Maaliskuun lukumuistot

Luetut kirjat

Maaliskuu oli hengästyttävän hieno lukukuukausi. Vietin blogissani irlantilaisten klassikoiden kuukautta, ja toinen toistaan hienompia kirjoja osui tielleni. Irlantilaisnobelistit, William Butler Yeats ja Samuel Beckett, hallitsivat kuukautta ylivoimaisella (ja paikoin käsittämättömällä) ilmaisullaan, mutta eipä heidän maanmiehensä J. M. Syngekään kauas heistä jäänyt, varsinkin, kun olen vieraillut Aransaarilla, joista hän kirjoitti. Bram Stokerin kauhunovellit ja kolmannen irlantilaisnobelistin, George Bernard Shaw'n, tunnetuin näytelmä tuli hotkaistua ilomielin. Irlantilaisklassikot olivat jo itsessään monipuolinen joukko: runoja, näytelmiä, novelleja ja matkakertomus.

Klassikoiden sekaan pääsi pujahtamaan yksi nykyirlantilainen lastenkirja, Roddy Doylen Hihittäjähoito, ja C. S. Lewisin klassikkofantasiasarjan, Narnian, ensimmäinen osa. C. S. Lewis oli kotoisin vihreältä saarelta, Belfastista, joten hänkin istuu väljästi irlantilaisteemaan.

Loppukuun kevennykseksi ja innostukseksi osui blogien lastenkirjaviikko, jolloin Sinisen keskitien Bleue haastoi bloggaajat kirjoittamaan lastenkirjallisuudesta erilaisin otsikoin. Tempaukseen osallistui 50 blogia, joissa ilmestyi 86 aiheeseen liittyvää kirjoitusta. Voisi sanoa, että viikko oli menestys. Luettua elämää -blogini osallistui tapahtumaan viidellä kirjoituksella. Erityistä iloa sain otsikosta Luetuimmat lastenkirjamme, johon kuvasin yksivuotiaan poikani lukemista. Katselukirjat ovat jokapäiväisessä kovassa kulutuksessa. Hauskaa oli muistella myös lapsuuteni rakkainta kirjaa, John Vernon Lordin hulvatonta Rullaluistin karkuteillä -runosatua. Kiitokset Bleuelle loistavasta ideasta ja lastenkirjallisuuden puolesta puhumisesta!


Luetut aikuisten kirjat:

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
J. M. Synge: Aransaaret
George Bernard Shaw: Pygmalion
Samuel Beckett: Huomenna hän tulee
William Butler Yeats: Runoja

Luetut lastenkirjat:

Roddy Doyle: Hihittäjähoito
Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika
Ville Hytönen ja Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi apinahiisi
John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä

Muita kirjallisia kohokohtia

Vihtorin kirjaston kirjamessut, Suomen pienimmät kirjamessut, olivat yhtä juhlaa. Osallistuin tilaisuuteen lauantaina 22.3. Olin kuuntelemassa Johanna Sinisalon haastattelua ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden paneelikeskustelua. Lopulta palkinnon saivat Aino ja Ville Tietäväinen teoksellaan Vain pahaa unta.

Kuukausittainen blogitapaaminen kahvila Valossa sulostutti alkukuuta. Loppukuusta koolla oli lukupiiri, jossa oli luettavana irlantilaisklassikko, James Joycen Dublinilaisia (joka tuossa odottaa bloggaamista). Kirjaystäviä on aina ilo tavata!

Posti toi tullessaan Venäjää valloittamaan -lukuhaasteesta pienen muiston. Kiitos Jaanalle paketista! Sen sisältö on inspiroiva, sillä venäläisen kirjallisuuden kipinä ei himmene ja olen jo lukemassa irlantilaiskirjojen ohella erästä kaunista Anna Ahmatova -teosta.

Aurinkoista huhtikuuta!

William Butler Yeats: Runoja

William Butler Yeats: Runoja, 2. painos, 1999 (näköispainos vuoden 1966 painoksesta)
Alkuteos: Collected Poems, 1965
Suomentaja: Aale Tynni
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Alanko
Sivuja: 2012
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Saanko esitellä: William Butler Yeats (1865 - 1939), ei enempää eikä vähempää kuin viime vuosisadan huomattavin englanninkielinen runoilija, nobelisti vuodelta 1923. Tapasin hänet taas, 12 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2002 luin tämän saman Runoja-kokoelman pohjaksi kesäiselle Irlannin-matkalleni. Jäin ymmälleni. Ensi kesänä olen lähdössä lukupiirimatkalle Irlantiin, ja päätin yrittää Yeatsia uudestaan. Nyt lukemisen apuna oli Dublinista edellisellä matkalla hankittu kokoelma Yeatsin runoja, jotka on valinnnut toinen irlantilaisrunoilija-nobelisti, Seamus Heaney. Olen 12 vuotta vanhempi, keski-ikäinen nainen ja lukenut kymmeniä kirjoja lisää - ymmärtäisinkö nyt paremmin Yeatsin ylistettyjä säkeitä?

Edelleen Yeatsin runous on hämmentävää. Wikipediasta löysin Yeatsia kuvaavan sanan mystikko. Täydellistä! Eipä ihme, että aivosoluni käyvät ylikierroksilla. Alun perin tarkoitukseni oli lukaista Runoja viime kuussa, kun vietin runokuukautta. Mutta en pystynyt hotkaisemaan näitä runoja. Ne ovat äärettömän moniulotteisia: Yeatsin yksityiselämä, hänen rakastettunsa ja ystävänsä ovat totista totta, heidät nimetään runoissa ja he ovat osa Irlannin historiaa. Jopa runoilijan koti ja sen esineet sekoittuvat maan historiaan ja politiikkaan. Nämä kohdat ymmärrän, sillä Aale Tynni on laatinut kokoelman loppuun perusteelliset selitykset historiallisista henkilöistä. Mutta sitten: Miten kukaan voi kirjoittaa näin häpeämättömästi assosioiden! Irlantilaiset kansantarinat ja perinteet heräävät eloon. Vähän väliä hypätään Kreikan mytologiaan ja lisätään sitten mystiikkaa ja symbolismin kuvastoa, esimerkiksi joutsenia ja kuu.

Teoksen lopussa olevat Tynnin selityksetkään eivät aina auttaneet: Joihinkin selityksiin hän on siteerannut Yeatsin omia sanoja runojen taustoista, mutta en ymmärrä Yeatsiä sittenkään. Mitä ihmettä runoilijan päässä on liikkunut! Ainakin mielikuvistusta ja vapaata assossiointia. Tämä on ehkä sitä runoilijan vapautta ja luovuutta, joka pahimillaan vieraannutta lukijan, jos lukija ei pysy ajatuksesta perillä.

Silti. Jatkoin lukemista, annoin runoilijan puhua ohi korvieni, sillä paljon löysin sellaista, jonka ymmärsinkin. Ensinnäkin kokoelmasta näkyy runoilijuuden kaari. Ensin runoista voi tunnistaa romantiikan ajan jälkimaininkeja, 1900-luvun taitteen tyylisuuntaa, symbolismia. Vähitellen runoihin tulee moderneja piirteitä, suoraa puhetta omasta elämästä ja todellisista tapahtumista. Rakkaussuhteet, ystävät ja poliittiset henkilöt ikään kuin vaativat tulla nimetyiksi, tapahtumat vaativat uutisointia. Kaikki tämä on kuitenkin vankasti runomuodossa, suorastaan nerokkain loppusoinnuin kerrottu. (Mikäli englanninkielisistä runoista mitään ymmärsin.)

Runojen historiallisista henkilöistä haluan nostaa esiin J. M. Syngen, joka Yeatsin kehotuksesta matkusti Aransaarille ja keräsi siellä kansanperinnettä sekä kirjoitti kauniin kuvauksen saarista teokseensa Aransaaret. Yeats ja Synge olivat perustamassa Irlannin kansallisteatteria, jossa Syngen näytelmiä esitettiin. Näytelmät saivat tyrmäävän vastaanoton, ja Yeats joutui puolustelemaan niitä raivoisalle yleisölle, joka piti niitä Irlannin kansan pilkkana. Esimerkiksi runossa Majuri Robert Gregoryn muistolle Yeats muistelee ystäväänsä, kansallismielistä Syngeä, joka kuoli 37-vuotiaana:
- -
Ja toisena on John Synge, tuo kysyvä mies,
joka kuollen kuvasi elävän maailman,
jota hauta ei olisi pystynyt rauhoittamaan,
jos ei olisi pitkään matkattuaan
liki yötä hän syrjäseutuun löytänyt,
kivikkoiseen maahan, lohduttomaan,
liki yötä sen kansaa löytänyt,
korutonta ja intohimoista, kaltaistaan. (S. 69.)

Runosikermä Mietteitä kansalaissodan aikaan oli runoista ehdoton suosikkini. Siinä runoilija pohtii mennyttä ja tulevaa, näkee historian ympärillään ja tulevan lapsissaan:
Kun olen isiltäni perinyt
väkevän hengen, ruokin unelmia
ja mies ja nainen jäävät jälkeeni, 
vakevät hengeltänsä myös, ja silti: 
elämä tuskin heittää tuoksun tuuleen, 
levittää loiston aamun sateisiin, 
kun terälehdet varisevat tarhaan, 
ja jää vain arkipäivän vihreys. (S. 120.)

Kokoelman viimeinen runo Ben Bulbenin juurella (Yeats on haudattu oman toivomuksensa mukaan Ben Bulben -vuoren juurelle Sligoniin) helkkyy kuin Eino Leinon Elegia, ikään kuin elämänkatsomuksen tiivistymänä:
Laulajat, veistäjät, uurastakaa,
aika ei laiminlyödä saa, 
mitä suuret isämme suorittivat:
se on sielujen tuominen Jumalan luo,
se on kehtojen oikea täyttäminen. - - (S. 197.)

Aale Tynni on suomentanut runot melko vapaasti, eli hän ei ole noudattanut orjallisesti loppusointuja, vaan on selkeästi hakenut modernin otteen runoihin - voin vain kuvitella, miten vaikeita runot olisivat, jos ne olisi pakotettu suomalaisiin riimeihin! Ihailen Tynnin taidokasta ja varmaa suomennosta ja hänen paneutumistaan suomennostyöhön - taustatietoja on valtavasti. Selkeästi taiteilija Tynni on löytänyt taiteilija Yeatsin äänen ja osannut tulkita runot suomeksi. (Löysin Irlanti-Suomi-seuran sivuilta Tynnin haastettelun, jossa hän kertoo muistojaan Irlannista.)

Yeats eli suhteellisen pitkän elämän ja oli jo nuorena "valmis runoilija". Hänen isänsä oli kuvataiteilija, joka kannusti, suorastaan kasvatti, poikaansa taiteilijaksi. Lontoossa opiskellessaan Yeats pääsi jo taiteilijapiireihin, mutta kohosi loistoonsa vasta melko iäkkäänä, ikään kuin uudistui ja löysi oman, ainutlaatuisen äänensä vasta silloin. Aale Tynni kertoo esipuheessaan: Tyyli, sanoi Yeats, opitaan uutteruudella ja jäljittelemällä suuria mestareita. Niinpä hän läpi elämänsä hioi tyyliään, korjasi, revideerasi, julkaisi uudelleen, otti vanhat teemat uudelleen esiin. Hänen runoutensa kasvu osoittaa, että uutteruus kantoi hedelmän: Yeats kehitti tyylin, joka lopuksi oli täysin hänen oma tyylinsä. (S. 27.) Keski-iän tuotanto teki Yeatsista kuolemattoman - tästä voisi päätellä, että moni kirjailija voisi olla maailman arvostetuin, jos ei olisi kuollut tuberkuloosiin, alkoholismiin tai itsemurhaan liian varhain.

Kokoelman luettuani mieleeni tuli Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta, johon kootuista runoista muodostui runoilijan koko elämä. Molemmat taiteilijat aloittivat romantiikkaan taipuvaisina runoilijoina, mutta päätyivät kirjoittamaan elämästä. Historialliset mullistukset ikään kuin pakottivat kertomaan asiat todellisina. Yeats oli kansallisaatteen miehiä, mutta järkyttyi väkivallasta ja kapinallisten teloituksista; Ahmatovan kohtalona oli Neuvostoliitto. Molemmat löysivät oman, vahvan tyylinsä.

