Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?, 2019
Alkuteos: Vem dödade bambi?
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Teos
Kansi: Christina Lax
Sivuja: 222
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Ja vielä näin monen vuoden jälkeen Gusten ajattelee, ettei ikinä toivu tietyistä asioista, jotka silloin koki (s. 141).

Oletko koskaan miettinyt, minkälaista olisi elää sen jälkeen, jos olisi syyllistynyt johonkin peruttaamattomaan rikokseen? Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? -teoksessa tavataan Gusten, joka katuu rikostaan. Hän katuu sitä ennen kaikkea siksi, että on vahingoittanut uhria. Kirjassa tavataan muitakin rikokseen osallistuneita, mutta heitä ei tunnu syyllisyys painavan. Onko heidän edes annettu kärsiä syyllisyydestä?

Voi kuitenkin olla, että syyllisyyden puute on vain pintaa. Ehkä ihmisillä on omat tapansa selviytyä siitä kaikesta - syyllisyydestä ja häpeästä. Niin paljon voi piilottaa myös itseltään.

Kirjassa tavataan myös rikokseen syyllistyneiden äitejä, joille oman lapsen rikos on elämän mullistava tapahtuma. Rikoksen uhreja eivät ole vain uhrit vaan myös syylliset ja heidän omaisensa. Kaikki järkkyy. Miten yhteisö, oikeastaan aivan täydellinen, idyllinen yhteisö, Huvilakaupunki, toipuu traumasta, jonka rikos on sille aiheuttanut? Onnistuuko kaiken kieltäminen, selittäminen, ohittaminen, ymmärtäminen?

Fagerholm on uusimmassa teoksessaan samojen aiheiden äärellä kuin Amerikkalaisessa tytössä ja Säihkenäyttämössä, jotka molemmat käsittelevät yhteisön traumaa, salattua rikosta. Fagerholmin vyöryvä, toistava, lähes maaginen kerrontatyyli pääsee esiin myös uutuudessa. Uhkaava, surullinen ja kohtalokas tunnelma ympäröi henkilöitä ja aika on juuttunut johonkin menneeseen, josta ei päästä eteenpäin. Kaikki palaa aina rikospaikalle.

Kuka tappoi bambin? käsittelee paitsi syyllisyyttä myös ystävyyttä. Ystävykset Emmy ja Saga-Lil ovat olleet nuoresta asti toistensa turva, mutta aikuisena oleminen on vaikeaa. Emmyn ihana rakkaus Gusteniin vaihtuu toisenlaiseen elämään. Uusi rakkaus kietoo Emmyn johonkin lumetodellisuuteen, jonka kulisseista hän pitää kiinni. Surussaan Gusten puolestaan tarrautuu Saga-Liliin.

Fagerholmin kerronnan magia on selittämätöntä. Vaikka en aivan pääse samaan hurmioon, kuin Amerikkalaista tyttöä tai Säihkenäyttämöä lukiessani, olen silti näiden henkilöiden vietävissä. Heidän kohtalon hetkensä tuntuvat piinaavilta, rikos tarrautuu jalkoihin ja estää lentämisen.

Erityisesti Emmyn eteerinen hahmo jää vaivaamaan minua. Mikä on lopulta se todellisuus, jossa hän elää? Kuinka hauraita rakennelmia ihminen rakentaa ja miten vääriä valintoja ihmiset voivatkaan tehdä? Ihmiset osaavat elää myös lumeonnea.

Fagerholman tekstissä on viittauksia kirjallisuuteen ja siinä vilisee englanninkielisiä fraaseja. Laura Jänismiemen suomennos on sujuvaa ja vivahteikasta. Lukijaa hemmotellaan. Tekstin lukeminen on helppoa, mutta myös pettävää, sillä kieli kietoo pauloihinsa ja ennen kuin lukijaa huomaakaan, hän elää taas keskellä niitä hetkiä ja niitä syyllisyydentuntoja, jotka eivät jätä henkilöitäkään rauhaan.

Fagerholman tyyliin kuuluu myös yläluokkaisen elämän kuvaus. Siihen kuuluu näennäinen vapaus ja helppo elämä: huviloita, kauniita vaatteita ja kauniita ihmisiä, rahaa, suhteita ja imagon luomista. Kulissien takaa paljastuu tyhjyyttään koliseva elämä.

Fagerholmalla on aivan oma äänensä suomalaisessa kirjallisuudessa, enkä yhtään ihmettele, että hän oli tälläkin teoksellaan Finlandia-ehdokkaana. Häneltä on turha odottaa kronologisesti etenevää tarinaa, jossa on selkeä alku ja vielä selkeämpi loppu. Myös selkeä käännekohta puuttuu. Tarinahan kyllä syntyy - oikeastaan melkoisen hurja tarina ja oikeastaan aika montakin tarinaa -  mutta se on lukijan itsensä etsittävä ja lukijan itsensä päätettävä johonkin. Varmaa on vain, että kertoja alkaa kertoa: Aloitetaan vaikkapa tästä. Syyskuun aamusta vuonna 2016. (S. 9.)



Kirjan ovat lukeneet ainakin nämä kirjabloggaajat: Omppu, Tuija ja Katja.

László Krasznahorkai: Saatanatango

László Krasnahorkai: Saatanatango, 2019
Alkuteos: Sátántangó, 1985
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 304
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kuvittelemalla, että vapaus koittaa minä hetkenä hyvänsä, varmistelemme vain lukkoja (s. 237).

Saatanatango tanssitaan mudassa ja sitä säestää sateen jatkuva lotina. Välillä mudassa suorastaan kieriskellään, välillä kulautetaan kurkusta palinkaa ja piristytään hetkeksi aikaa, saatetaanpa jopa innostua tanssimaankin ja tarraamaan satunnaiseen partneriin kuin hukkuva oljenkorteen. Ympärillä löyhkää home ja hiuksiin tarraavat hämähäkin seitit.

Unkarilaisen László Krasznahorkain kirjoittama teos vaatii keskittymistä ja antautumista. Se on jaettu 12 lukuun, jotka on kirjoitettu ilman kappalejakoa. Pitkät virkkeet polveilevat, mutta ovat samalla hämmentävän tarkkoja kuvauksessaan. Henkilögalleria on värikäs, eikä missään nimessä esikuvallinen, vaan koostuu toinen toistaan kammattovammista tyypeistä. Kenestäkään ei voi oikeastaan pitää, eikä heistä tunnu pitävän kertojakaan, joka kuvaa heidän pikkumaisuutensa, väkivaltaisuutensa ja itsekkyytensä armottomasti.

Lukija on välillä pulassa. Luku luvulta kertojanäkökulma vaihtuu, tyylikin vaihtuu. Tapahtumat  etenevät ja limittyvät, ehkäpä kiertävät kehää. Varmaa on kuitenkin, että asutaan tilalla, jossa ilonaiheita ei ole: rakennukset lahoavat käsiin, kaikki on imetty tyhjiin, jatkuva sade painaa kaiken mutaan. Arvoitukseksi jää, miksi kukaan ei edes yritä korjata mitään, miksi mihinkään ei tartuta.  Vastauksen tarjonnee kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä, joka lamaannuttaa kaiken. Lopulta vaan maataan tai istutaan, kitataan palinkaa ja tartutaan himon riekaleisiin tai annetaan nyrkin puhua. Joku sentään tarttuu kynään...

Tunne-elämää pikkusieluisilla asukkailla kyllä riittää: kateutta, kieroilua, välinpitämättömyyttä, pettämistä, himoa ja tyhmyyttä. Kurjuuden keskelle odotetaan vapahtajaa. Sellainen myös tulee. Lukijan silmissä vapahtaja on tuiki tavallinen reppana, jolla on omat käskyttäjänsä. Hän muodostaa kaverinsa kanssa eräänlaisen Don Quijote ja Sancho Panza -parivaljakon. Kertomus heittäytyy veijaritarinan tunnelmiin, kun seurataan heidän askeleitaan.

Sävy muuttuu kuitenkin taas, kun siirrytään seuraamaan pienen Etsi-tytön elämää. Etsikään ei ole enkeli, mutta miten yksin hän onkaan kaiken rappion keskellä. Pidätin välillä hengitystäni, sillä niin kamalaa hänen pieni elämänsä näyttää olevan, ja silti: Hän kävi mielessään läpi kuluneen päivän taphtumia ja pani hymyillen merkille, että kaikki liittyi tavalla tai toisella yhteen; hänestä tuntui, ettei tuo yhteys voinut olla sattumaa, tapahtumien välille avautuvan kuilun ylitse johti kuin johtikin sanoinkuvaamattoman kaunis ymmärryksen silta (S. 147).

Krasnahorkai on velho. Hän leikittelee lukijalla ja leikittelee henkilöhahmoillaan, antaa epäluotettavan kertojan väläyttää milloin minkäkinlaisia näkyjä. Välillä teos on maagista realismia, välillä veijaritarinaa, välillä satiiria, välillä surumarssia. Mieleeni tulee ajoittain myös Hemingwayn Ystävyyden talo. 

Kustantaja on tehnyt hienon päätösen lisäämällä suomentajan nimen kirjan kanteen. Minnamari Pitkänen on tehnyt loistavaa työtä. Krasnahorkain Saatanatango ei ole varmastikaan ollut mikään helppo suomennettava, eikä se ole helppoa luettavaakaan. Se kuitenkin kaivautuu lukijan mieleen syvälle eikä sen henkilökaartista pääse pitkään aikaan eroon, vaikka todellakin haluaisi. 

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli sisältää neljä esseetä aiheista Suomi, suomalaisuus, kielet ja erityisesti suomen kieli. Nämä ovat tietysti Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professorille hyvin sopivia aiheita. Esseet ovat pituudeltaan 43 - 92-sivuisia, eli varsin mittavia, ja toinen toistaan herkullisempia. En voi kuvitella itselleni kiinnostavampaa aihetta kuin suomen kieli, joten tunsin olevani liekeissä kirjaa lukiessani.

Aloitin esseekokoelman jo viime vuoden lomamatkalla Kreetalla, mutta pian kävi ilmi, että kirja vaatii keskittymistä, koska tietoa on niin paljon. Kuuden hengen perhe samassa hotellihuoneessa ei ollut paras paikka tälle kirjalle ja sen hehkulle. Niinpä kirja jäi ja tartuin siihen vakavin aikein vasta kesälomalla uudestaan. Sitten se olikin menoa. Viimeiset kaksi esseetä suorastaan ahmin. Istuin Oodissa lukemassa kolme tuntia putkeen, keskityin ja nautin joka sanasta.

