Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen, Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Shutterstock

Sivuja: 219

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen on eräänlainen kirjeromaani. Se sisältää pojan ja isän kirjeenvaihdon, joka alkaa, kun isä kirjoittaa pojalle eräänlaisen tsemppauskirjeen yliopistoon. Pojalle tulee kiire vastaamaan isän kirjeeseen, eli isän kirje on hänelle selvästi erittäin tärkeä - kenellepä ei olisi. (Käsi ylös, kuinka moni on saanut kirjeen isältään.)

Poika kertookin pian, että hän on kirjoittamassa romaania, jonka osia hän sitten lähettää kirjailija-isälleen luettavaksi, ja isä tunnistaa niistä lupaavan kirjailijan. Kirjan valmistumisesta tulee runko, jonka päälle kertyy paljon muitakin asioita isän ja pojan yhteisestä elämästä, ja myös niistä asioista, joista isä ei tiedäkään mitään.  

Antti Röngän valmistuva kirja on hänen esikoiromaannsa Jalat ilmassa, joka on vahvasti autofiktiivinen kirja. Se kertoo nuoren miehen ensimmäisestä opiskeluvuodesta ja koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Teos on vahva ja omaääninen esikoisteos, joka varsinkin koulumaailmassa työskentelevien ihmisten kannattaa ehdottomasti lukea. 

Silloin tällöin onnellinen paljastaa, että pojan kolukiusaamiskokemukset tulevat isälle täytenä yllätyksenä. Poika ei ole kertonut perheelleen mitään koko alakouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Kirjeenvaihdossa paljastuu paljon muutakin, esimerkiksi ikäviä muistoja ja väärinymmärryksiä. Asiat eivät ole helppoja ja loukkaantumisen paikkoja olisi useitakin, mutta niin vaan kirjeenvaihto jatkuu.

Nämä isä ja poika ovat siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että heillä on sanat, joiden kautta he kurkottavat toisiaan kohti. Asetelma on herkkä ja edellyttää, että kumpikin tunnustaa toistensa merkityksen ja on valmis kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja arkoja kohtiaan. Kirjeenvaihto on välillä raastavan rehellistä ja sydäntäsärkevää, mutta kirjeenvaihtoyhteys on kummallekin selvästi arvokas asia. 

Kaiken taustalla pojan kirjahanke etenee, ja poika ottaa vastaan isän ohjeita ja kysyy neuvoakin. Isän ja pojan välisen rakkauden lisäksi kirjassa on siis toinenkin kantava voima, ja se on rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Elämän merkityksellisyys voi olla kiinni kirjoittamisesta. Poika on vahvasti kiinni kirjailijan elämänasenteessa: Ja mitä järkeä on ylipäätään kokea asioita, jos niistä ei kirjoita (s. 106).   

Tällaiseen kirjoittamisen intohimoon ja nuoruuden ehdottomuuteen isällä on kuitenkin neuvo:  - - kenenkään olemassolon oikeus ei saa perustua kirjoittamiseen. Sinun olemassaolosi oikeus perustuu siihen, että olet kokonainen ihminen kaikkine mahdollisuuksinesi. - - Sen jonka täytyy kirjoittaa, täytyy varmaan sitten kirjoittaa, ohi kaiken laskelmoinnin ja kohtuuden. Mutta sitä intohimoa ei saa sekoittaa oikeuteen olla olemassa. (S. 20.) Voiko vanhempi ilmaista rakkauttaan lapseensa oikeastaan kauniimmin: elämäsi ja olemassaolosi on korvaamattoman arvokasta sellaisenaan. Asia, jota lapsen on vaikea ymmärtää, ja asia, jota lapsi opettelee ehkä koko elämänsä.  

