Marco Vichi: Komisario Bordelli

Marco Vichi: Komisario Bordelli, 2016
Alkuteos: Il commissario Bordelli, 2002
Suomentaja: Enneli Poli
Kustantaja: Aviador
Kansi: Matti Vuohelainen
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos



Botta oli ryhtynyt kuvailemaan Euroopan eri vankiloiden ominaisuuksia, eroja espanjalaisten ja turkkilaisten vanginvartijoiden välillä, se oli kuin antropologian oppitunti, rikastuttava tietoisku. Tämä varas ei ollut kuka tahansa tavallinen mies. Keskustelun loputtua komisario vei hänet kotiin, ja he söivät yhdessä naudanpötsiä ja sipulia juoden surkealaatuista viiniä, jota Botta kaatoi sisäänsä kannuittain. (S. 85.)

Marco Vichin Komisario Bordelli on leppoisaa luettavaa. Sen päähenkilö on 53-vuotias toisen maailmansodan veteraani, joka haaveilee löytävänsä elämänsä naisen ja muistelee välillä sotakokemuksiaan. Hänen avara sydämensä ymmärtää rikollisia, ja hänen toimintapansa ovat humaaneja. Yksi kirjan kohokohtia onkin illalliset, joiden gourmet-kokkina häärää entinen vankilakundi Botta ja vieraina ovat kaikki ne yksinäisiltä tuntuvat ihmiset, joihin Bordelli on tapausta selvittäessään törmänyt.

Komisario Bordelli on ilmeisesti Euroopassa kohtuullisen tunnettu hahmo, sillä hänen seikkailujaan on ilmestynyt jo kahdeksan osan verran. Törmäsin häneen viime vuonna Annikin runofestiviaaleilla Aviador-kustantamon pöydässä ja ihastuin kirjan takakansitekstiin: Komisario Bordelli johdattaa lukijat 1960-luvun Firenzeen, kulttuurihistoriallisten monumenttien keskelle. Kauneuden keskellä sattuu kauheuksia, joita tämä Marco Vichin luoma lämpimän hersyvä ja tinkimättömän oikeudentuntoinen, komisario Maigretiin ja jopa yksityisetsivä Marloween verrattu hahmo kirja kirjalta ratkoo.  

Marlowe on yksi dekkarikirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja kun hänen kyyniseen hahmoonsa yhdistetään sanat Firenze ja 1960-luku, en voinut vastustaa kiusausta. Kokemus ei ollut huono ollenkaan, mutta komisario Bordelli ei kyllä ole lainkaan kyyninen tapaus, vaan pikemminkin haaveileva romantikko, joka seuraa sydämensä ääntä. Viehättävä tyyppi, vaikka polttaakin savukkeita ketjussa.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Firenzessä on hirvittävä helle ja asukkaat ovat paenneet rannikolle. Kaupunki on lähes tyhjä, mutta komisario Bordelli kieriskelee hikisissä lakanoissaan, kuuntelee hyttysten ininää ja unelmoi suuresta rakkaudesta. Sitten komisarion puhelin soi keskellä yötä ja hänen on ryhdyttävä selvittämään rikkaan leskirouvan kuolemaa.

Kun komisarion kuplavolkkari kiipeää Via della Piazzolaa kohti vanhan rouvan barokkihuvilaa, niin on pakko vähän googlettaa. Firenzestä tosiaan löytyy Via della Piazzuola ja sen varresta aika komea huvila, johon mielessäni murhan sijoitin. Kaiken kaikkiaan Marco Vichi on onnistunut vangitsemaan Komisario Bordellin sivuille aimo annoksen italialaista elämänmenoa ja sielunmaisemaa, jonka jaoin parin päivän ajan. (Jälkitautina poden matkakuumetta.)

Dekkari ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, eikä ollenkaan sellainen juonivetoinen jännäri, joista nautin aivan erityisesti (ks. edellinen postaus). Komisario Bordelli oli kuitenkin mukavaa luettavaa ja kesäkirjaksi vallan hyvä valinta. Siinä on mukavasti huumoria ja pientä noir-henkeä. Erityisesti kiitän kirjan kaunista kantta sekä pehmeäkantisen painoksen keveyttä mutta silti isoa kokoa.