Mutta aloitetaanpa alusta. Teoksen ensimmäinen essee, Suomi - ongelma, kertoo siitä, kuinka Suomi-nimisen valtion olemassaolo on melkolailla sattumanvaraista juuri tässä muodossa kuin se nykyään on. Jos historia olisi mennyt toisin jossakin kohtaa, Suomi-nimistä valtiota ei olisi olemassakaan. Suomi voisi olla osa Ruotsia tai Venäjää. Seuraavaksi voi siis kysyä, onko kansallismielisyydelle oikeastaan mitään pohjaa, jos nämä rajat olisi voinut vetää melkeinpä mihin vaan. Varsinkin, kun suomalaisuuskin on sisällöltään hyvin samantapaisesti romantisoitua kuin esimerkiksi saksalaisuus tai ranskalaisuus. Kansallisuus on siis hyvin kansainvälinen ilmiö. Saarikiven essee täydentää sitä pohdintaa, jota Juha Hurme käy Finlandia-palkitussa Niemi-teoksessaan.

Saarikiven kokoelman toinen essee Wittgensteinin joulumaassa on kielitieteilijän joululahja lukijalle. Saarikivi esittelee erilaisia kielitieteen perusteorioita hyvin lyhyesti (ja kansantajuisesti) ja kehittää niistä ajatuksiaan. Oikeastaan hän kirjoittaa kielestä välillä niin kauniisti, että häikäisee, välillä hän puolestaan tekee kielestä inhottavan ruumiillista: Kieli on todellakin kieltä. Se on haisevalla ja märällä ruumiinosalla, lihaksilla tuotettua ääntä ja sen äänen kuvia, sellaisia kuin tämä kirjoitus. (S. 58).

Paitsi kauniisti ja kamalasti, Saarikvi kirjoittaa myös hauskasti. Hän neuvoo konkreettisen esimerkin -  joulupukin - avulla mikä tekee suomen kielestä aivan erityisen kielen kaikkien kielten joukossa. Samalla tavalla jokainen kieli luo oman todellisuutensa ja kulttuurinsa ympärilleen, ja samalla tavalla jokainen kieli on erityinen: Sellaisena joulupukki on samanlainen kuin kieli: aikojen, tapojen ja traditioiden risteys, kommunikaation, väärinymmärtämisen, ahneuden, rakkauden ja huijaamisen agora. (S. 75.)

Kolmas essee, Syvää pinnemmalla, käsittelee suomen kieltä. Nyt tulee tuutin täydeltä tietoa sanojen etymologiasta ja eri kielten sanastojen erilaisuudesta - siitä miten sanat muokkaavat ajattelua tai miten kulttuurin muuttuminen muuttaa myös sanojen merkityksiä. Esseessä on paljon kielten välisten erojen pohdintaa. Jos kielessä ei ole nimeä, sanaa, jollekin ilmiölle, voiko ilmiötä edes havaita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat värien nimitykset eri kielissä: Näkeekö ihminen, joka ajattelee vihreän olevan vihreää ja kuivuneen heinän olevan heinänvihreää, värit samalla tavoin kuin suomalainen, joka tietää, että vihreä on vihreää ja kuivunut heinä keltaista? (S. 125.) Saarikivi antaa esimerkkejä nimistöstä, johdoksista, lauserakenteista - kieli on historiaa, nykypäivää, ajattelua, kulttuuria.

Saarikivellä on vankka näkemys siitä, että pieni ja erityislaatuinen kielemme antaa meille erinomaisen näköalan maailmaan. Saarikivi itse hallitsee useita kieliä ja pienempiäkin kieliä kuin suomi.
 - - Suomalaiset ovat keskimäärin mainiosti perillä siitä, että New Yorkissa on Vapaudenpatsas ja Empire State Building - niminen korkea rakennus, mutta Manhattanilla ei varmastikaan keskimäärin tiedetä Suomesta juuri mitään.
   Tällaisista syistä ihmisen olisi aina hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaaleissa. Marginaaleista näkyy aina keskustaan, mutta päinvastaiseen suuntaan näkevät vain harvat. (S. 180.)

Nyt on vielä tunnustettava jotain, joka melkein hävettää, koska se paljastaa, miten tunteellisesti suhtaudun lukemiseen ja suomen kieleen. Teoksen viimeinen essee Suomen kieli - puhetta kuplastani sai minut itkemään. Saarikivi kirjoittaa siinä lukemisen ja suomen kielen merkityksestä sekä itselleen että suomalaisille että koko maailmalle. Tämän esseen äärellä kirjabloggaaja, lukutoukka ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja kyynelehtii monesta syystä. Mutta kyynelistä lisää hieman myöhemmin...

Tämä on ensin huomioitava: Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Hän muistaa jopa puhekuplan, jonka osasi lukea. Koska perheen Aku Ankat ovat tallessa, hän pystyy nimeämään tarkan päivänkin: Se on elämäni suurin päivä, suurempi kuin hääpäivä tai se päivä jolloin minut nimitettiin professoriksi. (S. 201.)

Esseessä on paljon tietoa suomen kielen vankasta asemasta: Suomen kieli, joka on puhujamäärältään noin sadaskahdeskymmenes maailman 7 000 kielen joukossa - sinänsä varsin huomattava saavutus tämäkin - on vielä paljon suurempi, kun mitataan tekstien määrää. Maailman internet-sivuista yli puolet on pelkkää englantia, mutta 0,3 % niistä on suomea. Se on neljä kertaa enemmän kuin suomalaisten osuus maailman väestöstä ja tekee suomen kielestä internetin 25. yleisimmän kielen. (S. 217 - 218.) Näihin lukemiin on tultu niistä 1800-luvun Lauantai-seuran kokouksista, jossa suomen kieltä harrastivat ruotsia äidinkielenään puhuvat yliopistomiehet. Suomea puhuvia kansalaisia oli Suomen suuriruhtinaskunnassa noin 1,5 miljoonaa. Heille annettiin ääni ja oikeus oppia asioita omalla äidinkielellään. Nyt suomen kielen puhujia on noin  5 miljoonaa ja he ovat vapaaehtoisesti luopumassa äidinkielestään ja vaihtamassa sitä englantiin.

Ja sitten niihin kyyneliin. Ne johtuvat paitsi lukutaidon mullistavan kokemuksen jakamisesta myös siitä syystä, että esseestä tulee eräänlainen muistokirjoitus suomen kielelle. Lukekaa
se tästä kirjasta, suomeksi, kun vielä osaatte ja voitte.



Kulttuuripersoona Janne Saarikiveen voi tutustua lisää Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussa. Saarikivi on myös Ylen kolumnisti ja tässä on linkki hänen viimeisimpään kolumniinsa Isänmaa ja ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni. Suomen kieli ja mieli on luettu myös blogissa Kirja hyllyssä.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Henriikka Tavin esikoisrunoteos Esim. Esa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2007, ja kun sen pari vuotta sitten luin, olin aivan myyty. Esim. Esa on lempikirjojani ikinä.

Uteliaana odotin Tavin esikoisromaania, Tellervoa. Kustantajan mukaan luvassa olisi parisuhteen etsintää, mutta myös "kiusallista aikalaisromaania". Alusta asti onkin selvää, että vaikka nyt lähdetään chick litin asetelmasta liikkeelle, ei tilanne siihen jää pyörimään.

Tellervo siis haikailee parisuhdetta ja ottaa asian tosissaan. Elämän paras aika - opiskeluaika - on mennyt parisuhteenmuodostamispuuhien puolesta ohi ja kolmivitosen on panostettava asiaan aivan eri näkökulmasta. Apuun rientääkin Rori Raye, joka kertoo, miten jokainen voi löytää itsestään magneettisen naisen, joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.

Tellervo perustaa ystävänsä Hennin kanssa kerhon, jossa Rorin opit otetaan haltuun ja flaksi alkaa käydä. Rakkautta tuntuu olevan tarjolla joka suunnassa, mutta kuinka sen kanssa sitten osataan elää? Tavin kirja muistuttaa kipeästi siitä tosiasiasta, että romanttinen rakkaussuhde on nykyisin nostettu ihmisen onnellisuuden ykköskriteeriksi, mutta tosiasiassa yhteiselämä kenen tahansa kanssa on melkoista tasapainoilua ja kompromissien etsimistä. Romanttinen tunnelma ei kovin kauas kanna, ja Rorin opit alkavat väljähtyä parisuhteessa: Tellervo ei enää tietoisesti ajatellut synnynnäistä oikeuttaan olla seireeni (s. 79). 

Tavin kertomana Tellervon ja Hennin ystävyys, miehen etsiminen ja elämä noin ylipäänsä osoittautuvat joksikin muuksi kuin ruusuilla tanssimiseksi. Ystävättärillä on omat kipupisteensä, ja lisäksi kaiken taustalla ilkkuvat nykyihmisten lukuisat valinnanmahdollisuudet, jotka tekevätkin elämästä oikeastaan masentavaa: Olenko nyt kuitenkaan onnellinen? Entä jos joku toinen olisi minulle sopivampi?

Aikalaisromaani tämä on vähän samaan tapaan kuin norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Lykken päähenkilöistä yksi osuu samaan ikähaarukkaankin kuin Tellervo ja Henni. Tyytymättömyys ja valintojen mahdollisuus kulkevat käsi kädessä. Elämässä on niin paljon vapautta, että ihminen päätyy helposti ajelehtimaan, eikä osaa tarttua mihinkään - ei osaa päättää.

Tavin kerronta on terävää ja kepeää yhtä aikaa. On hienoa lukea kirjaa, jossa naiset ovat päähenkilöitä ja naisten elämä on keskiössä. Harvemmin kirjallisuudessa punnitaan myöskään naisten välistä ystävyyttä. (Ehkäpä Elena Ferranten Napoli-sarjan esimerkki nyt tuottaakin lisää tällaisia romaaneja - ja mikäs sen hienompaa!) Naisten ystävyyden eri vaiheita on Tavin kirjassa käsitelty ironiseen tyylin:
Tellervolla oli aina ollut ystävä. Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa. 
   Tellervossa ja ystävässä oli paljon samaa. He olivat samanikäisiä, liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. (S. 21.)

Toivon tosiaankin, että Tavi jatkaa myös romaanien kirjoittamista. Tellervossa on raikas ote, joka kiertää reippaasti parodian puolelle ja tarjoilee herkullisia havaintoja kolmivitosten elämästä. Sekä Henni että Tellervo suorittavat kolmatta akateemista tutkintoaan, ja ovat koko ajan kesken. Onko nykyihmisten edes mahdollista kasvaa aikuisiksi kaiken valinnanvapauden keskellä? Kun elää karkkikaupassa, voi koko ajan valita jotain entistä parempaa.

Kun teoksessa siteerataan muodikkaiden self help - ja onnellisuusoppaiden iskulauseita, syntyy huumoria, joka on mustaa ja totista. Mikä meitä oikein vaivaa, kun on pakko olla jotain muuta kuin on? Miksi pitää esittää rooleja, jotta kelpaisi? Kirjan loppuun on liitetty lähdeluettelo, jossa komeilevat Rori Rayen teokset Have a relationship you want in ten weeks, Make him fall for you, Targeting Mr Right Program ja Modern Siren Program. Kylmäävää.

