Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

 

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua, 2020

Alkuteos: Notes to self, 2018

Suomentaja: Karoliina Timonen

Kustantaja: Atena

Kansi: Anna Makkonen

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: kustantajalta

Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua on esseekokoelma, joka sisältää kuusi omaelämäkerrallista esseetä erilaisista kipeistä aiheista. Kokoelman englanninkielinen nimi, Notes to self, kertookin teoksen intiimistä luonteesta. Pine kirjoittaa, koska kirjoittamisesta tuli hänelle selviytymiskeino, kun hän ajautui uupumukseen: Minä arvostan ajatuksiani ja tunteitani. Minä kirjoitan joka päivä, koska kirjoittaminen on yksi asioista, jotka piristävät minua eniten. (S. 204.)

Pine on ammatiltaan tutkija ja toimii nykydraaman apulaisprofessorina University College Dublinissa. Tästä on vaikea puhua on valittu Irlannissa vuoden kirjaksi vuonna 2018, ja se on käännetty useille kielille. Suomentaja Karoliina Timonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä kirja on sujuvaa luttavaa ja sen rehellisyys on puhuttelevaa. Rehellisyys on Pinelle myös välttämätöntä: Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. - - Kirjoitan tämän voidakseni viimein tuntea olevani läsnä omassa elämässäni. Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni. (S. 177 - 178.) Tästä on vaikea puhua on siis myös ylistys kirjoittamiselle, ja sen vapauttavalle voimalle.

Kokoelman ensimmäinen essee Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta kertoo Pinen isän alkoholismista. Se on loistava esimerkki esseetaiteen mahdollisuuksista yhdistää yksityiset kokemukset yleiseen kokemusmaailmaan. Essee alkaa siitä, kun Pine ja hänen sisarensa tapaavat isänsä kreikkalaisessa sairaalassa, jonne isä on joutunut alkoholisminsa takia. Isä kamppailee elämästään, ja sisarukset jäävät hoitamaan häntä, vaikka isän itsekkäät valinnat tekevät hoitamisesta erityisen raskasta: Addiktin rakastaminen on vaikeaa. Ei pelkästään käytännön tasolla, ei vain sen takia, että joutuu korjaamaan heidän jälkiään ja hoitamanna heidän puolestaan asoita, joihin he eivät itse kykene, vaan myös metafyysisellä tasolla. Se tuntuu samalta kuin itsensä hakkaaminen seinään. Ei vaan pään hakkaaminen vaan koko kehon. Se kovettaa sydämen. (S. 25). 

Toinen essee, Vauvavuosista, kertoo lapsettomuudesta, jota kipempää aihetta on vaikeaa kuvitella. Kolmas essee Puhumisesta/puhumattomuudesta puolestaan kertoo Pinen vanhempien erosta ja heidän keskinäisestä puhumattomuudestaan, joka katkeaa vasta Pinen sisaren lapsen hautajaisissa. Perheen historiaan liittyy myös essee Jotakin minusta, joka kertoo Pinen villeistä ja vaarallisista nuoruusvuosista ja siitä turvattomuudesta, jota hän silloin koki. Siinä hän kertoo, että huvittaa mielellään ystäviään kaikilla hurjilla tarinoilla nuoruudestaan, mutta todellisuudessa hän oli täysin hukassa. Tai ei ehkä täysin, koska hän voi todeta: Ja kenties minun olisi pitänyt perspektiivin vuoksi kertoa enemmän myös siitä, millaista elämäni on nyt, niin näkisitte, etten ole selvinnyt vain täpärästi, vaan olen kukoistanut. (S. 176 - 177.)

Feministisimmät näkökulmat Pine tarjoaa kokoelmansa neljännessä esseessä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista sekä kuudennessa esseessä Tämä ei tule kokeeseen. Kuukautisista on varmasti kirjoitettu maailmankirjallisuudessa ihan liian vähän, kun ajattelee sitä, miten vaikuttava asia ne ovat naisten elämässä. Monelta turhalta nolouden tai häpeän tilanteelta selvittäisiin, jos aiheesta voisi puhua luontevasti: Minussa on niin paljon tätä verta, tätä kuukautisverta, tätä raskausverta, tätä keskenmenoverta, tätä ei-taaskaan-raskaana-verta, tätä perimenopaussiverta (S. 115). 

Tämä ei tule kokeeseen kertoo Pinen akateemisesta urasta, joka ajoi hänet uupumukseen. Hän joutuu usein tilanteisiin, joissa häntä väheksytään tai hänet ohitetaan, koska hän on nainen: Totuus onkin, että olen väsynyt olemaan feministi. Olen väsynyt siihen, että on naisten tehtävä tunnistaa ja haastaa ja korjata sovinismi. Olen väsynyt siihen, että se on niin välttämätöntä ja niin vaikeaa. Ja olen väsynyt siihen, miten olen itse sisäistänyt kaiken, väsynyt osallisuuteeni, väsynyt tähän peliin. (S. 190 - 191.) 

