Gösta Ågren: Tääl

Gösta Ågren: Tääl, 1989
Alkuteos: Jär, 1988
Suomentaja: Caj Westerberg
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 74
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Göstä Ågrenin runokokoelma Tääl voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 (tosin kannen alareunan teksti väittää sen voittaneen palkinnon vuonna 1989, mutta teoksen suomennos on vuodelta 1989 ja palkinto on saatu jo vuonna 1988). Tuolloin siis runoteoskin saattoi voittaa Suomen arvostetuimman kirjapalkinnon - sääntö muuttui vuonna 1993, mistä lähtien palkinnon on voinut voittaa vain romaani. Tääl kuuluu runovoittajiin samoin kuin Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1986.

Tääl on ensimmäinen osa samannimisestä runotrilogiasta. Sen aiheena ovat muistot lapsuudesta ja kasvamisesta, havainnot ajasta, ihmisistä  ja kirjoittamisesta. Sen suurimpana teemana on elämän merkityksen etsiminen, tai ehkä se pikemminkin kysyy, onko elämällä merkitystä? Mihin kaikki elämä lopulta katoaa?:
Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain 
elämänsä. - - (S. 31.)

Ågren on paradoksien mestari. Hänen runojensa lukeminen on vähän kuin kulkisi heikoilla jäillä. Juuri kun on saamassa ajatuksesta kiinni, runoilija heittääkin sen päinvastaiseksi ja lukija jää hämmästelemään elämän ristiriitaisuuksia. Jää ritisee ja paukkuu lukijan askelten alla, mutta se kantaa. Suosikkirunoni on Ei muuta, jossa paradokseja riittää ensi säkeistä viimeisiin:
Eläminen on sitä ettei kaiken aikaa
elä. - -
- - En löydä muuta 
kuin arkipäivän, matalan 
suojan verta ja tulta vastaan, 
tunteet suuret kuin eläimet
ja selkeät kuin sanomat, 
ja sylin, johon palaan
aina kun en jaksa
olla syntynyt. Muuta
en löydä, ja sitä juuri
etsin. (S. 65.)

Ågren tekee muistojensa ihmisitä hyvin todellisia. He eivät ole mitään kiiltokuvia, vaan muutamiin riveihin vangittuja kokonaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Valokuva-albumi-osiossa runoilija kuvaa muun muassa kaikki isovanhempansa, äidinäidinäidin ja enonsa. Paradoksi sisältyy valokuvien katsomiseenkin, jossa elävä ihminen edustaakin kuolemaa:
 - - Suurin, avoimin
silmälasein hän katsoo minua. Niin, 
nyt jälkeenpäin minä olen 
kuolema. Eihän ole 
ketään toista, 
joka voisi katsella häntä. - - (S. 39)

Ågrenin Tääl toimii minulle samaan tapaan kuiin Sirkka Turkan Tule takaisn, pikku Sheba. Molemmat kokoelmat ovat olleet hyllyssäni kauan ja tartun niihin säännöllisesti uudestaan. Joka kerta runot ovat erilaisia. Sitä mukaa, kun ikää kertyy, löydän runoista kerroksia, joita en niissä aiemmin ole nähnyt. Lempirunojani? Kyllä, nämäkin. Ehkä näitä nuoruudessa löytyneitä suosikkeja on turvallista lukea.

Ågrenin runoja lukiessani toivoisin, että olisin taitavampi ruotsin osaaja ja voisin lukea hänen runojaan ruotsiksi. Kokoelman ruotsinkielinen nimi Jär on Pohjanmaan ruotsin murteen här. Caj Westerbergin suomennos Tääl viittaa puhekieleen ja samalla myös runouteen, jossa perinteiseen runokieleen kuuluivat loppuheitot, eli sanojen loppujen lyhentäminen. Kokoelmassa Westerbergin suomennostyö toimii luontevasti, oikeastaan niin hyvin, että jotain elämän ja ajankulumisen ytimestä tuntuu olevan koko ajan lähellä.

Äiti-runossa on jotain järkyttävän kaunista:
                  - - Oikein
isot asiat eivät tapahdu; ne ovat.
Kirjoittavan käteni luona
istun nyt, kaipauksesta
liikkumattomana, mutta ilman surua.
Hän kuoli, hän vain kuoli.
Ja myrsky laantuu; 
se on jälleen vapaa. (S. 43.)

Ågrenin runoissa kohtaavat nuoret ja vanhat, syntymä - joka ei ole ihmisen oma valinta, vaan oikeastaan pelkkää väkivaltaa - elämä ja kuolema. Edelliset sukupolvet tekevät tietä uusille, ja taas uudet sopeutuvat elämäänsä ja kuolemaansa. Aika virtaa, se peittää lopulta kaiken alleen ja yksittäiset elämät katoavat siihen. En tiedä, miten Ågren pystyy kirjoittamaan niin suurista aiheista kuin hän kirjoittaa, ilman että lankeaa paatokseen. Sitä hän ei nimittäin tee vahoingossakaan. Luulen, että paradoksit - elämän ironinen perusta - kiertävät ovelasti juhlalliset totuudet. Ågrenin runot ovat täysiä, niissä on kaikki.
- - Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärässä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä. (S. 31.)




