Alkuteos: Genanse og verdighet, 1994
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 141 (sekä suomentaja Tarja Tevan ansiokas essee 12 sivua)
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjan ystävältä, joka oli lainannut sen kirjastosta. Ostin kirjan myös omakseni Vanhan kirjallisuuden päiviltä, kun se tuli siellä vastaan.
Tässä on kesäni paras kirja: norjalaisen Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus. Kirja, josta en ollut kuullut mitään ja kirja, jota voisin lukea koko ajan. Nytkin, kun selailen merkitsemiäni kohtia, en tahdo malttaa lopettaa lukemista.
Ujouden ja arvokkuuden päähenkilö on Elias Rukla, lukion äidinkielen opettaja, jonka tehtävä on opettaa nuorille kirjallisuutta. Tehtävä on velvollisuus, jonka Elias Rukla on ottanut hoitaakseen. Hänen nuoruudessaan on tunnettu vastuuta ja otettu velvollisuuksia hoidettaviksi: Vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että Norjan korkeimman yleissivistävän koulutuksen suorittaneiden oppilaiden olisi pitänyt tuntea jonkin verran norjalaista kulttuuriperintöä, eikä vähiten sitä, joka oli tallennettu kirjallisuuteen, minkä vuoksi hän tälläkin hetkellä, tänä sadetta enteilevänä maanantaiaamupäivänä istui Fagerborgin lukion luokkahuoneessa ja kävi vastuuntuntoisesti läpi Henrik Ibsenin näytelmää. Heidän oli tarkoitus oppia tuntemaan näytelmä, mutta koska teos selvästi vaati liikaa niiltä, jotka istuivat koulunpenkillä elämänsä epäkypsässä kehitysvaiheessa, luokkahuoneeseen laskeutunutta tympääntyneisyyttä ei voinut välttää. (S. 17.)
Elias Rukla on opettanut 26 vuotta ja on jo viisissäkymmenissään. Hänen omia mielikirjailijoitaan ovat 1920-luvun kirjailijat (tai oikeastaan kirjailijat, jotka Elias itse määrittää 20-luvun kirjailijoiksi), Marcel Proust, Franz Kafka, Hermann Broch, Thomas Mann ja Musil, joiden kautta hän yrittää ymmärtää, miten Eurooppa ylipäätään selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta. Näiden kirjailijoiden sielunmaisema on selvästikin Elias Ruklan henkinen koti hänen yrityksessään ymmärtää elämää ylipäätään.
Nyt Elias Rukla luettaa oppilailla Henrik Ibsenin Villisorsaa, kuten hän on tehnyt aina ennenkin, mutta nyt, tällä kyseisellä oppitunnilla, hän itse oivaltaa näytelmästä jotain uutta. Hän innostuu, mutta joutuu samalla toteamaan, että hänen innostumisensa ei auta. Villisorsa, kuten oikeastaan kaikki, mitä hän on elämässään arvostanut, ei tunnu liikauttavan enää ketään.
Oppitunti päättyy, mutta Elias Ruklan elämän eksistentiaalinen kriisi kärjistyy. Kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman tunnin, mutta niiden aikana Elias Rukla ajautuu luokkahuoneesta liikenneympyrään, jossa hän seisoo päättämättömänä ja miettii kulunutta elämäänsä. Hän muistelee opiskeluaikojaan ja parasta ystäväänsä, säteilevää ja lupaavaa filosofia, Johan Corneliussenia ja hänen kuvankaunista vaimoaan, josta myöhemmin tuli Eliaksen oma vaimo. Hän miettii yhteiskuntaa, joka on ajanut hänet pikkuhiljaa syrjään.
Onko Elias Rukla sivuhenkilö jopa omassa elämässään? Voiko ihminen päästä päähenkilöksi, jos ei ensin täytä edes sivuhenkilön saappaita? Ehkä Thomas Mann nyt kuitenkin huolisi hänet jonkin romaaninsa sivuhenkilöksi.
Ujouden ja arvokkuuden polveilevat pitkät virkkeet seuraavat Eliaksen ajattelua, mutta kerronta ei ole minä-muodossa. Kerronta etenee yksikön 3. persoonassa ja ikään kuin etäännyttää lukijan päähenkilöstä. Yrittääkö kertojakin työntää Eliasta sivurooliin hänen omassa elämässään? Kertoja voi yrittää, mutta niin ei kuitenkaan käy, sillä Eliaksesta tulee lukijalle läheinen ja tosi.