Oman osallisuutensa sovinistiseen maailmanjärjestykseen Pine huomasi eräässä koulutustilaisuudessa, jossa hän halveksii naisia, jotka nimeävät omat äitinsä roolimalleikseen. Äidit kun olivat olleet kotiäiteinä, kuten suurin osa irlantilaisista aikansa naisista. Yhtäkkiä Pine kuitenkin havahtuu siihen, että hän olisi itsekin voinut valita äitinsä roolimallikseen, sillä hänen äitinsä kävi töissä: Minun äitini teki pitkää päivää kodin ulkopuolella. Hän opetti minulle, että tärkein asia naisen elämässä on olla taloudellisesti riippumaton. Hän opetti minulle, että työ on tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla, ja kotiasiat, kaikkine tunteineen, tulevat kakkosena. Kaikki nämä opetukset saivat minut ajattelemaan työntekoa välttämättömänä tienä rohkeille naisille. Joten, ironista kyllä, minäkin olisin voinut nimetä äitini roolimallikseni. En ole kuitenkaan koskaan tehnyt niin, koska en olisi voinut asettaa äitiyttä saavutushierarkian huipulle. Äitiyteen yleisesti liittämäni ominaisuudet - rakkaus ja tukeminen, empatia ja hoiva - eivät ole niitä, jotka yhdistän työelämässä menestymiseen. Ja siinä näkyy taas sisäistämäni sovinismi. (S. 194.)

Kun luin Pinen kirjaa, en niinkään ajatellut juuri näiden esseiden aiheiden olevan minulle erityisen tärkeitä. Minulla ei ole alkoholistivanhempia, vanhempani eivä tole eronneet, en ollut erityisen villi nuorena, minulla on lapsia enkä tee uraa akateemisessa maailmassa. Silti tunnistin itseni jokaisesta esseestä. Tunnistin kipeiden asioiden piinan: tunnistin rakastamisen vaikeuden, tunnistin häpeän kuukautisista, tunnistin naisiin kohditusvan väheksynnän, tunnistin oman kehon arvostamisen vaikeuden. Kaikki ne ovat asoita, joista on vaikea puhua, tai joista ei oikein ole sopivaa puhua. 

Lukiessani olisin halunnut haastaa kaikki vastaantulijat puhumaan heille vaikeista asioista. Kyselinkin ihmisiltä, mitkä ovat heille vaikeita asioita puhua. Vastaukset olivat aika surullisia ja jäädyttivät keskustelut alkuunsa - yleisin vastaus oli nimittäin tämä: eivät mitkään. En uskonut heitä, koska tiedän, että on asioita, joista he eivät puhu. Itse pystyn nimeämään 10 henkilökohtaista asiaa, joista minun on vaikea puhua. Niiden lisäksi tunnistan ainakin 10 asiaa, joista minun ei ole sopivaa eikä edes sallittua puhua, koska olen nainen, äiti, opettaja... Pinen esseitä lukiessani tajusin, että juuri niistä aiheistahan minun on kirjoitettava itselleni, koska ne täytyy kirjoittaa näkyviksi, ja niiden ympäriltä pitää jotenkin poistaa sitä surua, häpeää tai vihaa, joita ne aiheuttavat. 

Pinen esseet kertovat irlantilaisen naisen elämästä, eivätkä kaikin osin puhuttele suomalaisen yhteiskunnan kasvatteja, mutta yhtäläisyyksiä on kuitenkin enemmän kuin eroja: Irlannissa alkoholismi on ongelma, kuten Suomessakin. Lapsettomuus on ongelma joka puolella maailmaa, mutta Irlannissa katolinen valtakulttuuri on vaikuttanut lainsäädäntöönkin niin, että raskaana oleva nainen on toisarvoinen sikiön rinnalla. Akateeminen maailma on aivan varmasti Suomessakin vielä miesvaltaista (vaikka suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia), ja monia lasikattoja on vielä murtamatta, vaikka toki naisten asema on monin osin parempi kuin patriarkaalisemmassa, katolisessa Irlannissa. 

Tästä on vaikea puhua oli lukupiirikirja, josta ei hirveästi innostuttu. Erityisesti lukupiiriläisiä vaivasi se, että kirja oli niin totinen. Pinen esseissä ei ole huumoria. Lisäksi todettiin, että aiheet ovat varmasti Irlannissa ravistelevia ja suuria, mutta meillä esimerkiksi alkoholismista tai lapsettomuudesta on kirjoitettu jo kauan. Suomalainen kulttuuri on ehkä tarttunut näihin aiheisiin avoimemmin, puhumattakaan tietysti naisen tasa-arvoisemmasta asemasta pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Esseiden rehellisyyttä toki kehuttiin, mutta esimerkiksi kuukautisia esseen aiheena pidettiin epäkiinnostavana.  

