop-ikonin kuoleman.

SCUM-manifesti on puolestaan Solanasin kirjoittama julistus, jonka ideana on elämä ilman miehiä - jotta elämä ylipäätään pelastuisi, olisi kaikki miehet hävitettävä maailmasta:
Kertoja: Kerro manifestista, kerro mikä on SCUM.
Valerie: Maailmanlaajuinen väkivaltaa vastustava järjestö. Utopia, joukkoliike, naurukupla joka leviää hitaasti ympäri maailman. Olotila, asenne, tapa liikkua kaupungilla. Aina likaiset ajatukset mielessä, likaisessa mekossa, likaisin ja alhaisin aikein. 
Kertoja: Jäsenmäärä?
Valeirie: Ei tiedossa.
Kertoja: Keitä siihen kuuluu?
Valerie: Eri puolilla maailmaa asuvia ylimielisiä ja itsekkäistä naisia, jotka eivät jaksa odottaa ja toivoa miljoonien mulkkujen asennemuutosta. Universumin valtiaita kaikista kansallisuuksissa. Kaikki maailman naiset tai ainoastaan Valerie... (S. 80.)

Stridsberg kirjoittaa Valerie Solanasin elämästä likaista ja rajua, älykästä ja onnetonta, ja kaiken pohjalle hän kirjoittaa äidin rakkauden kaipuun. Kaikki kulminoituu Valerien viimeisiin hetkiin, joihin palataan uudestaan ja uudestaan. Surkea hotellihuone San Fransiscossa on paikka, jossa hän kuolee yksin keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1988. Tarkasta kuolinpäivästä ei ole varmuutta, sillä ruumis löydettiin vasta useita päiviä kuoleman jälkeen. Kukaan ei ilmeisesti kaivannut häntä.

Kirjan kertoja kirjoittaa itsensä hotellihuoneeseen keskustelemaan Solanasin kanssa tämän viimeisinä hetkinä. Kertoja on sekä utelias että täynnä sääliä. Hän ihailee kuvauksen kohdettaan ja yrittää ymmärtää häntä. Lopulta hän haluaisi vain helpottaa kuolevan tuskia, haluaisi osoittaa kiintymystään ja huolenpitoaan, mutta Solanas lipuu hänen käsistään - kuolemaan yksin. 

Onneton lapsuus, huumeet, prostituutio, yliopisto-opinnot, tutkimustyö, taiteilijapiirit, kirjoittaminen, vankila, mielisairaala... Valerie Solanas oli täynnä ristiriitoja, ja Stridsberg tykittää hänestä tekstiä, joka ahmii elämää. Välillä uuvun toistoon ja tajunnanvirtaan, välillä kammoksun limaa ja törkyä, välillä inhoan harhailevaa ja kömpelöä dialogia. Kokonaisuus on hypnoottinen, ehkä jopa psykedeelinen - ja siinä mielessä kuvaamansa ajan henkinen. Kerronta on kuitenkin ennen kaikkea kiehtovaa. Suomentaja Outi Menna on saanut intensiivisen tekstin kukoistamaan. 

Stridsberg voitti teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. En tiedä, miksi suomennos ilmestyy vasta nyt, mutta toivon, että kirjasta pidettäisiin meteliä myös Suomessa. Ei siksi, että olisin ollut kirjan kauneudesta haltioissani vaan juuri siksi, etten ollut. Jos taiteen tehtävä on venyttää mieliämme ja tarjota uusia näkökulmia kieleen, ihmisiin ja yhteiskuntaan, tällaisia kirjoja tarvitaan.

Valerie Solanas ei ollut sovinnainen persoona, vaan hän halusi muuttaa maailmaa, jossa hän joutui hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Hänen keinonsa olivat ilman muuta epätoivoisia, mutta Stridsberg kuvaa niiden logiikan täysin ymmärrettävästi. Hän antaa Valeriensa kärsiä ja uhota, ja johdattaa lukijan yhä uudestaan hylkiöiden hotelliin. Siellä ei ole viihtyisää, mutta ravistelevaa siellä kyllä on.

Unelmien tiedekunta on luettu myös blogeissa Sivutiellä, Reader, why did I marry him, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kirjapolkuni ja Tekstiluola.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, 2017
Alkuteos: A Little Life, 2015
Suomentaja: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 937
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos lainasta, N!)


Hanya Yanagiharan Pieni elämä voitti viime vuonna Blogistanian Globalia -äänestyksen, eli kirjabloggaajat äänestivät sen viime vuoden parhaaksi käännöskirjaksi. Vähän aikaa sitten se palkittiin myös Jari Helleman -palkinnolla. Palkintoraati kehui suomentaja Arto Schroderusta muun muassa tasalaatuisesta työstä ja sujuvasta puhekielen suomentamisesta. Shcroderus on kiitokset ansainnut.

Pieni elämä pääsi yllättämään minut lukijana monella tavalla. Se koukutti aivan vastustamattomasti heti ensisivuiltaan. Tällaisen tiiliskiven onkin syytä tehdä niin, sillä muuten sen lukeminen olisi vallan epätoivoista taaplaamista. Vähän väliä havahduin siihen, että parisataa sivua oli hurahtanut ja kellokin rientänyt muutaman tunnin eteenpäin. En vain voinut lopettaa lukemista.