Haluan omistaa tämän bloggaukseni Kristalle, Lukutoukan kulttuuriblogin kirjoittajalle, joka menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen maanantaina. Järkyttävä uutinen hiljensi ja osoitti elämän haurauden: nuoren ihmisen kuolema tuntuu käsittämättömältä. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain tutustua Kristaan. Hän oli unohtumaton persoona, helposti lähestyttävä ja avarasydäminen ihminen. Hän säteili lukemisen iloa, jonka toivon jatkuvan kirjabloggaajien kirjoituksissa.


Tääl on luettu myös Kirjavinkeissä ja Paljon melua kirjoista -blogissa. Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders: Sotapuiston perikato, 2016

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline, 1996

Suomentaja: Markku Päkkilä

Kustantaja: Siltala

Kansi: ?

Sivuja: 208

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

George Saundersin Sotapuiston perikato heittää lukijansa keskelle dystopiaa. Kyse ei ole mistään sadan vuoden päähän kuvitellusta ympäristökatastrofista, vaan maailmasta, jossa oikeastaan jo elämme - vai miltä kuulostavat muoviset elämyspuistot ja alipalkattu työvoima, muurien rakentaminen, köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen, jengisodat ja pakolaisten virrat. Niitä kaikka Saunders on kuvannut vuonna 1996.

Ei ole montakaan kuukautta siitä, kun Yhdysvaltoihin valittiin muurinrakentaja-presidentti ja Suomessa valmisteltiin ihan vakavissaan lakiehdotusta, jossa turvapaikanhakijoiden perustoimeentuloturva olisi pienempi kuin muiden Suomessa asuvien ihmisten. Suomessa heiteltiin polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Näin eriarvoistetaan ihmisiä, näin se alkaa. Niin kauan kun meillä on laissa säädetty minimipalkka ja tasa-arvoa korostava perustuslaki, olemme jonkinlaisessa turvassa kaoottiselta ja mielivaltaiselta ihmisten hyväksikäytöltä, jota Saunders kuvaa. Saundersin maailmassa vain ne, joilla on aseet ja rahaa, pärjäävät. 

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää seitsemän toinen toistaan mustempaa novellia, jotka kertovat tavallisten ihmisten selvitymiskeinoista raa'assa maailmassa. Tarinat ovat satiireja, mutta toivoisin hartaasti, että ne eivät olisi niin paljon totta kuin ovat.

Niminovellissa kerrotaan Sotapuisto-elämyskeskuksen epätoivoisesta hengissäpysymistaistelusta. Konkurssi uhkaa, koska jengit vaikeuttavat puiston toimintaa, eivätkä ihmiset uskalla enää tulla viihtymään. Novellin minäkertoja yrittää keksiä keinoja työpaikkansa säilyttämiseksi, mutta kun puistoon palkataan seonnut entinen ammattisotilas rauhanturvaajaksi, homma lähtee käsistä ja ruumiita alkaa syntyä. 

Isabelle-novellissa rujous ja raakuus sekä kauneus ja armo sekoittuvat, eikä oikeaa ja väärää voi erottaa. Hyvyys ja pahuus löytyvät jokaisesta ihmisestä. Samaa asetelmaa on Aallontekijä alamäessä -novellissa, jossa riistetty ja välinpitämätön huvipuiston työntekijä aiheuttaa hirvittävän vahingon ja joutuu elämään syyllisyytensä piinaamana. 

Novelli 200-kiloinen toimitusjohtaja on suosikkinovellini. Siinä kerrotaan yrityksestä, jonka tehtävä on eliminoida kiusalliset pesukarhut. Firma lupaa pesukarhuille vapautusta ja hellää kohtelua, mutta todellisuudessa teurastaa kaikki eläimet ja kerää kovat rahat lempeällä imagolla. Firman menestys perustuu siis silkkaan huijaukseen. Firman johtaja on psykopaatti ja työntekijät ovat ilkeitä toisilleen. Konttorissa työskentelevä 200-kiloinen Jeffrey joutuu pilkan kohteeksi, mutta yrittää pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta ja kuinka ollakaan, hänestä tulee sorrettujen työntekijöiden vapauttaja. Tosin onni ei kestä pitkään.  