Komisario Bordelli on luettu ainakin näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Tämän hurmaavan komisarion seikkailuja on suomennettu jo toisenkin osan verran.

Osallistun kirjalla sekä Kirjablogien dekkariviikko -tapahtumaan että HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen kuittamalla siitä kohdan 14. (valitsin kirjan takakansitekstin perusteella).

Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbø: Veritimantit, 2010
Alkuteos: Marekors, 2003
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: ?
Sivuja: 582
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kirjablogien dekkariviikko on täällä taas, ja urakoin viikkoa varten peräti viisi dekkaria - kuudes on vielä kesken - joten blogattavaa riittää. Urakointi on ehkä kuitenkin väärä sana, sillä viimeisten työviikkojen ja ensimmäisen lomaviikon aikana en ole muuta jaksanut kuin lukea kaikki liikenevät hetket. Lukemisen on lisäksi pitänyt olla sellaista, joka takuuvarmasti vie ajatukset pois töistä (sekä leipätyöstä että kotitöistä). Dekkarithan sopivat totaaliseen aivojen nollaukseen, jossa päämääränä on häipyä (henkisesti) paikalta jälkiä jättämättä.

Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarit toimivat minulle niin, etten paljon pysty todellista maailmaa havainnoimaan sen  jälkeen, kun kirjan kannet avaan. Sivut kääntyilevät tiuhaan, vaikka lukutahtini ei yleensä ole kauhean nopea. Tällainen paksu, koukuttava dekkari tarkoittaa myös lyheneviä yöunia, ja lopputuloksena taitaakin olla entistä väsyneempi arjesta selviytyjä. Ja jotta arkea jaksaisi väsyneenä, tarvitsee lisää arjesta pakoa, eli lisää lukemista ja sitten taas väsyy... Kyseessä on kierre, ehkä jopa dekkariaddiktio.

Addiktiosta kärsii myös Jo Nesbøn luoma karismaattinen poliisi Harry Hole. Hänen addiktionsa on kuitenkin paljon vaarallisempaa sorttia kuin minun viaton yölukemiseni. Suoraan sanottuna olen Harrysta huolissani. Viime vuoden dekkariviikolla kirjoitin Harrylle kirjeen. Edelleenkin toivoisin, että hän saisi elämänsä järjestykseen, mutta oikeastaan hän vaan sotkee kuvioitaan kirja kirjalta enemmän, enkä ole ollenkaan varma, kestänkö seurata hänen sekoiluaan yhtään enempää. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Toisaalta Harryn yksityiselämän koukerot, hänen maaniset pakkomielteensä ja päihdeongelmansa eivät sinänsä haittaa, sillä kaikista jännittävintä on kuitenkin hänen työnsä. Veritimanteissa Hole pääsee sarjamurhaajan jäljille. Vaikka luulisi, että tällaisia dekkareita on kirjoitettu maailma täyteen, niin Nesbø osaa tähänkin dekkariinsa jotain hyvin norjalaista ja kuitenkin myös kansainvälistä. Nyt seikkaillaan Oslon lisäksi Prahassa, ja piipahdetaan myös toisen maailmansodan ajassa, jolloin Saksa miehitti Norjaa. (Tästä aiheestahan Nesbo on kirjoittanut loistavan dekkarin Punarinta, joka on yksi Harry Hole -sarjan suosikkejani.)

Juonenkehittelijänä Nesbø on sikamaisen taitava. Hän pudottelee johtolankoja sinne ja tänne ja antaa lukijan kärsiä lähes sietämätöntä jännitystä. Lukija kokee maailman välillä syyllisen silmiin - tai niin hän ainakin luulee - ja välillä uhrin silmiin, mutta sitten vaihdetaan taas Holen näkökulmaan. Voiko alkoholistiin kuitenkaan luottaa, vaikka kuinka haluaisi? Tilanteet jäävät kesken. Törkeän koukuttavasti.