Ihastuin heti kirjan alussa varauksetta kirjan päähenkilöihin, neljään ystävykseen: Judeen, Willemiin, JB:hin ja Malcolmiin. Janosin tietää heistä kaikista lisää. Yanagihara on luonut heistä mielenkiintoisia persoonia, ja heidän ystävyytensä kuvaus on aitoa, reilua ja rakastavaa. Pieni elämä on ystävyyden ylistystä ja muistuttaa siinä mielessä Alexander Dumas'n Kolmea muskettisoturia.

Aika pian alkoi käydä selväksi, että tarinan keskiöön nousee traumaattisen lapsuuden kokenut Jude. Hänen lapsuutensa kauheudet paljastuvat pala palalta, eikä lukija voi kuin kärsiä lapsen mukana. Juden lapsuuteen palataan pienissä osissa takaumina ja vuorotellen takaumien kanssa seurataan ystävysten nykyistä elämää, ja varsinkin Juden yritystä rakentaa luottamusta ympäröivään rakkauteen. Kertojanäkökulmat vaihtelevat sujuvasti, niin että kirjan kerronta pysyy kiinnostavana.

Menneisyys on ahdistavaa, mutta mykyhetkeen on puolestaan kasattu paljon iloa ja toivoa, jota Jude pysähtyy vähän väliä hämmästelemään. Moneen kertaan korostuu ero menneen pahuuden ja nykyisen hyvyyden välillä. Silti menneisyys kurkottaa myös nykyhetkeen, jossa pahenevat kivut ja synkät hetket tuovat oman varjonsa sekä ystävyyteen että rakkauteen. Voiko ihminen koskaan päästä irti kokemastaan pahasta?

Vaikka olin aivan koukussa lukemaani, en voinut olla myös ärsyyntymättä. Jotkin elementit toistuivat kirjassa häiritsevästi uudestaan ja uudestaan - vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. Paha oli todella pahaa ja hyvä taas aivan älyttömän hyvää. Tunsin lukevani hyvin kirjoitettua aikuisten satua, jossa myös sadun tyyliin toistettiin asiat moneen kertaan. Lisäksi hyvät tyypit olivat koko ajan niin pahoillaan kaikesta, mikä ei ollut heidän syytään, että heistä alkoi tulla lähes pyhimyksiä.

Sadun elementtejä oli myös siinä, kuinka näistä opiskelijanuorukaisista kasvoi menestyjiä, jokaisesta heistä. Kirja onnistui siis olemaan myös amerikkalaisen unelman kuvaus. New Yorkin taidepiirit olivat heille avoimina, ja jokainen kulki vääjäämättömästi kohti menestyjän kohtaloaan. Välillä piipahdettiin hengittelemässä eurooppalaisia vaikutteita ja tuntui, kuin tämäkin manner olisi olemassa vain heitä varten.

Ärsyyntymisestäni huolimatta ja kirjan epäuskottavuudesta välittämättä olen suositellut kirjaa jo vaikka kuinka monelle ystävälleni kesälukemiseksi. On nimittäin aivan varmaa, että tämä kirja vie mennessään. Voisin myös kuvitella lukevani kirjan uudestaan, sillä niin paljon rakastin noita ystävyksiä. Liikutuin heidän elämästään ja yhteydestään. Kaikki sadun hyvät ihmiset tekivät minunkin elämästäni hyvää, ja koska tiiliskiven lukeminen vei kuitenkin viikon verran, ehdin kiintyä heihin kaikkiin sydänjuuriani myöten.



HelMetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sopii minulla kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä (se ei kyllä ole kirjan pääasia). Kirja on luettu useissa blogeissa. Linkitän tässä vain muutamaan blogiin, joista löytyy lisää linkkejä: Rakkaudesta kirjoihin, Lukuisa, Kirjanurkkaus, Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!  ja Kirsin kirjanurkka.

Raymond Carver: Vielä yksi asia

Raymond Carver: Vielä yksi asia, 2. painos 1999 (I painos 1988)
Alkuteos: valikoituja novelleja teoksista Where I'm Calling From ja New and Selected Stories
Suomentaja: Raija Mattila
Kustantaja: Tammi
Kansi: Eero Heikkinen
Sivuja: 272


Raymond Carver (1938 - 1988) on kiistaton novellitaiteen mestari. Olen lukenut aiemmassa elämässäni (siis ennen blogiaikaa) hänen novellikokoelmansa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, enkä paljon paremmasta tiedä. Siksipä päätin lukea hänen novellikokoelmansa Vielä yksi asia Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Samalla olisi taas yksi hyllynlämmittäjä luettuna.

Odotukset olivat siis korkealla jo lähtökohtaisesti. Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -kokoelmaa on vaikea ylittää. Novellitaiteessa nobelisti Alice Munron tuotanto tai James Joycen Dublinislaisia tai John Steinbeckin Punainen poni ja tietysti Anton Tšehov ja Katherine Mansfield kykenevät samaan: kertomaan jotain merkittävää jättämällä paljon kertomatta. Lukija on häikäistynyt. Carverin novellit ovat kirkasta, täsmällistä kerrontaa, ne ovat samalla täynnä elämää ja jotenkin myös elämästä sivussa, molempia yhtä aikaa. Niissä tapahtuu yleensä hyvin vähän, mutta sitäkin merkittävämpää.

Anton Tšehov on mainittava tässä myös siksi, että Vielä yksi asia -kokoelman viimeinen novelli, Tehtävä, kertoo hänen kuolemastaan. Se on teoksessa poikkeuksellinen novelli siinä mielessä, että se sijoittuu jonnekin muualle kuin Yhdysvaltoihin. Carverin toteava, vääjäämätön kerronta vangitsee hetken ja vie tarinaa ovelasti sivuun, mutta antaa samalla kaikille pienillekin yksityiskohdille tilaa.

