Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä, 2019
Alkuteos: Bluets, 2009
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Sinelmiä on lohduttava kirja. Lohduttaminen ei kuitenkaan ole sen päätehtävä. Sen päätehtävä on olla kirja, muistelma, tutkielma, fragmenttien kokoelma. Se on tutkielma sinisestä väristä, mutta paljosta muustakin.

Nelsonille sinisestä väristä on tullut lähes pakkomielle, rakkauden kohde, ankkuri ajatuksille ja kasvamiselle: 40. Kun puhun väristä ja toivosta, tai väristä ja epätoivota, en puhu liikennevalon pysäyttävästä punaisesta, talvikinsinisestä viivasta raskaustestin valkoisessa huopasoikiossa tai laivan mastoon nostetusta mustasta purjeesta. Yritän puhua siitä, mitä merkityksiä sinisellä on, tai mitä se merkitystensä lisäksi merkitsee minulle. (S. 20.)

Kun Nelson muistaa hetket, joihin sininen väri liittyy, lukija näkee paitsi sinisen, myös suoraan kirjailijan tunteeseen ja sieluun, ehkä jopa ihmisten yhteiseen sieluun. Kaikista sinisistään Nelson ei kuitenkaan kerro. Hän haluaisi unohtaa jotkut niistä, ja kirjoittaminen vangitsisi niistä vain yhden totuuden. Onko se silloin se oikea muisto?

On ollut rakkaus, joka on jo historiaa, mutta kulkee mukana kirjoittamisessa ja sinisessä. Surun, nöyryytyksen ja ymmärtämisen tiellä sininen on portti menneeseen ja oman itsen tuntemiseen. Se on kauneutta: 75. Enimmäkseen on tuntunut, että muutun surun palvelijaksi. Yritän yhä löytää siitä jotain kaunista. (S. 32.)

Jokainen, joka on menettänyt jonkun rakkaan, kuoleman tai eron kautta, tietää, ettei suru ole kaunista eikä se kirkasta ketään. Suru on rumaa riutumista, joka tuntuu imevän solut kuiviin. Nelson kuvaa paljon surua mutta myös hirvittävää kipua, jota hänen vakavasti loukkaantunut ystävänsä tuntee. Vaikka Nelson ei voi tuntea samaa fyysistä kipua kuin ystävänsä, hän yrittää tuntea sen. Kipu, kaipaus, suru - kuinka paljon ne ovat samaa ja voiko niitä edes erottaa toisistaan?

Sinelmiä on paljon sivumääräänsä laajempi teos. Se laajenee lähelle ja kiepauttaa syleilyynsä. Nelsonin teksti on yhtäkkiä hyvin selkeää ja omaa, eikä lukija oikeastaan edes muista, että lukee jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä, sillä hengitystahtikin tuntuu muuttuvan Nelsonin ajatukseksi.

Maggie Nelsonin Argonautit oli hätkähdyttävän vaikuttava ja rehellinen kertomus rakkaudesta. Samalla siitä tuli kertomus äitiydestä ja suhteesta, ja siitä miten jokainen kantaa monta minäänsä aina mukanaan. Se uudistaa kirjoittamisen tapaa sekoittamalla omaelmäkerrallisia aineksia tieteellisiin ja taiteellisiin pohdintoihin.

Molemmissa Nelsonin kirjoissa puhutaan suoraan panemisesta ja naimisesta. En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö, hän kirjoittaa (s. 77). Nelson yhdistää rujon ja kiihkeän herkkyyteen ja suruun. Kontrasti luo rehellisyyttä. Ihmisessä on yhtä aikaa monta tunnetta ja monta mahdollisuutta.

Kaiken henkilökohtaisen lisäksi kirja on ryyditetty viittauksilla kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuvataiteeseen, filosofien ajatuksiin... Kaikki on yhteistä ja kaikki on henkilökohtaista. Lukija löytää tästä kirjasta takuulla itsensä.


Sinelmiä on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteeseen tämä on suoranainen aarre kohtaan 47 (kirjassa on alle 100 sivua).

Maggie Nelson: Argonautit

Nelson Maggie: Argonautit, 2018
Alkuteos: The Argonauts, 2015
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Argonautit on... Mikä se on? Onko se pitkitetty essee, onko se omaelämäkerta, onko se tietokirjallisuutta vai tunnustuksellista proosaa? Täytyykö sen olla jotain, jonka voi nimetä? En kaipaa määritelmiä, mutta alan lukiessani janota tällaista kirjallisuutta lisää. Maggie Nelsonin Argonautit on paljon.

Nelson kirjoittaa tekstiä, joka on rehellistä ja omaelämäkerrallista, mutta samalla se on sukellus tieteellisiin teorioihin, joiden kanssa todellinen elämä käy jatkuvaa keskustelua. Yksityisen ja yleisen, eletyn elämän ja teorian raja hämärtyy. Nelson haastaa teoreetikot, mutta myös elää teoriaa todeksi ja hakee siitä sanoitusta kokemalleen.

Maggie Nelson on amerikkalainen kirjailija, jolla on laaja akateeminen tausta. Minua hämmästyttää hänen lukeneisuutensa: hän kirjoittaa sukupuolentutkimuksen, kielitieteen ja psykologian teesejä keskelle omaa arkeaan. Tai ehkä päinvastoin: ehkä hän kirjoittaakin omaa elämäänsä teesien keskelle. Kirjasta syntyy romaanin mittainen essee ja koskettava kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä.