Minulle tästä kirjasta tuli kuitenkin rakas. Se rohkaisi ajattelemaan vaikeita asioita ja niiden taustalla olevia tapahtumia, perheeni historiaa ja omia kokemuksiana naisena ja äitinä. Huomasin, että maailmassa on vielä paljon asioita, joista pitäisi puhua enemmän.

Tästä on vaikea puhua on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Kirjarouvan elämää. 

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua, 2020

Alkuteos: Mai betyder vatten, 2019

Suomentaja: Ulla Lempinen

Kansi: Sara R. Acedo

Sivuja: 252

Mistä sain teoksen: lainasin kirjastosta

 

Naistenviikolla 18. - 24.7. kirjablogeissa luetaan naisten kirjoittamia kirjoja. Blogissa Tuijata.Kulttuuripohdintoja on listattu kaikki haasteessa mukana olevat blogit. Tervetuloa mukaan!

Ruotsalainen kirjailija Kayo Mpoyi on sukujuuriltaan afrikkalainen, mutta muuttanut Tukholmaan 10-vuotiaana. Hänen esikoisromaaninsa Virtaavan veden sukua päätyi lukulistalleni, kun kirjailijan piti tulla Helsinki Lit -tapahtumaan vierailulle toukokussaa. Lit siirtyi Oodiin 27. - 28.8, ja sitä pääsee seuraamaan vain rajoitettu määrä yleisöä. Itse aion nyt seurata tapahtumaa Yle Teemalta, ja toivon todellakin, että Mpoyi on haastateltavien joukossa. 

Virtaavan veden sukua on Mpoyin esikoisteos ja sellaiseksi melkolailla täydellinen pakkaus. Se on vaikuttava romaani, ja siinä on monella tavoin kaikki hyvän kirjan ainekset kohdillaan: Siinä on kiinnostava päähenkilö, ja siinä on kiinnostava perheyhteisö ja miljöö, joita kuvataan. Lisäksi se ei ole liian sliipattu eikä liian selittävä, vaan se jättää lukijalle mietittävää ja tulkittavaa juuri sopivissa määrin. 

Kirjan päähenkilö on Adi, Dar es Salaamissa asuva tyttö, joka on kirjan alussa noin 5-vuotias. Tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. Perheen isä käy töissä sekä yliopistolla että toimii Zairen (entisen Kongon) lähettiläänä Tansaniassa. Äiti on kotona ja saa kirjan alussa perheeseen 8. lapsen, joka ristitään Maiksi. Kotona asuu Adin ja Main lisäksi vielä isosisko Dina, joka on noin 10-vuotias kirjan alussa. 

Eletään 1980-luvun loppupuolta, ja Zairessa on levotonta, joten isän lähettilään toimi ei ole kovin vakaa. Kotona vierailevien isojensisarusten suhteet ankaraan isään ovat vaikeita, eikä riidoilta vältytä. Perhettä kuormittavat myös uskomukset ja suvun haamut, joiden tarinat pelottavat siinä missä tiukka kristillinen kurikin, jota isä pakottaa lapset noudattamaan. Pikkusisko Mai nimetään isoäidin kaimaksi, mutta samalla pelätään, että isoäidin kohtalo seuraa häntäkin. Suvun kokemat kauheudet Belgian Kongon verisessä ja julmassa historiassa eivät jätä tätäkään perhettä rauhaan. 

Suru seuraa perhettä monella tapaa, ja lapset tuntuvat hajoavan ympäri Afrikkaa. Jäljelle jääneetkin joutuvat lähtemään ehkä johonkin suuntaan. Tapahtumia seurataan noin 5 vuoden ajan, ja Adi kasvaa ymärtämään asioita vähän paremmin. Mpoyi on omistanut kirjansa kuusivuotiaalle itselleen, joten tarinoista voi ehkä löytää jotain yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin - tai ainakin tarinoihin, joita suvussa on kerrottu. Eivätkös ne ole sama asia? 

Kirjan rakenne voi tuntua sekavalta, koska arjen kuvaukset eivät etene kronologisena kertomuksena, eikä kaikkia tapahtumia selitetä auki. Lisäksi menneisyyden tarinat pilkkovat kerrontaa ja henkilöitä on paljon - useat myös samannimisiä. Kirjan teema liittyy veteen, joka jatkaa virtaamistaan, kuten elämäkin ja tarinat, joihin yksittäisten suvun jäsenten elämät yhtyvät, sekoittuvat ja katoavat. 