Sain tällä Yeatsin loistokkaalla ja mystisellä kokoelmalla viidennen pisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Jokken 14 nobelistia -haastekin edistyi nyt neljänteen kirjailijaan. Ja irlantilaisklassikkopino kasvoi taas yhdellä teoksella.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (Godot'ta odottaessa). Kaksinäytöksinen tragikomedia, 1990
Alkuteos: En attendant Godot, 1949
Suomentajat: Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen (Suomennos perustuu Beckettin omaan englanninkielisieen käännökseen vuodelta 1954 ja 1964.)
Kustantaja: Love Kirjat
Sivuja: 128
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Estragon: Mitä minun pitää sanoa?
Vladimir: Sano, minä olen onnellinen.
Estragon: Minä olen onnellinen. 
Vladimir: Niin minäkin. 
Estragon: Niin minäkin. 
Vladimir: Me olemme onnellisia.
Estragon: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, nyt kun olemme onnellisia?(S. 77.)

Saint Patrick's dayn, Irlannin kansallispäivän (17.3.), kunniaksi pääsen bloggaamaan irlantilaisnobelisti Samuel Beckettin (1906 - 1989) tunnetuimman näytelmän, Huomenna hän tulee. Sitä on suomennettu myös nimellä Godot'ta odottaessa. Ja siitähän näytelmässä on kyse, odottamisesta. Ainakin luulen niin. Näytelmän luettuani en ole oikein varma enää mistään.

Irlantilaisklassikkokuukauttani on varjostanut kirjojen saatavuusongelma. Varsinkin näytelmäkirjailija-nobelistit Bernard Shaw ja nyt Beckett olivat hakusessa. Metsästin Huomenna hän tulee -näytelmää jonkin aikaa Tampereen kirjastoista ja olin luopua toivosta. Beckettistä alkoi tulla minulle suorastaan pakkomielle, sillä onhan kuitenkin kyse yhdestä maailman tunnetuimmasta näytelmästä - monen lähteen mukaan viime vuosisadan merkittävimmästä näytelmästä. Mutta Godot'n odottaminen kannatti. Lukuelämys oli hillitön. Eläköön, Samuel Beckett!

Huomenna hän tulee sai minut hyväntuuliseksi, vaikka se oli oikeastaan äärettömän surullinen. Suorastaan ahmin tekstiä. Beckett on kirjoittanut näytelmänsä muutaman kuukauden aikana, välityönä proosateostensa keskellä. Siitä välittyy pakoton, lennokas kirjoittamisen ilo. Näytelmä on täysin absurdi, eikä siinä ole järjen hiventäkään. Ja silti siinä on kaikki.

Päähenkilöitä on kaksi: Estragon ja Vladimir. He ovat olleet ystäviä iät ja ajat, ehkä. Ja he ovat odottaneet Godot'ta samassa paikassa jo eilen, ehkä. He ovat köyhiä, nälkäisiä ja kodittomia. Onni voisi olla jossain muualla, elämä on yksitoikkoista ja yhdentekevää. Tai sitten ei ole. Ennen pitkää näyttämölle astelee myös toinen parivaljakko: sadistinen Pozzo ja hänen talutusnuorassaan (kirjaimellisesti) surkea Lucky. Siinäpä vasta ihmissuhde!

Näytelmän dialogi poukkoilee sinne tänne ja koostuu yksinkertaisista virkkeistä. Teksti härnää lukijaa: juuri kun on pääsemässä jyvälle keskustelun suunnasta, se kääntyykin johonkin aivan uuteen aiheeseen. Aika kuluu, missä viipyy Godot, kuka hän on, miksi häntä odotetaan, ollaanko edes oikeassa paikassa. Jännite säilyy koko näytelmän ajan. Henkilöistä ei voi pitää, ja silti heihin kiintyy, tuntee myötätuntoa, odottaa Godot'ta heidän kanssaan. Onko ihmisen elämä tällaista: ikuista odottamista, ajan kuluttamista, absurdeja kohtaamisia, järjetöntä keskustelua? Eikö meillä pikemminkin ole tapana nähdä elämä jonkinlaisena tarinana, jossa tapahtumat seuraavat kauniissa kaaressa toisiaan. Entäpä jos kirjoittaisimme parin päivän tapahtumat ja keskustelut paperille? Kuinkahan kaunis tarina niistä syntyisi?

Odottaminen, jota näytelmässä tehdään, ei ikinä onnistuisi nykyihmisiltä. Suostuisiko kukaan seisomaan puun alla odottamassa jotakuta, ylipäätään odottamassa ketään tai mitään missään - ilman kännykkää? Estragonin sanoin: Me keksimme aina jotakin, mikä auttaa meitä tuntemaan, että ollaan olemassa, vai mitä Didi (s. 90)? Ja tästä voi johtaa kysymyksen, osaavatko ihmiset olla rauhassa onnellisia vai täytyykö ihmisen aina täyttää elämänsä jollakin uuden asian odottamisella. Vaikuttava näytelmä, todellakin.

Irlantilaisten kansallispäivänä on vielä kysyttävä, onko Beckettin mestariteoksella mitään tekemistä Irlannin kanssa? Ei ole suoranaisesti, mutta älyttömän monologinsa, tai kuten kirjassa sanotaan, ajattelunsa, lomassa Lucky-reppana hokee myös sanaa Connemara, Irlannin läntisen niemialueen nimeä. Samuel Beckett on taas yksi irlantilaiskirjailija, joka muutti kotimaastaan ja kirjoitti päätuotantonsa jossain muualla (kuten James Joyce, Oscar Wilde, Bram Stoker). Hän seurasi sukujuuriansa Ranskaan ja palasi sinne toisen maailmansodan aikana liittyäkseen Pariisissa Ranskan vastarintajoukkoihin ja joutui natsien vainoamaksi. Beckett kirjoitti Huomenna hän tulee -näytelmänsä alun perin ranskaksi ja pyrki mahdollisimman yksinkertaiseen kieleen. Myöhemmin hän itse käänsi näytelmän englanniksi. (Elämäkertatiedoissa lähteinäni ovat olleet Wikipedia ja näytelmän jälkisanat.)

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee nousi lukemieni irlantilaisklassikoiden kärkeen. Lainasin oitis kirjastosta myös Beckettin proosaa, jota on jonkin verran käännetty suomeksi. Lisään tällä teoksella kolmannen nobelistini Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Ja nyt taidan pukeutua vihreään Irlannin kunniaksi.

Hyvää kansallispäivää, Irlanti! 

George Bernard Shaw: Pygmalion

George Bernard Shaw: Pygmalion, 1975
Alkuteos: Pygmalion, 1912
Suomentaja: Seppo Kolehmainen
Kustantaja: ?
Sivuja: 121 (sivut 3-12 puuttuvat)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Kuka muistaa kukkaistyttö Eliza Doolittlen My Fair Lady -elokuvasta? Säteilevä Audrey Hepburn on varmasti jäänyt mieleen tuosta vuonna 1964 valmistuneesta klassikkoelokuvasta. Sitä ennen musikaali pyöri menestyksekkäästi Broadwayllä, ja nykyisinkin sitä esitetään ympäri maailmaa. Kuinka moni tietää, että musikaalin taustalla on irlantilaisnobelisti Bernard Shaw'n näytelmä Pygmalion?

My Fair Lady -elokuva oli minulle tuttu (ajalta, jolloin tuijotin kaikki vanhat elokuvat televisiosta, koska juuri muutahan ei televisiosta silloin tullut), mutta kaikki muu olikin yllätystä. Kun rupesin kerämään irlantilaiskirjailijoita lukulistoilleni, löysin nobelistin vuodelta 1925, Bernard Shaw'n (1856 - 1950). Shaw on kirjoittanut yli 50 näytelmää, jotka ovat olleet aikoinaan kovinkin suosittuja, ja muutamia niistä on käännetty 1900-luvun alussa myös suomeksi. Suurin osa hänen tuotannostaan on painunut unohduksiin. Suosituimmaksi on osoittautunut Pygmalion, varmaankin musikaaliversionsa ansiosta. Tosin Pygmalionista tehtiin myös elokuva, ja sen käsikirjoituksen laati Shaw itse. Hän sai siitä vuoden 1938 parhaan elokuvakäsikirjoituksen Oscarin. Shaw onkin ainut kirjailija, joka on pokannut molemmat arvostetut palkinnot.

Pygmalion-nimi tulee Kreikan tarustosta, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu norsunluusta veistämäänsä naispatsaaseen, jonka Venus-jumalatar herättää hänelle henkiin. Shaw'n näytelmässä on sama idea: Fonetiikan professori Higgins luo Eliza Doolittlestä, köyhästä kukkaistytöstä, "herttuattaren", eli seurapiireihin kelpaavan hienostoneidon. Mutta onko luomuksessa henkeä?

Pygmalion löytyi kuin löytyikin Sampolan kirjaston näytelmähyllystä, vaikka olin jo luopunut toivosta sen löytämiseksi. Versio on näytelmäkäsikirjoitus ja todennäköisesti suomennettu jommankumman tamperelaisteatterin, Tampereen Työväen Teatterin tai Tamperen Teatterin tarpeisiin samalla, kun on hankittu näytelmän tekijänoikeudet. Kustantajaa ei mainita, ja käsikirjotuksesta on kadonnut 10 sivua. Suomennos on myös vanha, mutta ei kuitenkaan vanhentunut.

Aluksi näytelmän lukeminen tuntui kepeältä hömpötykseltä. Mikäs tästä oikein on tehnyt niin suositun, ihmettelin. Mitä säkenöivää tässä nyt on, että ihan nobelistitason näytelmäkö tällainen? Lisäksi monisteplarista puuttuivat juuri ne sivut, jossa Eliza astuu näyttämölle ja kohtaa professori Higginsin Covent Gardenissa. Mutta, mutta. Sitten tuli pari kohtausta, jotka naurattivat ääneen. Professori Higgins on lapsellisen itsekäs ja työlleen omistautunut tiedemies, sopivasti irti todellisuudesta. Ensin hänen ja hänen äitinsä suhteesta otetaan paljon irti. Ja sitten alkaa pinnan alta välittyä kaikenlaisia piikkejä.

Lopputulos on se, että rupesin arvostamaan tätä Shaw-nimistä nobelistia aivan tavattomasti. Tekstihän pakottaa pohtimaan luokkayhteiskunnan näkymättömiä lakeja. Oikea puhetapa, kauniit käytöstavat, ylelliset esineet, joilla menestys ilmaistaan, eivät vielä tuo onnea. Omaisuus vie vapauden, kahlitsee ajattelun ja tuo huolia. Kuinka tyhjiä ovatkaan yläluokan monimutkaiset pokkuroinnit ja sopivat "puheenaiheet"! Takaako koulutus myös sivistyksen - entäs sydämen sivistyksen? Voin kuvitella, että tällaiset pohdinnat ovat olleet 1900-luvun alun Britanniassa mullistavia, joten ne on ollut syytä kätkeä komedian näennäisen kepeään viittaan.

Näytelmän herkullisin hahmo on Elizan isä, roskakuski Alfred Doolittle, jonka elämä on vastuutonta ja yksinkertaista ja perustuu onnelliseen vapauteen ja kulmapubin houkutuksiin. Kunnes hän rikastuu, ja joutuu yhtäkkiä vastuuseen vähän kaikesta. Keskiluokan elämäntavan omaksuminen tekee hänelle kipeää - ja mitä sanailua siitä syntyykään!