Kirja on perusvireeltään vakava, mutta pinnan alla on aimo annos ironiaa ja sarkasmia, jotka iskevät siellä, missä niitä vähiten osaa odottaa. Elias Rukla, joka on kaiken ikänsä kärsinyt ujoudesta, muistelee opiskeluaikojensa kiihkeitä keskusteluja, jolloin hän tunsi kuuluvansa joukkoon, vaikkei aina ehtinyt kunnolla mukaan keskusteluihin: Oli ollut vapauttava etuoikeus saada osallistua noihin keskusteluihin. Sellaisia keskusteluja Elias Rukla ei käynyt enää kenenkään kanssa, ei sen enempää kahden kesken hyvän ystävän kanssa kuin ison pöydän ääressä lukuisten muiden kanssa. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, ja näytti siltä ettei ollut hänen lähipiirissäänkään, tai kulttuurisessa piirissään, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Vaikutti siltä, ettei ketään kiinnostanut enää keskustella. Puhua kunnolla keskenään, kurottaa yhdessä kohti uusia ajatuksia, henkilökohtaisia tai yhteiskunnallisia, ymmärtää jotain edes silmänräpäyksen ajan. (S. 114.)
Kun Elias miettii kollegojaan Fagerborgin lukiossa, hän on pettynyt: - - yksittäisten opettajien tietomäärä omalta alaltaan oli niin mittava, että julkinen koululaitos oli hyväksynyt heidät alansa kasvattajiksi nouseville sukupolville, eikä Elias Rukla voinut olla ihmettelemättä kuinka erikoista oli se, miten vähäisessä määrin kyseinen yhteen niputettu tietomäärä, siis tämä korkea kulttuurinen pääoma, näkyi yksittäisissä opettajissa. Päinvastoin, tuntui siltä kuin he olisivat kaikin keinoin yrittäneet kiistää kapasiteettinsa ja kieltäytyneet siksi ilmaisemasta itseään sen mukaisesti. Sen sijaan he esittelivät itsensä velkaorjina. Niin he puhuivat, sellaisia olivat heidän keskustelunsa. (S. 115 - 116.)
Elias Rukla on istunut kotona yksinäisiä iltojaan vaimon nukkuessa ja juonut muutamia akvaviitteja liikaa. Hän on huomannut olevansa yhteiskunnan hylkäämä jäänne, ulkopuolinen, mutta kaipaa jotain yhteyttä johonkin. Mikä riemu hänet valtaakaan eräänä aamuna, kun hänen kollegansa lausahtaa pienen kirjallisen huomion elämästään. Elias yrittää viikkokausia tuppautua tämän seuraan kuullakseen ehkä lisää. Ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan koskaan oikeasti tutustu tähänkään kollegaansa, vaan tyytyy arkiseen puheenparteen. Kuten hän tuntuu tyytyvän kaikkeen elämässään, tuntee saaneensa oman osansa, sivuosansa. Kun Elias myöhemmin ajautuu liikenneympyrään, jotain on ehkä kuitenkin muuttunut. Ehkä.
Ujous ja arvokkuus on tuotteliaan ja arvostetun norjalaiskirjailijan teos. Kirjan lopussa on suomentaja Tarja Tevan ansiokas ja innostava essee, jossa hän kertoo vuonna 1941 syntyneen Solstadin merkityksestä Norjan kirjallisuudelle. Miksi meillä ei tällaista pohjoismaalaista kirjailijaa juurikaan tunneta ja häneltä on suomennettu vain muutama teos, tämäkin kirja 20 vuotta "myöhässä"?
Ujous ja arvokkuus on kansainvälisissä kirjallisissa piireissä valittu 1990-luvun tärkeimmäksi teokseksi, enkä yhtään ihmettele miksi. Se kuvaa häikäisevän tarkasti sitä kulttuurista pettymystä, jonka jokainen sukupolvi joutuu jossain vaiheessa toteamaan. Kun Elias Rukla ihmettelee romaanihenkilönä vuonna 1994 yhteiskunnallisen keskustelun olemattomuutta ja ihmisten pinnallisuutta, voi lukija näin 20 vuotta myöhemmin todeta, että yhteiskunnallinen keskustelu ei ole enää pelkästään olematonta vaan suorastaan ala-arvoista. Nyt voi ihmetellä sitä, onko koulutuksella oikeastaan enää mitään sivistävää vaikutusta ihmisiin - ja vaikka olisikin, niin arvostetaanko sivistystä lainkaan?
Kirjablogeissa ei tätä Solstadin teosta ole juurikaan luettu, mutta ainakin Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia sekä Mari A:n kirjablogi ja Kirjavinkit ovat löytäneet tämän aarteen ja ihastuneet siihen. Kannattaa ehdottomasti lukea myös Les!Lue!-blogin arvio, jossa Reeta kertoo Solstadin vaikutuksesta norjalaisiin nyky(mies)kirjailijoihin.
Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja. Kiitos, Riitta, tästä vinkistä ja kirjan lainasta!
