Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (osat 1 ja 2)

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, osa 1 ja 2, WSOY:n äänikirja, 1988
Alkuteos: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892
Suomentaja: O. E. Juurikorpi, uudistettu suomennos
Lukija: Lars Svedberg
Pakkauksen suunittelu: Kai Toivonen
Kesto: yhteensä noin 5 tuntia
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Vielä ehtii hankkia pääsiäisloman automatkoille äänikirjoja kuunneltavaksi. Suosittelen lämpimästi Sherlock Holmesin seikkailuja leppoisaksi viihdykkeeksi. Näitä tarinoita voi kuunnella koko perhe, koska niissä ei ole liiemmälti seksiä eikä väkivaltaa. Tosin yhdessä tarinassa käydään paheellisessa oopium-luolassa, mutta senkin asiakkaat kuvataan niin vastenmielisinä haamuina, että lapsetkin ymmärtävät, että paikka on kammottava ja huumeet pahasta.

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes ei esittelyä kaipaa. Kukapa ei tuntisi Baker Street 221 B:n asukasta, kaikkien salapoliisihahmojen isää ja ylivoimaista neroa, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen aukottomalla päättelykyvyllään! Hahmo on aina ajankohtainen, sillä Holmesin seikkailuista otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja syntyy uusia Sherlock Holmes -tv-sarjoja ja -elokuvia. On välillä vaikea uskoa, että nämä tarinat on kirjoitettu jo 1800-luvun puolella, sen verran nokkelasti ne on kirjoitettu ja sen verran täydellisesti ne viihdyttävät yli sata vuotta myöhemminkin. Oman glamourinsa tarinoihin tuo 1800-luvun lopun Englanti, Lontoon kadut ja arvokkaat herrasmiehet.

Äänikirja Sherlock Holmesin seikkailut (osat 1 ja 2) sisältää neljä Holmes-tarinaa, joista ainakin pari olen nähnyt myös tv-sarjan osina: Kuningas pulassa, Halkihuulinen kerjäläinen, Kirjava nauha ja Kreikkalainen tulkki. Kaikissa on kertojana tohtori Watson, joka välillä kuvaa ystäväänsä Holmesia ylistävin sanoin, välillä puolestaan suomii hänen omahyväisyyttään ja erokkomaista luonnettaan. Vaikka Watson yrittää ottaa oppia Holmesin päättelytaidoista, hän ei pääse lähellekään rikosten ratkaisua. Vain mestari pystyy selvittämään visaiset arvoitukset.

Äänikirjan lukijana on maanmainio Lars Svedberg, joka antaa Watsonille miehekkään ja miellyttävän matalan äänen, jota on helppo kuunnella. Keskusteluihin syntyy myös väriä, joten ihan pelkästä lukemisesta ei tosiaan ole kyse.

Oma suosikkini näistä neljästä tarinasta on Halkihuulinen kerjäläinen, joka on tietysti kekseliäs tarina kaikin puolin. Tarinassa etsitään rakastettua aviomiestä. Kreikkalainen tulkki puolestaan jäi mieleeni jännittävästä kuulustelukohtauksestaan, jonka Svedberg tulkitsee kiihkeästi ja saa kuuntelijankin eläytymään vaaralliseen tilanteeseen. Tarina on myös erikoinen siksi, että lopullista ratkaisua ei tulekaan.

Jokainen seikkailu kestää noin tunnin, ja sopii siksikin automatkoille, joilla kaikkien keskittymiskyky ei ehkä kestä pitempiä tarinoita. Kieli on huolellista kirjakieltä, sellaista perusteellista kerrontaa, jota kuuntelee ilokseen.

Meillä on nyt testattu rikostarinoita kahden äänikirjan verran. Joululomamatkoilla kuunneltiin nimittäin Agatha Christien Herkuleen urotyöt läpi. Välillä kuunnellaan vielä Risto Räppääjiä ja Me Rosvoloitakin, mutta ne on kuunneltu jo niin moneen kertaan, että osamme keskustella joitakin otteita niistä ulkoa tutuilla äänensävyillä ("Hiihtolomalla hiihdetään joka päivä."). On mukava löytää vaihtelua tähänkin autoviihteeseen.