Novelleissa Muistoja rouva Schwartzille ja Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja kerrotaan myös yksittäisten ihmisten kapinasta. Mitä keinoja hmisillä on säilyttää ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa maailmassa, joka perustuu rahalle ja ahneudelle ja ihmisten alistamiselle? Ihmiset ovat valmiita uhraamaan jopa omat muistonsa tai vapautensa, jotta voisivat olla ihmisiä.

Runsaudenmaa on novellikokoelman pisin tarina, noin 100-sivuinen, joten sitä voisi kutsua pienoisromaaniksi. Tarina alkaa linnasta, jossa rikkaat käyvät tuhlaamassa rahojaan erilaisiin heille räätälöityihin elämyksiin. Linnan työntekijät työskentelevät ruokapalkalla, koska he ovat kaikki ns. viallisia. Heissä on vikoja, vammoja, joita geneettisesti saastuneet ja myrkylliset juomavedet ovat aiheuttaneet. 

Millaista muurien ulkopuolella on? Kannattaako viallisen paeta linnasta?: "- - Siellä on kaunista ja arvaamatonta eikä se ole riskin arvoista. Vallan kahvassa ovat vahvat ja hullut. - -  " "Älä usko", Cleary laulaa hänen takanaan. "Hän valehtelee ja haluaa vain sekoittaa pääsi. Tämä maa on paras koko maailmassa ja se on täynnä hyväsydämisiä elämää rakastavia ihmisiä." - - (S.140.)

Kuulostaako presidentilliseltä puheelta? Runsaudenmaassa Yhdysvallat on jakautunut länteen ja itään, eikä ilman asetta voi kuvitellakaan selviävänsä. Näihin olosuhteisiin Saunders kuitenkin rakentaa lopulta kauniin ja toiveikkaan tarinan, jossa ihmisen, kurjan viallisen, sinnikkyys ja kärsimys palkitaan.

Saundersin maailma on yhtä armoton ja väkivaltainen kuin Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan dystooppinen maailma. Ihmisten itsekkyys ja ahneus johdattavat maailman tuhoon, ja millainen se maailma sen jälkeen on, kuinka moni ja millaisin keinoin siitä sitten selviää. Mieleeni tulee myös Ray Bradburyn dystopiaklassikko Fahrenheit 451, jossa kansalaiset on vaivutettu viihteen avulla aivottomiksi idiooteiksi, mutta lainsuojattomina elää vielä jonkinlainen kapinallisten yhteisö, johon on pakko asettaa kaikki toivonsa. Jo Edgar Allan Poen novelli Punaisen kuoleman naamio vuodelta 1842 varoittaa muurien maailmasta. Muistattehan kauhutarinan prinssi Prosperosta, joka kerää rikkaat ystävät linnaansa ja antaa ruton riehua köyhien keskuudessa!

Saundersin tarinat ovat hurjia, mutta myös tavattoman hyviä ja viiltävän ajankohtaisia. Niiden satiiri puree syvään. Kauheudessaan ja brutaalisuudessan ne puhuvat lopulta inhimillisyyden ja ihmisyyden puolesta.  

Sotapuiston perikato on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him?, Opus eka, Eniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria ja Mitä luimme kerran. 

Osallistun kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Nyt olen lukenut haasteeseen 54 novellia. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kirja täyttää kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Vihtorin kirjamessut 25.3.2017

Terveiset Vihtorin kirjamessuilta Tampereelta!

Tampereen kirjamessut eivät prameile koollaan, mutta sen sijaan messujen tunnelma on joka vuosi ainutlaatuinen. Kirjaihmiset istuvat tiiviisti penkeissään ja kuuntelevat korvat höröllään hyviä keskusteluja, joita heille tarjotaan. Poissa on Helsingin Kirjamessuilta tuttu äänten kakofonia ja ruuhkat.

Messupäivän kohokohta on perinteisesti Tulenkantaja-palkinnon jakaminen. Palkinto jaetaan teokselle, joka katsotaan mahdolliseksi menestyjäksi myös ulkomailla ja jonka käännöstä ja markkinointia halutaan tukea palkinnon myötä. Tulenkantaja-palkintoehdokkaina olivat tänä vuonna Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hanna Weseliuksen Alma!, Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia, Juhani Karilan Omanakrokotiilin kuolema ja Laura Gustafssonin Korpisoturi.

Saavuin ystäväni kanssa paikalle hotelli Ilvekseen kesken palkintoraadin puheenjohtajan, Antti Tuomaisen, haastattelun. Tuomainen on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, ja hän kertoi, miten hänen elämänsä on ulkomaisen menestyksen myötä muuttunut. Hän kertoi matkustavansa tänä kevänä vielä kolme kertaa Iso-Britanniaan messuille ja syksyllä on tiedossa lisää reissuja. Matkustustahti kuulosti hurjalta. Kirjailijan täytyy siis yhdistää arkisen työn yksinäisyys, ja toisaalta markkinoinnin vaatima sosiaalisuus ja esiintymistaidot.