Silloin tällöin onnellinen onnistuu monella tasolla. Se on kiinnostava aiheiltaan, ja sillä on koko ajan suunta eteenpäin, kohti läheisyyttä ja yhä suurempaa rehellisyyttä. Rehellisyys on mahdollista, koska sen perustana on rakkaus, joka pojan on selvästi vaikeampi tunnistaa kuin isän. Tietysti on traagista, että isän keinot osoittaa rakkauttaan ovat välillä olleet hukassa, mutta sehän vanhemmuudessa on jutun juoni: harjoittelukertoja ei ole - vanhempi on vanhempi juuri kyseiselle lapselleen vain kerran. Vuosikausia jatkunut kiusaamisen salailu ja Antin yksinäinen kärsimys raastavat lukijan sydäntä. Isän avuttomuuden tunteen voi vain kuvitella, kun kiusaaminen paljastuu hänelle. Tammisen seuraava kirje ohittaakin aiheen käsittelyn kokonaan. Hän kirjoittaa, ettei pysty kirjoittaman siitä. Se sattuu liikaa.

Tapahtumat saavat kirjan loppupuolella dramaattisen käänteen, josta kerrotaan myös Röngän kirjassa. Koska olen lukenut Röngän kirjan, luin tästä nyt isän näkökulman, josta välittyy huoli ja järkytys. 

Isyys tekee kipeää, vanhemmuus on vaarallista. Se on vaarallista siksi, että lapsi kulkee omia teitään ja on tietyllä tavalla yksin maailmassa. Oma avuttomuus korostuu, jos lapsen tie ei olekaan niin sileä kuin vanhempana toivoo ja kuvittelee. Lapsi taas näkee asiat kovin ehdottomina: virheinä ja epäoikeudenmukaisuuksina. Lapsen näkökulma on hyvin armoton, ja hänellä on mustavalkoisuuteensa tietenkin kaikki oikeus - lapsen oikeus. 

Silloin tällöin onnellinen kertoo tarinaa kasvamisesta ja muistoista, ihmisenä olemisesta, perheessä elämisestä, vanhemmuudesta ja oman itsen etsimisestä. Röngän romaanin päähenkilö - poika - on hyvin yksinäinen ja arka, käpertynyt omaan olemiseensa, itsensä tarkkailuun ja itseinhoonkin jopa. Kyseessä on fiktio, jossa henkilön piirteitä korostetaan. Silloin tällöin onnellinen puolestaan antaa samasta pojasta, Antti Röngästä itsestään. paljon määrätietoisemman kuvan. Hänen taiteellinen kutsumuksensa on selvä, hän on valmis argumentoimaan auktoriteettia vastaan, hän pyrkii rehellisyyteen ja avoimuuteen ja hänellä on vahvat omat näkemyksensä, joita hän osaa puolustaa. Isän kirjeistä välittyy viisautta ja valtava rakkauden tunne, joka saa hänet välillä kirjoittamaan varovasti, jotta hauras, uusi yhteys poikaan säilyisi ja vahvistuisi. Riveiltä huokuu kannustaminen ja rohkaisu, joita jokainen lapsi vanhemmiltaan janoaa. 

Silloin tällöin onnellinen on sellainen kirja, josta kannataisi kohista aivan valtavasti, koska se antaa meille kaikille lapsille ja vanhemmille toivoa. Vaikeista asioista on mahdollista puhua (tai kirjoittaa) ja niitä voi kohdata yhdessä. Ihmiset eivät ole niin yksin kuin luulevat olevansa, eivätkä he ole niin kaukana toisistaan, kuin luulevat olevansa. Heittäyminen toisen varaan on sallittua ja toivottavaa. Luottamusta voi rakentaa ihan pienillä sanoilla. Ihmiset osaavat kyllä, joa halua ja tahtoa löytyy.

Ja vaikka olen äidinkielenopettaja, uhmaan jonkun viisaan kollegani oppeja ja päätän kirjoitukseni lukemisen ilon ylistämiseen, koska juuri sitä koin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjaa lukiessani. Tämä ajatus on kirjailija Petri Tammisen: Ja vielä, koska äidinkielenopettajani sanoi, että kirjoitusta ei saa lopettaa sitaattiin ja koska äidinkielenopettajan sana on laki, loppuun oma ajatukseni. Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot. (S. 66.)