Erinomaista huumoria syntyy kirjassa myös kuoroharrastuksen ympärille. Mieleeni tulee dekkaristi Leena Lehtolainen, jonka ensimmäinen Maria Kallio -sarjan kirja (Ensimmäinen murhani) sijoittui kuoroyhteisöön. Siinä on tosiaankin herkullinen  sosiaalinen miljöö tarjolla.

Tellervo pääsee yllättämään, vaikka se kertoo tavallisista, rakkautta janoavista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Tavi on ujuttanut sekaan sopivasti ihmissuhdekiemuroita ja kasvunpaikkoja, ja kokonaisuus jättää paitsi vinon hymyn lukijan huulille, myös mukavasti mietittävää.



Osallistun arviollani kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi jo 5. kertaa Tuija! Tellervo on luettu ainakin blogeissa Reader, why did I marry him, Tekstiluola, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja,

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia, 2019
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 220
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hyvää naistenviikkoa! Kirjablogit ovat jo useana kesänä juhlistaneet naisia julkaisemalla naistenviikolla arvioita naisten kirjoittamista kirjoista tai naisista kertovista kirjoista. Myös Luettua elämää kantaa luetut kirjansa kekoon edistääkseen naisten kirjoittamien kirjojen näkyvyyttä.

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia on varmastikin kesän kuumin kirja. Lindstedt voitti Finlandian vuonna 2015 teoksellaan Oneiron, ja odotukset uutta romaania kohtaan ovat tietysti korkealla.

Älykkäämpää asetelmaa, kuin mitä Ystäväni Nataliassa on tarjolla, ei ehkä voi kuvitellakaan. Kirja kertoo Nataliasta, joka tulee psykologin vastaanotolle, koska seksi hallitsee hänen elämäänsä, eikä normaali arki enää onnistu. Miten kiinnostava potilas hän onkaan!

Käy ilmi, että psykologin seinällä on maalaus, joka on alun perin kuulunut Natalian isoäidille. Maalaus nimeltä Suukorva onkin ehkä syy, jonka takia Natalia on päätynyt juuri tämän tietyn psykologin sohvalle kertomaan elämästään. Maalauksen myötä päästään käsiksi kuvataiteeseen, jonka merkitys limittyy herkullisesti Natalian hekumallisiin seksifantasioihin ja kuviin, jotka Natalia kertoo ja jopa piirtää terapeutilleen.

Psykologi alkaa soveltaa Natalian hoitamiseen itse kehittelemäänsä kerrostushoitoa. Siinä terapeutti poimii potilaan kertomuksesta tärppejä, joiden päälle potilas alkaa etsiä lisää merkityksiä. Terapia kuulostaa varsin järjelliseltä, ja järjelliseltä kuulostaa psykologikin. Paitsi että hänen tärkeilynsä ja asiallisuutensa alkaa vähitellen huvittaa.

Natalia puolestaan kertoo toinen toistaan rohkeampia seksifantasioitaan vaihdellen tyylilajeja ja omaa identiteettiään. Nataliasta siis rakentuu täysin epäluotettava kertoja, mutta psykologi pysyy asiallisena ja lipsuu vain kerran koskettamaan potilastaan. Lukija alkaakin epäillä, vedättääkö Natalia psykologiaan.  Pysyykö kaikki kontrollissa? Kuka oikeastaan kontrolloi ja ketä?

Ystäväni Natalian lopussa on lueteltu Natalian kirjahyllyn kirjat ja niiden joukosta löytyy myös Nathalia Sarrauten kirja Ystäväni Martereau, joka pitäisi ilmeisesti tuntea, jotta saisi kirjan kerroksista kaiken irti. Olin nimittäin keväällä Tampereen Akateemisen kirjakaupan lukupiirissä kuuntelemassa Laura Lindstedtiä ja hän kertoi valmistelevansa väitöskirjaa Sarrautesta.

Lukukokemuksena Ystäväni Natalia oli hyvin kaksijakoinen. Toisaalta seksuaalisuuden vatkaaminen nauratti. Toisaalta terapeutin sohvalla kiehnäävä kuuma pakkaus alkaa lähinnä vaivaannuttaa lukijaa, joka seuraa tilannetta kuin tirkistelijänä. Pyskologi, jonka sukupuoli jää mysteeriksi, yrittää pitää etäisyyttä ja auttaa potilastaan eheytymään, kuten ammatti edellyttää. Onnistuuko hän? Ymmärtääkö hän lopulta potilastaan?

Staattinen ympäristö - terapeutin vastaanottohuone - auttaa fokusoimaan asian ytimeen, eli seksuaalisuuteen. Se vapauttaa kokeileemaan erilaisia kerronnan tyylejä, vetämään rooleja, syventämään aihetta. Staattien asetelma - potilas puhuu terapeutilleen - ajaa samaa tarkoitusta. Teoksessa on paljon pohdittavaa ja se jättää jälkeensä paljon kysymyksiä. Ketä tässä oikein pitäisi auttaa? Miksi seksuaalisuus on pornon saastuttamaa? Miksi seksuaalinen kuvasto on aina vaan miehen katseelle alistettua? Onko Nataliallakaan lopulta tarjota siihen mitään omaa?

Kesäaikana, kun pihalla hehkuvat kukat ja mehiläiset surisevat, voi heittäytyä Natalian vietäväksi. Antaa hänen purkaa kuvastonsa, jos se häntä auttaa. Pyskologi ainakin on hänen tarinoistaan hurmaantunut:  Viljelikö Natalia vihjeitään tietoisesti, toisin sanoen testasiko hän ammattitaitoani, vai puhuivako myytit ja arkkityypit hänen kauttaan? Mikäli kyse oli jälkimmäisestä, kuten aloin uumoilla, sohvallani makasi sensaatio, jonka käsittely ansaitsisi oman artikkelinsa, ellei peräti kirjan. (S. 142.)

Kirjanhan Natalia nyt sai, ja varsin hauskan kirjan saikin. Lindstedtin kirjoitustyyli, ja varsinkin psykologin tärkeilevä kertojanääni verrattuna Natalian moniin villeihin rooleihin, luo mainioita kontrasteja. Välillä mietin, onko tämä kaikki kuitenkin kokeilua kokeilun vuoksi, kikkailua kikkailun vuoksi ja naurattamista naurattamisen vuoksi. Psykologin pohdinnat kun voisi kai siirtää myös kirjailijan ammatin ytimeen: - - Mutta minulle sanat eivät ole yhdentekeviä. Sanat, ja myös niiden keskinäinen järjestys, vaikuttavat kaikkeen, teenhän asiakkaitteni kanssa töitä kielen avulla. Tai ehkä pikemminnkin kielen kautta? Ei, ei sittenkään. Ei missään nimessä! Mehän työskentelemme kielessä niin kuin kilpauimari työskentelee vedessä, niin kuin lintu lentää ilmassa, mato möyrii maassa ja puu palaa tulessa. Ja koska kieli on elementtimme, olisin vastuuton, ellen huoltaisi sitä aina kun mahdollista.  (s. 73.)

Lindstedt työskentelee taitavasti kielessä, hän leikittelee sillä ja manipuloi lukijaa. Natalian seura ei kuitenkaan sytyttänyt minua, eikä kuivakka psykologikaan siihen pystynyt. Romaani on kuitenkin villi aloitus villille naistenviikolle.


Ystäväni Natalia on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Donna mobilen kirjat ja Kirja vieköön!

Stina Saari: Änimling

Stina Saari: Änimling, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Stina Saaren Änimling oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana viime vuonna. Se oli toinen niistä runokokoelmista, jotka valittiin kilpailuun. Toinen teos oli Tuukka Pietarisen hieno kokoelma Yksin ja toisin, jossa yhtenä teemana on todellisuus: mikä tässä maailmassa on totta, mikä heijastumaa, miten aika jatkuu ja kiertyy ja miten elämästä voi sanoa mitään varmaa. Näistä ajatuksista Stina Saaren Änimling jatkaa vielä syvemmälle. Se rikkoo todellisuuden ja kielen aivan täysin. Mitä silloin voi enää sanoa? Jotain, mutta vain omalla kielellään. Jotain käsittämätöntä.

Liidän viereiseen maailmaan, minä puhallan huu hihihiin (s. 26)

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun ja kiinnostuin Saaren teoksesta, kun hän esitteli kirjaansa. Kokoelman nimen änim-osa on minä-sana väärin päin ja ling on helähtävä ääni, jonka Saari lauloi yleisölle. Kun siis aloin lukea runoja, korvissani soi tuo ling. Kokoelma kuulosti arvoitukselliselta ja kielellisesti  oivaltavalta ja uudelta. Mistä oikein on kyse?

Kustantajan sivuilta luin, että kokoelma tavoittelee äärimmäisen väkivallan kokemusta. Se kertoo, miltä voisi tuntua raiskaus. Mitä tapahtuu, kun minä hajoaa ja kun kieli ei enää voi kuvata kokonaisilla sanoilla sitä, mitä ihminen kokee?

Ensimmäinen lukukerta jätti minut tyhjän päälle. En pystynyt sitomaan mitään mihinkään. Sanat ja äänteet katosivat ja hajosivat kokoelman sivuille, mikään ei tuntunut kiinnittyvän mihinkään. Sitten luinkin jo oikeussalitekstiä, tai palasia sellaisesta, ja englanniksikin luin palasia sieltä ja täältä. Pääsin vähän jyvälle, mutta miten näitä nyt liittäisi toisiinsa. Onko se tarkoituskaan?

Toisella lukukerralla eläydyin jo liikaa. Yhtäkkiä tunsin järkyttävän kuolemanpelon, häväistyksen ja ahdistuksen, joka rikottuihin sanoihin ja tukahtuviin ääniin on sidottu. Minä todellakin kääntyy teoksessa nurin.

Änimling onnistuu sellaisessa, minkä ei pitäisi kai olla mahdollista. Se onnistuu tavoittamaan pelon ja rikkoutumisen. Rikottu ihminen siinä yrittää kertoa jotain.

Saari uudistaa suomalaista runoutta ja laventaa kielen mahdollisuuksia. Vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään ja todeta, että ei noin voi sanoa, ei näin voi kirjoittaa, niin kyllä vaan voi. Pelkät äänteet ja sanojen riekaleet vieväät kummallisiin syvyyksiin. Lopulta vain toivoisi, että joku helpotus löytyisi, että jotain saataisiin ehjäksi. Jokin sana, edes muutama. Mutta eheytyykö ihminen ikinä koettuaan väkivaltaa?