Kokoelman aloitusnovellissa Kukaan ei sanonut mitään nuori poika jää muka sairastamaan kotiin, mutta karkaakin joella kalaan. Tuloksena on hieno kalansaalis, jonka myötä poika toivoo saavansa huomiota vanhemmiltaan. Ehkä näiden keskinäinen riitely lakkaisi, kun hän esittelisi saaliinsa. Vanhempien todellisuus on kuitenkin jo kaukana pojan todellisuudesta, eikä yhteyttä synny. Ristiriita, toiveet, sanat - Carver saa lukijan sydämen särkymään.

Miksi te ette tanssi -novellissa mies on kantanut kaiken irtaimistonsa pihalle vaimonsa kuoleman jälkeen. Paikalle tulee nuoripari, joka ostaa huonekaluja ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Mies soittaa levyjä ja nuoripari tanssii pihalla, ja yhden tanssin saa mieskin. Voikohan luopumista ja uutta alkua enää hienommin kytkeä samaan tarinaan?

Carverin tarinat ovat tunnelmaltaan surumielisiä mutta vastustamattomia. Niissä on usein päähenkilönä keski-ikäinen mies, jonka elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Menneisyydestä löytyy vähintään yksi ex-vaimo ja lapsia, joiden heidänkään elämänsä ei ole mennyt aivan toivotulla tavalla. Miehellä on myös ollut alkoholin kanssa ongelmia, ja saattaa olla edelleenkin. Toistuvana motiivina on myös tuhkakuppi, joka on täynnä tai täyttyy melkoista tahtia tarinan edetessä.

Kokoelman loppupuolen novelleissa on myös huumoria, kuten novellissa Norsu: Olin pahoillani velipojan harmeista. Mutta oli minulla omiakin. Maksulistallani oli äidin lisäksi monta muutakin ihmistä. Minulla oli ex-vaimo jolle lähetin rahaa joka kuukausi. Minun oli pakko. En halunnut, mutta oikeus oli velvoittanut minut. Sitten minulla oli Bellinghamissa tytär jolla oli kaksi lasta, hänelle oli lähetettävä joka kuukausi jotakin. Olihan hänen muksujensa syötävä, vai kuinka? (s. 217.) Kertomuksen päähenkilö on hyväsydäminen kaveri, joka alkaa jo vajota epätoivoon kaikkien rahaa tarvitsevien sukulaistensa keskellä. Mutta sitten hän näkee unen isästään, siitä kuinka isä leikki hänen kanssaan norsua ja kuljetti häntä harteillaan. Hän näkee välähdyksen myös omista virheistään ja herätessään päättää nähdä kaiken hyvänä. Ihailtava arjen sankari, eikä kuitenkaan sankari ollenkaan, vaan tavallinen ihminen.

Novelleihin on vangittu jokin hetki, todellisuuden kirkastuma, joka saattaa olla uusi suunta elämälle tai sitten ei. Päivänselvää-novellin mies tulee jätetyksi, mutta hän ei tahdo mitenkään käsittää sitä. Tilanne on aivan absurdi - on kirje, jonka vaimo on kirjoittanut, mutta kirje ei miehen mielestä ole hänen vaimonsa käisalaa; on sakea sumu, jonka keskelle ilmestyy kaksi hevosta ja poliisi. Mies on aivan hukassa: Vaimoni lähti taloa kohti kulkien korkeissa koroissaan varovasti läpi märän ja takkuisen ruohikon. Hän avasi ulko-oven ja astui sisään. Näin miten hän liikuskeli valaistujen ikunoiden takana, ja samassa minulle välähti: en ehkä näe häntä enää koskaan. Se ajatus juolahti mieleeni ja minä järkytyin. (S. 250.)

Suosikkejani ovat teoksen jälkipuoliskon novellit, vaikka ei alunkaan novelleissa ole moittimista. Uusia kertomuksia -osuuteen poimitut seitsemän novellia ovat kuitenkin niin todellisia, että tuntuu kuin istuisi noiden tarinoiden henkilöiden vieressä, ja he kertoisivat elämästään juuri siinä. Tupakansavun, ja ehkäpä viskilasinkin säestyksellä.

Jos joku etsii novellitaiteesta suuria totuuksia, niitä ei Carverin kerronnassa ole tarjolla. On hetki, joissa kaivataan äitiä jo ennen kuin hänestä on erottu; on hetki, jossa istutaan työkaverin autoon ja kaikki murheet tuntuvat kaukaisilta; on hetki, jolloin valvotaan vaimon kanssa ja pohditaan  omaa kuolemaa. Todellisia, kirkastuneita tunteita, ja vaatimattomia, mutta sitäkin suurempia hetkiä.


Vielä yksi asia -teoksella kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan. Teoksen 18 novellin myötä olen nyt lukenut Ompun novellihaasteeseen yhteensä 72 novellia. Kirjan on lukenut myös Kirja vieköön -blogin Riitta.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus, 3. painos, 2010
Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 398
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minun on vaikea kuvitella mitään nautinnollisempaa luettavaa kuin Alice Munron novellit: niiden lukeminen on silkkaa juhlaa. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelma sisältää yhdeksän laadukasta novellia, toinen toistaan hienompia tarinoita.

Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novelli aloittaa kokoelman sellaisella tarinalla, että lukijalta lyödään ilmat pihalle. Kyseessä ei ole mikään nopeatempoinen tai mutkikas juonenpunonta, vaan hyvin niukka ja viipyilevä, mutta samalla vangitseva ja yksityiskohtiin pureutuva kerrontatapa. Novellin päähenkilö Johanna on palvellut pitkään herra McCauleya ja hänen tytärtään. Hänellä on kuitenkin salaisuus, joka saa hänet laskemaan koko elämänsä yhden kortin varaan. Vaikka lukija aavistelee, että tässä ei hyvin käy, kertojalla onkin muutama yllätys takataskussaan. Lopulta juonesta tulee tämän novellin tähti. Tai no, kyllä tähdeksi nousee myös Johanna, harmaa hiirulainen.

Kohtalo, sen voima ja valta ja sen mukanaan kantamat elämän käännekohdat, jotka sisältävät kaikki maailman mahdollisuudet. Ihmiset, jotka seisovat risteyksissä, tai ihmiset jotka oivaltavat jotain elämästä. Se mitä muistetaan on erään novellin otsikko ja kiteyttää paljon Munron teemoista. Sen aiheensa on syrjähyppy, jonka yksityiskohdat on säilytettävä muistissa ja toisaalta muutettava, jotta sen kanssa voisi elää. Ja jotta arkensa kanssa voisi elää: Nuoret aviomiehet olivat siihen aikaan ankaria. Vain vähän aikaisemmin he olivat olleet kosijoita, melkein huvittavia otuksia hillittömässä ja epätoivoisessa seksinpuutteessaan. Mutta nyt, saatuaan mitä halusivat, he olivat päättäväisiä ja paheksuvia. He lähtivät töihin aamuisin siististi ajeltuna, solmio poikamaiseen kaulaan sitaistuna, viettivät päivän ties mitä raataen, palasivat kotiin illalliselle luodakseen arvostelevan katseen tarjolla olevaan ateriaan ja avatakseen sanomalehden kilveksi itsensä ja keittiön sekamelskan, vaivojen ja tunteiden ja vauvojen väliin. (S.273.)

Huumori, jota voi nähdä ihmisen elämän surkuhupaisuudessa ja melankoliassakin, iskevät puolestaan novellikokoelman viimeisessä tarinassa Karhu tuli vuoren takaa. Siinä aviomies joutuu seuraamaan sivusta, kun hänen dementoitunut vaimonsa rakastuu toiseen mieheen.  Huumoria on myös Pilarissa ja palkissa, jossa nainen käy kauppaa kohtalon kanssa tai Queenissä, jossa pikkurouvan rooli houkuttelee tytönhupakon mennessään. Paljon, niin paljon näissä novelleissa on kotirouvan ja vaimon rooleihin ladattuja oletuksia ja odotuksia, epätoivoista onnen tavoittelua ja haikeutta tavallisen elämän rajojen edessä.

Vaikeat aiheet - sairaudet ja kuolema - eivät Munroa pelota. Hän käy niitä päin rohkeasti ja varmasti ja kirjoittaa niistä kaunistelematta. Silti hän osaa nostaa myös pienet asiat merkityksellisiksi, kauniiksi ja pysäyttäviksi. Novellisssa Nokkoset nainen tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä. Hän muistaa heidän yhteiset leikkinsä ja kiintymyksen, jota hän tunsi poikaa kohtaan. Kun he aikuisina kohtaavat, käy ilmi, että mies muistaakin eri asioita kuin hän, eikä yhteys olekaan niin mutkatonta kuin lapsena. Silti, kun he taas kokevat yhdessä jotain kummallista, he löytävät vanhan luottamuksen, mutta myös jotain suurempaa. Yhtäkkiä nainen näkee miehen surun, jolle ei maailmassa ole mittaa.

Munron taide on omaäänistä, mutta siinä on tunnistettavissa Raymond Carverin vaikutusta, joka puolestaan pohjaa amerikkalaisen realismin perinteelle. Mieleeni nousevat John Steinbeckin novellikokoelma Punainen poni tai John Williamsin puhutteleva romaani Stoner. Nämä kertojat ovat puolestaan jotain velkaa James Joycen luomalle modernille kirjallisuudelle. Näiden kerronnan mestarien henkilökuvaus on niin totta ja tulee niin lähelle, että lukijan on vaikea päästä henkilöistä irti. Siinä he tuntuvat käyvän vierellä pitkän aikaa viiltävän todellisina.

Munron novelleissa on useimmiten päähenkilönä tai kertojana nainen. Kertojaäänenä voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai sitten seurataan minäkertojan ajatuksia ja havaintoja. Minäkertoja saattaa kuitenkin kertoa toisen ihmisen tarinan, eli hän ei olekaan itse tarinan tärkein henkilö, mutta näkee tai pohtii toisen henkilön elämän kautta omiakin valintojaan. Näin käy esimerkiksi novellissa Queenie tai novellissa Perintökalusto. Tarkkailija-kertoja on usein kirjoittamisesta haaveileva nainen, eronnut oman tiensä kulkija, joka joutuu kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennostyö on kirkasta ja piirun tarkkaa. Hän loihtii esiin novellien haikean tunnelman, eikä lukijalla ole epäilystäkään, etteikö joka lause ole juuri sitä, mitä Munro on kirjoittanut.