Sherlock Holmesin seikkailuja on kuunnellut myös Sara, jonka blogissa P. S. Rakastan kirjoja on hieno aiheeseen liittyvä kuvasarja Lontoosta. Lisäksi Holmesin seikkailuja painettuina versiona ovat lukeneet ainakin Kirjaneito ja Jokke, jota voi pitää Holmes-asiantuntijana.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset, 2012
Alkuteos ilm. 1983
Kustantaja: Idiootti
Suomentaja: Pauli Tapio
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen
Sivuja: 147
Mistä sain kirjan: oma ostos


Käsissänne on sukuni tarina. Toivottavasti se on varsin tavallinen.

Sergei Dovlatovin Meikäläiset ei todellakaan ole aivan tavallinen sukukronikka. Ensinnäkin suku on täynnä eriskummallisia persoonallisuuksia ja toisekseen Venäjän historia on niin julma, että tavallistenkin ihmisten kohtalot siellä saavat absurdeja käänteitä.

Dovlatovin (1941 - 1990) itsensä elämä oli värikäs sekin. Hän oli näyttelijä-isän ja oikolukija-äidin poika, kävi armeijan, työskenteli muun muassa vankileirillä vartijana ja ammattilehdistössä toimittajana. Sittemmin hän alkoi kirjoittaa novelleja, joita ei julkaistu Neuvostoliitossa, mutta lännessä kylläkin muutama. Hän joutui itsekin vankilaan ja viranomaisten suosituksesta emigroitui vuonna 1978 länteen, jossa hänen kirjoituksiaan lopulta julkaistiin vapaasti.

Dovlatov aloittaa sukunsa tarinan isoisästä, joka osallistuu Venäjän-Japanin sotaan: Isoisä oli seitsemän jalkaa pitkä. Hän pystyi panemaan suuhunsa kokonaisen omenan. Hänen viiksensä ulottuivat olkaimiin saakka. - - Jos hevoset nääntyivät suolle, isoisä kiskoi tykkejä itse. Isoisän kohtalona on tulla ammutuksi Stalinin aikana belgialaiseksi vakoojaksi epäiltynä!

Toinen isoisä on komea ihmisvihaaja, Roman-eno on epävakaa terveysintoilija, Leopold-setä on huijari... Entäs serkut? Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies.

Absurdeissa, hauskoissa ja vauhdikkaissa tarinoissa riidellään, juodaan votkaa ja tehdään taas sovintoja. Tarinoiden sävy voi kuitenkin muuttua yhdellä virkkeellä, eikä totuus elinoloista jää missään vaiheessa kovin kauas. Taustalla nimittäin kolisee Venäjän historia. Neuvostoliitossa valta vaihtuu, ja kansan on aina jotenkin sopeuduttava. Vankileirille joutuu yksi sun toinen suvun jäsen vuorollaan. Dovlatov on itse ensin vanginvartija, myöhemmin serkku joutuu vankilaan vangiksi ja sitten taas on Dovlatovinkin vuoro virua vankilassa. Siitä ajasta hän kieltäytyy kertomasta.

Neuvostoelämän kiemurat tiivistyvät Aron-sedän urassa: Kun kansalaissota loppui, Aron-setä pääsi työläistiedekuntaan. NEP:in aikana hänestä tuli liikemies ja hän ilmeisesti rikastui hetkellisesti. Sitten hänen omaisuutensa pakkolunastettiin. Sitten hän siivosi puolueen rivejä. Sitten hänet itsensä siivottiin puolueen riveistä. Siksi että hän oli ollut NEP-mies... - - Sittemmin hänet kylläkin uudelleennimitettiin. Ja mitä vielä: Aron ei missään välissä joutunut vankilaan.

Luin aiemmin kesällä Sergei Dovlatovin Matkalaukun. Se oli samaan varmaan tyyliin kirjoitettu tarinakokoelma. Siinä tarinat kiertyivät emigroituneen kirjailijan matkalaukusta löytyvien esineiden ympärille. Absurdien tilanteiden dokumentointi on Dovlatovin tavaramerkki. Kun niihin lisätään sopivasti kärjistämistä ja liioittelua, niin tulos on vastustamaton. Sekä Meikäläisissä että Matkalaukussa kerronta on näennäisen niukkaa ja toteavaa, mutta arvaamatontakin. Teksti on nokkelaa ja dialogi nautittavan vähäeleisestä.