Silloin tällöin onnellinen on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjanmerkkinä lentolippu.  

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Heinäkuussa lopetin kaikki tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. (S. 21.)

Petri Tammisen lakoninen lause on täällä taas, tällä kertaa tosipaikan edessä: kuvaamassa elämän hidastumista, pysähtymistä ja kaiken lamaannuttavaa pelkoa ja surua. On kuin Tammisen lause olisi tätä varten luotu.

Hyvin omaelämäkerrallisen tuntuinen, tai vähintäänkin autofiktiivinen, romaani on tämä Petri Tammisen Musta vyö, joka kertoo isän kuolemasta ja siitä selviämisestä. Surusta kun on jollain tavalla selvittävä, jos jatkaa elämistä. Tai jos nyt ei aivan selviäkään, niin suru jää mukaan ja sen kanssa sitten eletään jotenkin. Mustan vyön minäkertoja alkaa elää kuolemanpelon kanssa.

Päähenkilönä, minäkertojana, kirjassa on kirjailija, joka vajoaa eräänlaiseen kuolemanlaaksoon itsekin, kun hänen isänsä kuolee. Siellä käy vain tuuli - ja tyhjää on:

Selvin ja yksinkertaisin yön ajatukseni oli se, että isä oli ollut suuri puu ja että juuri sen vuoksi minä olin pieni puu. 

    Ja että kun suuri puu kaatui, metsässä oli äkkiä paljon tilaa. Niin että tuuli vain kävi.  (s, 123,)


Vaikka isän ja pojan suhde ei tunnu olleen kovin läheinen, siinä on ollut paljon hyvää. Hyviä sanoja on myös vaihdettu - ei tietenkään liiaksi asti, mutta sentään muutama - ja molemminpuolinen arvostus on jaettu. Tämä on ehkä kuitenkin enemmän, kuin mihin useimmat suomalaiset isät ja pojat pystyvät: Vuotta aiemmin, isänpäivänä, olin kertonut isälle, että arvostan häntä. Olin myös kuvaillut ne ominaisuudet, joita hänessä eniten arvostin. Se tuntui  minusta nyt muistona todellisemmalta kuin silloin kun se todella tapahtui. (S. 42.)

Välillä lukijan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä hänen nousta ylös, milloin mistäkin  makuupaikasta, ja ottamaan itseään niskasta kiinni. Kertojan vaimo, Liisa, kyllä nousee, ja nouseekin suorastaan sankariksi pyörittäessään arkea ja kuunellessaan kirjailijan synkkiä pohdintoja. Hän tuntuu viisaalta ja kärsivälliseltä enkeliltä, jollaisen jokainen surija ansaitsisi rinnalleen.

On ehkä outoa todeta näin, mutta Tammisen kirja on paitsi surullinen, myös lohduttava ja jopa hauska. Kuolemanpelossakin elämä on aika naurettavaa. Vaikka ei tietystikään kuolemanpelossa elävälle, jolle se on haudanvakavaa.

Tammisen Meriromaani on yksi suuresti rakastamistani kirjoista, koska se on niin viisas kirja. Hänen Suomen historiansa on toinen suosikkini, ja se ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Siinä on lyhyitä tarinoita, joiden kautta Suomen historia konkretisoituu lukijalle ja tulee läheiseksi. Siinä on myös jonkin verran Tammisen loistavan esikoisteoksen, Elämiä, tuntua. Musta vyö on nopealukuinen, sivumääräänsä suurempi kirja, jonka teemoihin jokainen joutuu elämässään sukeltamaan. Tammisen lause edustaa suomen parhaimmistoa.

Jonotan nyt kirjastosta Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa Silloin tällöin onnellinen. Jään mielenkinnolla odottamaan, onko seuraava sukupolvi löytänyt sopivia sanoja isän ja pojan välille.



Musta vyö on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirja vieköön!