Argonautit on rehellinen kirja, ja samalla se osaa pitää kaikista yksityisimmän täysin omanaan ja vaatia sille oikeutuksen olla. Lukija puolestaan tuntee ajatustensa aukeavan aivan uudella tavalla, kun Nelson kertoo omasta parisuhteestaan ja perhe-elämästään muunsukupuolisen taiteilijan, Harry Dodgen kanssa. Hän toteaa, että minua heteroseksuaalisuus nolostuttaa (s. 58), ja tekee sen siten, että heteronormatiivisuus alkaa nolostuttaa lukijaakin. Todellakin, miten noloa on pitää mitään seksuaalisuuden muotoa normina! Ja miten onnellista on, jos löytää omille haluilleen sopivan vastaparin, oli se kuka tahansa, kuten Nelson toteaa.

Kirjan takakansitekstin mukaan teoksen nimi, Argonautit, viittaa mytologiseen Argo-laivaan, jolla purjehtineet argonautit rakensivat laivansa matkan aikana pala palalta uudestaan. Lopulta laivassa ei ollut muuta alkuperäistä kuin sen nimi. Nelson vertaa ihmisen elämää Argo-laivaan. Elämänsä aikana jokainen ihminen muuttuu, ja lopulta hän on aivan toinen, vaikka nimi säilyisikin.

Ajatus on pelottava ja toiveikas yhtä aikaa. Pelottava se on siksi, että muutos tekee kipeää ja vaatii rohkeutta, toiveikas se on siksi, että muutoksen myötä jokainen voi tulla yhä enemmän omaksi itsekseen. Nelsonin teoksessa muutos on hurja: hänen puolisonsa käy läpi sukupuolenvaihdosta samaan aikaan, kun Nelson itse on raskaana. Molemmat kokevat jotain täysin mullistavaa elämässään yhtä aikaa, mutta kirjan sanoma onkin, että elämä on yhdessä muuttumista.

Nelsonin ajatus juoksee kirkkaana. Hänen pohdintansa sisältävät aimo annoksen huumoria, kun hän etsii tasapainoa hetero- ja queer-kulttuurien väliseen olotilaan. Lasten hankkiminen ja avioliitto kun ovat kovasti heteronormatiivisia tekoja, mutta Maggie ja Harry päätyvät toteuttamaan molemmat. Kun ystävä näkee jouluisen perhepotretin jättimäisen lahjamukin kyljessä, hän huudahtaa, että mitään näin heteronormatiivista hän ei ole tässä perheessä ennen nähnyt.

Tilanteet, joihin Maggie ja Harry joutuvat normista poikkeavana pariskuntana ovat hämmentäviä, vaikka lopulta kyse on ihmiselämän moninaisuudesta, eikä jaottelun tarvetta ehkä olekaan. Harry ei halua tulla määritellyksi mieheksi eikä naiseksi, ja lopulta: eikö kaikki, eikö meistä jokainen, poikkea jollain tavalla normista. Onko lupa olla keskeneräinen tai monta yhtä aikaa, Nelson kysyy.

Teoksen lopussa todistetaan syntymää ja kuolemaa vuoropuheluna. Yhteisen lapsen syntymä ja Harryn äidin kuolema rinnastuvat kauniisti, ja Argonauttien viimeinen kappale on itkettävän kaunis.

Jos jotain moitittavaa kirjassa on, niin olisin kaivannut lähdeluettelon kirjan loppuun, vaikka teoreetikot onkin oivaltavasti nostettu juoksevan tekstin marginaaleihin. Heitä on kuitenkin niin paljon, että jonkinlainen yhteenvetokin olisi ollut tarpeen. Tunnistin nimistä vain osan, kuten Barthesin, Lacanin ja Freudin, mutta eniten siteeratut nimet kuten Eve Kosofsky Sedgwick tai D.W. Winnicot olivat minulle ennestään tuntemattomia. (Winnicotin määritelmä "riittävän hyvästä äitiydestä" on ehkä jostain korviini tarttunut eräänlaisena arjen pelastusrenkaana). Nelsonin kirja onnistuukin herättämään valtavan tiedonjanon.

Nelsonin raskauden, synnytyksen ja imetyksen kuvauksissa tunnistin jotain periamerikkalaista, joka suomalaisittain tuntuu turhan analyyttiselta ja osittain turhalta koohotukselta. Meillä äitiys koetaan ehkä luonnollisempana asiana kuin Yhdysvalloissa (vai onko tämä vain oma kokemukseni), eikä sitä ole erityisesti glorifioitu. Esimerkiksi Raskaana oleva vartalo julkisella paikalla on myös säädytön (s. 131), kirjoittaa Nelson ja minä mietin, että miten niin. Kun Nelson luennoi raskaana ollessaan, kuuntelijoiden kommentit ovat varsin kummallisia. Nelson tulkitseekin, että yleisön on ilmeisesti vaikea käsittää, että heillä on edessään raskaana oleva nainen, joka ajattelee (s. 133). Suomessa raskaana olevat naiset ovat tuttu näky työelämässä, eikä heidän aivotoimintaansa kyseenalaisteta. Ehkä sukupuolten välinen tasa-arvo on Suomessa edellä Yhdysvaltojen valtavirran asenteista, mutta queer-kulttuurin ja sukupuolten moninaisuuden tuntemuksessa olemme vielä kaukana Nelsonin esittämistä ajatuksista.

Luin Argonautteja hidastellen, enkä olisi halunnut kirjan lopuvan ollenkaan. Omien ajatusten puntarointi teki olon onnelliseksi. Tässä on kirja, jonka takakanteen voisi painattaa varoitustekstin: saattaa muuttaa maailmankuvaasi.


Argonautit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Reader, why did I marry him, Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran  ja Tekstiluola.