Vähitellen Eliza herää uuteen asemaansa, joka on - niin, mikä? Hänet on koulutuettu puhumaan kauniisti ja sopivista aiheista, hän osaa käytöstavat ja on tottunut kauniisiin vaatteisiin ja seurapiireihin. Onko hänellä paluuta kukkaistytöksi, katuojaan? Vai voisiko hän mennä naimisiin? Näytelmä on lopulta varsin moderni kannanotto naisten puolesta. Mitä vaihtoehtoja 1900-luvun alun brittinaisilla oli itsensä elättämiseen? Työläisnaisten elämä oli kovaa, katunaisten elämästä puhumattakaan. Yläluokan naiset olivat täysin riippuvaisia hyvistä naimakaupoista, sillä heillä ei ollut edes työpaikan tuomaa vapautta. Shaw esittää näytelmänsä lopussa selvän ratkaisun naisten aseman parantamiseen. Mikään ei muutu niin kauan, kun miehet eivät arvosta naisten tekemää palvelustyötä, kun naiset jätetään työelämän ulkopuolelle, kun heitä ei pidetä tasa-arvoisina kumppaneina. Shaw'han on kuin Britannian Minna Canth - köyhien ja naisten asialla!

Kuittaan Pygmalionilla toisen nobelistin Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Nyt listallani ovat irlantilaiset Seamus Heaney ja Bernard Shaw.

J. M. Synge: Aransaaret

J. M. Synge: Aransaaret, 2009
Alkuteos: The Aran Islands, 1907
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Leena Kilpi
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Jälleen näin kolmen matalan kalliosaaren vajoavan mereen ja jouduin hetkeksi suunnattoman murhemielen valtaan. Ilta oli seesteinen, ja kun tulimme avoimille vesille, aurinko oli kuin sädekehä Inishmaan kallioiden takana. Vähän myöhemmin taivas peittyi punertavaan hehkuun, joka hääti tieltään kaiken sinen mereltä ja Connemaran kukkuloilta. (S. 96.)

John Millington Syngen (1871 - 1909)  Aransaaret on viehättävä ja kiehtova kirja. Kirjan taustalla on kahden irlantilaisen kohtaaminen Pariisissa. Runoilija William Butler Yeats tapasi nuoren maanmiehensä, opiskelija John Millington Syngen Pariisissa ja lausui hänelle kohtalokkaat sanat: "Jätä Pariisi, et koskaan saa mitään aikaiseksi lukemalla Racinea... Mene Aransaarille. Elä siellä kuin olisit yksi saarelaisista. Kuvaa elämää, jota ei ole koskaan ennen kuvattu."

Ja Synge kuvasi. Hän vietti saarilla viisi kesää, opiskeli iiriä, kirjoitti muistiin kansantarinoita ja -runoja, seurasi saaren elämää ja ystävystyi saarelaisten kanssa. Myöhemmin hän perusti Yeatsin ja muutaman muun henkilön kanssa Irlannin kansallisteatterin, jonka ohjelmassa oli hänen kirjoittamiaan realistisia maalaisnäytelmiä, joissa hän hyödynsi kansantuntemustaan. Syngen näytelmät eivät kuitenkaan olleet kiihkeimpien kansallisaatteellisten mieleen, sillä ne koettiin irlantilaisuuden pilkkana. Vasta ajan myötä Synge on ansainnut näytelmillään Irlannin kansallisdramaatikon tittelin. (Lähteenä Kaj Attorpsin laatima Aransaaret-kirjan esipuhe.)

Synge kuvaa rakkaita Aransaariaan kauniisti ja rehellisesti. Hän vieraili kaikilla saarilla, isoimmalla eli Inishmorilla (tuolloin Aranmor), keskimmäisellä eli Inishmaanilla ja eteläisimmällä eli Inisherellä, mutta kauimmin hän viipyi Inishmaanilla, josta löysi sopivan asuinpaikan  Kirjaansa hän on ikuistanut tarkkoja havaintoja saarten tavoista, sillä hän osallistui saarelaisten arkeen ja oli mukana myös juhlissa ja osallistui hautajaisiinkin.

Saarelaisten elämä on vaatimatonta ja kovaa, mutta myös vilpitöntä ja omanarvontuntoista. Vaikka messuihin osallistutaan tunnollisesti, niin perinteiset uskomukset auttavat selittämään elämän ihmeitä, ja keijuihin uskovat kaikki. Niillä on valtava voima ihmisiin, ja niiden kanssa on syytä pysyä hyvissä väleissä. Joitain apuja keijuja vastaan kuitenkin on, ja niinpä vanha Pat Dirane opastaa Syngeä: "Ota terävä neula", hän sanoi, "ja työnnä se takkisi kauluksen alle, niin yksikään keiju ei voi käyttää valtaansa sinuun." (S. 54.)

Saavuttuaan saarille Synge saa jalkaansa parin kurpposia (pampooties), joilla askellus käy kevyesti myös rantakivikossa, ja siitä alkaa taivallus kansan tahdissa. Synge seuraa kelpin (merilevän tuhkaa) polttoa, hevosten ja lehmien lastaamista höyrylaivaan, kalastusta, olkikattojen tekoa, perunanviljelyä. Hän seuraa lokkien liitoa, ihmisten luontevaa askellusta ja vaatteiden kauniita värejä. Mutta suurimman vaikutuksen häneen tekee meri, se miten paikalliset elävät sen kanssa ja sen armoilla, miten taitavasti he soutavat curaghejaan, miten hyvin he lukevat merta.

Huumoriakaan ei kirjasta puutu. Kun saarelle tulee vuokralaisten häätöä varten poliiseja, heidän juoksuttamisestaan saadaan hupia. Kun Synge jää hetkeksi saaren naisten piirittämäksi, nämä alkavat pilkata häntä poikamiehenä olemisesta. Paikallisilla on hyvä itsetunto ja vakaa käsitys ulkomaailmasta: Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskelijoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin. "- - Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä." 

Kävin Irlannissa kesällä 2002, jolloin pääsin Aransaarillekin. Tästä kirjasta en silloin tiennyt mitään, enkä ollut Syngestä kuullutkaan. Mutta iiriä, sitä halusimme ystäväni kanssa kuulla, ja sitä kuulimme Inismorilla paikallisten taksikuskien puhumana. Päivä Aransaarilla on yksi elämäni ikimuistoisimpia. Luonto oli huikaisevan kaunista ja karua, pystysyuorat kallioseinät ja alhaalla pauhaava meri käsittämättömiä. Jos nyt pääsisin saarille uudestaan, ottaisin tämän kirjan mukaani ja etsisin saarilta Syngen tuolin, tähystyspaikan, josta Synge tapasi katsella merta: Eteläsaarelaisiin verrattuna Inishmaanin miehet tuntuvat elävän merkillisessä ikivanhassa yhteisymmärryksessä koko maailman kanssa. Heidän mielialansa noudattivat ihmeen tarkasti päivän vaihtelevia ilmeitä, ja heidän muinainen iirinsä tuntui olevan niin täynnä jumalallista yksinkertaisuutta, että minun teki mieli kääntää kokka kohti länttä ja soutaa heidän kanssaan ikuisesti. (S. 120.)

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, 2012
Alkuteos: Dracula's Guest and other weird Stories, 1914
Suomentaja: Inkeri Koskinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 201
Mistä sain kirjan: omasta kirjahyllystä



Ensimmäinen kuulemani kommentti Jacob Settlestä oli hyvin yksinkertainen toteamus: "Siinäpä on apea kaveri." - - Lauseeseen ei sisältynyt mitään vahvaa tunnelatausta, pikemminkin se kertoi rennosta suvaitsevaisuudesta, mies kun ei herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Asenne kuvasi osuvasti hänen asemaansa yhteisön arvojärjestyksessä. Tämän asenteen ja miehestä syntyvän kuvan välillä oli kuintekin jonkinlainen epäsuhta, mikä sai ajatukseni puolihuomaamattomasti askartelemaan hänessä, ja vähä vähältä, kun tutustuin paikkaan ja työmiehiin entistä paremmin, aloin pitää häntä kiinnostavana. Huomasin hänen tekevän alati pieniä ystävällisiä tekoja. Hän ei käyttänyt niihin enempää rahaa kuin mihin hänellä oli vaatimattomista tuloistaan varaa, mutta hänestä löytyi sekä kykyä että halua niin huomaavaisuuteen, kärsivällisyyteen kuin itsekieltäymykseenkin, joiden varaan elämän todellinen hyväntekeväisyys rakentuu. (S. 162.)

Minulla oli ilo aloittaa irlantilainen klassikkokuukauteni kauhukirjallisuuden taitajan, Bram Stokerin (1847 - 1912), teoksella Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. Kirja sisältää yhdeksän Stokerin kirjoittamaa kauhunovellia, jotka ovat aikanaan ilmestyneet irrallisina eri lehdissä. Mukana on myös kertomus nimeltään Draculan vieras, joka on jätetty pois Stokerin mestariteoksesta, Draculasta (1897), ilmeisesti sen takia, ettei romaani paisuisi liian pitkäksi. Jokainen Draculan lukenut tietää, että sivuja riittää ja tarina on polveileva. Draculaan verrattuna novellikokoelma onkin virkistävän napakka ja nopealukuinen yllätys. Se on Stokerin itsensä kokoama ja julkaistu postuumisti vuonna 1914.

Teoksen suomennos on tyylikäs kokonaisuus kannesta kanteen. Suomentaja Inkeri Koskinen on kirjoittanut kirjaan lyhyehkön esipuheen, jossa hän kertoo sekä Bram Stokerin elämänvaiheista että novelleista ja niiden suomentamisessa käyttämistään ratkaisuista. Hänen suomennostyönsä on ensiluokkaista. Kuten tekstiotteesta käy ilmi, teksti on sujuvaa, kaunista kirjakieltä, josta henkii tarinoiden syntyaika, 1800 - 1900-luvun taite. Sanavalinnat ovat sopivan vanhahtavia, mutta selkeitä. Varsinaisen taitonsa Koskinen esittää puheosuuksien kääntäjänä. Amerikkalainen maailmanmatkaaja tai skottivanhus puhuvat kerrassaan mehevää kieltä ja erottuvat persoonallisuuksina varsinaisista päähenkilöistä, 1800-luvun herrasmiehistä, yläluokan perusbriteistä.

Tarinoiden rakenne on perinteinen. Kertojana on joko minäkertoja, joka joutuu itse kokemaan tai todistamaan jotain yliluonnollista, tai ulkopuolinen kertoja, joka kertoo tapahtumista kolmannessa persoonamuodossa päähenkilön näkökulmasta. Kertojanäkökulmat toimivat erinomaisesti ja lukija pääsee alusta asti mukaan tunnelmaan. Henkilökuvaus on verevää ja tarkkaa (kuten otteesta voi nähdä). Stoker on selvästi tarinankerronnan ammattilainen.

Kauhukertomuksina tarinat toimivat nykyäänkin: niissä on selkeä huippukohta, ne ovat hallittuja ja sopivan hyytäviä. Verellä tai kauhulla ei mässäillä, vaan tunnelma syntyy arvokkaasti ja pikkuhiljaa kehittyen. Ja silti puistattaa, pelottaakin. Tyylilaji on goottilainen, kristallinkirkas kauhuromantiikka, josta ei lipsuta. Lukija saa vinkkejä tulevasta paljon ennen kuin päähenkilö ymmärtää ryhtyä pelkäämään. Tekisi mieli huutaa päähenkilölle, että nyt kannattaisi vihdoinkin kääntyä tieltä tai paeta paikalta, mutta ei, kun ei. Englantilaiset miehet näyttäytyvät melkoisina jääräpäinä tässä teoksessa, mutta skoteista ja amerikkalaisista vasta välittyykin herkullinen kuva.

Niin, se irlantilaisuus. Yhdessäkään tämän kokoelman novellissa päähenkilö ei ole tunnistettavasti irlantilainen, vaan nimenomaan englantilainen herrasmies. eikä tapahtumapaikkana ole (ainakaan nimetysti) Irlanti. Novellit sijoittuvat romanttisen eksoottisesti esimerkiksi Münchenin seudulle, Nürnbergiin, Pariisin kaatopaikalle ja jopa Skotlantiin, mutta eivät Irlantiin. Kansantarinoista, mustalaisennustuksista ja vanhan kansan uskomuksista otetaan silti kaikki irti.