Änimling on omistettu lukemattomille. Ikävä kyllä väkivaltaa kokeneita ihmisiä on paljon, lukemattomia, koska kaikki tapaukset eivät koskaan tule ilmi. Mediassa uutisoidut raiskaustapaukset herättävät huomaamaan, että lukemattomia tulee koko ajan lisää. Rebecca Solnit käsittelee aihetta esseessään The longest war, jossa hän laskee kotiväkivaltaan kuolleiden naisten määrää ja kertoo, kuinka Yhdysvalloissa raiskataan nainen joka kuudes minuutti. Suomessa vuonna 2018 tuli ilmi 1 338 raiskausta, mutta todellinen määrä lienee paljon enemmän, sillä rikokseen liittyvä häpeä estää uhreja ilmoittamasta rikosta. Lukemattomat naiset siis elävät Änimlingin päivittäin. Eikö tälle asialle todellakaan voida mitään?

Saaren teos on yhtä aikaa häiritsevä ja ajatuksia herättävä. Se häiritsee, koska se yrittää kertoa jotain, mutta en täysin ymmärrä mitä. Se uudistaa runoutta sellaiseen suuntaan, jossa kieli saa yhä enemmän autonomisuutta. Se ei haekaan merkitystä, vaan on ja hajoaa.  Ajatuksia herättäväksi kokoelman tekee juuri sama seikka. Kun kieli hajoaa, se merkitseekin voimaa ja pakopaikkaa, äänteitä ja sanoja, joihin yritetään takertua.



Änimling on herättänyt jonkin verran huomiota blogeissa, ja toivon sille paljon lisää lukijoita. Ainakin Reader, why did I marry him ja Tekstiluola ovat lukeneet teoksen. Helmetin vuoden 2019 haasteessa se sopisi kohtaan 5 (kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi).

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina, 2018
Alkuteos: Katrina, 1936
Suomentaja: Juha Hurme, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Oli pakko kuvata Katrina omenoiden keskellä tänä syksynä. Niitä Johan hänelle lupasi, kuten lupasi paljon muutakin - ja Johanin matkaan Katrina sitten lähtee pienelle Ahvenanmaan saarelle, jossa omenapuita kyllä kasvaa, mutta jossain aivan muualla, kun Johanin ränsistyneen torpan pihassa.

Vertaan mielessäni kahta tämänvuotista kirjaa, joista toinen on oikeasti vuodelta 1936, mutta sai uuden elämän Juha Hurmeen suomentamana. Se on Sally Salmisen (1906 - 1976) Katrina, aikansa bestseller, joka ansaitsisi suuremman paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, kuin mitä sille on ymmärretty antaa. Toinen teos on tietysti Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Näillä teoksilla on yllättävän paljon yhteistä: Molemmat ovat historiallisia romaaneja. Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun lopulle, kun valistusaika alkaa murtaa uskonnollista maailmankuvaa; Katrina sijoittuu 1800-1900-luvun vaihteeseen, jolloin perinteinen maanviljelyskulttuuri alkoi muuttua kohti modernia elämäntapaa.

Molemmat teokset sijoittuvat saarelle: Taivaanpallo St Helenan saarelle ja Katrina Ahvenenamaan saaristoon pienelle Torsön saarelle. Saarilla eletään suljetun yhteisön sääntöjen mukaisesti, jokainen omalla paikallaan. Miten uudet ajatukset saavuttavat ihmiset ja vaikuttavat heihin? Miten ihminen asettuu hänelle varattuihin raameihin?

Taivaanpallon Angus murtautuu uuteen ja lähtee, Katrina sopeutuu. Silti en menisi vähättelemään Katrinan elämää. Hänellä on yhteisössä huithapeli-merimiehen vaimon paikka ja köyhyyden asettamat rajat ympärillään, ja silti hän elää omannäköisensä elämän.

Sally Salmisen kerronta on vahvaa ja taidokasta, Juha Hurmeen suomennos sujuvaa kuin ajatus. Katrina ei ottanut kirjassa askeltakaan, jota en olisi astellut hänen rinnallaan. Köyhyyden ja sinnikkyyden kuvaus ei missään vaiheessa muutu sankritarinaksi, vaan pysyy realismin otteessa, piirtää tavallisen ihmisen elämää ja työtä. Teoksessa on modernin kirjallisuuden tunnuspiirteitä, elämän tarkoituksettomuuden ja ihmisen pienuuden ymmärtämistä. Sally Salminen on ollut aikaansa edellä ja kirjoittaa rohkeita havaintoja naisten ja köyhien torpparien asemasta: Katrinan posket paloivat kuin tuli. Hän puuskahti ääni pidätetystä raivosta vavisten: "Jassoo, kirkkokin on jaettu. Onko tässä maailmassa mitään, mitä ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta? Taivaassa on varmasti samanlaista - Svensson ja Nordkvist valtaistuimen molemmin puolin ja me muut ovensuussa, mikäli ensinkään pääsemme sisään." (S. 80.)

Katrina on luonteeltaan sisukas mutta myös nöyrä. Hän tietää paikkansa, mutta kasvaa mielessään, kapinoikin kylän asettamissa rajoissa ja saa lopulta myös arvostusta osakseen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään ja läheisistään, yrittää parhaansa. Hänen rakkautensa on tavallista ja äitiytensä sellaista, jossa tehdään, mitä voidaan - eikä äiti lopultakaan kovin paljon voi. Katrinan suhde omiin lapsiinsa ja heikkoon aviomieheensä tekee kirjasta satuttavan ja todellisen: Yhtenä iltana elokuun lopulla, kun Katrina tuli kotiin työstä pellolta, hän sairastui äkisti, ja lapsi syntyi ennen kuin ehditiin hakea kätilö. - - Lapsi oli poika, surkea olento, kuusi viikkoa liian aikaisin syntynyt. Katrina itki katkerasti, kun hän katsoi pientä ihmiskuvatusta, jonka ryppyiset, sinipunaiset kasvot eivät olleet hänen nyrkkiin puristetun kätensä suuruiset. "Voi Jumala, jospa hän saisi kuolla", hän huokasi. (S. 90.)

Naisten elmäntarinoita ei paljon kirjallisuuden kaanoniin ole huolittu. Suosituimmissa kansakunnan teoksissa, Vänrikki Stoolin tarinoissa tai Tuntemattomassa sotilaassa, miehet tekevät historiaa. Tai miehet kasvavat vastuullisiksi kansalaisiksi ja muuttavat maailmaa, kuten Seitsemässä veljeksessä ja Täällä Pohjantähden alla -romaanissa. Miten hyvää tekeekään lukea kirjaa, jossa nainen elää historiaa, kasvaa ja ajattelee itse, toimii. Katrina on naisen elämäntarina, ja sellaisena ainutlaatuisen tosi ja yleispätevä.

Katrina voisi olla nimeltään myös Tuntematon nainen. Se asettuu vakaasti saariston naisista kerrottujen romaanien rinnalle; Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna tai Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ovat ilman muuta Katrinan sisarteoksia. Karuissa olosuhteissa saariston naisista kasvaa selviytyjiä. Saariston perinteinen elämäntapa on vangittu näihin romaaneihin hienosti, ja lukija pääsee osallistumaan ainutlaatuisiin aikamatkoihin kirjoja lukiessaan.

Katrina nousi esiin historian hämäristä viime vuonna Ylen Kirjojen Suomi -listalla vuoden 1936 kirjana. Jo oli aikakin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Sally Salminen kilpaili vakavasti Nobelin kirjallisuuspalkinnosta F. E. Sillanpään rinnalla vuonna 1939. Mihin tämä väkevä kertoja hukattiin?

Toivon, että Katrinaa luettaisiin kotona ja kouluissa siinä missä Linnan historiallisia romaanejakin. Se on helppolukuisempi kuin Linnan kirjoittamat järkäleet ja kertoo historiasta aivan yhtä vaikuttavasti. Se on tosin naisen näkökulmasta kerrottu, mikä ikävä kyllä  tarkoittaa, että se ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä. Senkin uhalla kysyn: voisiko naisen historia olla vihdoinkin myös kansakunnan yhteistä historiaa?



Katrina on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Annelin kirjoissa, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä.

Osallistun teoksella Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäs: Aurinkokello, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kaisa Ijäksen Aurinkokello kutsuu heti ensi sivuillaan kulkemaan kehää ja rakentamaan aurinkokelloa. "Kehä"-sanalle esitellään myös etymologinen merkitys: aurinko.

Aurinkokellon matka tuntuu kiehtovalta. Aika limittyy ja lomittuu, toistuu, hyppelee kehällä eteen ja taakse. Kiertää ja kiertää. Runon minä yrittää määrittää paikkaansa ajassa, joka kurkottaa milloin minnekin, eikä ollenkaan tottele. 

Muistot kasaantuvat, muuttuvat ja ehkä valehtelevatkin: Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi (s. 30). Tulevaisuuskin on salattua. Aurinkokello jatkaa ajan mittaamista.

Lukijalle herää omia muistoja ja niiden kautta on tietysti yhteys maapallon, ehkä jopa maailmankaikkeuden, historiaan. Kauneus, maisema, luonto, ihminen. Kaikki on yhtä, yksilö on osa aikaa:

Aurinkokello, ajan ja tilan ykseys
sormella minuutti, kädessä tunti (s. 14).

Kokoelman runon avautuvat vähitellen ja moneen suuntaan, kuten runojen pitääkin. Silti minun on pakko todeta, että yksittäinen runo saattaa olla jo niin moniulotteinen, etten saa siitä kiinni ollenkaan. Runo pakenee sanojen taakse. Välillä ajatus tiivistyy aforismiksi: - - historia on tauti josta kukaan ei parane - - (s. 68). Siinä kohtaa ymmärrän, pysähdyn ja nyökyttelen, olen samaa mieltä.

Erityisesti kritisoin sivistyssanojen määrää. Ensimmäisellä lukukerralla runo töksähti niihin kiinni ja jouduin kääntymään Kielitoimiston sanakirjan puoleen vähän väliä. Sanavarastoni kasvoi, mutta runo karkasi.

Paikoin Ijäksen runoista tulee tutkielmia. Ne kuulostavat ja maistuvat tieteeltä, joka sinänsä on kiehtovaa. Ne vangitsevat ihmisenä olemisen haikeuden ja kuorivat itsensä sen ytimeen. Lähelle ne tulevat, kun niissä tunnistaa hahmoja:
- -
yhtä odottamatta myös
toiveet jotka jätit taaksesi
palaavat kysymään tämänkö halusit
ne kävelevät vastaan ihmisen hahmossa
kiertyvät nykyisyyteen
josta muistin väljä suppilo
päästää lävitseen eideettisiä kaikuja
- - (s. 52).

Vasta toinen lukukerta avasi ovet runon puhujan äärettömyyksiin. Tunnelma kirkastui, sumeni ja hämmästeli, kaipasi ja nöyrtyi. Paikkani on arvoitus, osa maailmankaikkeuden mysteeriä. Tässä olen.