On ilahduttavaa lukea kirjaa, jossa luotetaan tarinoihin ja niitä kerrotaan yhä uusille sukupolville. Kirjasta tuli yksi kesän parhaista lukukokemuksistani (tosin niitä on tänä kesänä kertynyt paljon, eli Mpoyi on kovassa seurassa). Mpoyin kerronta on sujuvaa, ja Ulla Lempinen on tehnyt hyvää työtä suomennoksessa. Lukeminen on vaivatonta, mutta ei liian helppoa. Kieli tuntuu sopivan särmikkäältä ja aidolta lapsen ääneltä, Adin ääneltä.

Virtaavan veden sukua on kirja, josta on poikkeuksetta pidetty ja se on luettu ainakin näissä kirjablogeissa,: Reader why did I marry him, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus ja Annelin lukuvinkit. 

                                                 

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena


Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin, 2017
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 243
Mistä sain kirjan: arvostelukappale kustantajalta


Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin on tämän vuoden esikoiskirjoja. Huhtala on Episodi-lehden päätoimittaja ja kustantajan sivuilla hänen teostaan kehutaan Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin henkiseksi. Nick Hornby oli suosikkikirjailijoitani 1990-2000-lukujen taitteessa, joten suositus ei ollut aivan vähäinen.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Eero, jonka elämä kolisee tyhjyyttään. Oikeaa rakkautta ei ole vielä löytynyt ja työ Jorel-yhtiössä IT Help Desk Engineerinä ei juuri tarjoa haasteita. Tosin lukijalle Jorel-yhtiön henkilöstö tarjoaa kirjan hauskimmat hetket, ja Eero tuntuu olevan toimiston tavallisin tyyppi.

Eero on hieman saamaton haahuilija, mutta symppis, sitä ei voi kiistää. Hän on harmiton heppu, joka tuntuu lähinnä seurailevan, miten muut ympärillä ovat täynnä tarmoa ja päämääriä, mutta hänelle itselleen mikään ei ole selvää.

Eeron päivät täyttyvät haaveilusta, peloista ja unista sekä tietysti muistoista, joiden kautta Eerosta muodostuu särmikkäämpi tyyppi, kuin mitä nykyisyys paljastaa. Lapsuudesta ja nuoruudesta nousee mukavia muistoja: läheisyys Simo-veljen kanssa, ystävät Raide ja Tomppa, bändiviritelmät, shakki- ja elokuvainnostus.

Eeron elämä ei lukijan näkökulmasta ole niin tyhjää, kuin mitä hän itse tuntee. Kun kuvioihin astuu Anni, alkaa lukijaakin jännittää, mitä tämä erikoinen persoona vielä tuokaan mukanaan. Annin ja Eeron suhteen etenemistä on mukava seurata. Kirjailija on saanut siihen kivaa särmää.

Huhtala kirjoittaa sujuvasti. Luin teosta nopeaan tahtiin työmatkoilla ja viihdyin hyvin Eeron elämän tarkkailijana. En kuitenkaan hurmaantunut tai palanut innosta kirjan pariin. Odotin kirjalta koko ajan, että se syvenisi tai muuttuisi vähän hauskemmaksi, mutta se jäikin vähän kuin pysäkille. Koen kuitenkin, että jotain tällaista suomalaiseen kirjallisuuteen tarvittaisiin. Tarkoitan kertomuksia ihmisistä, jotka ovat suhteellisen tavallisia, eikä heistä kerrota sarkastisesti tai nokkelasti, vaan tavallisesti. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mullistavaa, pienikin on tärkeää.



Huhtalan teoksen on ehtinyt lukea jo Kirjakko ruispellossa. Kirja sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtiin 11. Jonkin muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja ja 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, 2014
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: löysin kirjaston kierrätyshyllystä


Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on talven lukupinoni yllättäjä numero yksi. Se sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat äitien ja tyttärien suhteista. Nappasin kirjan mukaani kirjaston kierrätyshyllystä otsikon ja muita äitien erehdyksiä -osan ansiosta. Ajattelin, että saan täytettä sekä Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen että Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Näin juuri kävikin. Sitä paitsi, minun hyllystäni tämä kirja ei lähde enää kierrätykseen.

Millaisia Pöyliön kuvaamat äidit ja tyttäret sitten ovat? No, eivät kovin perinteisiä tyyppejä oikeastaan kukaan. Muutamassa novellissa äitien ja tyttärien roolit on käännetty pääalaelleen. Äidit käyttäytyvät kuin vastuuttomat teinit, ja tyttäret yrittävät pitää arkea kasassa. Novellissa Matkalla äidin kanssa Leeni-tytär huijaa äitinsä matkalle mukaansa. Luvassa on muka nostalginen yhteinen matka, jollaisia äiti ja Leeni ovat tehneet Leenin ollessa pieni. Tosiasiassa Leeni on viemässä äitiään lääkäriin, eivätkä ne lapsuuden matkatkaan niin onnellisia ole olleet, enemmänkin pelottavia. Lopulta äiti kysyy tyttäreltään: - Oletko sinä ikinä viihtynyt kanssani? Leeni joutuu miettimään vastaustaan ja saa sanottua:
 - Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti. 
 - Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti. (S. 25.)