Dovlatovin teoksia voi suositella kenelle vaan. Itse tykästyin Matkalaukkuun ehkä aavistuksen enemmän, mutta kyllä tämä Meikäläisetkin maistui makoisalta. Kyseessä oli niin sanottu "lukusukkula", eli nopeasti luettava kirja. ("Lukusukkula"-termi on peräisin Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, ja sopii tähän kirjaan erinomaisesti.) Lukusukkulana Meikäläiset sopi tähän lukutaitokampanjaviikon loppuun mainiosti.

Meikäläiset on luettu myös Satun luetuissa, Kirjainten virrassa, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogissa, Tarinoiden taikaa -blogissa ja Nannan kirjakimarassa. Taidanpa minäkin  nyt päästä osallistumaan Jaanan Venäjää valloittamaan -lukuhaasteeseen. Olen kyllä ohittanut venäläiset tiiliskivet ja lukenut samalta mieskirjailijalta kaksi teosta, mutta olen sitäkin innostuneempi Dovlatovista.

Huomenna bloggaan vielä yhdestä kirjasta lukutaitokampanjaan. Taidan sittenkin saada viiden kirjan tavoitteeni täyteen, eli jos joku haluaa lahjoittaa Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaan euron jokaisesta lukemastani kirjasta, niin huomenna tuo summa on 5 euroa, eli pienin mahdollinen lahjoitettava summa. Huomiseen ja lukemisiin!

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatov: Matkalaukku, 2. painos, 2012
Venäjänkielinen alkuteos ilmestynyt 1983
Suomentaja: Pauli Tapio
Kustantaja: Idiootti
Graafinen suunnittelu: Varpu Eronen
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kun kirjailija Sergei Dovlatov saa lähtöpassit Neuvostoliitosta vuonna 1979, ministeriö antaisi hänen ottaa mukaansa kolme matkalaukkua. Tyrmistyksekseen kirjailija saa koko siihenastisen, 36-vuotisen elämänsä pakattua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Uudessa kotimaassa matkalaukku unohtuu kaappiin, josta kirjailija löytää sen vuosia myöhemmin. Kun hän aukaisee laukun, muistot tulvivat hänen mieleensä. Jokaisella laukusta löytyvällä vaatteella on tarinansa, ja niitä kirjailija alkaa kertoa.

Jo Matkalaukku-kirjan esipuhe sisältää neuvostoliittolaisen elämän perussanastoa: viisumi- ja rekisteritoimisto, ministeriö, lausunto, vankila, kielletyt kirjat, tullimies, pioneerileiri, Pravda, Karl Marx, maailman proletariaatti. Täytyy myöntää, että sanaston myötä muistoja alkaa tulvia myös tällaisen 1970-luvulla syntyneen suomalaisenkin mieleen.

Suomalaislukijaa tietysti kiehtoo erityisesti suomalaisten kreppisukkien tarina. Ja aivan oikein: suomalaisturistit neiti Ilona ja rouva Lenart siinä tekevät kauppaa tekokuitusukilla, joita Neuvostoliitossa ei valmistettu. Kun kaupankäynnin jälkeen sukat lasketaan, sukkia on täsmälleen naisten ilmoittama määrä: Tasan seitsemänsataakaksikymmentä paria. Suomalaiset ovat rehellistä kansaa. Kehitysmaan merkki... Kaupanteosta kuluu muutama päivä ja ystävä soittaa hädissään: -- Tällainen tämä meidän teollisuus on! Ensin se uinuu kaksikymmentä vuotta ja sitten - avot! -- Nyt ne puskevat niitä kreppisukkia miljoona paria sekunnissa... Suomalaiset sukat eivät tietenkään käy enää kaupaksi kovalla hinnalla, joten kirjailijakin käyttää seuraavat 20 vuotta herneenvärisiä suomalaissukkia.