Kannattaa lukea Kosmisen K:n arvio Aurinkokellosta. Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista löytyy hieno arvio Ijäksen teoksesta.  Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin #runo18-runohaasteeseen.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontio: Saattaa, olla, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tomi Kontion uusin runokokoelma Saattaa, olla on saanut niin paljon blogikehuja, että metsästin kokoelmaa luettavakseni kirjaston runohyllystä koko kevään. Koska Kontion uutuus ei ehtinyt koskaan hyllyyn asti lepäämään, keräsin kaikenlaisia muita runokokoelmia kyllä mukaani, mutta tätä jäin kaipaamaan. Lopulta ymmärsin panna kirjan varauksen ja sain lukea sitä valoisina kesäöinä, jolloin runot ovat ehkä enemmän totta kuin koskaan muulloin.

Kontio lyö lukijalta ilmat pihalle jo ensimmäisellä runolla, joka alkaa näin: Me kuolemme, me rakastamme - - (s.7). Siinä paljastuvat kokoelman kantavat teemat, kuolema ja rakkaus - ei enempää eikä vähempää. Ensimmäiset kymmenen runoa luen vähän kuin lamaantuneena ja harmissani, sillä nämä tuntuvat liian suurilta sanoilta minulle. En pääse runoihin sisälle, en jaksa runouden perinteistä sanastoa, melkeinpä paatosta. Rakkauden ja intohimon sanat olen lukenut jo niin monta kertaa.

Sitten loksahtaa. Rakkaus alkaa puhua kuoleman kanssa, se alkaa huutaa.Yhtäkkiä ymmärrän, että tämä on nyt syvästi koettua surua, eikä mitään lämmittelyä tai turhaa puhetta. Aloitan kokoelman lukemisen alusta. Lukija viedään katsomaan sitä, mitä jää, kun ei jää mitään - jää tyhjää. Sitten seison minäkin muistoissani sellaisella haudalla, jota en olisi halunut nähdä, mutta siinä se on, enkä pääse kuolemaa pakoon. Koska elämässä kaikki on lopulta rakkautta ja kuolemaa, ja runoudessakin on aina lopulta kyse rakkaudesta ja kuolemasta.

Kontion kokoelma ei päästä lukijaa lepoon, se on niin intensiivinen ja surussaan vaativa. Mikään kielikuva ei ole helppo tai kepeä, vaan syvintä kokemusta. Runot rönsyilevät, mutta silti tuntuu, että niissä ei ole mitään turhaa. Ajattelu on armotonta, piinaavaa, pakottavaa. Nämä sanat täytyy sanoa, koska nämä sanat on koettu.

Kokoelman nimi Saattaa, olla viittaa epävarmuuteen, elämn arvoitukseen, mutta myös hautaan saattamiseen. Miten se on meidän elävien tehtävä, saattaa läheinen kuolemaan ja itse jatkaa olemista. Oleminen ja eläminen surun kanssa on täyttä työtä. Muistot sattuvat ja ovat enemmän totta kuin mikään mikä on.

Kontion runojen sanastossa männyn latvuksen voi kuvitella enkelin siiviksi. Raamatun lauseet puhuvat kuolemaa. Sanastossa toistuvat kaipaus, kipu, rakkaus, kuolema. Ja sinä. Runon puhuja puhuu sinulle, rakastetulle ja kaivatulle, lähteneelle. Puhuu tyhjyydelle :
- -
Nähdä on niin vähän,
puhua niin vähän, kirjoittaa
kuin rakentaisi arkkua,
kuin höyläisi lautaa,
kuin etsisi syitä
- -
ja kaikki se pelko, johon meidät kääritään,
kaiken alku ja loppu
ja siinä välissä se vähä
minkä näemme:
nähdä on niin vähän, 
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää. (S. 19.)

Kontio kirjoittaa, koska sanat on kirjoitettava ja aseteltava säkeiksi. Hän tavoittelee sanoilla sitä, mitä ei voi tavoittaa. Siihen hän jättää kauniisti myös lukijan: rakkauteen, suruun ja kuolemaan:

Rakkaus on kuin
ja hiljainen vesi ja kivien ääni
ja typertyneet, pelonsekaiset saniaiset
ja niiden syvälle yltävät jalat
kuin sanat, 
kuin olisi rakkaus,
kuin on rakkaus, 
kuilu kahden valon välissä, kuolema.
Ja suru kuin, 
kuolema, kuolema kuin kuin. (S. 9.)



Saattaa, olla on luettu ainakin blogeissa Reader, why did i marry him?, Kominen K, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 44
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Juhani Ahvenjärven Maitovalas vatsa täynnä mandariineja saa minut hyvälle tuulelle, vaikka kaikki kokoelman runot eivät ole pelkkää iloa. Kokonaisuus on kuitenkin valoisa ja hauska olematta millään tavalla hempeä tai helppo.

Ahvenjärven runoja en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka runoilija on tamperelainen, eli oikeastaan kotiseuturunoilija minulle. Olisi ilman muuta kannattanut lukea. Ahvenjärvellä on taito viedä lukijansa kokemuksen keskiöön. Siellä keskellä on rauha, vaikka ympärillä metelöisi liikenne, kaikuisivat parkkihallin äänet tai surisisi hiihtohissi tai nosturi.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat nimeltään Valuma-alue, Otis, Tissot sekä Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä. Runoja ei ole paljon, eivätkä ne ole pitkiä. Tuntuu, että jokainen lause on tarkoin omalla paikallaan. Kaikki rönsyt on karsittu.

Runoissa liikutaan Tampereen lähialueilla, muun muassa Pirkkalassa ja Pispalassa, mutta käydään myös laskettelmassa tai muistellaan Vantaanjoen rannan tärkeää hetkeä:

Kosin sinua Vantaanjoen varrella
keväällä, kun ketunleivät
valloittivat metsät.

Nosturi surisee, siirtää elementtejä,
ikkuna-aukoista aurinko kuin
oranssi kypärä kurkkii.

Kohoava suihkukokeen juova levenee,
nokka näyttää terhakkaana Teneriffaa kohti. (S. 40)


Yhteistä kaikille paikoille on se, että keskelle ihmisten rakentamaa ympäristöä iskee luonto: Amiraaliperhosia hirviaidoilla - - (s. 35). Tai toisinpäin, eli keskelle luontoa ilmestyy muistutus ihmisestä: Rakennustyömaalta ajautuu lämmöneristelevyjä kuusien alle (s. 39). Luonto ja ihminen, ihminen ja luonto - kumpikaan ei ole pääsemättömissä toisistaan.

Varsinkin kokoelman kolmas osa Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä kertoo luonnon, ja erityisesti kevään, vatustamattomasta voimasta. Ihminen ei voi keväälle mitään. Se vyöryy ylitse ja jättää ihmisen vaikka makaamaan mattotelineen alle kuuntelemaan sorakuoppien solinaa.

Ahvenjärven runoista luen kaikuja Lauri Viidasta. Varsinkin runossa Moss, osmoosimoskeija, on viitamaista loppusointuilottelua, mutta kokoelma pursuaa kokonaisuudessaan kirkasta ajattelua, joka kulkee myös läpi Viidan runouden. Silti Ahvenjärven runoilijaääni on täysin omanlaisensa. Kokoelmasta tulee sellainen olo, että kirjoittaminen on elinehto, keino vangita hetket ja havainnoida ympäristöä. Runoissa on liikettä ja huumoria, ajattelun avaruutta ja vapautta.

Jos etsin Ahvenjärvelle paikka nykyrunoudessa, huomaan, että huumori ja yhdistää häntä esimerkiksi Henriikka Tavin ja Anja Erämajan runouteen. Ilmaisun niukkuus taas on Ahvenjärven omaa voimaa, mutta liittää hänet toisaalta modernistien perinteeseen.

Ahvenjärven runojen puhuja on tarkka ja lempeä havainnoija, jollaisia tarvitaan muistuttamaan sanojen ja luonnon voimasta. Ihmisen paikka olisi ennen kaikkea ihmettelijän paikka, vaikka kuinka toimeliaita ja päteviä yritämmekään olla.



Myös Kosminen K -blogissa ilahduttiin näistä runoista, mutta toivoisin monen muunkin näistä ilahtuvan. Osallistun teoksella Ompun #runo18-haasteeseen ja kirjablogeissa pyörivään #runosunnuntai-tempaukseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhasteeseen teos sopii tietenkin kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, 2018
Alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 162
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Clarice Lispector (1920 - 1977) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka tuotannon merkitys ja maine oli mennyt minulta täysin ohi. Kuten kirjan takakannesta käy ilmi, niin mainetta ja kunniaa hänelle on esimekiksi tärkeimpänä juutalaiskirjailijana sitten Franz Kafkan. Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanoista ja googlettamalla selvisi kirjailijan lapsuudenperheen matka Ukrainasta Brasiliaan ja kirjailijan myöhemmät vaiheet brasilialaisen diplomaatin vaimona. Mielenkiintoinen elämä ja mielenkiintoinen tuotanto, epäilemättä. En aio missään nimessä jättää Lispectorin tuotantoon tutustumista tähän kirjaan, sillä sen verran erikoisen vaikutuksen kirja teki.

Oppiaikaa eli Nautintojen kirjaa luonnehditaan kirjan takakannessa tekijänsä kauneimmaksi rakkausromaaniksi, mutta Härkösen mukaan kirjailija itse oli pitänyt sitä huonoimpana teoksenaan. Omat kokemukseni lukijana ovat ristiriitaiset. Välillä elin mukana kirjan syvissä tunnelmissa, mutta välillä kirja ikään kuin heitti minut pihalle, koska en kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään sitä naisen roolia, joka siinä oli tarjolla. Teoksen keskiössä on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina, mutta onneksi siinä on paljon muutakin.

Kirjan päähenkilö, Lóri, on nuori alakoulun opettaja. Hän elää yksinäistä elämää ja kärsii masennuksesta, tai vähintäänkin jonkinlaisesta lamaannuksesta. Hänen elämäänsä on kuitenkin astunut mies, häntä huomattavasti vanhempi yliopiston opettaja Ulisses, joka on rakastunut häneen. Lóri on tietenkin kaunis ja salapeäinen hahmo, ristiriitaisuudessaan vastustamaton.

Suhde olisi valmis syttymään, mutta nyt etsitään todellista rakkautta, ei lyhyttä huumaa. Ulisseus tuntuu olevan rakkauden asiantuntija, mutta onko Lóri valmis rakkauteen? Tästä tulee Lórille ja Ulisseukselle filosofinen kysymys, jota kierretään kuin kissa kuumaa puuroa koko kirjan ajan. Ulisseus on valmiuden arvioija. Hän odottaa ja ohjaa Lórin kypsymistä, vaikka pitää samalla yllä muitakin naissuhteita. Vasta Lórin oppiajan loppupuolella hän ilmoittaa luopuneensa muista naisista. Lóri sen sijaan pysyy hänelle uskollisena koko valmistautumisensa ajan.

Asetelma on nykylukijalle vähintäänkin ärsyttävä: Mieskö on lähtökohtaisesti valmis myös rakkaudessa - oletusarvo siihenkin taitoon? Nainen ei kelpaa miehelle kuin vasta täydellisenä, selvitettyään henkiset esteensä. Vasta sitten he voivat olla rakkaudessa tasavertaisia. Naisen oppiajan jälkeen on luvassa nautinnon osuus, palkinto kärsivälisestä itsensä kouluttamisesta: mies.