Äidin boheemien päähänpistojen jälkeen Leenin ja äidin keskustelu on riipaisevaa luettavaa. Pöyliön novellit toimivat juuri näin. Ensin on kaikenlaista kohellusta ja absurdeja tilanteita, mutta sitten väläytetään jotain traagisen kipeää.

Huumori on Pöyliön käsissä mainio työkalu. Sen avulla hän takoo suomalaisista äideistä kiroilevia, kuolleita, löyhämoraalisia tai yliholhoavia naisia, ihan mitä vaan muuta kuin perinteisen äitimyytin mukaisia, pullantuoksuisia kodin hengettäriä. Meno on joka novellissa vähintäänkin groteskia, Kellonkissaniitty-novellissa jopa makaaberia. Tylsää hetkeä ei ole.

Pöyliön kerronta toimii dialogin varassa. Se on sujuvaa ja vie tarinoita eteenpäin. Parhaan lohkaisun pääsee heittämään Irenen äiti, joka nuorempana karkasi pallo-Hoover-kauppiaan matkaan, mutta palasi sitten takaisin ja viettää lopulta varsin riettaita vanhuudenpäiviään tyttärensä hoivissa. Kun pallo-Hoover sitten aikanaan sylkäisee sisuksistaan salaisuutensa ja paljastaa äidin menetetyn mahdollisuuden onnelliseen elämään, äiti sopeutuu parissa minuutissa tilanteeseen: - Kerrankos sitä erehtyy (s. 77).                            

Novelli Vahva vanhemmuus paljastaa, kuinka vaikeaa on olla hyvä äiti. Äitien erehdykset kun periytyvät seuraavalle sukupolvelle, eikä kierteeseen näy loppua. Sillan äiti on hylännyt aikanaan Sillan, ja Silla on tilanteessa, jossa hänen lastensa isät ovat kadonneet ja oma teini-ikäinen tytär on raskaana. Side-novellissa tarvitaan kunnollinen putkimies, joka pelastaa ensimmäisiä kuukautisiaan kokevan nuoren tytön, kun äiti ja isoäiti riitelevät keskenään, eikä kumpikaan ymmärrä käytännön elämästä yhtään mitään.

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit Kellonkissaniitty ja Syvyyteen. Kellonkissaniityssä on hurja on the road -meininki, kun toimeliaat tyttäret lähtevät hautaamaan äitinsä ruumista Pohjanmaalle. Kaikessa rujoudessaan novelli kertoo suuresta surusta. Syvyyteen-novelli puolestaan kertoo siitä, että vaikka kuinka yrittää olla hyvä ja kunnollinen äiti, sekään ei riitä. Kuka kuuntelisi miltä äidistä tuntuu (s.121)?



Sari Pöyliön novellikokoelma oli vuoden 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Se keräsi paljon kiitosta kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Kirjasfääri, Kirjakko ruispellossa,  Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Rakkaus on koira helvetistä. Kaiken voi lukea -blogista voi kurkata miehen ja isän näkökulman tähän novellikokoelmaan. Kirjailijalta on ilmestynyt jo toinenkin teos, Ihmisen veri, jonka haluaisin myös lukea.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää, 2016
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



 - Olet sitten siellä.
 - Olen.
 - Sinun takiasi minä. 
 - Joo. (S. 216 - 217.)

Näin Kelpo puhelee pojalleen Aimolle jätteässään hänet Rauha-tadille asumaan ja lähtiessään itse tienaamaan talorahoja. Lähes samoilla sanoilla Kelpon äiti hylkäsi hänet huutolaiseksi noin 20 vuotta aiemmin.

Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää -kirja herätti kiinnostukseni Atena-kustantamon esitteestä. Esitteen mukaan kirjassa kerrotaan Kelpo-nimisestä huutolaispojasta ja tämän lapsenlapsesta Mikasta. Erityisesti huutolaispojan tarina kiinnosti minua, koska pappani oli sellainen. Kirjan lukemisesta tulikin minulle sukellus oman sukuni historiaan.

Kirja alkoi niin intensiivisesti, että itkin jo luettuani pari sivua. Kelpon kohtalo on kova, mutta ei onneksi aivan toivoton, sillä Kelpo on selviytyjä. Melko pian lukiessani päätin, että oman Kalle-pappani huutolaisaika ei ollut noin pahaa aikaa. Päätin, että ajattelen papalleni onnellisemman lapsuuden, tai muuten en pysty lukemaan kirjaa. Tämä ajatus kantoi eteenpäin, ja alkoihan Kelpon elämäkin siitä sujua.