Literary Agencyn Elina Ahlback kävi myös kertomassa, miten suomalaista kirjallisuutta myydään ulkomailla. Hän sanoi, että maailman parasta kirjallisuutta pitää myydä maailman parhaana kirjallisuutena. Kirjan idea täytyy osata tiivistää yhteen markkinointilauseeseen, joka herättää mahdollisen kustantajan huomion. Kilpailu on kovaa.

Palkintoehdokkaiden paneelikeskustelu oli herkullista kuunneltavaa, sillä ainakin nämä ehdokaskirjailijat osasivat esiintyä luontevasti ja kertoivat kirjoistaan mielenkiintoisesti. Nyt tekee mieli lukea nekin kirjat, joita en vielä ole lukenut. Aamulehden toimittajat Matti Posio ja Markus Määttänen haastattelivat ehdokkaita. Tässä vaiheessa paikalla oli jo melkoinen joukko kirjabloggaajiakin, joille lähetän tässä terveisiä - aina on kirjapöhinää siellä, missä tavataan. Voi olla, että ainakin näistä blogeissa ilmestyy raporttia paikan päältä: Kirja hyllyssä, Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja tai Kirjainten virrassa. 

Kuvassa vasemmalta toimittaja Matti Posio ja kirjailijat Leena Parkkinen, Emma Puikkonen, Juhani Karila, Laura Gustafsson, Hanna Weselius ja Mikko-Pekka Heikkinen.

Leena Parkkinen kertoi, että hän oli halunnut kuvata sekä ruokaa että naisten välistä rakkautta kirjassaan Säädyllinen ainesosa. Teoksellaan hän halusi kertoa historiallisen tarinan ja osoittaa, että homoseksuaalisia ihmisiä on aina ollut, vaikka heidän tarinansa eivät ole olleet näkyviä. Olen kuullut Parkkisen kirjasta pelkkiä kehuvia arvioita ja hankinkin sen nyt messuilta omakseni.

Emma Puikkonen puolestaan kertoi, että hän halusi teoksessaan Eurooppalaiset unet yhdistää sekä isoja ihmeitä että arkisia, tavallisen ihmisen elämässä tapahtuvia ihmeitä. Hänen henkilönsä tulevat eri puolilta Eurooppaa ja osuvat keskelle historiallisia myllerryksiä, mutta kokevat käänteitä myös omassa elämässään. Teoksessa on myös hieno maagisen realismin ote. Äänestin hänen kirjansa viime vuoden parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi Blogistanian äänestyksessä, joten voin kai paljastaa hänen kirjansa olleen toinen voittajasuosikeistani.

Juhani Karilan novellikokoelma Omenakrokotiilin kuolema herätti huomioni, sillä en ollut kirjasta aiemmin kuullutkaan. Kun Markus Määttänen kertoi, että teoksessa irtokarkit puhuvat, aloin heti kiinnostua. Osallistun parhaillaan Reader why did i marry him -blogin novellihaasteeseen, joten absurdi novellikokoelma kuulosti lupaavalta ja lähti mukaani messuilta. Vielä kun kirjailija lupasi, että kirjaa voisi markkinoida ulkomailla "sekobolde-kirjallisuutena", vakuutuin siitä, että tämä on juuri minun kirjani.

Laura Gustafssonin Korpisoturiakin minulle on kehuttu paljon ja kieltämättä tarina kuulostaa villiltä. Markus Määttänen kehui erityisesti kirjan kuvaamaa nykymiehen mielentilaa. Korpisoturi on dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa, mutta kirja on kuitenkin ilmeisesti mustan humoristinen dystopia. 

Hanna Weseliuksen Alma! on myös tehnyt minuun vaikutuksen, siispä se oli toinen voittajaehdokkaani. Ahmaisin kirjan melkein yhdeltä istumalta ja nautin sen kiukkuisesta meiningistä. Weselius, joka on myös valokuvataiteilija ja Aalto-yliopiston lehtori, kertoi, että valokuvaamisessa ja kirjan kirjoittamisessa ei ole juurikaan eroa. Hän kertoi myös hyvin havainnollisesti sen, kuinka ympäröivä maailma ja uutiset, kuten esimerkiksi nigerialaisten koulutyttöjen kaappaus vuonna 2014, tulivat osaksi hänen teostaan,  

Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia on kuulemma saanut nimensä aidon poroisännän suusta. Kirjailija tunnustautuu erämieheksi ja Lapin-kävijäksi ja kuvaa kirjassaan saamelaisten elämää, johon hän on yhdistänyt mafiaelokuvan henkeä. Hän kertoikin, että hänen haaveensa mafiaelokuvan ohjaamisesta on nyt kansien välissä. Kirjan saama vastaanotto on ollut myönteistä myös pohjoisessa, vaikka Heikkinen kertoi, että häntä vähän pelotti, kuinka ihmiset siellä siihen suhtautuisivat. 