Onneksi kirjassa on kyse paljosta muustakin kuin miehelään valmistautumisesta. Rakkauden filosofinen pohdinta on syvää ja kiehtovaa. Lisäksi erityisen virkistävänä - voinko oikeastaan sanoa "virkistävän", koska sana tuntuu kovin pinnaliselta tässä yhteydessä? -  koin kirjan mystiikan. Mystiikalla tarkoitan  henkilökohtaista jumaluuden ja jumalasuhteen pohdintaa. Se on nykykirjallisuudessa niin vähäinen, ellei olematon aihe, että se kiehtoi aivan erityisesti. Päähenkilö kokee jumaluuden ruumiillisesti ja henkisesti ja miettii uskoaan ja olemustaan - ne ovat yhtä. Myös maallinen rakkaus ja siihen valmistautuminen ovat jumalallisia kokemuksia. Lóri herää vähitellen osaksi maailmaa, hän kokee sen kaikilla aisteillaan, avoimena ja elävänä.

Lórin kilvoittelu on syvää. Hän yrittää myöskin alentaa itsensä, nöyrtyä, vaikka on lukijan silmissä kovin nöyrä jo ennestään. Oman tien ja oman itsen etsintä on kuvattu hyvin voimallisina kokemuksena: Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen. Hän rukoili mieluummin nöyrästi eikä ylpeydestään käsin joka oli valtava: hänestä tuntui että hän oli valtava ihminen. Ja että hänen piti pitää varansa. Vai pitikö? Hän oli pitänyt varansa koko ikänsä, jottei olisi liian suuri itsensä sisällä ja tulisi haavoitetuksi. (S. 57.)

Oppiaika eli Nautintojen kirja on ilmestynyt vuonna 1969 kirjalijan oman juutalaisen perinnön ja Brasilian katolilaisen kulttuurin keskellä. Se on varmastikin ollut ilmestyessään rohkea kirja  maallisen rakkauden ja intohimon kuvauksena, vaikka nykylukijalle se on sellaisena melko kesy. Tuorein ajatus nykylukijalle on siinä, että kirjassa jumaluus, Jumala, on osa aitona ihmisenä olemista, yhteyttä maailmaan. Ajatuksena tämä avaa nykyihmiselle sellaisia syvyyksiä, joita ei suorittamisen ja kiireen keskellä ehdi pohtia. Kirjallisuutta lukemalla ehtii edes vähän.

Pidin myös Lispectorin ilmaisuvoimaisesta kielestä ja omintakeisista virkeratkaisuista. Kirja esimerkiksi alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tarina jää siis tarinaksi muiden tarinoiden keskelle, Lórin ja Ulisseuksen tarina jää kesken. Suomentaja Tarja Härkönen on onnistunut kääntämään väkevää tekstiä ja välittämään tiheää tunnelmaa hienosti:

    Ei ollut sattumaa että hän ymmärsi niitä jotka etsivät tietä. Miten ankarasti hän itse etsikään omaansa! - -  Mutta hän tiesi myös yhden asian: kun hän olisi valmiimpi, hän kulkisi itsensä luota kohti toisia, hänen polkunsa olivat toiset ihmiset. Sitten kun hän tuntisi jonkun toisen täydellisesti, hän olisi turvassa ja ajattelisi: tämä on portti josta astun sisään.
    Mutta sitä ennen hänen piti olla yhteysessä itseensä, sitä ennen hänen piti olla yhteydessä maailmaan. (S. 57 - 58.)



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Lispectorin kirja on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Donna mobilen kirjat ja Reader, why did i marry him. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohn: Kadotus, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 159
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Kirjavuoteni kohokohta on varmasti tässä: Leena Krohnin Kadotus. Olen aiemmin lukenut Krohnin kirjat Hotel Sapiens, Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista, Erehdys ja Kotini on Riioraa, jotka jokainen ovat olleet säkenöivän hyviä lukukokemuksia. (Olen lukenut myös Donna Quijoten, mutta se odottaa vielä tuossa blogijonossa vuoroaan.) Krohnin teokset ovat - loistavia.

Nyt ollaan löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa, johon kadotetut tavarat päätyvät. Kadotus ei ole toimiston oikea nimi, mutta toimiston virkailija, jonka ajatuksia seurataan kirjan kehyskertomuksena, on nimennyt toimiston siten. Nimi viittaa paitsi kadotettuihin tavaroihin, myös virkailijan asemaan, sillä hänkin on kuin kadonnut elämästään, ajautunut lähes unohdettuun toimistoon muiden kadonneiden tavaroisen joukkoon. Seuraava askel hänen työurallaan olisi joutua kaatopaikalle töihin.

Krohnin teksti on täynnä havaintoja, joita on pakko pysähtyä miettimään. Nykymaailman arvot (ovatko ne arvoja) näyttäytyvät naurettavina, ja silti ansaittuina kuvina ihmisestä itsestään. Kirjailija pukee ironian muotoon vakavaa sanomaa, melkeinpä saarnaa: Kaatopaikka on totuuden paikka. Sillä on itseoikeutettu sijansa ihmiskunnan suurenmoisimpien instituutioiden: akatemioiden, museoiden, parlamenttien, katedraalien ja oikeusistuimien rinnalla.  - - Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me haluaisimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritämme hävitää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. (S. 120 - 121.)

Kadotus on myös helvetti, kadotus, jonne joudutaan, jos tehdään syntiä. Satiiria syntyy siitä, että kirjan nimi viittaa myös taidetapahtumaan, josta kaikki löytötavarat ovat peräisin. Kyseessä on Taiteiden yötä muistuttava tapahtuma, jossa nähdään ja koetaan kaikkea kummallista: toinen toistaan absurdimmat performanssit, vellovat ihmismassat, hajut, äänet, valot... - Kaikki täällä on feikkiä ja petosta, isä sanoi. - Illuusiota. Valhetta ja huijausta. Se juuri on perusidea, se on taiteen syvin ydin. (S. 130.)

Aika lähellä kadotusta ollaan. Kas kun ei kadoteta myös ihmistä, ihmisyyttä itseään! Vai mikä on tuo kaksiulotteiseksi litistynyt ihmishahmo - ehkä varjo vain tai ehkä todellisempi kuin kaikki muut ihmiset? Tarkemmin katsottuna jotkut ihmiset muistuttavat epäilyttävästi jo eläimiä. Kafkan Muodonmuutos on ehkä jo täällä.

Kirja on jaettu tarinoihin, jotka on nimetty löydettyjen tavaroiden mukaan. Toimistoon tuodaan muun muassa sateenvarjo, korvakoru, kännykkä, käärmeennahka ja talutushihna, jotka kaikki on kadotettu taidetapahtumassa. Virkailija ottaa tavarat vastaan ja miettii niiden alkuperää, ja seuraavaksi tarina siirtyykin keskelle taidetapahtumaa ja lukija saa tietää, kuka tavaran kadotti.

Kirjan rakenne on toimiva. Toimiston virkailijasta paljastuu jotain, mutta ei kaikkea. Myös ihmiset, joiden kokemuksia taidetapahtumassa, Kadotuksessa, seurataan, ovat kiinnostavia hahmoja. Heidän kauttaan esiin nousevat erilaiset elämänasenteet ja -filosofiat: suhtautuminen taiteeseen, elämään ja muihin ihmisiin.

Henkilöistä ei suinkaan kerrota kaikkea, vain välähdyksiä. Paljastuu yksinäisyyttä, epäilystä, toivoa, syvää inhimillisyyttä. Tässä juuri on Krohnin taito: hän tuo lukijan silmien eteen kaiken ihmisen tuottaman roskan ja turhuuden ja siitä huolimatta, hän jaksaa nähdä myös ihmisen sisimpään. En tule koskaan unohtamaan Kadotuksessa kuvattua Kärpästen rouva -performanssia.

Äkkiä voisi väittää, että Krohnin ihmiskuva on synkkä ja pessimistinen, mutta ei se ole. Hänen huumorinsa pehmittää kaiken. Ihmisten turhamaisuus, ahneus ja pinnallisuus saavat sivalluksia, jotka ovat vähintäänkin ansaittuja. Piikit osuvat. Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Onko tämä tarpeellista? Onko tämä ainoa totuus?

Krohn ei kuitenkaan jätä lukijaa yksin kysymyksiensä keskelle, hän tarjoaa myös vastauksia: - - Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista. (S.123.)

Krohnin lukeminen on ravistelevaa ja kylmäävää. Se on myös hauskaa, vapauttavaa ja äärettömän lohduttavaa: Usein sanotaan, että ihmisen pitäisi elää tässä ja nyt. Miksi pitäisi? Eläimen on aina elettävä tässä ja nyt, ei ihmisen tarvitse. Jos tässä ja nyt on silkkaa piinaa, hän voi edes hetkeksi mennä pois. Joko sinne, mikä kerran oli tai kerran tulee olemaan tai maahan, jota ei ole missään. (S. 46.)

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kadotuksen on lukenut myös Suketus. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Krohn on mielestäni Suomen paras kirjailija, enkä ole mielipiteineni yksin, sillä esimerkiksi Sivumennen-kirjapodcastissa väitetään samoin. Podcastin 45. jakson lopussa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen lupasivat, että ensi kerralla he keskustelevat Suomen parhaasta kirjailijasta ja tajusin heti, että sen täytyy olla Leena Krohn. Huokaisin onnellisena, kun kävi ilmi, että niin olikin. Suosittelen siis kuuntelemaan Sivumennen -podcastin 46. jakson. (Kuten kaikki muutkin jaksot.)

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 440
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!




Istuin autossa punaisissa valoissa Tampereen Metson risteyksessä, kun kuulin radiosta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden nimet. Heitin kädet ratista ja tuuletin Juha Hurmeen nimen kohdalla. Oikealla puolellani oli talo täynnä kirjoja, vasemmalla puolellani Minna Canthin patsas, ja jos olisin kääntynyt risteyksestä oikealle, olisin pian ollut Pispalassa, Lauri Viidan ja Juha Hurmeen kotinurkilla. Olin juuri aloittanut Niemen lukemisen ja tajunnut sen verran, että Juha Hurme on lukenut eräänkin opuksen kirjaansa varten ja kirjoittanut tiedoistaan sellaisen keitoksen, että hän jos kuka ansaitsee ehdokkuuden. Kirjassa mainitaan tietysti myös Minna Canth ja Lauri Viita.

Olin kuuntelemassa Hurmetta Helsingin kirjamessuilla, joten tiesin hänen uutuuskirjastaan jo yhtä ja toista. Hän muun muassa lupasi, että Niemi on väkivaltaa purkava teos. Miten sellaisen kirjan voi kirjoittaa? Se onnistuu kirjoittamalla tosiasioita historiasta, johon jokainen voi sitten nykyistä elämänmenoa verrata. Tulee suhteellisuudentajua.