Kirjan alussa eletään vuotta 1910. Kelpo on noin kymmenenvuotias joutuessaan ensimmäiseen huutolaispaikkaansa. Vuonna 1910 oma pappani oli 9-vuotias ja joutunut huutolaiseksi ehkä vähän nuorempana. Pappani isä oli lähtenyt Amerikkaan ja jättänyt vaimonsa ja viisi lastaan kotimaahan. Lähtikö hän etsimään perheelleen onnea vai lähtikö hän etsimään omaa onneaan? Pitikö muiden tulla perässä vai pitikö hänen tulla takaisin rikkaana miehenä elättämään perheensä vai aikoiko hän vain paeta paikalta? Tätä ei tiedä kukaan, eikä isopapan kohtalosta Amerikassa ole mitään tietoa.

Kelpolla ei ole isää, mutta äiti ja pikkuveli kyllä on. Äiti jättää Kelpon huutolaiseksi: - Kunhan vain muistat. Olla. (S. 7.) Miksi hän hylkää poikansa? Mitään tarkkaa syytä ei kerrota, paitsi että olosuhteet ovat köyhät. Kelpo tuntuu kuitenkin hyväksyvän äitinsä teon ja toivookin hänelle ja pikkuveljelle parempaa elämää, nyt kun hän ei enää ole äidin ruokittavana. Ruokaa hän ei saa tarpeeksi isäntäperheessäänkään, joten lukija näkee Kelpon äidin teon julmuuden hyvin läheltä. Kelpon on elettävä asian kanssa koko elämänsä ja opittava olemaan mies ihan omin neuvoin.

Kalle-pappani perheen kohtaloksi kävi lopulta jokin kulkutauti, johon perheen äiti ja kaksi lasta kuolivat. Jäljelle jääneet kolme lasta sijoittuivat miten sattuu. Vanhin oli kai jotenkuten työikäinen ja nuorin sijoitettiin sukulaisiin (hänen kohtalonsa oli ilmeisesti surullisin) ja pappani joutui huutolaiseksi. Millaisessa perheessä hän oli "orjana"?

Kyselin äidiltäni tarkempia tietoja pappani kohtalosta, ja hän vakuutti, että ilmeisesti huutolaispaikka oli ollut hyvä, koska pappa piti vielä aikuisenkain yhteyttä taloon. Pappani ei myöskään ollut millään tavalla katkera ihiminen. Sen verran äiti on kuitenkin aina puhunut, että papalleni oma perhe oli äärettömän tärkeä, koska hänellä ei lapsena sellaista ollut.

Ihalaisen kirjaa lukiessani oivalsinkin, mitä tarkoittaa se, että sukupolvien ketju kantaa taakkojaan tai onneaan aina "seitsemänteen polveen". Mitä miehen pitää -kirjassa Kelpon elämänvaiheet heijastuvat hänen lapsenlapseensa Mikaan. Kelpo neuvoo pojanpoikaansa ihan suoraankin, mutta ennen kaikkea Mika etsii omaa miehenä olemistaan, kuten Kelpokin aikoinaan. Suhde omiin lapsiinkin toistuu: Kelpon äiti hylkää lapsensa, Kelpo hylkää oman lapsensa ja Mika on avioeroisä, joka näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu.

Meidän perheessä Kalle-papan huutolaisuus näkyy edelleen, mutta se näkyy sillä tavalla hyvänä asiana, että pappa osasi arvostaa omaa perhettään. Hänen huolenpitonsa näkyy hänen esikoislapsessaan eli minun äidissäni ja se on siirtynyt meihin kahteen sisareen. Mitään tärkeämpää ei ole kuin pitää huolta läheisistä ihmisistä, jotka meille on annettu huolehdittaviksi. Meillä on ymmärrys siitä, että kaikki he voivat kadota milloin vain. Huutolaisuus on jättänyt meille tämän tiedon.

Jos joku jaksoi lukea tämän pohdinnan tänne asti, on varmaan oivaltanut, että Mitä miehen pitää -kirjasta tuli minulle tärkeä kirja. Kelpon tarina teki siitä minulle läheisen. Kirjan minäkertojan, nykyajan Mikan, kipuiluista sen sijaan en jaksanut oikein innostua. Tuntui, että nämä jutut on niin nähty. Pientä ruikutuksen makuakin on ilmassa, me naiset kun olemme niin itsekkäitä ja ovelia. Enemmän kuin mieheksi kasvamisesta haluaisin lukea kirjoja ihmiseksi kasvamisesta, mutta ymmärrän, että tällaiselle miespohdinallekin on tarvetta - pohdinhan minäkin paljon naisena olemista ja "rooleja, joihin en mahdu". Mitä miehen pitää on siis ehdottomasti ennen kaikkea miesten kirja, mutta kyllä sen saattoi nainenkin lukea vallan mielihyvin. Sivut kääntyilivät nopsaan tahtiin ja Kelpoa kohtaan syttyi suuri kunnioitus, kuten koko Suomea rakentanutta sukupolvea kohtaan.