Olen aiemmin lukenut Munrolta vain Kerjäläistyttö-teoksen. Siinä on toisaalta yhtenäinen juoni - sama päähenkilö - mutta sen tarinoissa on itsenäisiäkin piirteitä. Olin häikäistynyt jo Kerjäläistytöstä, vaikka sitä on mainittu Munron hajanaisimmaksi teokseksi. Olen vakuuttunut siitä, että Munro on Nobel-palkintonsa ansainnut ja onnittelen itseäni siitä, että minulla on vielä monta hänen teostaan lukematta. Toivoisin, että hänen kirjojaan riittäisi luettavakseni loppuelämäkseni.


Viha, ystävyys, rakkaus on luettu myös Pienessä kirjastossa, Kirjakaapin avain -blogissa, Kuutar lukee -blogissa ja  Tea with Anna Karenina -blogissa. Kannattaa käydä lukemassa myös Kirjainten virrassa -blogin Hannan analyysi Alice Munron tuotannosta.

Kuittaan novellikokoelmalla HelMetin vuoden 2017 -lukuhaasteen kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne (oikeastaan jopa kolme!). Saan samalla luettua yhden kirjan TBR100-listaltani, ja kaiken huipuksi osallistun Ompun novellihaasteeseen, johon voidaan laskea yhdeksän novellia lisää. Olen veikannut, että tuossa haasteessa saadaan luettua 1012 novellia ja luulenpa, että lopulta aika helpostikin. Missähän lukemissa nyt ollaan menossa? Novellikokoelmasta saan aineksia myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, mutta tähän aiheeseen palaan myöhemmin.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen, 2016
Alkuteos: The Buried Giant, 2015
Suomentaja: Helene Bützov
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 378
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta - kiitos lainasta R!


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen alkaa muinaisesta englantilaiskylästä, jossa vanha pariskunta Axl ja Beatrice, elää epämääräisen levottomuuden vallassa. Heidän on päästävä tapaamaan poikaansa. Edessä on matka, ja niinhän siinä käy, että mukaan lähtee myös lukija.

Lähdin pariskunnan mukaan, kuten sympaattisten ja turvallisten oloisten ihmisten matkaan lähdetään, kuten prinsessan ja hänen sulhonsa mukaan lähdetään - varsin luottavaisin ja odottavaisin mielin. Pientä salaperäisyyttäkin on ilmassa, sillä tavalla juuri sopivasti, että lukija tietää joutuvansa seikkailuun. Kirjalija Kazuo Ishiguron kertojanlahjoista tiesin sen, minkä jokainen tietää Pitkän päivän illan jälkeen: mies on taituri.

Fantasiatarinathan alkavat juuri näin: tuiki tavallisen oloinen sankari (tai sankarit) vedetään vähän vahingossa tien päälle. Suoritettavana on tehtävä, jonka onnistumisesta riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Haudattu jättiläinen on helppo tunnistaa fantasiaromaaniksi ulkoisilta puitteiltaan - on ritareita, jättiläisiä, sotureita, munkkiyhteisöä, jopa ruostuva haarniska ja uskollinen ratsukin. Fantasiaan sekoittuu vahvaa ritariromantiikkaa, kuningas Arthurin perinteitä ja veijaritarinaa, joissa kaikkien aikojen donquijotet yrittävät taistella tuulimyllyjä vastaan. Britteinsaaret 500-luvulla muodotavat otolliset puitteet fantasiatarulle.

Puitteiden ei saa antaa hämätä. Tarina nimittäin nousee allegoriaksi nyky-Euroopan (nykymaailman) henkisestä tilasta. Allegoriaksi sen tekee sumu, joka peittää tarkat ääriviivat, häiritsee näkyvyyttä, sekoittaa tulo- ja menosuunnan.

Axl ja Beatrice elävät yhteisössä, joka on vaipunut eräänlaiseen sumuun: Yhteisössä ei näet ollut tapana puhua vanhoista asioista. En tarkoita, että se olisi ollut tabu. Tarkoitan, että menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä. Kyläläisten mieleen ei yksinkertaisesti juolahtanut ajatella menneitä - ei edes lähimenneisyyttä. (S. 13 - 14.)

Haudattu jättiläinen, ihmisten tieto, ihmisten muistot - kuinka paljon niitä on hyvä nostaa päivänvaloon. Kuten kirjan edetessä käy ilmi, unohdukseen on vahvat syynsä. Axl ja Beatrice elävät kylässään rauhan aikaa, jossa sumu vähän häiritsee mutta on ennen kaikkea armollinen. Kelttien ja saksien välinen rauha on kuitenkin nuori, eikä muistojen verhoa kannattaisi juurikaan raottaa. Verhojen repijöitä kuitenkin riittää, kukin omien, oikeaksi katsomiensa motiivien sokaisemina. Kun kansojen välisiä julmuuksia aletaan nostaa sumusta esiin, seurauksena on lisää julmuuksia. Entä kuinka käy pitkän parisuhteen, kun muistot alkavat kuoriutua esiin? Kestääkö kenenkään rakkaus, jos virheet talletetaan tarkasti sydämeen tai jos toisaalta kauniit hetket unohtuvat?

Miten käy Axlin ja Beatricen? Heidän matkansa on vaivalloinen, tuskallinenkin. Lopulta se johtaa siihen hetkeen, jonka jokainen ihminen joutuu kokemaan yksin. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain vielä tärkeämpää kuin muistaminen.  Yksityisellä tasolla tarina saa kauniin ja haikean lopun, mutta ihmiskunnan kannalta tilanne näyttää synkältä ja sellaiseksi jää. Voisi sanoa, että Ishiguro kuitenkin paljastaa mallin, jolla muistamisesta selvitään. Ihmisillä on kyky elää sumun alta paljastuvien asioiden kanssa, ja se kyky on nimeltään anteeksianto.