Niemi on siis Suomen historia alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, mutta kirja ei tosiaankaan ole mitään kuivakkaa dokumentointia - siitä pitää historioitsija huolen. Hän nimittäin kommentoi tapahtumia persoonalliseen tyyliinsä: Kun kolmikymmenvuotisesta sodasta ei tullutkaan tyylipuhdasta uskonsotaa, vaan sodittiin pois vanhoja kaunoja, kertojan on pakko huokaista turhautuneena Semmoista se on, saatana tai kun yhteinen taipaleemme Ruotsin kanssa loppuu, on aika hyvästellä emämaa: Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt.

Kirjan luettuani minun on vaikea käyttää sanaa Suomi tai suomalaiset, koska olen lukenut niemeläisten historiasta. Niemi-sanan käyttö on perusteltua. Hurmeen ajatuksen lähtökohta onkin juuri siinä, että ei ole olemassa mitään Suomea tai suomalaisia. On olemassa tämä alue, niemi, joka on miljardien ja miljoonien vuosien aikana seilannut maapallon pinnalla pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen, ollut kauan jään ja veden peitossa, sitten harvaan asuttua erämaata ja jossain vaiheessa Ruotsin Itämaa. Hurme kirjoittaa vimmatusti ja tulee osoittaneeksi, että 14 miljardin vuoden aikaperspektiivissä Suomen historia on melko mitätöntä.

Entäs suomalaiset? Niin ketkä? Ne muutamat hassut, jotka tänne kylmään ilmanalaan lopulta eksyivät olivat ensin saamelaisia ja sitten kaikkia muita kaikista ilmansuunnista. Eikä heitä ole ollut kovin monta: varhaisella keskiajalla Niemellä asui noin 50 000 ihmistä. Teepä siinä sitten suurta historiaa! Kyllä Suomen historiaa on pikemminkin kuvattava sanoilla kapea, aneeminen ja heikko, kuten Hurme itse totesi kirjamessuilla.

Niemen historiasta putkahtelee esiin kuitenkin pieniä tähtiä siellä täällä. Nelipolvinen trokee, joka on säilönyt kansan tiedot ja hupailut parin tuhannen vuoden ajalta, saa kirjassa riemastuttavan osansa. Messuilla Hurme kertoikin ymmärtäneensä sen merkityksen Niemeä kirjoittaessaan. Kaikki kehitys - kirjoitustaito, rautakauden työkalut, filosofiset aatteet, maailmankirjallisuuden merkkiteokset - ovat saapuneet Niemelle vuosisatoja myöhässä. Täällä on keskitytty metsästykseen ja kalastukseen, hengissä selviämiseen, ja siitä huolimatta tavallinen kansa on ylläpitänyt laulua ja leikkiäkin. Kunnes kansan kiusaksi saapuivat eri suunnilta kristinuskon monet muodot, jotka alkoivat piinata niemeläisiä ja karsivat kansasta lähes kaiken ilon.

Kirja vilisee sekä Suomen että maailmanhistorian merkkihenkilöitä ja kulttuurivaikuttajia. Hurme yhdistelee ja vertailee heidän ajatuksiaan ja heittää maailmanhistorian tapahtumia ja filosofien ajatuksia kepeästi keskelle Suomessa vaikuttaneiden kirkonmiesten ahtaita aatoksia. Lukijasta alkaa tuntua siltä, että on suoranainen ihme, että täällä on jaksettu elää. Varsinkin Agricolaa ja hänen puritaanisia tekstejään voimme syyttää suurin piirtein kaikista ongelmistamme: Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoitliin. Ei ihme, että osa kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää. (S. 55.)

Hurme kirjoittaa kaikkea pönötystä ja tärkeilyä vastaan. Hänen kommenttinsa saavat nauramaan ääneen, sillä näyttäväthän historian tärkeiden herrojen teot aivan typeriltä nykypäivästä katsottuna. Tämä havainto on myös jotenkin lohduttava. Saan toivoa ja kuvitella, että tämän ajan vihapuheet ja ihmisiä eriarvoistavat aatteet nähdään parin sadan vuoden päästä täysin naurettavina.

Hurme nostaa historiasta esiin hauskoja tapahtumia, sattumia ja kummallisuuksia siihen tahtiin, että päätä pyörryttää. Tietoa tulee tuutin täydeltä, mutta silti kirjan sivut kääntyilevat tiuhaan eikä tekstiin väsy. Hurmeen kirjoitustyyli on vetävää. Paitsi kommentointia, hän käyttää muutenkin värikästä kieltä. Sanatkin tuntuvat kiinnostavan Hurmetta, sillä hän selvittää jonkin verran myös suomen sanojen etymologiaa. Nyt tiedän, mitä alun perin tarkoitettiin sillä, että pantiin pillit pussiin.

Hurme on innostunut historioitsija. Siinä missä historian kummalliset tapahtumat saavat hänet äimistelmään ja huudahtelemaan kommentteja, minä äimistelen hänen tietomääräänsä, yleissivistystään ja lukeneisuuttaan. Hurmeella on kyky kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu.

Nimesin Hurmeen Nyljetyt ajatukset 2000-luvun Suomen tärkeimmäksi kirjaksi kaksi vuotta sitten. Kirja on mieletön Suomen kirjallisuuden historia ja sellaisena kulttuuriteko. Niemi on puolestaan mieletön Suomen historia ja sellaisena kulttuuriteko. Siitä sopisi vaikka riimutella:
Juha. Hurme. Kirjoitti. Kirjan.
Lue. Se. Matkamies.
Pane. Pillit. Pussiin.
Laula. Ja. Tanssi.
Kyllä. Nyt. Kelpaa.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha, 2017
Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher, 2014
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Kansi: Jenni Saari
Kustantaja: Teos
Sivuja: 178
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hilary Mantelin novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha edustaa sellaista laatukirjallisuutta, että lukijana tunnen itseni hemmotelluksi. Jokainen kokoelman 11 novellista on ristiriitoja ja vaihtuvia tunnelmia täynnä, ja niissä on yllätyksiä, jotka pitävät lukijan vireänä. On turha etsiä hyvää ja pahaa, minkäänlaista mustavalkoista maailmaa näistä novelleista. Sen sijaan on pakko pidätellä hengitystään useampaan otteeseen.

Esimerkiksi novellit Rytmihäiriö ja Talviloma suorastaan kylmäävät lukijaa. Niissä on kuvattu melko lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi ajanjakso päähenkilöiden elämässä. Kumpikaan novelli ei kuitenkaan kerro vain merkittävästä hetkestä, vaan paljastaa päähenkilöiden ihmissuhteista sellaisia piirteitä, joista he eivät ehkä ole itse tietoisiakaan. Novelleissa Harley Street tai Anteeksi, että häiritsen kerrotaan puolestaan pitemmistä ajanjaksoista, mutta niissä asiat jäävät silti kesken. Mitä oikein tapahtui? Tapahtuiko kaikki niin kuin minäkertoja kuvaa? Unenomaiset, epäselvät tilanteet jäävät leijumaan ilmaan, eikä kertojaan voi välttämättä ihan luottaa. Terminus-novellin alku haastaa lukijan: Tammikuun 9. päivän pimeänä räntäsadeaamuna, pian yhdentoista jälkeen, näin kuolleen isäni Clapman Junctionin asemalta kohti Waterloon asemaa lähtevässä junassa (s. 119).

Kovin luotettavalta ei tunnu myöskään kirjailija-päähenkilö novellissa Mistä tunnen teidät? Hän on lupautunut esiintymään pikkukaupungin kirjallisuusseuraan: Pälpätin esitykseni asiallisesti läpi, heitin sekaan kaskun tai kaksi ja lisäsin keitokseen pari täysin tuulesta temmattua paikallista viittausta (s. 95). Majapaikan apulaistyttö saa kirjailijan toimimaan kummallisesti ja hän miettii: Taksin madellessa asemalle vievää tietä sarkasmi alkoi kuitenkin päästä voitolle, faute de mieux, paremman puutteessa, ja ajattelin no juu, tottahan A. S. Byatt olisi hoitanut tilanteen paremmin. En tosin heti keksi kuinka. (S. 100.) Ironiaa, sarkasmia, tilannekomiikkaa - Mantel hallitsee nämä kaikki huumorin lajit.

Parhaimmillaan Mantelin novelleissa on Raymond Carverin perinnettä, tavallisen oloisia ihmisiä, joille tapahtuu jotain mieltä mullistavaa tai outoa, jonka jälkeen maailma näyttää erilaiselta. Mantelin oma ääni on kuitenkin hyvin vahva ja varma. Hänellä on kyky johdattaa lukija tilanteisiin, joissa tämä ei välttämättä haluaisi olla todistajana ollenkaan. Esimerkiksi lasten julmuus paljastuu novellissa Pilkku, jossa vakoillaan kehitysvammaista ihmistä ja pidetään häntä nähtävyytenä. Kielikoulussa tavataan maahanmuttajanainen, jonka tarina paljastuu vaivihkaa ja voisi olla kenen tahansa maahanmuuttajanaisen tarina, kaikkien heidän, jotka ovat "lähteneet kotimaastaan", "ottaneet työpaikan vastaan" tai ylipäätään "suostuneet syntymään". 

Kokoelman viimeisin novelli, niminovelli Margaret Thatcherin salamurha: 6.4.1983, johdattaa ovelasti keskelle historiallisia tapahtumia, joita ei koskaan tapahtunut: Olin laittamassa Perrier-pullojani jääkaappiin, kun ovikello soi. Mielessäni oli käynyt, että vaikka emme sitä sillä hetkellä tienneet, niin kerran vielä muistelisimme lämmöllä aikaa, jolloin pääministeri Thatcher kävi täällä: uusia ystävyyksiä solmittiin kadulla, rupateltiin yhteisestä asiasta, jaettiin sama putkimies. Ovipuhelin rätisi tavalliseen tapaansa, kuin joku olisi tuikannut linjan tuleen: - Tulkaa vain ylös, Duggan, sanoin. Häntä sieti teititellä. (S. 158 - 159.) Ovelle ei kuitenkaan ilmesty tuttu ja arvostettu putkimies Duggan, vaan tuntematon mieshenkilö, joka alkaa valmistella minäkertojan asunnossa Margaret Thatcherin ampumista. Selvää on, että tätä aikaa ei muisteltaisi lämmöllä, ja minäkertojan elämä saa aivan uuden suunnan. Keskustelu, jonka salamurhaaja ja asunnon emäntä käyvät keskenään, on kaikkine sävyineen niin taidokkaasti kerrottu, että olen valmis julistamaan Hilary Mantelin yhdeksi lempikirjailijakseni.