Lukukeskuksen Lukuviikon teemana on tänä vuonna Monta tietä tarinaan. Mitä miehen pitää -kirjan tarinaan sukelsin oman sukuni kautta. Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa ja Eniten minua kiinnostaa tie. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Ursula Poznanski: Vii5i

Ursula Poznanski: Vii5i, 2013
Alkuteos: Fünf, 2012
Suomentaja: Anne Mäkelä
Kustantaja: Atena
Sivuja: 426
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Tässä se nyt on: paras lukemani dekkari tänä vuonna. Ursula Poznanskin Vii5i koukutti minut täysin,  oli hyytävän jännittävä alusta loppuun ja yllätti täydellisesti. Napakymppi!

Laitumelta Salzburgin lähistöltä löytyy naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Koordinanttien kohdalta löytyy muovirasiaan pakattu miehen käsi. Metsästys voi alkaa.

Idea geokätköilyn käyttämisestä jännityskirjan pohjana on loistava. Ursula Poznanski on luonut selkäpiitä karmivan palapelin, jossa poliisi jahtaa Omistajaa (kätköjen tekijää) ja yrittää ratkaista seuraavan uhrin henkilöllisyyden ennen kuin on liian myöhäistä. Peli on hurjaa, se on psykologista voimien mittelöä ja taistelua aikaa vastaan. Ja koko ajan murhaaja on askeleen edellä.

Kirjan päähenkilö on Salzburgn rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary. Hän on aika tyypillinen nykyaikaisen rikoskirjallisuuden etsivähahmo: eronnut nainen ja äiti sekä työlleen hyvin omistautunut. Hän tuntee myös traumaattista syyllisyyttä läheisen ihmisen kuolemasta. Kasparyn yksityiselämän kiemurat eivät sinänsä yllätä muuten, kuin että hänellä tuntuu olevan hyvät välit lapsuudenperheeseensä. Kuten arvata saattaa, Kaspary panee itsensä peliin liiankin kokonaisvaltaisesti ja on tietysti itsekin hengenvaarassa lähes koko ajan.

Kasparysta ei voi olla pitämättä, vaikka hän onkin kulmikas persoona. Hän saa lukijan ilman muuta puolelleen taistelemaan pahaa vastaan. Ja hänen työparinsa, sympaattinen Florin! Florin on rehti ja reilu työkaveri, ja Kasparylla ja Florinilla on aivan erityinen yhteys ja ystävyys. Mitähän siitä voisikaan kehittyä?

Geokätköilyn periaatteet tulevat hyvin tutuiksi kirjaa lukiessa. Ne selviävät lukijalle samaa tahtia, kuin poliisikin ottaa harrastuksesta selvää. Murhaaja käyttää kätköilysanastoa ja johdattaa karmaisevilla vihjeillään poliisia kätköltä toiselle. Kirjailija on itse harrastanut geokätköilyä, ja loppusanoista päätellen kirja on innostanut myös suomentajan kokeilemaan harrastusta. Jokainen kirjassa käytetty koordinantti ohjaa maastoon. Paikat löytyvät kartalta ja niitä voi käydä kurkkailemassa lukiessaan. (Tähän en pystynyt lukiessa. Olin jo aivan liikaa kierroksilla pelkästä lukemisesta. Näköhavainto tapahtumapaikasta olisi varman saanut minut pyörtymään jännityksestä.)

Täytyy myöntää, että itsekin kiinnostuin geokätköilystä. Haluaisin ehdottomasti käydä edes jonkin kätkön etsimässä lasten kanssa. Mutta en kykene siihen vielä. Kirjan aarteet olivat sen verran puistattavia, että aivan heti en uskaltaudu muovirasioita availemaan.

Nyt olisi mukava kuulla jonkun kätköilyä harrastavan arvio kirjasta. Tuntuiko kirja uskottavalta? Maallikolle tämä kolahti lujaa. Vihdoinkin löytyi myös varteenotettava kilpailija pohjoismaiselle dekkarikijallisuudelle, ja toivonkin, että kirjalle tulisi jatkoa. Ranskalainen Fred Vargas on toinen keskieurooppalainen suosikkini, ja Poznanski nousi korkealle heti tällä esikoisdekkarillaan. Haluan myös kiittää suomentaja Anne Mäkelää hyvästä työstä. Lukeminen oli helppoa,  ja tuntui, että suomentajan ja kirjailijan innostus välittyi tekstistä. (Älkää kysykö, miten minulle tällainen olo tuli, mutta teksti vaan lensi silmieni edessä.)

Dekkarin ovat lukeneet ainakin Mari A, joka ei ollut kirjasta kovin innostunut, Annami, joka piti kirjaa yhtä jännittävänä kuin minäkin, ja Annika K., joka tuntuu pitäneen kirjasta yhtä paljon kuin minäkin.

TFTC, Ursula Poznanski!