Päivän huipentumana Antti Tuomainen julisti voittajan: Tulenkantaja-palkinnon voitti Hanna Weseliuksen Alma! Tuomainen kehui sitä vahvasti omaaääniseksi teokseksi.

Toivon Almalle! menestystä maailmalla!
Toivon myös kaikille näille hienoille kirjoille lisää lukijoita. Suomalainen kirjallisuus on aivan varmasti maailman parasta kirjallisuutta.


P. S. Lopuksi esitän vielä toiveen siitä, että Vihtorin kirjamessut palaisivat hotelli Tammeriin, jossa tilat ovat valoisammat ja ylevämmät. Ikkunaton ja tummasävyinen yökerhotila on pikkuisen pimeä miljöö, vaikka kirjakeskustelut tuovatkin valoa kirjahullun päivään.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista, 3. painos, 2006 (ensi kerran suomeksi 2001)
Alkuteos: Close Range, 1999
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kustantaja: Otava
Kansi: kuva Ang Leen ohjaamasta elokuvasta Brokeback Mountain
Sivuja: 312
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Annie Proulxin novellikokoelma Lyhyt kantama kertoo tarinoita Wyomingista, eivätkä ne tarinat ole ollenkaan herttaisia tarinoita. Syy on tietysti miljöössä: Wyomingin osavaltio on pinta-alaltaan noin kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta ja siellä asuu noin puoli miljoonaa asukasta. Se on siis vielä harvemmin asuttua seutua kuin Suomi, ja siellä Kalliovuoret määrävät sään ja maisemat. Olosuhteet ovat vähintäänkin yhtä karut kuin Suomessa. Seutu on aitoa villiä länttä, jossa toimeentulo on saatu karjanhoidosta ja cowboyn ammatti on ollut varteenotettava uravalinta.

Olen käynyt Wyomingissa kaksi kertaa. Kun olin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, tutustuin perheeseen, jonka äiti, Tammy, oli kotoisin Sheridanista, Wyomingista ja asuu nykyään Big Hornissa miehensä kanssa. Olen käynyt molemmissa kaupungeissa ja retkeillyt Kalliovuorilla, eikä niitä maisemia voi unohtaa. Tammy on ehkä sydämellisin ja  herttaisin ihminen, jonka olen kuunaan tavannut. Hän on syvästi uskovainen ja aina hymyssä suin, ja muistan hänen aina kaivanneen Wyomingiin.

Annie Proulxin Wyomingissa ei ole yhtään Tammya. Siellä on sään ja ankaran työnteon pieksämiä selviytyjiä, raavaita miehiä, rodeoratsastajia, aseita ja karjaa. Väkivaltinen kuolema on enemmän todennäköistä kuin vanhuuteen kuoleminen. Tosin yksi lähes satavuotias jäärä tavataan ja hänkin sinnittelee hengissä lähinnä miniänsä kiusaksi.

Proulxin novelleissa on yksi päähenkilö ylitse muiden, ja se on Wyoming itse. Henkeäsalpaavat maisemat, jäätävät tuulet ja tappavat lumimyrskyt, hirvittävä kuumuus ja heinäsirkkaparvet käyvät myös lukijan kimppuun. Lukija ratsastaa vuorilla ja preerialla, painaa cowboy-hattunsa syvälle päähänsä ja kuulee kannusten kilinää.

Varuillaan saa olla koko ajan, sillä ihmiset ovat yhtä armottomia kuin sääkin. Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo siitä, kuinka laki otetaan omiin käsiin ja Yksinäinen rannikko kertoo siitä, kuinka ihmisen kohtaloksi koituvat ne ihmiset, joihin hän takertuu. Novellissa Maan muta kerrotaan sonniratsastaja Diamond Feltsistä, joka muistuttaa hahmoltaan kalevalaista Lemminkäistä. Äitinsä estelyistä huolimatta hän lähtee vaaralliselle uralle, jossa ei ehjää luuta jää ja toimeentulo  on niukkaa. Naisia tietysti riittää, mutta elämä on armoton kouluttaja.

Kokoelman novellit ovat melko pitkiä, mutta sekaan mahtuu myös kolme lyhyttä tarinaa. Työkokemuksia kertoo miehestä, joka ehtii elämänsä aikana yrittää vaikka minkälaista bisnestä, eikä lannistu mistään. Suomalaisesta näkökulmasta hän on amerikkalaisen elämänasenteen perikuva. Punaruunikko ja 55 mailia bensapumpulle ovat puolestaan kuin kansantarinoita. Punaruunikko toimii kuin kasku ja 55 mailia bensapumpulle on kauhukertomus.