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 152
Mistä sain kirjan: oma ostos


Suomen itsenäisyyden ajan historia on melkoinen saaga. Sataan vuoteen mahtuu nousu köyhästä maasta esimerkilliseksi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Nyt ovat pihat täynnä autoja, lapset käyvät maailman parasta koulua ja koko kansa rokotetaan kulkutauteja vastaan.

Tämähän ei ole kuitenkaan koko maan kuva. Mihin tahansa aikaan päivästä kun hyppää bussin kyytiin, voi haistella tuoretta ja vanhaa viinaa, itsemurha on liian usein ratkaisu kaikkiin ongelmiin ja yksinäisyys on suomalaisten kansantauti (tosin ehkä ansaitusti, jos vihapuheen määrästä voi jotain päätellä).

Jokin tätä kansaa kuitenkin yhdistää, ja se on yhteinen historia. Petri Tammisen Suomen historiaa lukiessaan tuntee vahvasti olevansa osa tätä kaikkea.

Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli 500 suomalaista ja kuunnellut heidän muistojaan. Näistä yksityisten ihmisten tarinoista muodostuu se, mitä me olemme. Jokainen tarina on omansa, mutta niin tuttu, että kirjaa on helppo lukea. Helppolukuisuus on kuitenkin ansa: pian huomaa itkevänsä ihmisten elämää - tässä tapauksessa myös koko maan kohtaloa ja ehkä vähän myös omaa elämäänsä -  ja seuraavaksi nauraa jo ääneen. Miten Tamminen oikein tekee tämän?

Suomen kielen velho ja rytmityksen mestari, sitä Tamminen on ehdottomasti. Kun Tamminen panee pisteen kohdalleen, se on siinä. Näin se oli, näin se meni ja nyt on näin. Lakoninen kerronta on salakavalan  tehokasta, sillä turhia sanoja ei ole, mutta niissä muutamissa onkin sitten paljon enemmän. Lukija nimittäin täydentää tarinat päässään omien muistojensa kautta ja siinä sitä ollaan - itkettää ja naurattaa: 1947 Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan. (S. 48.)

Tamminen on kerännyt kirjaan merkittävät vuosiluvut, jolloin maan kohtalo on ollut vaakalaudalla tai on ollut aihetta suuriin juhliin: 1917, 1918, 1939 - 1945, 1952, 1972, 1975, 1995, 2006... Käsi ylös, kuka on kuullut tarinan jos toisenkin sotavuosilta, Helsingin olympialaisista, Kekkosesta, Armi Kuuselasta, Lasse Virénin voitosta Münchenissä, jääkiekon maailmanmestaruudesta tai euroviisuvoitosta? Onko kertynyt kokemuksia lähinaapureista, Venäjästä ja Ruotsista? Niinpä.

Sekaan mahtuu kuitenkin myös tavallisempia asioita. Niitä vuosia, jolloin käytiin uimakoulua, maksettiin asuntolainan korkoja, podettiin yksinäisyyttä, niuhotettiin tai istuttiin järven rannalla: Se on se, kun nämä rannat on aina samanlaisia. Joku New York muuttuu taatusti joka päivä, mutta tänne voi kuvitella vaikka tuhat vuotta vanhat ajat ja aina humisee sama tuuli puissa. Jos sillon tuhat vuotta sitten joku istuskeli tässä, niin kuin saattoi hyvin istuskella, se katseli näitä samoja laineita. (S. 140 - 141.)

Suurista tapahtumista voi kertoa pienesti. Poliittiiset mullistukset, sodat ja suurmiehet piirtävät historian ääriviivat ja niiden sisään mahtuu jokaisen suvun ja jokaisen ihmisen oma tarina.

Tammisen tyyli on Suomen kirjallisuudessa aivan omanlaisensa. Tamminen on humoristi ja kansankuvaaja, mutta myös koskettavan kerronnan mestari. Elämiä (1994), Tammisen esikoisteos, on lyhytproosan helmi ja päälauseiden juhlaa. Kirjailijan omat Muistelmat (2004) on kerrottu saman muotin mukaisesti kuin nyt nämä koko Suomen muistelmat. Muutamalla harkitulla virkkeellä saa kerrottua ihan tarpeeksi. Parin vuoden takainen Meriromaani  on puolestaan kirja, josta en pysty puhumaan itkemättä. Se on täydellinen.