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Philip Kerr: Liekit Berliinissä, Berlin noir 1, 2012
Alkuteos: The March Violets, 1989
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 304
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Philip Kerrin Liekit Berliinissä on dekkari, joka sijoittuu Berliiniin vuonna 1936. Kaupunki valmistautuu olympialaisiin ja yrittää kirkastaa kasvojaan muun maailman edessä. Kansallissosialismi on kuitenkin jo tehnyt peruuttamatonta tuhoa: Sensuuri on voimissaan, ihmiset pelkäävät ja varomattomista puheista voi joutua keskitysleirille. Sodan uhka on vahva. Naiset on häädetty työelämästä kotiin lisääntymään, juutalaisia syrjitään avoimesti. Berliini on ankea paikka, johon päähenkilö toivoo sateita pilaamaan olympialaiset, natsi-Saksan mahtipontisen näytelmän.

Päähenkilö, yksityisetsivä Bernie Gunther, on kyyninen ja yksinäinen mies. Hän ihmettelee, mihin kaikkeen saksalaiset ovat suostuneet ja kohottaa vastentahtoisesti kätensä naurettavaan Hitler-tervehdykseen. Hän halveksii natsijohtajia ja näkee joka puolella korruptiota. Kun hän saa tehtäväkseen etsiä murhapoltossa kadonneet timanttikorut, on selvää, että työstä tulee mutkikas, sillä jäljet johtavat natsivallan huipulle.

Liekit Berliinissä on kovaksikeitetty dekkari. Raymond Chandlerin Philip Marlowe voisi olla Bernie Guntherin veli. Kirjasta muistuu mieleeni myös Jim Thompsonin Pimeän tultua, rakkaani -kirja. Enempää tämän genren romaaneja en tunnekaan, mutta kirjailija Philip Kerr selvästi tuntee, sillä niin hyvin hän on istuttanut kaikki lajityypin kliseet teokseensa: huumori on mustaa, naiset ovat kauniita, rikollisuus on ammatti ja pyssyt paukkuvat. Kirja vilisee tökeröitä vertauksia ja lakonisia havaintoja, joista syntyy kirjaan kyyninen tunnelma: Kaitaharteinen myyjä hymyili minulle kuin kauan kadoksissa olleelle rikkaalle sedälle.; Ei tarvinnut olla hautausurakoitsija huomatakseen, että Jeschonnek oli kuollut.; Poliisintyö on uuden Saksan kasvavia toimialoja kuten myös urkinta ja moottoriteiden rakentaminen.

Kirjailija on perehtynyt aikakauteen hienosti. Berliinin kaupunginosat ja kadut tuntuvat autenttisilta, ja pääseepä lukija istumaan olympialaisten katsomoonkin Jesse Owensin voittojuoksua seuraamaan. Karua todellisuutta koetaan Dachaun keskitysleirillä, jonne Gunther lopulta passitetaan selvittämään sotkuista arvoitustaan. Gestapo, Kripo, SA- ja SS-organisaatiot ovat kuin pahimman luokan rikollisjärjestöjä, jotka selvittelevät sekä keksinäisiä että sisäisiä nokkimisjärjestyksiään. Ihmishenki on silkkaa kauppatavaraa kierossa valtataistelussa ja oman edun tavoittelussa. Voisi sanoa, että natsi-Saksan koko ahdistava todellisuus näyttäytyy kirjassa.

Luin kirjan vaikeuksitta loppuun juuri mielenkiintoisen tapahtuma-ajan  ja -paikan ansiosta, mutta en ollut teoksesta mitenkään häikäistynyt. Kirjan alku oli jopa innostavan erilainen ja mielenkiintoinen, ja huumorikin virkistävän miehistä. Mutta kun Gunther sitten joutuu keskitysleirille, ajattelin jo, että tämäkin vielä. Näin kovaksikeitetty rikoskirjallisuus ei enää sovi minulle.

Nyt kun olen tutustunut kolmeen skotlantilaiseen jännityskirjailijaan, Ian Rankiniin, Denise Minaan ja Philip Kerriin, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Skotlannista en löydä ruotsalaisen tai norjalaisen dekkarikirjallisuuden haastajaa. Näistä skoteista parhain oli Denise Mina, jonka tuotantoa haluan lukea lisää. Mielenkiinnolla silti odotan Kerrinkin seuraavaa suomennosta. Haluan nimittäin tietää, pysyykö Gunther vielä itsenäisenä ajattelijana, vai joutuuko hän nöyrtymään natsiaatteen painostuksen edessä. Mutta ennen kaikkea haluan tietää, löytääkö hän Ingen.

Blogeissa Kerrin romaanista on pidetty. Esimerkiksi Lukuneuvoja-blogissa kirjaa suositellaan niille, jotka ovat kyllästyneet pohjoismaisiin dekkareihin. Kirsin erinomaisessa arviossa on myös linkki Kerrin haastatteluun.