En epäile ollenkaan, etteikö Proulxin henkilöhahmoilla olisi olemassa todelliset esikuvat Wyomingissa. Hän on kaapannut syntymäosavaltionsa ihmiset mukaansa ja kertoo heidän rujot ja ankarat elämänsä sellaisina kuin on ne kuullut tai nähnyt. Parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan henkilöitänsä: Inez Muddyman oli pitkänhuiskea ja hieman varhaisten vaihdevuosien vimmastuttama. Hän oli Bibbyjen tyttö ja kasvanut hevosen selässä kellon ympäri, kuten hän sanoi. - - Tyttönä Inez oli ollut hyvä ratsastamaan pukittelutynnyrillä ja lassoamaan, oli niittänyt hiukan kunniaa ja saanut vähän käteistä viikonloppukiertueilla mutta pani hanskat naulaan kun tapasi Muddymanin. Poissa hevosen selästä Inez oli kömpelö ja jäykkäkoipinen. (S. 165.)

Naiset jäävät melkein kaikissa novelleissa jääräpäisten ja raakojen miesten varjoon. Maailman höyhenheinänen ääri, Kannukset ja Yksinäinen rannikko kuitenkin väläyttävät joitain naiskohtaloita: yksinäisyyttä, ratsastamista, ankaraa työtä ja vääriä miehiä. Novellisa Wyomingin kuvernöörit tavataan sisarukset, jotka tuntuvat pärjäävän suhteellisen hyvin. Novelli onkin ainut, joka sijoittuu nykyaikaisempaan Wyomingiin ja kertoo niistä ongelmista, joihin karjatalous on ajautunut. Miehinen maailma on murentumassa, ja kyllähän sen rippeet näyttäytyvät vähintäänkin säälittävinä.

Nautin novellikokoelman lukemisesta suunnattomasti. Tapa, jolla Proulx muuttaa ihmiset osaksi maisemaa, on ainutlaatuisen vahva. Suomentaja Marja Alopaeus on tehnyt tarkkaa työtä, ja teksti painuu ilmaisuvoimaisena lukijan tajuntaan.

Ehjin, ja lopulta myös kaunein, tarina on novelli Brokeback Mountain, josta Ang Lee ohjasi palkitun elokuvan vuonna 2005.  Kahden cowboyn intohimoinen, mutta kielletty rakkaussuhde on välähdys onnesta, joka olisi tarjolla toisen ihmisen muotoisena. Niin kuin rakkaus aina on. Novellista jää haikea, pitkään viipyvä jälkimaku. Sen tunnelma on täysi.



Osallistun Proulxin kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen ja saan lisätä haasteeseen kirjan myötä 11 novellia. Oma osuuteni on tähän mennessä 47 luettua novellia. Kirja on jo viides kirja, jonka olen poiminut tänä vuonna omasta hyllystäni ja TBR-listaltani. Olen näköjään osallistumassa Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseenkin tänä vuonna.

Lyhyt kantama on luettu ainakin näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Ankin kirjablogi, Satun luetut ja Lukupiiri. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 6. painos, 1987
Kustantaja: Tammi, 1986
Kansi: Chritina Furuhjelm
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Sillä rakkaus on muukalainen vain (s. 50).

Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinnon runokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Kokoelma on ollut hyllyssäni 1990-luvun alusta lähtien ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran heti sen hankittuani ja sen jälkeen muutamankin kerran. Kun tartun siihen, se ei päästä irti, vaan elän sitä edestakaisin. Se on myös joka kerta yhtä vaikea palauttaa takaisin muiden runojen luokse hyllyyn, siitä on vaikea irrottaa. Nytkin se on vaeltanut kotini pöydillä ja laukuissani yli kuukauden.

Juuri tämä on parasta runojen lukemisessa: ne roikkuvat mukana ja välähtävät kuin salamat.

Turkan runous ei ole minulle helppoa. Välillä jokin säe kirkastuu ja toinen pakenee ja seuraavalla lukukerralla taas toisin päin. Tule takaisin, pikku Sheba ei ole ikinä sama.

Runojen säkeet katoavat paatokseen, vyörytykseen ja ylilyönteihin. Minä seuraan mukana. Annan runoilijan vouhottaa ja uhota. Ehkä hän vouhottaa nyt rakkaista eläimistään, ehkä hän kuuntelee musiikkia, ehkä hän on vain riemuissaan. Minua naurattaa:
- -
on minulla tunteita, runoutta päässä, 
on tahmaisia pulloja ja sormenjälkiä jäässä. 
       Niin on kristityn tie 
                kivetty kananmunilla, hänen elämänsä
                    siunattu ruskeilla lampailla. - -  (s. 13.)