Tähän tyyliin sujuvat kaikki kirjailijan muistoista putkahtelevat tarinat: Metroaseman reliefi-työmaalta lähetetään nuorin työntekijä hakemaan Stolitsnajaa, joka juodaan minuutissa - kuusisataa askelmaa on noustava pian uudestaan. Kun lehteen tehdään juttusarjaa neuvostotasavaltojen kansalaisista, kunnollista uzbekkia ei tahdo löytyä mistään. Vaikka kuinka on päätetty olla juomatta, huomataan, että Joimme silloin kun meillä ei ollut rahaa. Olisi tyhmää olla juomatta nyt, kun sitä on...

Neuvostoarki vaatii milloin kekseliäisyyttä, milloin välinpitämättömyyttä, milloin varastamista  - ja aina armotonta vodkan juomista. Kaiken takana huokuu venäläinen melankolia. Näistä aineksista voisi syntyä synkkää ja ahdistavaa tekstiä. Mutta mitä tekee Dovlatov! Hän hallitsee itseironian, absurdien sattumusten ja riemastuttavan dialogin yhdistelmän niin, että lukija suorastaan ahmii venäläistä tunnelmaa ja karmaisevaa neuvostotodellisuutta. Osan kiitoksesta saa ilman muuta myös suomentaja Pauli Tapio, sillä enpä muista aikoihin lukeneeni käännöskirjallisuudessa näin nasevaa sanailua.

Kirja oli lukupiirikirja, joka sai aikaan paljon naurua. Jokainen muisti kirjasta hauskoja tokaisuja ja tapahtumia. Niistä muistui mieleen omia Neuvostoliitto-kokemuksia. Seuraavaksi jo vertasimme venäläisiä, suomalaisia ja ruotsalaisia luonteenpiirteitä. Suurin osa piiriläisistä oli lukenut kirjaa ahmien, suorastaan hotkaisten. Tästä myös moitittiin kirjaa. Yksi meistä piti kirjaa liian kevyenä: jos kirja on näin helppo, siitä ei jää mitään mieleen. Minulle tämä jäi kuitenkin elämään yhtenä tämän vuoden parhaista kirjoista. Kirja oli yksinkertaisesti mainio.

Lukupiiriläisten kanssa muistelimme myös kirjallisuudesta tuttuja venäläistunnelmia, sitä miten venäläisillä on surumielisyytensä ja vodkansa, mutta myös jotain kulttuuria (musiikkia, kirjallisuutta) aina mukanaan. Esimerkiksi kreppisukkien ostajat yrittävät kysellä suomalaisnaisilta näiden suosikkikirjailijan nimeä ja ovat aidosti pahoillaan, koska naiset eivät ole käyneet Eremitaasissa katselemassa taidetta. Dovlatovin teos toi mieleen mm. Rosa Liksomin Hytti nro 6:n sekä Andrei Makinen Venäläisiä unelmia. Eräs piiriläinen oli lukenut Gogolin Kuolleet sielut heti Matkalaukun jälkeen ja löytänyt siitä samaa huumoria. Minulle tulivat mieleen myös Gogolin Pietarilaisnovellit,  Nenä ja Päällystakki. Gogolin huumori ammentaa voimansa suoraan venäläisestä sielusta, kuten Dovlatovin vilpittömän toteava ironia. Absurdit tapahtumat, joissa jokin pieni tapahtuma johtaa vääjämättä seuraavaan yhtä järjettömään tilanteeseen, on samaa kerronnallista perintöä. Ja kertoohan Dovlatovkin peräti kahden takin tarinan!

Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi minun ehdotuksestani. Kiinnostuin kirjasta Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan arvion perusteella. Myös Lukuneuvojassa, Café pour les idiotsissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja Kirjainten virrassa on kehuttu, suorastaan ylistetty, kirjaa. Café Voltairessa on esitelty enemmänkin myös kirjailijaa. Ilman blogisavuja tuskin olisin kirjaan törmännyt ja olisin jäänyt vaille tätä hersyvää lukukokemusta. Toivon hartaasti, että tämä kirja saa lisää lukijoita yhä vaan.

Huomenna palaan vielä kirjan pariin, sillä luvassa on Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen
toteutus. 