Suosikkinovellia näistä on vaikea valita, sillä kokoelma on tasalaatuinen ja laatu on loistavaa. Nautin kirjan lukemisesta. Hykerryttävinä jäivät mieleeni Mustalaisennustus ja päätösnovelli Crokeenin hiekkasärkät, jotka sisälsivät oikein kunnon yllätykset, mustalla huumorilla maustettuna. Draculan vieras, Tuomarin talo ja Squaw olivat perinteisimpiä kauhunovelleja, sopivasti hurjia ja pelottavia. Kasvavan kullan salaisuus ja Abel Behannan paluu toivat mieleeni kansantarinat, vahvat balladit. Rottien hautajaiset kelpaisi takaa-ajokohtauksellaan suoraan elokuvaan, ja se oli tapahtumapaikaltaan eksoottisista eksoottisin - eräänlainen aikahyppy jätekasaan (mitähän Stoker saisi nykymaailmasta irti). Uni punaisista käsistä pohdiskeli syyllisyyttä ja sovitusta suorastaan koskettavasti.

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia on paketti, joka toimii. Edgar Allan Poen kylmäävää julmuutta näissä ei aivan tavoiteta, vaan jonkinlainen kerronnan lempeys voittaa puolelleen - kuten Draculassakin. Muutamista novelleista muistui mieleen ilkikurinen Roald Dahl. Mainiota iltalukemista, suorastaan kauheaa!


Morre oli kokoelmasta innoissaan, myös Luettuja maailmoja -  ja Järjellä ja tunteella -blogissa on pidetty kirjasta.

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, 1953
Kustantaja: WSOY, 10. painos, 2002
Sivuja: 266
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
  Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani. (S. 97.)

Toivo Pekkasen (1902 - 1957) Lapsuuteni on omaelämäkerrallinen muistelma, joka viekoittelee  pikkuhiljaa maailmaansa, pienen kotkalaispojan elämään 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ennen kuin huomasinkaan, elin mukana kaiken kauniin ja ruman, jota pojan tielle sattui. Alkuun poimimani sitaatti on kuvaus koulun joulujuhlasta, jossa poika kokee häikäisevää onnea ja kauneutta. Kauneus on kaikessa: joululauluissa, valoissa, piirileikissä, jossa hän on esiintymässä pienenä koululaisena ja saa pitää kiinni pienten tyttöjen hauraista käsistä. Joulujuhlassa hän saa mieleensä ajatuksen, jonka hän yrittää pitää johtotähtenään koko elämänsä.

Kirjan alkupuoli on vielä ajoittain tällaista onnea. Poika muistaa mielikuvitusmatkat isän sylissä keinutuolissa ja varhaiset seikkailut meren rannalla. Olo on turvallinen, ja vaikka muutama tumma muistokin varhaislapsuudesta on jäänyt mieleen, on sävy kuitenkin rauhallinen. Väkivalta tai alkoholi eivät varjosta perheen elämää ja työntekoa arvostetaan - voisi sanoa, että perhe elää kunnollista ja vaatimatonta tavallisen työläisperheen elämää.

Vasta vähitellen elämään astuvat hätä ja huoli. Ja miten salakavalasti ne tulevatkaan. Pieniä enteitä saadaan ensin siellä täällä ja lopulta käy niin, että pojan isä, taitava kivityömies saa halvauskohtauksen ja hän menettää työkykynsä. Perhe alkaa kärsiä köyhyydestä ja lopulta myös nälästä: Tämä ensimmäinen nälkäpäivämme ei vielä tuonut meille tullessaan vaikeita ruumiin kipuja. Kivut tulivat vasta myöhemmin, suuren sodan tuliaisina. Nyt me vain oleilimme hiljaisina ja ihmeissämme, vähän väsähtäneinä. (S.159.) Köyhyyden mukana tulee häpeä, häpeän mukana yksinäisyys. Paheneva nälkä ja puute aiheuttavat myös sairauden, joka tekee pojasta suorastaan vastenmielisen.

Päähenkilö löytää kuitenkin koulun kautta kirjaston, josta hän lainaa kirjoja. Niiden avulla hän pakenee todellisuutta, alituista puutetta ja apatiaa, johon nälkäinen perhe vajoaa yhä syvemmälle. Kirjat ovat tämän pojan henkinen pelastus. Pekkasen kerronnasta säteilee nöyryys, jolla hän suhtautuu lukemiseensa: Mutta kaikkina iltoina minua odotti kotonani kirja, ja minä tunsin keinot, miten arkisen maailman portit suljettiin ja mielikuvituksen maailman portit avattiin. En unohtanut hyvyyttä enkä pahuutta (s. 145).

Kirja päättyy kansalaissotaan ja sen seurauksena kärsittyyn nälkään. En ollut uskoa tilannetta, jossa köyhimmät suomalaiset taas olivat. Mieleeni tuli Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka kertoi 1860-luvun hirvittävästä nälänhädästä - tuosta ajastahan on Lapsuuteni-kirjan tapahtuma-aikaan kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Silti nälkä, varsinkin kaupungeissa, piinaa taas suomalaisia. Lapsuuteni päättyy  vuoteen 1918 ja sodan jälkeen sijoittuvat kuvaukset perheen kokemasta nälästä ja kerjuumatkoista, saati pelastusarmeijan kesäsiirtolan oloista olivat hyytäviä. Kesäsiirtolasaaren kuvaus oli kuin kauhutarinasta.

"Järkyttävä" on sana, jolla tätä kirjaa kuvataan monessakin lähteessä (SKS:n sivusto ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991). Ja se tästä kirjasta tuli pikkuhiljaa. Jokin taika Pekkasen kerronnassa kuitenkin on, sillä karusta kerronnasta huolimatta katkeruutta ei ole missään. Perheen keskinäiset välit pysyvät hyvinä, ja esimerkiksi isän ja pojan suhde on kuvattu eleettömän kauniisti: Isän vähäiset voimathan eivät tahtoneet riittää edes kävelyyn työmaalle asti. Siitä huolimatta me vaelsimme eteenpäin. Meillä ei ollut mtään puhuttavaa keskenämme, mutta me kuuluimme toisillemme, ja isä, joka varmaankin tiesi loppunsa olevan lähellä, tahtoi auttaa minua löytämään edes jonkinlaisen kiinnekohdan, johon avuton ja horjuva alkava elämäni voisi tarratutua. (S. 196.)

Lapsuuteni on pääsosin kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Välillä kertoja palaa aikaisempiin muistoihinsa ja muistelee esimerkiksi koulun joulujuhlan kirkasta onnen hetkeä. Toisaalta hän myös antaa vinkkejä tulevasta ja näkee, kuinka jokin asia valmistaa häntä tulevaa varten. Mutta välillä kertoja hyppää kolmanteen peroonamuotoon, eli tarkkailee päähenkilöä ulkopuolelta ja nimeää hänet yksinäiseksi tai sairaankeltaiseksi. Näissä kuvauksissa kerronta paikoin irtoaa realistisesta kerronnasta: Sairaankeltaisen täytyi havahtua päivä päivältä yhä enemmän valveille, kuunnella ja katsella ympärilleen, nähdä mitä hänessä itsessään ja suuressa maailmassa tapahtui ja sittenkin olla yksin (s. 217).

Lapsuuteni on paljas teos. Sen kerronta on modernia kerrontaa, hyvin pelkistettyä ja toteavaa. Tyyliltään se toi mieleen Veijo Meren, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kerronnan. Tästä kirjasta kaikki turha on karsittu pois ja tavoitteena on kuvata rehellinen, aito ja yksilöllinen kokemus. Rehellinen, aito ja koskettava, syvästi koskettava, on myös sen jättämä jälki.


Myös Sara on kirjoittanut tästä klassikosta ja pitänyt paljon.

Teuvo Pakkala: Lapsia

Teuvoa Pakkala: Lapsia, 1895
Kustantaja: Otava, 1962
Kansi: Teuvo-Pentti Pakkala
Sivuja: 121
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Teuvo Pakkalan Lapsia on kirja, joka saa huokailemaan lukemisen onnesta. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden päähenkilöt ovat lapsia. Entuudestaan tunnistin kaksi novellia, jotka olen lukenut joko äidinkielen oppikirjoista tai novellikokoelmista. Toinen tuttu oli Mahtisana ja toinen Ihme ja kumma. Mahtisanasta lienee monelle tuttu itse se mahtava sana, jossa on kaikki voima: Stiiknafuulia. Ja Ihme ja kumma -novellista ystävänikin muisti heti hokeman: Kymmenellä pennillä siirappia.

Ja miten voikin olla, että yli sata vuotta sitten kirjoitetut lapsikuvaukset ovat edelleen näin vaikuttavia ja eläviä. Lapset näkee edessään ja heidän mielenliikkeensä tuntee omassa mahanpohjassaan asti. Lapsen vilpittömyys, lapsen usko ja lapsen luonne ovat läsnä jokaisessa novellissa. Pakkala kuvaa sankarinsa sellaisella lämmöllä ja ymmärryksellä, että toivoisi jokaisen vanhemman ja aikuisen katsovan lapsia niin. Että oikeasti näkisi lapsen.

Pakkala on ollut kasvatusnäkemyksessään huimasti aikaansa edellä. Hänen sanomansa on ilman muuta se, että lasten täytyy antaa kasvaa sellaisina kuin he ovat. He tarvitsevat lempeyttä ja rakkautta. Jokainen lapsi on oma yksilönsä ja sellaisenaan arvokas. Ihme ja kumma -novellissa äiti piiskaa lastaan, koska saa jatkuvasti kuulla tuon ajan kasvatusohjeen: Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. (S. 54.) Piiskojen antaminen kuitenkin särkee äidin sydäntä, ja lopulta hän ei enää annakaan piiskaa Vappu-tytölleen. Ja kas - Vappu ei enää unohtele asioita.

Eräs lapsi seikkailee parissakin novellissa, toisessa päähenkilönä, toisessa sivuhenkilönä. Hän on  kerjäläispoika Aappo, joka Poikatyttö-novellissa saa tärkeän roolin tyttöjen leikissä. Hänet palkataan nimittäin nisupalkalla esittämään pappia. Vanha koti -novellissa Aappo on päähenkilönä ja pääsee kasvattipojaksi rikkaaseen perheeseen. Aappon ikävä vanhaan kotiin on kuvattu sydäntäsärkevästi, sillä vaikka hän saa nyt nukkua lumivalkoisten lakanoiden välissä, on kotiväki mielessä: Hänellä oli niin ikävä. Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä. Hyvä Jumala, kuinka hän itki! Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja. Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee? ... (S. 103)

Koska on kyse 1800-luvun lopun novelleista, niistä välittyvät myös tuon ajan elämäntavat ja -arvot. Lapsilla teetetään töitä. He uskovat Jumalaan, muistavat rukouksensa ja pelkäävät Jumalan rangaistuksia. Aikuisia kunnioitetaan ja totellaan, vaikka he voivat olla todella julmia ja ymmärtämättömiä lapsia kohtaan. Syntinen joulupuuro -novellissa eräätkin hienostorouvat lähes riistävät köyhän tytön tekemän nauhan muka vielä köyhemmille avustukseksi. He syöttävät lapsen mieleen sellaisen synnintunnon, että kaunis muisto kuolleesta isästä menee pilalle. Tässä novellissa lapsen suru on kuvattu erityisen kunnioittavasti ja kauniisti.

Mutta entäs ne hienot leikit, joita 1800-luvulla osattiin leikkiä! Poikatyttö-novellin hautajaisleikki on huiman hienosti valmisteltu. Mäenslaskussa ollaan puoli päivää ja sisälle tullaan posket palaen ja vaatteet riekaleina. Ilmassa leijaileva höyhen saattaa viedä katselijansa mielikuvitusmatkalle ties minne. Novelleja lukiessa miettii, onko nykymaailma niin täynnä virikkeitä, että lasten oma mielikuvitus köyhtyy. Lisäksi aikuiset tuntuvat nykyään puuttuvan kaikkiin lasten leikkeihin. Ainakin näin kaupungissa aikuiset seisovat vahtimassa lastensa mäenlaskua, enkä voisi kuvitellakaan päästäväni omia lapsiani ilman valvontaa lapsilauman kanssa metsään marjastamaan.