Paraskaan lähilukemisen yritykseni ei aina auta, vaan säkeet laajenevat ja pakenevat minulta palatakseen kohta takaisin aivan kirkkaina. Parasta on luottaa runoilijaan, joka kertoo asiat, kuten ne ovat. Hän ei ole sanoillaan loukannut ketään, joten annetaan hänen olla:

Jos kerran runoilijan mukaan kuulla
           on norsun muisti ja kukat
   ovat pimeitä, kuu kirkas, niin mitä
      te siinä haikailette ääni angiinan
          valkoiseen huopaan käärittynä.
Kaikki fariseukset ja janukset
         pellon ja metsän rajalla,
             yhtä ja samaa porukkaa.
   - -
      Jeesuksen metsässä kuljin,
             en oksan oksaa taittanut,
      tikkua ristiin pannut. (S. 22.)

Syksy on tämän kokoelman vuodenaika, vaikka muitakin vuodenaikoja koetaan. Syksy kusee vasten tuulta, mutta toisaalta syksyn sadekin voi rakastaa. Syksyyn kaikki myös päättyy:
Ja minä tahdon, että sinä
           lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
           nostaa siivilleen kesän,
                     sen joutsenet - - (s 54).

Turkan runoudessa luonto tulee liki. Luontokuvaus onkin lähes ainut piirre, joka sitoo hänet suomalaisen runouden perinteeseen. Kaikki muu on hänen omaansa ja uutta, häikäsevää. Runoissa on paljon eläimiä ja lintuja, heti kokoelman ensimmäisessä runossa kurki, tiikeri, villisika ja gepardi. Myöhemmin hevoset ja koirat, rakkaimmat eläimet. Sitten vielä varpuset, kukot, joutsenet... Jotain alkuvoimaista ja selkeää tässä kaikessa on.

Tule takaisin, pikku Sheba on myös rakkauden ja kaipauksen tarina. Senkin sieltä voi lukea, jos haluaa. Ja minähän haluan. Ensi kerralla haluan ehkä lukea sieltä taas jotain ihan muuta. Saan haluta, sillä runoilija kyllä kertoo:
- -
Runoilijan turpaahan ei kahdella
              tonnilla tukita, kahdella shekillä (s. 19). - -

Miten minusta tuntuu, etten melkein kestä tätä runokokoelmaa. Taas naurattaa niin, etten meinaa pysyä nyt tässä tuolilla. Sanat ovat vapaita, kun Sirkka Turkka ne asettaa.



Turkan kokoelmasta on kirjoitettu myös Kirjavinkeissä. Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen, johon luetaan nyt koko vuosi runoja. Mahtavaa! Haasteen tunnuslause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin juuri tästä kokoelmasta. Kuittaan teoksella HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä on juhlapäivä kaikille suomalaisille. On hienoa, että meillä on tällainen kansallissankari, joka on merkittävästi parantanut naisten asemaa ja tasa-arvoa Suomessa. Päivän tehtävä on myös muistuttaa siitä, että tasa-arvo ei ole itsestään selvä asia.

Muutama vuosi sitten havahduin erään ystäväni Facebook-päivitykseen: "Miten kukaan ajatteleva nainen voi sanoa, ettei hän ole feministi!" Kuinkahan monta kertaa minäkin olen kuullut naisten kieltäytyvän feminismistä: "Minähän en ole mikään feministi..." Tällaisella lausumalla kerrotaan, että omassa elämässä tasa-arvo on toteutunut riittävän pitkälle. Nythän naiset saavat nauttia vapaudestaan ja ottaa sen kaiken hyvän, joka heille pohjoismaisena hyvinvointivaltion kansalaisena kuuluu: on ilmaiset koulut, on omat pankkitilit, on äitiysvapaa ja hoitovapaa, on päivähoitoa...

Meillä suomalaisilla naisilla on hyvä elämä sukupuolestamme huolimatta. Miksi siis ryhtyä feministiksi? Siksi, että feministeille riittää maailmassa vielä tehtävää. Itse olen julistanut olevani feministi niin kauan, kun maailmassa on yksikin lapsi, joka ei pääse kouluun, koska on syntynyt tytöksi. Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeleine Albright on lausunut: "Helvetissä on aivan erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan."

Kun sanon olevani feministi, mitä tarkalleen ottaen oikein olen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan feministi on feminismin kannattaja. Saman kirjan määrittelemänä feminismi on puolestaan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike.

Hetkinen - radikaalinen? Haen määritelmän sanalle radikaalinen, rinn. radikaali: Perinpohjaisia muutoksia vaativa, äärimmäisyyshenkinen, jyrkkä, kumouksellinen. Nyt rupesi melkein pelottamaan. Feminismihän määritellään melkein terrorismiksi. Ei ihme, että täysin järkevät naiset mieluummin kieltäytyvät feminimistä, kuin tulevat leimatuiksi jotenkin radikaaleiksi tyypeiksi.