Haudattu jättiläinen kurottaa moneen suuntaan. Se viehättää vanhan avioparin tarinana, heidän rakkautensa kuvauksena. Siinä on lämpöä ja nöyryyttä. Lisäksi se viihdyttää entisajan ihmisten maailmankuvan ja historiallisten tapojen kuvaajana sekä fantasialeikittelynä. Parasta on kuitenkin jälki, jonka se jättää mieleen. Se jättää kaihertavan epävarmuuden: mitä meidän kannattaisi muistaa, mitä meidän kannattaisi unohtaa?

Ishiguron kerronta on verkkaista. Välillä se tuntuu kummallisen naiivilta ja lukija on hukassa - miten näihin lohikäärmeisiin ja jättiläisiin oikein pitäisi suhtautua? Toistoa riittää, alleviivaamistakin. Sumu on vastassa joka paikassa, ja se kietoo lukijankin salaperäiseen vaippaansa. Parasta onkin tarttua kirjailijaa kädestä kiinni ja luottaa taiturimaisen kertojan johdatukseen. Helene Bützowin suomennoksessa unenomainen, romanttinen tunnelma säilyy koko teoksen läpi ja kun kirjan kannet sulkee, voi huokaista onnellisena, koska on saanut lukea laadukasta käännöskirjallisuutta.

Nyt kun mietin Ishiguron taianomaisen kerronnan salaisuutta ja muistelen Pitkän päivän iltaa, ajattelen, etten saa mieleeni yhtäkään kirjailijaa, joka rakastaisi henkilöitään yhtä pyyteettömästi kuin Ishiguro. Hänen henkilökuvauksessaan on ainutlaatuista ihmisyyden kunnioitusta, joka saa lukijan katsomaan ympärilleen vähän tarkemmin ja avarammalla sydämellä. Vaikuttavaa, syvästi humaania kirjallisuutta, sitä tämä kirja edustaa.



Haudattu jättiläinen oli syksyn lukupiirikirja ja se herätti paljon keskustelua. Tarinan hitaus ei ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta suurin osa oli ihastunut kirjaan. Sen sanoma ja yksityiskohdat puhuttivat pitkään. Kirjablogeissa teos on myös herättänyt ihastusta. Sen ovat lukeneet ainakin Sara, Tuija, Arja, Katja, Bleue, Kirjan kanssa, Ulla, Erja ja Takkutukka.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Tosin tunnen vähän huijaavani, sillä vuonna 1954 syntynyt Ishiguro on asunut iso-Britanniassa jo 6-vuotiaasta lähtien, enkä oikeastaan tiedä juurikaan brittiläisempiä kirjoja kuin Pitkän päivän ilta tai nyt tämä Haudattu jättiläinen ovat.

Günter Grass: Taikalaatikko

Günter Grass: Taikalaatikko, 2009
Alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten, 2008
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pääsiäiskirjakseni osui teos Tammen Keltaisen kirjaston valikoimasta - ja mikäpä sopisikaan paremmin pikkunarsissien keskelle kuin laadun takaava keltainen väri.

Minulla on aikamoinen blogijono purkamista vaille, ja yritän lähteä purkamaan sitä viimeisimmistä luetuista kirjoista. Tämän viikon maanantaina lukupiirikirjana oli Günter Grassin Taikalaatikko. Se on pääsiäispyhiksi oivallinen kehuttava, sillä siinä on leppoisa, perhekeskeinen ja armollinenkin tunnelma.

Aiemmin en ole Grassin kirjoja lukenutkaan, vaikka esimerkiksi Peltirumpu löytyy jostain kaapin kätköistä (kaikki kirjanihan eivät mahdu enää hyllyyn). Olen pitänyt Grassia yhteiskunnallisena kirjailijana, mutta omaelämäkerrallinen Taikalaatikko oli paljon muutakin. Ennen kaikkea se on historiallinen muistelmateos, ja sitäkin hyvin lempeästi, voisi sanoa, että perhekeskeisesti.

Kirjan ideana on, että Grass on kutsunut kaikki lapsensa saman pöydän ääreen muistelemaan menneitä. Pöydälle asetetaan mikrofoni ja kaikki saavat kertoa sitä mukaa, kun saavat suunvuoron. Vanhimmat lapset tietysti aloittavat, ja joskus puheenvuoroista suorastaan kiistellään. Käy myös, kuten sisarusten muistellessa usein käy: muistot eivät olekaan samanlaisia, vaikka tapahtuma, josta kerrotaan on sama.

Kirjan viehätys syntyy monesta seikasta. Ensinnäkin Grassilla on kahdeksan(!) lasta neljän eri naisen kanssa. Kaksi kahdeksasta eivät ole Grassin omia, mutta ovat hänen viimeisimmän vaimonsa ja siten myös melkein omia. Lapsilla tuntuu olevan vahva keskinäinen yhteys. Koska kyse on kaunokirjallisuudesta, joku lapsista kuitenkin epäilee: Ties vaikka mekin, jotka nyt tässä istumme puhumassa, olimme kaikki mielikuvituksen tuotteita - miten on? (S. 124.)