Ajankuvasta opin pari uutta asiaa. Ensinnäkin jouluisin oli kaupungissa sellainen tapa, että jouluaattona köyhät kävivät keräämässä ja pyytämässä rikkaista taloista "apuja". Jouluavut olivat kuin nykyajan diakoniatyön tai sosiaalihuollon tukitoimet, mutta niitä anottiin suoraan rikkaan talon ovelta. Novellissa Syntinen joulupuuro käy hyvin ilmi, miten joulunvietto saattoi olla näistä avuista riippuvainen. Nykyajan joulun yltäkylläisyys alkoi suorastaan hävettää.

Toinen ajankuvan ilmentymä olivat jumalanmarjat, joita jätettiin Jumalelle uhrikiven päälle marjareissun päätteeksi. Niiden uskottiin tuovan jatkossakin marjaonnea. Tässä tavassa sekoittuvat käytönnöllisesti perinteinen kansanusko ja kristinusko. Samaisesta Jumalanmarjat-novellissa käytettiin mainiota vanhaa sanaa, jota ehkä ahkerat marjastajat käyttävät edelleen: marikko. Vieläkö  sana mahtaa olla käytössä? Toki muutenkin Pakkalan kieli on välillä vanhanmuotoista, mutta sinänsäkin jo nautittavaa.  Ymmärtäminen ei kuitenkaan esimerkiksi näistä häiriinny: sitte, tahi, mennä maata = mennä nukkumaan, kartano = piha.

Pakkalan novellit ovat yksinkertaisesti kirkkaita ja selkeitä. Ylistän Pakkalaa siitä, että lapset, joita ei 1800-luvulla juurikaan huomattu, saati arvostettu persoonallisuuksina, ovat saaneet hänestä tuollaisen puolestapuhujan. Pakkalan novelleista tuli mieleeni Minna Canthin muutamaan lapsinovelli. Pakkala on ilman muuta realisti, mutta hänen lastensa kohtalot ovat kuitenkin jotenkin lempeitä. Canth on lapsikuvauksissaankin astetta julmempi, naturalisti. Hänen lapsikuvauksissaan lasten elämä on lähes toivotonta. Molemmat kirjailijat ovat varmasti tuotannollaan paranteneet lasten oloja, jos eivät muuten, niin ehkä jokunen selkäsauna on jäänyt antamatta. Pakkalan novelleista tulivat mieleeni myös Tsehovin lapsinovellit, joissa on samaa herkkää virettä ja lapsen kunnioitusta.

Klassikkokuukauteni on ollut tähän asti suoranainen menestys. Yhtäkään pettymystä en ole vielä kokenut, vaan päinvastoin, olen aivan häikäistynyt tästäkin kirjasta. Suosittelen Lapsia-teosta aivan kaikille, mutta erityisesti kaikille äideille ja isille ja opettajille!

Arvid Järnefelt: Isänmaa

Arvid Järnefelt: Isänmaa, 1893
Kustantaja: WSOY, 1926
Sivuja: 320
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Arvid Järnefeltin Isänmaa on aatehistoriallinen romaani. Kirja vie lukijansa keskelle 1800-luvun lopun aatteellisia myrskyjä ja suomalaisen yhteiskunnan orastavaa rakennemuutosta. Kuohunta yliopistossa on suorastaan jännittävää seurattavaa, kun käydään kielisotaa fennomaanien ja svekomaanien välillä. Lukija voi siirtää itsensä Helsingin yliopiston luentosalin kiihkeään tunnelmaan, jossa kielikysymyksestä ja isänmaasta pidetään innoittavia puheita kaasulamppujen hohteessa. Näissä kuvauksissa kirja on kuin dokumentti. Aatteelliseksi esikuvaksi (ja kirjassa vilahtavaksi julkkikseksi) nousee J. V. Snellman, jonka merkitys kansallisuusaatteen ja sivistysaatteen hengennostattajana korostuu.

Ennakolta tiesin, että Arvid Järnefelt sai tuotantoonsa ja elämäänsä paljon vaikutteita tolstoilaisuudesta. Tolstoilaisuudessa korostuvat sekä tasa-arvoisuus, lähimmäisenrakkaus että vaatimaton elämäntapa. Arvid Järnefelt otti aatteen omakseen - siirsi ihanteensa omaan elämäänsä. Niinpä hän kulttuurisuvun kasvattina teki jotain radikaalia ja hakeutui maisteriskoulutuksen saatuaan muun muassa suutarinoppiin. Odotin Isänmaan olevan jonkinlainen pamfletti, ehkä julistuksenomainen tutkielma jopa! Mutta kirja osoittautuikin kaunokirjalliseksi romaaniksi, jossa tosin aatteellinen pohdinta on päähenkilön elämän keskipisteenä.

Isänmaan päähenkilö Heikki Vuorela on kotoisin maalta. Eletään aikaa, jolloin maaseudulla vastustetaan koulujen perustamista, koska sivistyksestä ei katsota olevan mitään hyötyä. Kaupungistumisen ja teollistumisen nähdään tuovan vain huonoja elämäntapoja ja turvattomuutta. Käsite "isänmaa" on vasta tulossa tutuksi tavalliselle kansalle ja tuntuu olevan lähinnä herrojen hömpötystä. Koulutetun väen, usein juuri pappien, kautta sivistyksen aate levisi maalaispitäjiin ja kouluja alettiin vähitellen perustaa.

Heikki Vuorela on vanhan talonpoikaissuvun ainut perillinen, joka rovastin painostuksesta lähetetään Helsinkiin kouluun, koska omassa kotipitäjässä ei vielä ole koulua. Näin rovasti juttelee Vuorelan isännälle, Heikin isälle: Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystävien toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartiona. (S. 34-35.)

Niinpä Vuorelan vanha isäntä ikään kuin uhraa poikansa isänmaalle lähettäessään hänet kouluun Helsinkiin. Isänmaa näyttääkin kipeästi sen, kuinka koulutus vie väen mennessään (kuten edelleenkin). Vuorelan isäntä odottaa ja jopa painostaa maisterispoikaansa palaamaan Helsingistä jatkamaan tilan isäntänä. Heikki palaakin, mutta vaikuttamisen halu, halu tehdä jotain suurta isänmaan hyväksi, polttelee häntä, vaikka kodin maanviljelystöissä hän tuntee myös onnea. Tuohon aikaan  nuoret ylioppilaat todellakin uhrasivat itsensä ja työnsä kotimaalle ja kansalle, ja siinä työssä Heikkikin haluaisi olla mukana.

Heikki Vuorelan elämässä näkyy koko kansallisuusaatteen hurja palo, sen väljähtyminen ja sitten taas valaistuminen. Samalla seurataan päähenkilön henkistä kasvua nuorukaisesta vakaaksi aikuiseksi. Heikki Vuorela kokee Helsingin piireissä kuuluvansa alempaan yhteiskuntaluokkaan, sillä vaikka hän on yliopisto-opiskelja, hän on vain tavallista talonpoikaissukua, ei aatelis- tai kulttuurisukujen kasvatti. Hän huomaa kuitenkin, että omilla teoillaan hän saa ihailua osakseen ja hänessä herää todellinen halu tehdä jotain isänmaan hyväksi. Voisi sanoa, että Heikissä tuo palo on aidompaa ja pyyteettömämpää kuin monessa hänen opiskelutoverissaan.

Aatteellinen kypsyminen on kirjan ehdoton pääteema. Heikki Vuorelan opiskelutoverien kautta päästään kurkistamaan 1800-luvun lopun sivistyneistön elämäntapoihin ja aatteiden muuttumiseen. On suorastaan huvittavaa, kuinka päähenkilö moittii 1800-luvun lopun nuorison muuttuneen isänmaan edestä uhrautujista oman edun tavoittelijoiksi. Materian voitto hengestä vaivasi jo tuon ajan keski-ikäistyviä ihmisiä!  Näiltä osin teos onkin varmaan pitkälti realistinen. Kirjassa oli kuitenkin paljon romanttisia piirteitä. Päähenkilön rakkaussuhde oli kuvattu hyvinkin romanttiseksi ylevien tunteiden vellonnaksi. Maanviljelystyöt ja talonpoikaiselämä tuntuivat tarjoavan ainoan todellisen onnen ja tasapainoisen elämän mallin. Lisäksi luonto oli päähenkilölle tärkeä ja myötäili hänen tunteitaan. Toisaalta luontokuvausta voi pitää suomalaisen kirjallisuuden ominaislaatuna, sillä taas kerran, suomalaisessa klassikkoteoksessa luontokuvaus on aisteja hivelevää.

Isänmaa ei ollut kaunokirjallisesti häikäisevä teos, mutta aikakautensa kuvaajana arvokas kokonaisuus. Aatteen palo, ihanteet ja vilpitön ponnistelu isänmaan hyväksi ovat asioita, joita ei nykypäivän itsekkäässä ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa tapaa. Siksikin tätä oli virkistävä lukea.

Arvid Järnefelt on mielenkiintoinen kulttuuripersoona. Järnefeltien perhe on kokonaisuudessaan vaikuttanut paljon suomalaiseen kulttuuriin, joten taidan etsiä käsiini myös Arvid Järnefeltin kirjoittaman Vanhempieni romaanin. Luulenpa, että Järnfeletin tuotanto kokonaisuudessaan olisi mitä mainiointa ajankuvaa, johon vielä palaan. Kirjassa on paitsi ajankuvaa myös jotain ajatonta, joka on lumonnut myös Amman, jonka juuret ovat maalla. Historian ystäville Järnefelt on ehdottomasti tärkeä kirjailija.

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta, 1971, toim. Anja Vemmelvuo
Kustantaja: WSOY, 2007
Kuvittaja: Onni Mansnerus
Graafinen suunnittelu: Keto / Susanna Raunio
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Jarno Pennasen (1906-1969) satukokoelma Kulunut kultaviitta löytyi hyllystä, kun etsin lastenkirjallisuuden klassikkoja luettavaksi klassikkokuukautta varten. Satupäivä mielessäni kokosin satukirjat omaan pinoonsa ja tämä luettiinkin heti Suomen lasten hölmöläissatujen perään. Lukukokemus oli erikoinen, mutta kerrassaan mainio.

En ollut aikaisemmin lukenut Jarno Pennasen tuotantoa, joten otin selvää myös kirjailijasta. Jarno Pennanen oli kulttuurisukua: hän oli näyttelijä Aarne Orjatsalon ja kirjailija Ain'Elisabeth Pennasen poika. Ammatiltaan hän oli paitsi kirjailija myös toimittaja. Hän kuului aikanaan vasemmistointellektuellien kirjailijaryhmä Kiilaan (perustettu vuonna 1936) ja toimitti vasemmistolaista Kirjallisuuslehteä. Hän oli jatkosodan aikana vangittuna mielipiteidensä takia. Pennanen on Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen ohella tunnetuimpia Kiilan runoilijoita, ja hän kirjoitti muun muassa surrealistisia runoja. (Lähteenä Wikipedia ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991.)

Kulunut kultaviitta on julkaistu postuumisti vuonna 1971, ja sen on toimittanut Pennasen vaimo, kirjailija Anja Vemmelvuo. Takakannen mukaan satukokoelma on saanut ylleen klassikon kultaviitan. Minulta tämä klassikko on kuitenkin mennyt täysin ohi, eikä Jarno Pennasen muukaan tuotanto ollut mitenkään tuttua - hyvä, että olin kirjailijan nimen kuullut aiemmin. Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi. Mieluusti lukisin nyt Pennasen runoja tai muistelmateoksen Tervetultua tervemenoa (1970).

Tämän Kuluneen kultaviitan painoksen kuvittaja, Onni Mansnerus, on tuttu Aili Somersalon Mestaritontun seikkailujen kuvittajana. Hänen kuvansa ovat vahvoja ja kauniita. Niissä on ilmeikkyyttä ja värejä, jotka luovat hienosti tunnelmaa. Muutama kuva oli suorastaan pelottava, mutta niin olivat sadutkin: "Lapselle haisee", hiidet huusivat, "sen me veroksi viemme!" ja koppasivat pojan kouraansa. Silloin emäntäinen huusi hädissänsä: "Luu lituska, puu latuska, poikani puun sisällä!" Siinä muuttui poika laudankappaleeksi ja hiidet heittivät sen kehtoon. (S. 53.)