Suomen historia on konstailemattoman hyvä kirja. Luin sen melkein yhdeltä istumalta, mutta välissä piti kuitenkin keittää lapsille mustikkasoppaa. Kirja sotkeutui sitten mustikkaan, mutta eikös se oikeastaan sovi oikein hyvin tuohon pullan päälle. Kuinkahan monessa huushollissa tänäkin iltana keitetään lapsille mustikkasoppaa, saunotaan ja muistellaan jokunen juttu?



Historiallinen kirja on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Lumiomena, Kirja vieköön!, Järjellä ja tunteella ja  Mitä luimme kerran. Listaan tämän teoksen HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 8. Suomen historiasta kertova kirja.

Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tamminen: Meriromaani, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja:142
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ja jos laivoja merellä upposikin, Gladin isäntä lisäsi, se oli kokonaan toinen juttu, merellä sattui kaikenlaista jos miehessä oli miestä merelle asti menemään (s.127).

Petri Tammisen Meriromaani on romaani, johon haluaisin tuhlata ylistäviä adjektiiveja - hieno, huikea, järisyttävä - mutta koska ne jäävät kovin kauas kirjan hengestä ja luovat turhia odotuksia, en aio käyttää niitä. Sitä paitsi kirja on pieni, oikeastaan pienoisromaani. Eihän pienoisromaani voi olla "järisyttävä", vaikka se aiheuttaisi melkein huutoitkun kaltaisen reaktion lukijassaan. Toisaalta, olihan Aki Ollikaisen Nälkävuosikin järisyttävä lukukokemus. Mutta tämä ei ole yhtä traaginen kirja. Meriromaani on nimittäin hauska kirja.

Miten hauska kirja voi itkettää?

Jo nimessään tämä kirja kantaa ironiaa. Mietin viime vuosina lukemiani meriaiheisia romaaneja (joita listasin vastikään blogissani), esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Jäätä. Miten suuri romaani se on! Tai Tove Janssonin Muumipapan urotyöt. Urotyöt! Eiväthän ne niin kovin mittavia lopulta olleet, mutta Muumipapan itsensä silmissä kyllä olivat. Mietin myös mielikuvaani meriromaneista, joita en ole lukenut: Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija - varmaankin järkyttävän surullinen; R. L. Stevensonin Aarressari - vaaroja ja sankareita...

Merillä tehdään suuria tekoja, seikkaillaan, kuollaan, ollaan osa luontoa, palataan myrskyistä kotiin. Meriromaanit nyt vain ovat sellaisia, koska niissä on se ihmistä suurempi meri koko ajan siinä yllättämässä. Mutta Tamminenpa tuo heti kirjansa ensi virkkeessä meriromaaneihin jotain uutta, jota en ole ikinä osannut niihin yhdistää - en luettuihin, enkä varsinkaan lukemattomiin. Se sana on "häpeä": Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen (s. 5).

Hylkään ylistävät adjektiivit myös siksi, että ne eivät sovi häpeän kanssa yhteen.

Ehkä otan avuksi substantiivin ja yritän sovittaa sitä pariksi tämän kirjan kanssa. Kuinka olisi tällainen virke: Meriromaani on elämä. Onhan se merikapteeni Vilhelm Huurnan elämä, ja kuitenkin minusta tuntuu, että se on myös minun elämäni tai kenen tahansa elämä. Mertahan on perinteisesti verrattu elämään: on myrskyt ja tyvenet, haaksirikot ja turvalliset satamat - kuten tiedätte.

Niinpä niin, Tammisen kirja voisi tömähtää karille ja upota kliseisiin - upota kuten merikapteeni Huurnan laivat. Mutta Meriromaani ei uppoa, vaan se vain on. Se onnistuu kuitenkin pelkällä olemisellaan olemaan kaikki nuo meriromaanit, joita olen lukenut ja kaikki nekin, joita en ole lukenut. Lisäksi se on myös Volter Kilven Alastalon salissa, jota en myöskään ole lukenut.