Toisaalta lapset huomaavat myös, että tälläkin kertaa isä kertoo myös itsestään, vaikka äänessä ovatkin he lapset:  - - hänhän esiintyy kaikikssa kirjoissaan, milloin pääjeuhuna, milloin sivuroolissa, milloin minkinlaisessa asussa, joskus tuskin tunnistettavana mutta aina tuntuu että kyse on hänestä, pääasiassa tai vain ohimennen. (S. 166.)

Kirjan syntytapa muistuttaa juuri lukemani Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -kirjan syntyä. Aleksijevits haastattteli kirjaansa varten ihmisiä ja ihmisryhmiä. Taikalaatikkokin on eräänlainen yhteisöromaani, oikeastaan perheyhteisöromaani, joka pohjautuu haastatteluihin. Romaaneita yhdistää myös kolmen pisteen käyttö, joka tuo aidon puheen tuntua kirjoitukseen. Grassin lapset voi nähdä päivällispöydän ääressä, ja heidän äänensä voi melkein kuulla.

Taikalaatikon koossa pitävä voima ja samalla hajanaista perhettä yhdistävä asia on Marie, perheystävä, joka kuvaa kamerallaan perheenjäseniä, jokaista vuorollaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa kamera, vaan taikalaatikko  tai ihmelaatikko: Sillä kaikki, mitä vanha Marie kuvasi sillä Agfa-boxillaan ja kehitti pimiössään, olikin sitten kuvissa ihan erilaista kuin todellisuudessa. (S. 36.)

Marien Agfa-box taikoo esiin lasten suurimmat toiveet. Se antaa Laralle koiranpennun, Nanalle onnellisia hetkiä isin ja äidin kanssa ketjukarusellissa... Mutta se paljastaa myös salaisuudet, esimerkiksi poikien metkut ja isän ja äidin suhteet, joista hullunmylly alkaa. Se ei vain kurkota tulevaan, vaan kuvittaa myös historiaa, asettaa esimerkiksi kotitalon entiset asukkaat asumaan huoneisiin.

Günter Grass (1927 - 2015) oli saksalainen kirjailija ja kuvataiteilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1999. Hän osallistui aktiivisesti politiikkaan, muun muassa Willy Brandtin vaalityöhön, mutta joutui 2000-luvulla tunnustamaan palvelleensa nuorena SS-joukoissa II maailmansodassa. Taikalaatikossakin mainitaan tuo elämänvaihe, jonka hän selittää nuoren miehen intomielisyydeksi.

Grass oli tuottelias kirjailija, mikä sopii oikein hyvin lukupiiriläisille, sillä kaikille jäi palo lukea lisää hänen tuotantoaan. Taikalaatikossa oli lempeä tunnelma. Elämä näyttäytyy siinä sattumusten sarjana, mielenkiintoisena ja maagisenakin. Elämä ei ole vain tässä ja nyt, vaan se on myös haaveissamme ja peloissamme, historiassa ja tulevaisuudessa kiinni. Kirjailija ei säästele itseään, vaan kertoo lastensa suulla hullunmyllystä, johon on ollut osallisena. Aika usein tämä kuvataiteilija-kirjailija isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja työstänyt teoksiaan, joitten menestystä hän hämmästelee. Tarinoita hän on kuitenkin aina osannut kertoa, myös omille lapsilleen.

Taikalaatikon on suomentanut Oili Suominen, Grassin luottosuomentaja. Hänen käännöstään Grassin viimeiseksi jäänestä kirjasta Grimmin sanat on kehuttu  paljon, ja kyllä hän tekee taitavaa työtä myös Taikalaatikossa. Nyt kun kynnys Grassin lukemiseen on ylitetty, Grimmin sanat voisi olla seuraava teos, johon tartun.


Taikalaatikko on arvioitu myös Kirja-aitta-blogissa. Luulenpa, että arvioita ilmestyy piakkoin myös lukupiiriläisten blogeihin: P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä ja Kannesta kanteen. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš:  Tšernobylistä nousee rukous, Tulevaisuuden kronikka, laajennettu laitos 2015 (suom. 2000)
Alkuteos: Tsernobyliskaja molitva, 1997
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina (kuva Igor Kostin)
Sivuja: 391
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Tšernobyl... Meillä ei tule enää olemaan muuta maailmaa. Alussa, kun maa kiskaistiin jalkojemme alta, me näytimme tuskamme avoimesti, mutta nyt olemme tajunneet, että tämä on meidän ainut maailmamme, muualle emme voi lähteä. Meillä on tuskallinen tunne, että paikkamme on täällä, Tšernobylin maalla. (S. 237.)

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tärkeä kirja. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna, ja toivottavasti palkinnon myötä hänen tuotantonsa, ja varsinkin tämä kirja, saavat paljon lukijoita lisää.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 voimalan nelosreaktori räjähti ja aiheutti ympäristökatastrofin, jollaista ei ole ennen koettu, mutta jollaisia voi olla vielä useita edessä. Teoksen alaotsikko "Tulevaisuuden kronikka" viittaa siihen suuntaan, samoin kuin se viittaa myös siihen, että säteilyn vaikutukset näkyvät ihmissuvussa vielä pitkään eikä luontokaan toivu ehkä koskaan entiselleen. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus vuonna 2011 kertoo sekin tulevaisuudesta enemmän kuin nykyisestä maailman tilasta. Tsunamit ja myrskyt tulevat lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä, eivätkä rannikoille rakennetut ydinvoimalat ole niiltä turvassa.