Mietin Kulunutta kultaviittaa lukiessani muutamankin kerran, ovatko hiidet ja noidat jopa liian raakoja, mutta muistin myös suomalaiset kansansadut, joista itse pidin tosi paljon jo alle kouluikäisenä - koska ne olivat niin jännittäviä ja pelottavia. Jälkikasvuni ei selvästikään ole herkkää sorttia, mutta toisaalta lapset ovat vakaasti kainalossa, kun satuja luetaan. Ehkä pelkojen kohtaamista pitää harjoitella juuri näin. (Opuscolossa on hieno raportti Satupäivän Satu ja sinä -paneelikeskustelutilaisuudesta, jossa oli pohdittu myös satujen pelottavuutta.)

Kuluneessa kultaviitassa on 12 satua. Muutamat niistä olivat hyvin lyhyitä, vain parin sivun mittaisia, mutta suurin osa oli melko pitkiäkin ihmesatuja. Niissä oli paljon taikuutta ja satujen lennokkuutta. Kansansatujen vaikutus oli ilmeinen. Esimerkiksi Mansikkamorsian toi mieleen kansansadun Hiiri morsiamena.

Aluksi minua häiritsi satuihin jätetty puhekielisyys. He-pronominin tilalla oli joissain saduissa ne ja useampi virke alkoi sanalla no. Vapaaseen sadunkerrontaan tietysti kuuluu puhekieli, mutta kirjoitettu satu vaatii mielestäni kirjakielisen muodon. (Ehkä olen vain turhan tarkka.) Ja vaikka sadussa voi periaatteessa tapahtua mitä vaan, niin eräässäkin sadussa kultakalat lensivät taivaalla vähän liiankin helposti ja muutenkin ihmeitä oli paikoin jopa liikaa yhden sadun tarpeiksi. Jokunen satu oli myös turhan taiteellinen ja sai lapselta kommentin: "Outo." Ehkä nämä outoudet olivat sitä surrealismia, jota Pennanen kokeili runoissaankin. Kauniita kuvia niistä kuitenkin syntyy: Merikaisla lensi, lensi koko päivän virran vartta ylöspäin. Illan tullen juuri ennen auringonlaskua se näki Lootuskukan ja Lootuskukka näki sen. Ja Lootuskuka lauloi ja kutsui sitä luokseen, ja Merikaisla nosti perhossiipensä kokoon kuin lipun ja syöksyi Lootuskukan syliin. Mutta juuri sinä hetkenä sen oli määrä kuolla. (S.17.)

Loppua kohti meitä lukijoita ei sitten häirinnytkään enää mikään. Totuimme tyyliin ja vain nautiskelimme. Esimerkiksi suosikkisatuni Emäntäinen epäkelpo on hieno, pelottava ja kansanperinteinen satu. Nimisatu Kulunut kultaviitta puolestaan on allegoria taiteilijakutsumuksesta ja taiteilijasuvun ilmaisun pakosta. Kultaviitta, joka antaa haltijalleen taianomaisen kyvyn muuttua näyttämöllä miksi vain, pitää kiinnittää piikillä, joka tuo kantajalleen suurta tuskaa. Viitta kuluu käytössä, mutta on ainut asia, jonka näyttelijätär jättää perinnökseen. Kauniimpaa kuvausta taiteen pakottavasta voimasta en ole aikoihin lukenut.

Kiitän ystävääni tästä satuaarteesta! Innostuin taidesaduista niin, että nyt iltasatuna on Topeliusta. Andersenin satujakin löytyy omasta hyllystä, mutta mitä muita satuilijoita kannattaisi etsiä luettavaksi?

Sininen keskitie -blogissa oli Satupäivän kunniaksi satuhaaste, ja siellä voi käydä kurkkaamassa, mitä kaikkea ihmiset Satupäivänä lukivatkaan.

Suomen lasten hölmöläissadut

Suomen lasten hölmöläissadut, toimittanut Pirkko-Liisa Surojegin, 2000
Kuvittaja: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustantaja: Otava, 2001
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tänään, 18.10., vietetään valtakunnallista Satupäivää, jolloin on tarkoitus kannustaa ihmisiä lukemaan satuja yhdessä lasten kanssa. Satupäivänä muistutetaan, kuinka tärkeitä sadut ovat lasten kielen ja mielikuvituksen kehittymiselle. Saduista on siis suoranaista hyötyä, mutta mielestäni niistä on ennen kaikkea iloa. Kun lapselle luetaan, hän on siinä ihan vieressä, sylissä tai kainalossa, ja saa keskittyä aikuisen kanssa edes hetken yhteiseen tekemiseen ja läheisyyteen.

Omasta lapsuudestani muistan erityisen hyvin Suomen kansan satukirjan, jota äitini luki pikkusiskolleni ja minulle ääneen. Se oli melkein liiankin jännittävä kirja täynnä pitkiä novellisatuja, joukossa sekä ihmesatuja että hurjia pirusatuja. Tunnustan, että en ole tuota itselleni rakkainta satukirjaa vielä lukenut omille lapsilleni, sillä viisivuotias poikani saisi siitä liikaakin aineksia mielikuvituksensa lentoon. Mutta itse koin lapsena huikaisevan onnentunteen, kun eräänä päivänä osasinkin lukea rakasta satukirjaa itse. Oivallus lukutaidosta liittyy minulla nimenomaan satukirjaan. Vieläkin tunnen jännityksen kutinaa tarttuessani mihin tahansa satukirjaan - sadussahan voi tapahtua mitä vaan. Voi vaikka oppia lukemaan!

Koska blogissani on meneillään kotimaisten klassikkojen kuukausi, ja kun Satupäivä osuu myös lokakuulle, on ollut luontevaa lukea kotimaisia satuja. Etsin lasten kirjahyllystä kotimaiset satukirjat pinoon, ja sieltähän löytyi aarteita, joita en edes muistanut, saati tuntenutkaan entuudestaan. Mutta niistä kuulette ensi kerralla... (Niin, Piilomaan pikku aasi piti alun perin säästää tähän klassikkokuukauteen, mutte eskarilaisen pyynnöstä se luettiinkin jo syyskuussa.) Satuja riittää nyt blogattavaksi enemmänkin, mutta syyslomapaikkamme nettiyhteys on onneton, joten Satupäivän viettäminen jatkuu vielä ensi viikolla. Aloitimme kuitenkin lokakuun perinteisillä hölmöläissaduilla, joita olemme joskus lukeneet aiemminkin, emme tosin koko kirjaa yhteen menoon.

Suomen lasten hölmöläissadut on Pirkko-Liisa Surojeginin toimittama ja kuvittama kokoelma perinteisiä hölmöläissatuja. Satukokoelman voisi nimetä kansansatuklassikoksi, joten se istuu tähän klassikkokuukauteenkin vallan mainiosti. Surojegin kertoo esipuuheessaan, että hämmästyi kokoelmaa toimittaessaan sitä, että vaikka hölmöläissatuja on koottu aiemminkin yhtenäisiksi kirjoiksi (jotain kokoelmaa muistan lapsena lukeneeni), niin värikuvitusta ei ollut missään. No, nyt on värikuviakin  - ja upeita kuvia onkin!

Paitsi lukemisen riemua, tässä kirjassa on myös katselemisen riemua. Surojeginin piirtämät hölmöläisakat ja -ukot on niin elävästi kuvattu, että he voisivat pompata kirjan sivuilta kävelemään ja touhuamaan. Jokainen yksityiskohta on mietitty, työt on kuvattu tarkasti (miten niitä rukiinjyviäkin nypitään yksitellen irti tähkästä) ja eläimilläkin on kasvoillaan pieni hölmöläisyys. Ja huomaatteko tästä kuvasta, kuinka akkojen leukaluut käyvät koko ajan, vaikka matka ei kyllä etene...

 

Pari hölmöläissatua on käynyt meille erityisen rakkaiksi viime vuonna ilmestyneeltä Lasten aarteita - kokoelmalevyltä, joka on kuunneltu lähes puhki (tai ainakin naarmuille). Se on tupla-cd, jonka toinen levy on kokoelma karismaattisten miesnäyttelijöiden lukemia satuja, ja levyn hölmöläissadut ovat tästä kirjasta. Eero Ahon lukema Akat kalassa on suosikkisatumme. Niinpä kun nyt luin satuja lapsilleni, äänenpainoni saivat vaikutteita laadukkaasta äänitteestä, ja eskarilaispoikani "luki" kalastussadun kanssani yhteen ääneen: "Katsokaa nyt tarkasti", kehotti merranlaskija, "mihin minä pudotin ensimmäisen merran." "Kyllä me sen löydämme, kun vuolemme merkin tähän veneen laitaan pudotuspaikan kohdalle", tiesi yksi akoista. Kyllä piti kikattaa paitsi sadulle, joka on nimenomaan älyttömän hauska, myös hienoille äänenpainoillemme. (Kiitokset Eero Aholle!)

Mutta kyllä kiittelen Pirkko-Liisa Surojeginiakin, joka on sitonut hölmöläissadut yhtenäiseksi kokoelmaksi, jossa seurataan talonrakkennus aivan puiden kaatamisesta valmiiksi rakennukseksi  (ja sen romahtamiseen) saakka. Ruuanhankintakin seurataan rukiin viljelystä aivan hiekkaikseksi puuroksi asti. Hölmöläisten arjen sujuminen, tai pikemminkin arjen monimutkaisuus, on hauskaa seurattavaa. Omasta lapsuudestani en muista, että hölmöläiset olisi kuvattu näin lempeiksi ja optimistisiksi hahmoiksi, kuin Surojegin on heidät kuvannut. Lähes jokaisen sadun lopuksi hölmöläiset toteavat, että hyvin kävi, vaikka kaikki meni pieleen. Esimerkiksi Valoa pirttiin -sadussahan hölmöläisten talo lopulta romahtaa. Romahtaneen talon raunioillakin hölmöläiset toteavat, että onhan nyt valoa riittämiin. Tai kun akat hukkaavat mertansa järven pohjaan, he toteavat, että pohjassahan mertojen paikka onkin, rannalla ne keräisivät vain hiiriä.

Hölmöläisten ajatuksenjuoksukin on kuvattu herkullisesti: Miesten kalastusreissulla päätetään, ettei verkkoja kannata järveen laskea, koska eihän kukaan voi taata, että niihin sielläkään saalista tulisi. Yhtä hyvin saattaa kala hypätä verkkoon, vaikka verkot olisivat rannallakin. Tai kun hölmöläisukko saa kotimatkallaan vauhtia mäestä, hän päättää laskea mäen kahteen kertaan, jotta matka sujuisi vielä nopeammin.

Hölmöläissatuja lukiessani muistelin Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoja, jotka ovat tehneet vanhanajan elämän lapsille tutuksi. Perinteiset työkalut ja perinteiset maatyöt kertautuivat hölmöläistenkin touhuissa. Jouduin selittämään ainoastaan voin kirnuamisen periaatteita lapsille, sillä muuten kaikki maanviljelyn niksit olivatkin tuttuja. Hölmöläiset ovat hölmöläisiä aina vaan. Näitä oli ilo lukea nykylapsille, ja nyt voi sitten katsella ympärilleen, näkyykö niitä hölmöläisten sukulaisia lähimailla. Kuinkahan moneen tilanteeseen pätee edelleen hölmöläisakan huokaus: "Minäkin yritän ajatella, vaikka se oudokseltaan onkin vaikeaa. On paljon helpompi puhua kuin ajatella."

Satupäivää viettävät ainakin Opuscolo, Oksan hyllyltä ja Kirjasähkökäyrä. Mai oli lukenut tämän satukokoelman jo aiemmin tällä viikolla samanlaisissa tunnelmissa kuin minäkin.

Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aapeli: Pikku Pietarin piha, 1958
Kustantaja: WSOY, 16. painos, 1998
Kansi: Hannu Taina
Sivuja: 156
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pietari makasi pukkisängyssä mutta ei nukkunut vielä. Hän mietti kumman lukisi, Isä meidän vai Herran siunauksen. Jompikumpi oli luettava, Jumala Taivaassa oli niitä miehiä, joita ei juksata. (S. 63.)