Juonenkehittelyn ohessa Nesbø heittelee lukijalle kaikenlaista yleistietoa. En ollut aiemmin kuullutkaan veritimanteista, joita tuotetaan sota-alueilla, esimerkiksi Sierra Leonessa 1990-luvulla, ja joilla rahoitetaan sotatoimia. Veritimantteja ei haluta julkisille markkinoille, mutta niitä salakuljetetaan ja myydään muita timantteja edullisemmin. Nesbø lataa niihin sellaiset kauhuelementit, että aina kun kirjassa vilahtaa pentagrammin muotoon hiottu punainen timantti, lukija osaa ruveta pelkäämään.

Varsinaisen sarjamurhaajan jäljittämisen ohessa Harry Hole yrittää selvittää poliisivoimien sisäistä rikollisuutta ja tuntuu, ettei hän voi luottaa kehenkään. Kirjan viimeiset sata sivua ovatkin lähes sietämätöntä luettavaa, jossa jännittävät juonet punoutuvat yhteen. Pidin myös siitä, miten Pygmalion-näytelmä kietoutui juoneen, sillä innostun aina kaikesta intertekstuaalisuudesta.

Veritimanteissa on paljon aineksia, mutta Nesbø pitää kaikki langat hienosti käsissään ja lukija saa heittäytyä Oslon kaduille Harry Holen tuttuun, vaikkakin epävakaaseen seuraan. Antaa mennä vaan!

Veritimantit on luettu myös blogeissa Kuutar lukee ja Rakkaudesta kirjoihin. 

Kirjablogien dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, jossa on lueteltu kaikki dekkariviikkoon osallistuvat blogit. Tänään on meneillään myös tempaus, jossa tasatunnein julkaistaan uusi dekkaripostaus. Siihen en uskaltanut ilmoittautua, koska luulin olevani lomareissulla. Saan kuitenkin aloitettua oman dekkariviikkoni tällä Nesbøn komealla jännärillä.

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo, 1987
Suomentaja: Anna Salo
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: P - O Nyström / Juha S. Kalliolahti
Sivuja: 262
Mistä sain kirja: oma



Lehteilen tätä kirjaa taaksepäin ja huomaan kirjoittaneeni sen menneseen aikamuotoon. 
  - - 
Ei muistelmateosta, ei. Mutta imperfekti, vanhenevan miehen aikamuoto, sopii silti minulle. (S. 258 - 259.)

Eräs blogiaikani suurimmista lukukokemuksista on ollut Benedict Zilliacuksen (1923 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta, jossa kirjailija kertoo lapsuutensa paratiisista, Hapenensaaresta. Saari sijaitsee Viipurin edustalla ja siitä tuli menetetty paratiisi jatkosodan jälkeen. Kirja ilmestyi vuonna 1990 ja oli tuolloin Finlandia-ehdokkaana.

Vuoren varjossakin Hapenensaari mainitaan. Se saa teoksessa aivan oman lukunsa nimeltään Omenapuiden saari, ja ehkä luvun tunnelmasta voi aavistaa, että aiheeseen vielä palataan - sen verran kauniisti Zilliacus saarestaan kirjoittaa.

Vuoren varjo on jaettu 17 lukuun, joiden otsikoita ovat muun muassa: Journalisti?, Taju kankaalla tai Kylpemisiä. Jokaisessa luvussa kirjailija muistelee elämänsä tapahtumia erilaisten teemojen kautta.

Kirjan kolmen ensimmäisen luvun - Karhujen vuoren, Omenapuiden saaren ja Vuoren varjon - tunnelma on haikea ja surullinenkin. Zilliacus muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka loppui sodan syttymiseen ja Hapenensaaren menetykseen. Ensimäinen luku heittää lukijan keskelle Tali-Ihantalan armottomia taisteluja, ja kuten Zilliacus toteaakin, Karhuvuoren juurella käydyt taistelut jättivät häneen leimansa koko loppuiäksi. Siitä tulee myös kirjan nimi Vuoren varjo, joka tarkoittaa sodan varjoa. Tavallaan Zilliacus kirjoittaa siis koko sukupolvensa tarinaa: Vältin kaikista pahimman. Kun oli selvinnyt hengissä, sodan jälkiaika tuntui ensin lahjalta, suurelta onnelta, sen alistumisen tunteen jälkeen, joka minut oli vallannut Kannaksen lopputaistelujen aikana. Muistan kuinka usein, kun heräsin yöllä, koskettelin kiitollisen ihmettelyn vallassa hartioitani ja käsivarsiani: tämä on elävää kudosta, kaikesta huolimatta... (S. 55.)