Tšernobylin ydinvoimala sijaitsee Ukrainassa, mutta onnettomuuden seuraukset on kantanut Valko-Venäjä. Suurin osa ydinlaskeumasta (70 %) päätyi 10-miljoonaisen kansan keskelle, ja Aleksijevits antaa pienelle kansalle tässä kirjassaan ääneen.

Millainen tuo ääni on? Se on silkkaa tuskaa ja ikävää. Se on pelkoa ja hämmennystä. Se on tietämättömyyttä ja uskomuksia. Se on rakkautta ja kärsimystä. Se on törkeää pimittämistä ja välinpitämättömyyttä. Kirjaa lukiessa joutuu käymään läpi melkoisen tunneskaalan, joka vaihtelee surusta syvään myötätuntoon ja epäuskosta suuttumukseen, joka lukijassa nousee neuvostojärjestelmää ja sen omaa etuaan tavoittelevia, pelkurimaisia johtajia kohtaan.

Tšernobylistä nousee rukous on niin sanottu yhteisöromaani. Aleksijevits on haastatellut ihmisiä, joiden elämän Tšernobyl muutti täysin. Hän on haastatellut kotinsa menettäneitä ihmisiä, raivaajia ja heidän omaisiaan, tutkijoita ja alueen nykyisiä asukkaita. Tarinat ovat koskettavia ja aitoja, kauniitakin, jotkut melankolisuudessaan riipaisevia: Lopuksi hän [mummo] kumarsi talolle... Kumarsi aitalle... Kiersi kumartamassa jokaiselle omenapuulle... Ja kun lähdimme, ukki otti lakin päästään... (S. 364.)

Ensin palomiehet lähtevät sammuttamaan räjähdyksen aiheuttamaa tulipaloa, jota muun muassa läheisen Pripjatin kylän asukkaat seuraavat parvekkeiltaan. Palomiehet kuolevat parissa viikossa. Seuraavaksi raivasutöihin lähetetään armeija, yli 300 000 nuorta miestä. Heille luvataan rahaa, heille luvataan urhoollisuusmitaleja ja kunniaa - korvauksena kuolemasta. He nukkuvat teltoissa ja hautaavat päivisin metsää, taloja ja koneita. Jotkut lähetetään reaktorin katolle, koska säteilykenttä vaurioittaa robotit, jotka eivät toimi siellä kauaa. Luotettavimpia robotteja olivat sotilaat. Katolla viivytään puolitoista minuuttia kerrallaan, siivotaan radioaktiivista jätettä täysin riittämättömissä suojavarusteissa: Nuoret miehet... Hekin ovat nyt kuolemansairaita, mutta ymmärtävät, että elleivät he... He kuuluvat aivan erityiseen kulttuuriin. Urotyön kulttuuriin. He ovat uhreja. (S. 229.)

Lähialueen kylät evakuoidaan. Kansan siirtäminen on sotilaiden tehtävä. Tavallinen kansa, joka on useiden sukupolvien ajan asunut kotiseudullaan, pakotetaan lähtemään. Ensin puhutaan kolmesta päivästä, jotka sitten osoittautuvat loppuelämäksi. Mitään ei saa ottaa mukaan, lemmikit on jätettävä. Sinne jäävät talot, pellot ja kasvimaat. Kevät on kauneimmillaan, linnut laulavat, perunat olisi saatava maahan ja pellot kylvettävä. Mitä sellainen säteily on, eihän sitä näy missään? Syksyllä saadaan runsas sato. Ihmiset palaavat kielloista huolimatta sadonkorjuuseen koteihinsa, keräävät omenat puistaan ja marjat metsistä ja säilövät sienet, kuten aina ennenkin.

Jotkut palaavat pysyvästi takaisin. Alueelle tulee myös ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin säteilyn kuin tykistökeskitysten. He ovat sotapakolaisia Tšetšeniasta tai muista entisistä neuvostotasavalloista. Saastuneesta, asuinkelvottomasta vyöhykkeestä tulee kuin uusi villi länsi. Sinne järjestetään myös matkoja - kenties tutustumaan ihmiskunnan tulevaisuuteen?

Tšernobyl nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Valko-Venäjästä tuli uhri, jota totalitarismin hajoaminen vaati. Aleksijevitšin kirjan ansiosta Tšernobylistä nousee rukous, joka kuullaan. Se on hiljaista huutoa ja inhimillistä kärsimystä, jota seuraavat sukupolvet joutuvat kantamaan.

Tšernobylistä nousee rukous oli lukupiirikirja, josta kaikki lukijat olivat vaikuttuneita. Kirja on kieleltään helppolukuinen: haastateltavien ajatuksia on helppo seurata. Kertomusten sisältö nostaa ihokarvat pystyyn. Kirja ei ole mitään rauhoittavaa iltalukemista, vaan jättää verkkokalvolle kuvia, jotka eivät unohdu. Lukupiirissä rukous tuli kuulluksi. Toivottavasti se kuullaan laajasti.



Kirjaa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Ullan kirjat ja Jokken kirjanurkka. Kirjakaapin kummitus on kuunnellut kirjasta tehdyn kuunnelman, kuten myös Erja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäni ruma. Se ei oikeastaan ole pelkästään ruma, vaan se on hirvittävä. Pahin siinä ei edes näy: säteily.

Kuvani taustalla on Aamulehden artikkeli Huolimaton suunnittelu johti katastrofiin (13.3.2016).