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Camilla Mickwitz: Mimosa

Camilla Mickwitz: Mimosa, 1983
Kuvittaja: Camilla Mickwitz
Kustantaja: Welin+Göös



Mutta ei se ollut mikään uni, sillä seuraavana aamuna oli portailla kori.
- Tuo on muuten pääsiäisnoidan kori, Anna sanoi.
- Pötypuhetta, vastasi Helga. - Ei noitia ole olemassakaan. Mutta mitä korissa on?
- Siellä on pääsiäisnoidan lapsi, Anna vastasi.
- Pötypuhetta, Helga sanoi ja kurkisti koriin. - Tuo on... tuo on... tuo on aivan tavallinen lapsi, jonka joku on jättänyt portaillemme.

Korissa on Mimosa, joka ei todellakaan ole mikään tavallinen lapsi, vaan pääsiäisnoidan lapsi ja noitavauva itsekin! Camilla Mickwittzin Mimosa sopii luettavaksi pääsiäisen aikaan, sillä se on täynnä noitavoimaa ja väriä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lastenkotiin, jossa asuu kuusi lasta ja kolme aikuista sekä Ville-niminen kissa. Lapset ovat tietysti lapsia, eli aitoja ja uteliaita. Aikuiset ovat turvallisia, mutta hyvin totisia: Hannu laskee päivät pitkät, miten saisi rahat riittämään, Hessu vahtii eteisessä avaimia ja Helga uskoo, että kaikki voivat hyvin, jos kotona on rauhallista, hiljaista ja siistiä.

Lapset kuitenkin tietävät kaikenlaista, sillä he kulkevat Ville-kissan perässä myös öisin. Miten erilaisia aikuiset ovatkaan oviensa takana... siinä on eroa kuin yöllä ja päivällä. Lapset ovat vakoilleet tarpeeksi tietääkseen, että Hannu rakastaa oikeasti ruuanlaittoa, Hessu hoitaisi mieluummin kukkia ja Helga puolestaan tanssii öisin hiukset valtoimenaan.

Tarvitaan noitavauva Mimosa vapauttamaan aikuiset tärkeistä päivärooleistaan! Eräänä yönä lapset näkevätkin pääsiäisnoidan ja aamulla portailta löydetään Mimosa. Kun lapset vielä lahjoittavat vauvalle luudan, se alkaa lennellä ympäriinsä ja aiheuttaa vallattomuuksia: Hannun tärkeät paperit lentelevät, Helgan hiukset pääsevät valloilleen kesken sadun lukemisen ja Hessu jakelee avainten sijasta kukkia. Hui! Aikuiset aivan säikähtävät näitä kummallisuuksia ja syyttävät niistä lapsia. Lapset kuitenkin tietävät, että kaiken taikuuden syypää on Mimosa, vaikka aikuiset pitävät vauvaa maailman kilteimpänä lapsena.

Kun Mimosa on tehtävänsä tehnyt, eli paljastanut aikuisten salaisuudet, hänen äitinsä tulee hakemaan hänet pois. Lastenkoti ei kuitenkaan tule enää entiselleen, sillä ilo on tullut sinne jäädäkseen, koska aikuiset saavat olla omia itsejään.

Mickwitzin tarina ja kuvitus ovat riemullisia. Pyöreäpäiset hahmot ovat ilmekkäitä ja hauskoja. Kirjan alkupuolella kuvat ovat sävyltään tummempia kuin lopussa, ja näin vapautunut tunnelma välittyy kuvistakin.

Mickwitsin hahmot ovat jääneet jo lapsuudesta mieleeni. Jason ja Emilia kiinnittivät silloin huomioni kirjaston hyllystä, vaikka en varsinaisesti enää kuvakirjaiässä ollutkaan niiden ilmestyessä. Mimosaa en muista lapsuudestani, mutta Mickwitzin tyylin tunnistin, kun törmäsimme lasten kanssa tähän löytöön Tammelan torin kirpputorilla muutama kesä sitten. Mimosaa on luettu siitä lähtien tasaisin väliajoin. Loistavaa, ajatonta lastenkirjallisuutta!