Koko kirja ei kuitenkaan ole haikea, vaan tunnelma muuttuu kepeäksi ja hauskaksikin. Zilliacus nimittäin päätyi Hufvudstadsbladetin toimittajaksi, eikä hänen elämästään seikkailuja puuttunut.
Hänellä oli onni elää sanomalehtijournalismin kulta-aikaa. Toimittajana hän on ollut paikan päällä, kun maailman rajat ovat avautuneet ja hän on päässyt ensimmäisten joukossa tapahtumiin ja tilanteisiin, joista ei ole ollut nettikuvia tai some-päivityksiä olemassakaan. Hän on laatinut pitkiä reportaaseja ja artikkelisarjoja eri maanosista, ja suurista tapahtumista, kuten olympialaisista tai maailmanpoliittisista kriisipesäkkeistä. Lukuisia ovat ne paikat, joissa hän on käynyt, ja kyllä hän niistä myös osaa kertoa:  Vancouver vasta on ihana paikka maan päällä. Siellä yhdistyvät alppi- ja saaristomaisemat ja suurenmoinen luonto ja pilvenpiirtäjäarkkitehtuuri. Amerikka ja Aasia, toden totta aasialaisuus on tunkeutunut tyrmistyttävän voimakkaana aivan Tyynenmeren vastarannalle. (S. 156.)

Zilliacus kirjoittaa vaivatonta tekstiä, jonka suomentaja Anna Salo on kääntänyt sujuvaan muotoon. Kirjan lukemiseen ei mennyt kauaakaan, koska teksti oli värikästä ja vetävästi kirjoitettua. Monta kertaa tuli mieleen, että todellinen elämä tarjoaa kyllä ihan tarpeeksi uskomattomia tapahtumia.

Vuoren varjo ei ole perinteinen muistelmateos tai omaelämäkerta, vaikka se onkin kirjoitettu imperfektissä. Kirjaan on koottu journalistin seikkailujen parhaita paloja, muun muassa yksityiskohtia poliitikoista ja kuninkaallisten kohtaamisista, mutta kirjassa on valotettu myös Zilliacuksen elämää kulttuuripersoonana. En tiennytkään, miten monipuolinen kulttuurivaikuttajakin Zilliacus on ollut. Kuka muistaa, että hän on käsikirjoittanut Åke Lindmanin ohjaaman tv-sarjan Myrskyluodon Maija tai että hän kirjoitti lukuisia revyitä Lilla Teaterniin, jossa Vivica Bandler niitä ohjasi? Revyyt olivat yleisön ja arvotelijoiden suosikkeja monta vuotta.

Vuoren varjosta tuli eräänlainen kulttuurimatka Zilliacuksen ikäpolven maailmaan. Teos on tietysti hyvin ajankohtainen siksikin, että Suomen presidentti Mauno Koivisto oli Zilliacuksen ikätovereita, ja hänen kuolemaansa 12.5.2017 tuntui päättyvän ainutlaatuinen aikakausi Suomen historiassa. Väkisinkin käy mielessä, millaisia suurmiehiä ja kulttuuripersoonia menetimmekään sodassa, kun 95 000 nuoren miehen elämä päättyi kesken. Heiltä jäi kokematta Suomen nousu hyvinvointivaltioksi, ja me jäimme epäilemättä vaille monta merkittävää kulttuurivaikuttajaa. Sodan käynyt sukupolvi on totisesti saanut paljon aikaan ja ehtinyt kokea vaikka mitä, jos näiden kahden miehen elämästä voi jotain päätellä.


En löytänyt Vuoren varjosta yhtäkään blogiarviota, mutta toivoisin, että kirja saisi lukijoita. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.