Silti metaforani ontuu. Eihän elämä voi vain olla. Elämä on jotain merkityksellistä, enkä ole ihan varma, onko Huurnan elämä sen merkityksellisempää kuin oma elämäni tai kenen tahansa elämä. "Elämä" on liian mahtipontinen sana tämän kirjan kuvaamiseen.

Yritän sovitella vähän pienempää sanaa kirjalle pariksi. Sopisiko ehkä tämä: Meriromaani on ihminen. "Ihminen"? Nainen vai mies? Mies, suomalainen, sulkeutunut mies, merikapteeni Huurna. Mutta tämä mies, joka on välillä avuton ja saamaton, ei oikein sovi suomalaisen romaanin sankariksi. Jos on saamaton, niin pitäisi olla edes joskus sisukas, kiukkuinen jäärä, kuten Joel Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäinen. Huurna ei ole jäärä, hän on sympaattinen ja kiltti mies.

Voisinhan etsiä metaforan kasvikunnasta. Meriromaanista nimittäin opin, että mänty on metsän isäntä, kuusi on vanha emäntä ja koivu on metsän morsian. Tähän tulokseen tulevat jäykkyyteen taipuvaiset Askaisten perunanviljelijä-isännät etsiessään Huurnalle laivapuita metsistään. Luonto ja naiset herkistävät joskus suomalaismiehenkin.

Mutta ehkä Meriromaani on kuitenkin ennemminkin kukka kuin puu. Ehkä kanerva? Vaatimaton, sitkeä ja kaunis. Kyllä, kauniskin: Hän oli aina pitänyt muistiaan huonona, mutta kaikki ne naiset, jotka olivat hänet joskus torjuneet, hän muisti hyvin. Hän muisti heidän torjuvat ilmeensä ja asentonsa ja heidän pahoittelevat katseensa, ja hän muisti sen paikan, jossa he olivat hänet torjuneet, ja säätilan ja valaistuksen, ja hän muisti sen tien, jota pitkin hän jälkeenpäin kulki epäonnistumistaan ja kömpelyyttään muistellen. (S. 60.)

Mutta "kanerva". Haloo! En ole tähänkään tyytyväinen, sillä tämäkin metafora on vaarallisen lähellä matalikkoa, ja kaiken lisäksi se on metsässä, ei merellä. Ja metsään minut johdattivat nuo isännät, jotka ovat kirjassa vain sivuosassa, vaikka oikeastaan lähettävät kiltin Huurnan yhä uudelleen merille.

Pitääkö antaa periksi? Kirjailija Tamminen varmaan nauraisi tällaiselle yrittämiselle, sillä hänen virkkeensä ovat pakottomia ja tavallisia mutta sisältävät paljon enemmän kuin pinnalta näyttää: Kotikylällä uskottiin perunaan, isä kalasti (s. 6).

Lopulta löydän sopivan sanan kuvaamaan Meriromaania. Se löytyy Huurnan laivoista, niiden nimistä. Huurnan ensimmäinen laiva on nimeltään Reipas, vaikka reippaus on kaukana merikapteenista, joka upottaa Reippaan toisensa jälkeen. On siis monta Reipasta, on Armo ja Rauha ja Onni. Jokaista laivaansa Huurna rakastaa vaatimattomin häivähdyksin, kokee heiveröistä onnellisuutta niiden kannella, oppii elämästä ja itsestään asioita, jotka seuraavassa hetkessä tietää unohtavansa. Häpeä ja pelko saattelevat ihmisen elämää, mutta niin tekee myös onni. Ehkä vain hetkittäin, mutta kuitenkin. Siksi Meriromaani myös itkettää: Meriromaani on armollinen kirja.


Meriromaanin ovat lukeneet myös Tuija, Kirsi ja Laura. Minä toivon, että tämä kirja ei unohdu, kun syksyllä jaetaan palkintoja kirjallisissa mittelöissä.