Aapelin, alias Simo Puupposen, Pikku Pietarin piha on vastustamaton kirja. Päähenkilönä siinä on tietysti Pietari, noin kahdeksanvuotias poika, joka kirjan alussa on juuri menettänyt äitinsä. Pietarin vilpitön suhtautuminen elämään on kuvattu herkästi ja kirjailija on tavoittanut jotain aitoa pienen pojan surusta ja iloistakin.

Pikku Pietarin koti on puutalokorttelissa, jossa jokaisella asukkaalla on omat ilonsa ja murheensa ja naapureista saatetaan tietää enemmän kuin omasta elämästä. Naapurustossa asuu paljon pienyrittäjiä, on valokuvaaja, kellomestari, kangaskauppias, parturi, peltiseppä sekä tietysti talonmies. Pietarin isä on vanhan tavaran torikauppias ja asuu piharakennuksen asunnossa, vaatimattomammassa asunnossa kuin muut. Suru tuntuu aluksi lamauttavan sekä isän että pojan.

Pihan asukkaat kuitenkin yrittävät helpottaa elämää. Pietari on selvästi asukkaiden erityissuosiossa, sillä kaikki yrittävät jonkin sanattoman sopimuksen mukaan keksiä hänelle puuhaa ja viettää aikaansa hänen kanssaan. Yhteisö kantaa vastuunsa yksilöistään muutenkin, kaikista pidetään huolta: Johtaja Palkeinen ei maksanut asunnostaan vuokraa. Kaupungissa oli sellainem tapa, ettei hulluilta otettu vuokraa, asettuivatpa he asumaan miltei minne hyvänsä. Tämä ei johtunut mistään sopimuksesta, vaan käytännön saneli lausumaton yleinen mielipide. Jos joku olisi vaatinut hullulta vuokraa, häntä itseään olisi pidetty hulluna tai ainakin olisi sanottu hänen olevan hulluksi tulemaisillaan. (s. 53.)

Tuntuu, että lähes enkelinä paikalle lehahtaa myös Karoliina, isän uusi naisystävä tai Jormalaisen uusi rouvapuoli, kuten pihassa puhutaan. Karoliina onkin varsin topakka ja selväjärkinen ihminen, joka ulkopuolisena osaa järjestellä pihapiirin pinttyneitä kuvioita uuteen malliin: Karoliina oli hyvä ihminen. Jo tullessaan hän oli sanonut olevansa hyvä ihminen eikä hän ollut syönyt sanaansa. (S. 119.) Pienillä yksityiskohdilla Aapeli on kuvannut Karoliinan eläväksi persoonaksi, jonka lukija pystyy kuvittelemaan mielessään.

Aapeli on hienovireinen ja taitava kertoja. Hänen henkilökuvauksensa on vertaansa vailla. Pienen pojan näkökulmasta tarkasteltu elämä kertoo paljon yhteisön arvoista. Pihapiirin maailmanjärjestys on turvallinen ja selvä: Jos kellomestari aikoi päästä taivaaseen, hänen oli paras lopettaa väkijuomien juominen, tultava varattomaksi ja pyydettävä anteeksi niiltä, jotka olivat parempia ihmisiä kuin hän, tiesi Pietari (s. 66).

Luin lasten kanssa viime kesänä Aapelin Vinski-kirjat läpi, ja niissä oli tavoitettu sama, aito pienen pojan maailma. Hömpstadin asukkaat oli myös kuvattu yhtä terävästi kuin Pikku Pietarin pihan henkilöt. Aapelin huumori on lämmintä ja hyväksyvää, hiljaisesti hyrisevää. Hänen kirjojaan voi suositella täydestä sydämestään ihan kaikille, mutta erityisesti niiden lukeminen tekisi hyvää kyynisille ja kiireisille nykyihmisille. Jotain syvää inhimillisyyttä niissä on.


Aapelin Pikku Pietarin piha on ensimmäinen kirja TBR-listaltani, ja aloitin sillä vihdoin Projekti 12:n. Ja miten hyvällä kirjalla aloitinkaan!

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu, 1956
Kustantaja: WSOY, 18. painos, 1994
Kuvittaja: Maija Karma
Päällyksen kuvat: Maija Karma
Sivuja: 47
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Herra Pii Poo, Ville ja Valle, Ruusa ja Muusa, Tunteellinen siili, Haitula, Kattila ja perunat, Jaakko Vaakko Vesirotta... Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu sisältää ne kaikki. Lasten runoklassikot saa kaikki samassa paketissa, kun avaa tämän teoksen kannet. Mutta lukijaa pitää varoittaa. Jos muistaa lapsuudestaan näistä runoista vain säkeitä sieltä täältä, voi vähän pettyä. Runoissa on nimittäin anarkiaa, joka voi jopa ärsyttää. Mitään perinteistä suljettua muotoa näissä runoissa ei ole, ei kielellisesti eikä sisällöllisestikään.

Kirsi Kunnas on suomalaisen lastenrunouden nonsense-taituri. Nonsense-runouden voisi kai suomentaa hölynpölyrunoudeksi ja Kunnas viljelee sitä riemukkaasti. Oikeastaan mistään Tiitiäisen satupuun runosta ei voi varmuudella tietää, mistä on kyse. Runon otsikko saattaa vaikuttaa jotensakin järkevältä - tosin ei aina sekään - mutta sitten runo ampaiseekin aivan kummalliseen höpötykseen. Ainoana punaisena lankana saattaa riippua loppusointu tai toisto, joista pidetään kiinni, jotta runo pysyy runona:


HIPELI

Hipeli hii hihittää
       ja hyppää hyppynarua.
Sammakko saa irvistää
       ja hypätä ilman narua. - - ;

KISSANTASSU

Kerran kissalta jäi tassu,
unohtui jonnekin - en tiedä minne.
Sen löysi jostakin Lissun Lassu
ja jätti kasvamaan sen sinne.

Toisaalta taas Kunnas rikkoo perinteistä riimirunoutta  modernismin hengessä. Juuri, kun lukija tai kuuntelija on päässyt mukavaan riimin rytmiin, odotus rikotaan ja loppusointu osoittautuu tarpeettomaksi:

Kerran pikku peikko peikkuluinen

lönkkäkinttu, vääräsääri

sykkyrälle hännän kääri,

puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,

asetteli tarkkaan kielen

aivan keskelle suuta.

Nyt kun luimme Tiitiäisen satupuun pienen tauon jälkeen, hämmästyin itse sitä, kuinka paljon modernissa kokoelmassa on vielä maalaiselämään sidottuja runoja. Esimerkiksi Pitkät on illat -runossa lapsi keinuu kehdossa, Kelvoton Riika on laiska lehmipiika ja runossa Heikki ja minä pidetään seuraa pollelle, Pikku paimen Laritsa hoitaa pientä karitsaa ja Kirjava lehma ja kirjava kissa -runossa lypsetään lehmää perinteisesti. Runot ovat todellakin vuodelta 1956, joten voisi sanoa, että Kunnas toi modernismin keskelle maaseutua.

Nykykaupunkilaislapset pysyvät kuitenkin hyvin menossa mukana. Lasteni suosikkirunoja ovat Ville ja Valle (jonka nykylapset tuntevat Frööbelin palikoiden laulamana versiona), Muusa ja Ruusa, Tunteellinen siili, Kattila ja perunat ja tietysti Herra Pii Poo. Nissä kaikissa on selkeitä riimejä ja jonkinlaiset yhtenäiset tarinat. Uusintaluentaa vaaditaan aina Kattila ja perunat -runosta, jossa on hirvittävä hoppu, ja Herra Pii Poo -runosta, joka on jännittävä. Mutta ei hölynpölyn kuunteleminenkaan lapsia häiritse. Saati loppusointujen puuttuminen. Kokoelmassa on juuri sopivasti valmiita tarinoita, joitten välissä on mukava hullutella. Runojen seuraamista helpottavat myös toistuvat hahmot, kuten Haitula, Pikku peikko peikkuluinen, siili, sammakko, lehmä ja kissa.

Tiitiäsen satupuu on kokonaisuus vailla vertaa. Maija Karman kuvitus ja kirjan mainio koko tekevät tästä täydellisen helmen. Kunnaksen runojen rytmit ja yllättävät hahmot, sadun taika ja höpötyksen riemu ovat jokainen paikallaan. Omia suosikkejani ovat lasten nukutusrunot - voisi kai sanoa tuuturunot - joissa on ikiaikaista turvallisuutta, lapsen unen houkuttelemisen ja unen varjelemisen rauhaa.
- -
Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet!


Tiitiäisen satupuuta luetaan aina vaan. Uusia arvioita on ainakin Annan Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogissa ja Sonjan lukuhetkissä.

Joel Lehtonen: Putkinotko

Joel Lehtonen: Putkinotko, 1920
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 546
Mistä sain kirjan: oma ostos



Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri. (S. 5-6.)

Joel Lehtosen Putkinotko vei minut mennessään jo ensi sivuilta. Kun päätin viettää lokakuussa kotimaisten klassikoiden teemakuukautta, olin odottanut juuri jotain tällaista: suomalaista luontokuvausta, joka piirtää maiseman eteeni ja saa korven huokailemaan. Ja Putkinotkossa Saimaan pohjoisrannat ovat heti osa tarinaa - on metsää, on polkuja, jylhiä rantoja, järvi ja lampia, suota...

Seuraavaksi kertoja lähestyy Putkinotkoa, kuvailee sen kauneutta, sen rannat ja rakennukset maisemassa. Sitten pysähdytään heinäkuun viimeisten päivien aamuun ja Putkinotkon mökin pihasta alkaa kuulua pienen vuonan mäkätystä. Kohta pihaan astuu Putkinotkon emäntä, Rosina Käkriäinen, ja alkaa päivän loputtomat työnsä.

Lähikuva mökistä ja sen väestä ei sitten enää olekaan kovin kaunis. Kun lukijalle käy ilmi, kuinka valtava perhe nukkuu mökin saunassa ja miksi, on asetelma selvä: nyt ollaan keskellä todellisen, köyhän kansan kuvausta. Ei ole tarkoituskaan kaunistella mitään, mutta eipä liioin jäädä mitään kauhistelemaankaan. Lukijan on hypättävä aurinkoiseen kesäpäivään mukaan. Ja siellä sitä lennetään Rosinan mukana hoitamaan lampaita ja lypsämään lehmiä, lasten mukana pyörähtelemään pihamaalla, laulamaan ja leikkimään, Juutaksen kanssa venyttelemään ja lataamaan piippua.

Niin, se Putkinotkon isäntä, Juutas Käkriäinen: Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa. (S. 34.); Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. (S. 60.) Tupakkamällit ja ainainen piipun tupruttelu, partaa pitkin valuva ruskea tupakkavesi, resuiset vaatteet, örähtely, mörötys, isottelu... Ei mikään uljas luonne, saati uljas näky.

Kukapa sen mökin pystyssä pitäisi, ellei Rosina Käkriäinen, tuliluontoinen, ahkera ja sisukas vaimo! Hän komentelee lapsiaan, kiljuu töihin ja sitten: Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. (S. 487.) Samaa rakkautta hänellä on jakaa kaikille lapsilleen ja sydän huolta täynnä vanhempien lasten puolesta. Rosinan äitiys on kuvattu riipaisevasti.

Eihän lastenkaan elämä ole pelkkää laulua ja leikkiä, vaan isommilla on jo omia murheitaankin. On aivan hämmästyttävää, kuinka elävästi Lehtonen saa kymmenen lapsen luonteenpiirteet esiin. Lasten ajatukset ja seikkailut ja murheet ovat sydäntäsärkeviä. Pieni Jopikin, joka on niin odottanut kaupunkimatkaansa ja millainen siitä tuleekaan... Ja Rosina huomaa kaiken, on huolissaan lapsistaan, perheen elannosta, koko perheen kohtalosta. Osaansa vain on sopeuduttava, elettävä. Juutaksestakin on huoli, kuitenkin: Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä (s. 322).