Suomentaja Kaisa Sivenius ansaitsee kiitokset ja kumarrukset, sillä teksti on selkeää ja silti täynnä vivahteita. Lukija saa heittäytyä nautiskelemaan tekstistä täysin siemauksin, mutta varoitan, että lukeminen ei suju pelkästään hilpeissä tunnelmissa. Siinäpä onkin näiden novellien voima ja loistokkuus.




Osallistun novellikokoelmalla Nipvetin Novellihaaste 2:een ja peukutan kahta novellia:


 
Peukutan Hilary Mantelin novellia Kielikoulu siinä kuvatun päähenkilön, Marcellan, ansiosta. Marcellaan kautta äänensä saavat kaikki maailman maahanmuttajanaiset. Ääni ei ole iso, mutta sitä pitää kuunnella.



Peukutan Hilary Mantelin novellia Anteeksi, että häiritsen sen tapahtumapaikan ansiosta. Novelli sijoittuu Saudi-Arabian Jeddaan vuonna 1983. Päähenkilön päiväkirjamerkinnät ja muistelmat luovat paikkaan unenomaisen ja ahdistavan tunnelman. Naisten elämä Jeddassa on eristäytynyttä, ja päähenkilö kärsii epämääräisestä sairaudesta, joka vain korostaa kummallisia kokemuksia.


Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla,  Opus eka, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Lukuisa. Nipvet peukuttaa Anteeksi, että häiritsen -novellista hahmoa, sen epävarmaa päähenkilöä, joka on kuvattu tarkasti. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Henriikka Tavi: Esim. Esa, 2.painos, 2007
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 85
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Loma on vaikeaa aikaa bloggaamiselle. Sitä luulisi olevan aikaa harrastaa, mutta niin vain näyttää käyvän, että talvella kertyneet rästihommat ja mökkielämä johdattavat pois koneen äärestä. Kirjat kulkevat mukana, joten niitä on kyllä tullut luettu, mutta 15 kirjan blogijono alkaa jo kääntyä stressiksi. Riennän sitä nyt vähän purkamaan ja aloitan runoilla, sillä Eino Leinon ja runon ja suven päivä iskee jo tällä viikolla, eli 6.7. Kuten näkyy, kirja on kuvattu jo maaliskuussa, mutta kuva sopii silti aika hyvin tähän suveen.

Kevään ja kesän aikana lukemistani runoteoksista riemukkain on ollut Henriikka Tavin Esim. Esa. Se voitti vuonna 2007 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja mielestäni täysin ansiosta. Lukemisen myötä Esim. Esa paljastui runohyllyni aarteeksi. Se on nerokas ja hauska, runoutta uudistava ja siitä riemuitseva teos. Se on kokeellinen ja runsas, täynnä vaikka mitä, mutta se ei silti aiheuta ähkyä. Se on ehtymätön. En osaa verrata Tavin runoutta mihinkään aikaisemmin lukemaani suomalaiseen runouteen, ellen vertaa sitä oikeastaan kaikkeen. Jollakin tavalla Tavi kirjoittaa perinteen ohi ja yli, on rohkeasti aivan omansa ja uusi.

Kirjan alku ei kuitenkaan ollut minulle helppo. Ennen kuin kirja virallisesti edes alkaa (ennen kustantajan tietoja), sanat alkavat juosta sivujen alareunoissa. Olin hämmentynyt.  Kuuluvatko alareunan sanat johonkin runoon? Mihin runoon? Kokoelman ensimmäisten sivujen jälkeen olin lähinnä puulla päähän lyöty ja mietin jo, että heitän kirjan nurkkaan: säkeet eivät liittyneet toisiinsa, en pysynyt ajatuksen perässä, runot eivät käyneet kohti. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, huomasin nauravani ääneen, enkä olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan. Olenkin nyt lukenut kirjan kolmeen kertaan ja luen siitä otteita uudestaan ja uudestaan.

Esim. Esa on sanojen ja elämän leikkiä. Siinä on kuvioita, tilanteita ja dialogia, joista muodostuu parhaimillaan aivan hillitön meininki. Runot eivät aina toimikaan erillisinä tapauksina, vaan kokonaisena pakettina, jossa saadaan seurata erään ihmissuhteen kaari, kirjoittamisen riemun räjähtäminen sekä kaupan päälle myös vauhdikas pyöräilymatka. Teoksen sivujen alalaidassa olevat sanat ovat nimittäin oma, itsenäinen runonsa, jossa seurataan erään sijaisen pyöräilyä. Pyöräilijä nimetään lopulta Henriettaksi. Nimihän on mukavasti melkein kuin Henriikka - onko Henrietta myös runoilijan sijainen?: tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä (S. 2- 4).

Pyöräilyn rytmi, jossa välillä poljetaan tasaista tietä ja välillä hengästytään ylämäissä, välittyy lukijallekin. Pyöräilijän tajunnanvirta, ohi kiitävät maisemat ja havainnot sekoittuvat, ja välillä - kun sivujen alalaidat ovat tyhjiä - kuljetaan vapaalla alamäessä. Juuri tämä kokoelman läpi kulkeva pyöräily oli se tekijä, joka teki kokoelmasta minulle yhtäkkiä läheisen. Kun hyppäsin tarvittaessa työhön kutsuttavan sijaisen pyörän "ritsille", alkoi tapahtua.

Teos on jaettu seitsemään osaan, joista ensimmäinen osa on kuin nimetön alkusoitto kokoelmalle. Se jäi itselleni hajanaiseksi ja tuntui vain keränneen irrallisia sanoja, hassutusta ja odotusta sekä ihmisiä sieltä täältä. Koin, että vasta ensimmäisessä numeroidussa osassa  Unissakävelyllä, polkeminen alkoi rullata. Runojen muodot heittäytyvät laatikkomallisiksi tai rivit harventuvat, lauletaan kehtolaulu ja haetaan aallokosta rytmiä. Nyt olen täysillä mukana.

Toinen osa Rose kertoo rakkauden tarinaa, vaikka jo ensimmäinen runo julistaa otsikollaan EN SIEDÄ KERTOMUKSIA RAKKAUDESTA. Löydän pääskysen muotoa ja rikottuja säkeitä sekä laatikkomallisen runon keskeltä ruusun kuvan. Seksiäkin saadaan.

Kolmas osa Tietyömaa ei ole tietyömaa vaan sijaisen työmaa: Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Hän föönää tukkansa risuiksi. Nimeni on Henna ja toimin tänään Mariannan sijaisena.  - - (S. 47.). Naurattaa. Naurattaa ääneen. On runoharjoitus ja yläkoululaisen tekstiä - runoilija itse yläkouluikäisenä - ja pahuksen tarkka kuvaus oppituntidialogista: sijainen esittelee itsensä ja aloittaa opetuksen, jonka joutuu koko ajan keskeyttämään, koska oppilailla on sitä ja tätä kommentoitavaa. Koulumaailman arki ja toisaalta kirjoittamisen opettamisen tai oppimisen lait saavat kyytiä. Voiko runoutta suitsia ja asettaa kaavaan? Asettuuko mikään sellaisiin raameihin, joihin sitä yritetään pakottaa? Henriikka Tavilta voisi myös tilata uuden, vähän villimmän aapisen:

O

on kolo, johon sopii jomottava molo.
Ooh hohottaa Goljata, opo
on onnellinen. (S. 48.)


Kolmannessa osassa Esa heitetään kuvioihin kirjoitusharjoitukseen keksittynä erisnimenä, mutta hän nousee pääosaan vasta kokoelman neljännessä osassa Halusimme ehdottomasti:
Esa on nyt maisemissa.
Soita sille ja kesytä se. (S. 59.)

Rakkaussuhde Esan kanssa kuitenkin päättyy. Kaikki olisi kamalan surullista, mutta (apua!) taas minua naurattaa:

Onneksi Esalla on vahvat refleksit.
Jotain jää jäljelle:
Hirvivaara. Jyväskylä.


_____________


Erno, Martti ja Arnu.
Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin tuulee. (S. 61.)

Runoon vedetty viiva kertoo paljon. Mitä jäi jäljelle Esasta hirvivaaran alueella Jyväskylässä? Onko rakkaus yhtä hirvivaaraa vai oliko Esa hirvi? Viiva päättää Esan tarinan, mutta viivan alle jäävät Erno, Martti ja Arnu... Heistäkin voisi kertoa tarinat. Ja koska ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin luulee, niin ehkä hän ei ole niin onnellinen tai onneton kuin tuuleekaan, koska osuuhan noita erityisnimiä jokaisen kohdalle useampia. Tietysti joku on aina enemmän kuin muut, ja se joku voi olla nimeltään esim. Esa.

Teoksen viides osa on taas jotain uutta. Kävely hautausmaalla on ihmiskohtaloita ja surua, surupuhetta. Laatikkomalliset runot ovat saaneet kehykset ympärilleen. Ovatko ne kuin hautakivia, kuolinilmoituksia? Kehystetty hei-sanojen laatikko kertoo hyvästeistä riipaisevasti. Joku hei on viimeinen.

Kun nyt olen melkein teoksen lopussa, luulisi vuorossa olevan jotain kokoavaa. Mutta ei ole. Sen sijaan osa VI Elokuu kiihdyttää tahtia. Miten toimii runo, jossa luetellaan si-päätteisiä sanoja tai miten toimii ristin muotoinen runo? Tai yhden sanan mittaiset lauseet jonossa: Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen. - - (S. 83.) Ovatko ne runo? Täytyykö niiden toimia? Töks. Töks. Entäs neliö kirjaimia, joista muodostuu sanoja, joiden sanarajat sekoittuvat hilpeästi tähän tapaan: - - TISSIRPALEPAKKOMENNUSSIINTÄÄLLÄÄVÄRINÄRKÄSTYSTÄ - - (S.85).
Kirjaineliön tekeminen on varmastikin vienyt hetken aikaa, mutta kaiken tämän työn jälkeen lukija kysyy: mitä runous oikein on?

Henriikka Tavin vastaus tuntuu olevan, että runous on mitä vaan, mutta ainakin se on loputon leikki (tai pyörämatka). Kirjainten, sanojen katkeamatonta virtaa, jota voi muotoilla ja järjestellä miten haluaa. Täytyykö sen olla mitään muuta? Runous alkaa ennen kuin mikään teos alkaa ja jatkuu vielä virallisten sivujen päätyttyä.

Lukijana joudun lopulta hyppäämään ritsiltä, koska sivut loppuvat. Kiitän runoilijaa (tai ehkä hänen sijaistaan) kyydistä ja jätän hänet jatkamaan loputonta leikkiään: Tässä kohdin luettelo katkeaa ja alkaa valua takaisin kohti selkärankaa jonka päässä on huppu ja huppu päässään hän istuutuu puistonpenkille, ottaa sen pois päästä, joka on suulas hän tuntee itsensä oudoksi haluavan. Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä  (S. 89 - 91.) 

Esim. Esa on luettu ainakin blogeissa Jäljen ääni ja Onko kaunosielusta kyborgiksi?, jossa muutamista kokoelman runoista on tehty mainiot analyysit. Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 42. Esikoisteos.