Putkinotko on yhdistetty kahdesta Putkinotkoon sijoittuvasta romaanista: Putkinotkon metsäläisistä (1919) ja Putkinotkon herrastelijoista (1920). Niinpä kirjan puolivälissä paikalle saapuu kirjakauppias, Aapeli Muttinen neitinsä kanssa. Ne herrastelijat siis. Herrasväen rakkaussuhde on kutkuttavasti kuvailtu, ja lukija seuraa sitä hymy huulillaan - varsinkin kun se vertautuu Käkriäisten avioliiton arkeen.

Aapeli Muttinen on kyllästynyt kaupunkiin ja omaisuuden kerämiseen - hänen paratiisinsa on Putkinotko. Siellä hän nautiskelee luonnosta ja kiireettömästä (1900-luvun alussa!) elämästä. Samaan aikaan talonväki yrittää tehdä heinää ja keksiä, millä saisi elantonsa irti "paratiisisissa". Herrasväen ja Käkriäisten maailmojen kohtaamisessa kuvastuu kansan kahtijako ja köyhien ikuinen viha ja epäluulo parempiosaisia kohtaan. Muttinen yrittää ymmärtää ja kasvattaakin Käkriäisiä, mutta kaikki yritykset valuvat hukkaan. Kirjassa ei varsinaista juonen taitekohtaa ole, mutta sellaiseksi jää ehkä Muttisen viimeinen ja liian myöhään tuleva yritys pelastaa Käkriäiset kohtaloltaan, joka kuitenkin samaisena päivänä ajatutuu askeleen lähemmäksi perikatoa. Kirjan epilogit kuitenkin pääsivät yllättämään ainakin minut.

Teos on Lehtosen yritys ymmärtää, miten kansalaissota oli mahdollinen. Mutta se on ilman muuta myös Lehtosen suuri rakkaudenosoitus Suomen kansaa kohtaan - onhan Aapeli Muttinen Lehtosen alter ego ja Käkriäisten perheelläkin esikuvansa oikeassa elämässä.

Putkinotko on yhden päivän romaani, eli siinä seurataan elämää Putkinotkossa aamusta iltaan. Yli 500-sivuinen romaani täyttyy helposti päivän tapahtumista. Kaikkitietävä kertoja seuraa vuorollaan eri henkilöiden kintereillä ja asettuu sitten kertomaan muutaman henkilön ajatuksia. Pääosan saavat Rosina ja Juutas sekä Aapeli Muttinen, mutta osansa saavat myös Rosinan äiti sekä lapsista Ananias, Jopi ja Saara. Ja millaisia luonteita he ovatkaan! Lehtonen on mestarillinen henkilökuvaaja!

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa ja on siksi hyvin (elo)kuvallinen. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, ja kerronnan tahti on luontevaa. Tunnelmat ovat väkeviä! Välillä lukijaakin ahdistaa, kun kaunis heinäntekopäivä tuntuu kuluvan hukkaan, koska sinne pellolle ei päästä millään. Sitten jo kuukahdetaan ruuan jälkeen nurmelle päivälevolle koko talonväki. Vanhanajan elämän rytmi ja työtavat tempaavat mukaansa, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka luontoakin pysähdytään välillä kuvailemaan. Kertojanääni on savolainen, vaikka savolaismurretta ei vuoropuhelussakaan käytetä. Sanasto on kuitenkin savolaista, kerronnan rytmi rönsyilevää ja värikästä, aitoa.

Luin Putkinotkoa nautiskellen. Teos asettui suomalaisen realistisen kansankuvauksen perustalle omalle paikalleen. Sen minkä Kianto teki Kainuun kansalle ja Sillanpää hämäläisille, tekee Lehtonen savolaisille: kertoo köyhän kansan tarinaa. Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostan lipun salkoon myös Putkinotkon kunniaksi. Kirjasta tuli tähän mennessä vuoden paras lukukokemus. Putkinotko asettui sydämeeni.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivää!

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

TTT - kotimaiset klassikot

Top Ten Tuesday -listani on tänään kooste kotimaisista klassikkokirjoista, jotka ovat merkinneet minulle erityisen paljon. Vastaavat listat kokosivat viime keväänä myös Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana ja Opuscolon Valkoinen kirahvi, joilta sain tämän idean. Nyt kun vietän klassikkolokakuuta, on aika muistella vanhoja suosikkejaan.

Listani on yllätyksetön, mutta rakas. Huomasin keväällä tätä aloitellessani, että olisi varmaan aika vähän tuuletella tätä - olenhan lukenut suurimman osan näistä kirjoista jo opiskeluaikoinani, siis 20 vuotta sitten tai jo aiemminkin. Siksikin on mukava viettää teemakuukautta kotimaisten, lukemattomien klassikoiden parissa.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962)

Täällä Pohjantähden alla -romaanin luin nuorena opiskelijana Tampereella. Väinö Linna kertoo Suomen historian kaunokirjallisessa muodossa niin, että sydänjuuria myöten riipaisi. Parikymppisen elämä meni moneksi päiväksi sekaisin, ja toista osaa lukiessani itkin niin, että sielu oli kääntyä nurin ja minun piti pitää taukoja ennen kuin pystyin jatkamaan. En ole pystynyt tarttumaan kirjaan enää sen jälkeen. Kirja on yksinkertaisesti minulle liian vaikuttava, ehkä paras ikinä, ja elokuvaversioidenkin katsominen tekee suorastaan kipeää.

2. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

Luin Sudenmorsiamen lukiolaisena. Poimin kirjan joltain suosituslistalta vapaavalintaiseksi luettavaksi. Kirja kolahti ihmeellisesti. Siinä oli taikuutta, intohimoa ja erikoinen kieli. Sittemmin tein Sudenmorsiamesta graduni ja olen lukenut Aino Kallaksen tuotannon lähes läpikotaisin. Hyllystä löytyvät päiväkirjat, runot ja matkakirjat. Aino Kallaksen elämäkin oli ihmeellinen.

3. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Luin Seitsemän veljestä ensimmäisen kerran 9. luokalla, koska oli pakko. Pidin siitä jo silloin, koska se oli mielestäni hauska. Olen lukenut kirjan pari kertaa myöhemminkin: toisella kerralla lumouduin kielestä (Valeleppas kurja veli sydämmesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa kiemurrellen hiljaa.) ja kolmannella lukukerralla taas kertailin juonta. Klassikko on ollut joka kerta erilainen. Rakastin myös Tampereen Työväen teatterin näytelmää viitisen vuotta sitten. Aku Hirvniemi esitti punkkari-Eeroa!

4. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (1984)

Häräntappoase oli lukion pakollinen luettava. Kirja oli silloin tuore tapaus, ja äidinkielenopettajani hyvin ajantasalla. Hän ei myöskään ollut moksiskaan kauhistelusta, jota kirja vieläkin saa osakseen: "Sehän on kirjoitettu puhekielellä!" Teos taitaa olla ensimmäinen suomalainen täysin puhekielinen kirja. Kirjan tunnelma on aito ja kertomisen ilo häikäisevää. Tapahtumat sijoittuvat lähelle kotiseutuani ja murrekin on tuttua. Olen lukenut tämän useita kertoja uudestaan ja vieläkin kirja tuntuu tuoreelta ja nuoruus niin todelta. Tästäkin näin Pyynikin kesäteatterissa hienon esityksen muutama vuosi sitten.

5. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)

Sinuhe egyptiläinen salpasi nuoren tytön hengen lukioikäisenä. Kirjoitin kirjasta varmaan parhaan kouluaineeni ikinä. Ihmisten puheet olivat kauan aikaa vain kärpäsen surinaa korvissani. Toisella lukukerralla lukunautintoni ei ollut yhtä häikäisevä - mutta mikä elämäntarina!

6. Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885)

Työmiehen vaimo oli opiskeluaikani tärkeä kirja, koska sitä lukiessani todella oivalsin, kuinka vähän aikaa naisilla on ollut laillinen tasa-arvo Suomessa ja että se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Eläköön Minna Canth, joka tämän näytelmän myötä vaikutti siihen, että naisten oikeudet koulutukseen ja omaisuuteen paranivat Suomessa!

7. Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä (1929)

Aijai. Nykyaikaa etsimässä on myös opiskeluaikojen löytö, jonka olen lukenut pari kertaa. Teos  on esseekokoelma 1920-luvun kulttuuri-ilmiöistä. Mikä into ja palo! Nykyajan sininen kukka ja ikkunat auki Eurooppaan! Tulenkantajien keskeiset innoituksen lähteet ovat tässä kirjassa.

8. Maria Jotuni: Kun on tunteet (1907)

Maria Jotunin lyhyet novellit kertovat kaiken rakkaudesta ja rakkaussuhteista. Jotunilla on taito kertoa asioita rivien välissä tai pelkällä dialogilla. Yhtä hyvin tässä voisi olla Jotunin novellikokoelma Rakkautta tai vaikka näytelmä Tohvelisankarin rouva. Onkohan mikään muuttunut auringon alla?

9. Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Punainen viiva oli lukion pakkoluettavien joukossa. Kirja oli vaikuttava ja tyrmistyttävä yhtä aikaa. Tästäkin meni nuoren tytön pää sekaisin moneksi päiväksi. Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit ja köyhän korven kansan suuret toiveet ovat sydäntäsärkevää luettavaa. Punaisen viivan vetämisen pitäisi poistaa köyhyys myös Korpiloukosta, mutta Kainuun luonto on armoton. Edelleen muistan kirjan vaikuttavimman lauseen: Hän makasi hievahtamatta pälvellä ja hänen kaulansa poikki valui veri - punaisena viivana.


10.  F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (1934)

F. E. Sillanpäätä luin opiskeluaikoina. Ihmiset suviyössä jäi mieleen hämäläisen kesäyön tunnelmista, joita riitti syntymästä kuolemaan - koko elämä siis. Jossain muistini perukoilla häilyy kirjan pohjalta tehty mustavalkoinen elokuva, jossa oli kohtalokasta tunnelmaa.

Listalta pomppasi viime metreillä Juhani Aho, tuottelias kirjailija, jonka teksti on nautittavaa luettavaa edelleen. Hänenkin kohdallaan on vaikeus valita vaikuttavin kirja, sillä Ahon tuotanto on läpeensä laadukasta. Rautatie on leppoisaa, savolaista kansankuvausta, mutta valintana voisi yhtä hyvin olla Juha, Papin tytär tai Papin rouva. Luin muutama vuosi sitten Ahon teoksen Yksin, ja sekin oli oikein hyvä.

Tästä jäi myös puuttumaan Veikko Huovinen, jonka novelleista Jutta Grahnin mies saa minut jo pelkkänä ajatuksena nauramaan ääneen. Huovisen huumori osuu ja uppoaa. Listasta puuttuvat lisäksi runoilijat, joista voisi laatia oman Top10-listansa.

Listasta voi kuitenkin päätellä, että vaikuttavimmiksi kirjoiksi nousevat ne, jotka ihminen lukee nuorena. (Tosin Joel Lehtosen Putkinotko on parasta aikaa kiilaamassa tähän Top10-joukkoon, mutta on edelleen kesken.) Ei ole siis yhdentekevää, mitä kirjoja opettajat luettavat koululaisilla. Voisin myös väittää, että suomalainen identiteettini ja ajatusmaailmani ovat saaneet paljon vaikutteita - ehkäpä liikaakin - näistä kirjoista. Kaikki nämä kirjat olen myös haalinut kirjahyllyyni, ja toivon, että omat lapseni näihin aikanaan tarttuvat.

Edelleen minua kiinnostavat kovasti sekä Jaanan että Valkoisen kirahvin listaamat Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Maria Jotunin Huojuva talo, jotka molemmat löytyisivät omasta hyllystäni. Lainasin jo kirjastosta Teuvo Pakkalan Vaaralla-teoksen, koska eräs työkaverini suositteli sitä klassikkokuukauden kirjaksi. Mukaan tarttui myös sen jatko-osa, Elsa, joka puolestaan löytyi Valkoisen kirahvin suosikkilistalta. Toivottavasti pääsen näihin vielä käsiksi tässä kuussa!

Mitkä klassikot ovat tehneet teihin lähtemättömän vaikutuksen? Olisiko jokin klassikko, joka minun olisi nyt ehdottomasti luettava?