Tunnen kuitenkin järkeviä feministejä, joista yksikään ei ole erityisen radikaali, saatii kuulu mihinkään liikkeeseen, vaikka he ovatkin vakavasti otettavia feministejä. Minäkin olen feministi vuodesta 1988 lähtien, enkä ole ollut elämässäni erityisen radikaali missään kohtaa. Silti kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa ja haluan toimia naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi, ja kyllä, on monia sukupuolirooleja, joita haluan muuttaa.

Chimanda Ngozi Adichie toteaa esseessään Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, että feminismi-sanaan on kertynyt paljon negatiivista painolastia (s.11). Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismi-sanasta tukee negatiivista mielikuvaa. Oikeasti, kuinka radikaalia on vaatia sukupuolten välistä tasa-arvoa 2000-luvulla? Onhan sukupuolten välinen tasa-arvo ollut toki Minna Canthin aikaan radikaali aate Suomessakin - siis 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskollakin, jolloin naiset olivat lähinnä orjan asemassa. Mutta että vielä 2000-luvulla! Olisiko aika pudottaa sana radikaali pois feminismin määritelmästä?

Adichien määritelmä feministille on paljon miedompi kuin Kielitoimiston sanakirjan määritelmä: Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon (s. 44). Feminismi ei siis vaadi välttämättä edes tekoja, pelkkä usko tasa-arvoon riittää. 

Esseessään Adichie kertoo, kuinka hänestä tuli feministi, kun hänen hyvä ystävänsä nimesi hänet sellaiseksi jo lapsena. Aina kun häneen myöhemmin on liitetty feministin määrite, yleensä negatiiviseesa sävyssä, hän on nostanut päänsä pystyyn ja ilmoittanut olevansa edelleenkin feministi, juuri sellainen feministi kuin on.

Adichien tarinasta tunnistin jotain tuttua. En minäkään ole alun perin nimennyt itseäni feministiksi, vaan sen teki joku ulkopuolinen. Se tapahtui eräällä matematiikan tunnilla Nivalan lukiossa vuonna 1988, kun olin 18-vuotias. Tuolloin eduskunnassa oli valmisteilla laki, jonka mukaan vaimot saivat pitää oman sukunimensa mennessään naimisiin. Opettaja kysyi kesken oppitunnin, kuinka moni tyttö aikoo pitää oman sukunimensä, jos menee naimisiin. Meitä oli kaksi tyttöä, jotka viittasimme. "Senkin feministit!" tokaisi miesopettaja.

En tiennyt sitä ennen olevani feministi. Nostin käteni ylös, koska sukunimeni haltijoita oli Suomessa vain kymmenkunta, enkä voinut kuvitellakaan luopuvani siitä. Naimisiinmeno oli täysin toisarvoinen seikka. Minusta tuli siis feministi vähän niin kuin vahingossa, matematiikanopettajani nimeämänä. Vahinkoja sattuu.

Vai sattuuko? Olen kasvanut perheessä, jossa on kaksi tytärtä. Meille ei koskaan sanottu, että meidän pitäisi toimia jotenkin tietyllä tavalla, koska olimme tyttöjä. En myöskään muistä, että meidän olisi oletettu käyttäytyvän tai pukeutuvan jotenkin tyttömäisesti, koska olimme tyttöjä ja kasvamassa naisiksi. Ammatinvalintaani ei koskaan ohjattu. Miten sukupuoleen kasvattaminen pääsi unohtumaan vanhemmiltani?

Kysyin asiaa äidiltä viimeksi kun tapasimme. "Ei kai me tuollaisia ohjeita ehditty teille antaa", äiti nauroi. Ruuhkavuodet olivat tosiasia jo 70-luvulla. Äiti kävi töissä pidempiä päiviä kuin isä, ja lisäksi hänellä oli lyhyemmät lomat kuin isällä. Näistä syistä hänellä oli myös parempi palkka kuin isällä. Koska äiti oli paljon töissä, isä kuljetti meitä tyttäriään joka paikassa mukanaan. Kalastettiin ja ongittiin, rakennettiin majoja, tehtiin heinätöitä mummolassa. Isä teki ruuat, paistoi perunoita ja silakoita tai savusti kalaa.

Ennen kouluikää paras kaverini oli poika: Kiipeiltiin puissa ja luettiin. Leikittiin joskus kotiakin. Kun peruskoulu alkoi, koulun pihassa leikittiin rosvoa ja poliisia, pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa - sekajoukkueissa. Harrastin partiota ja kuoroa, ja molemmissa harrastuksissa liikkui sekä poikia että tyttöjä. Nuorina kokeilin alkoholit ja tupakat poikien kanssa yhdessä. Valitsin lukiossa pitkän matematiikan ja fysiikan kurssit. Elin ihan tavallisen suomalaisen lapsen ja nuoren elämää.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken matematiikan tunnin, minusta tuli feministi.

Feminismistä en ole päässyt eroon sen koommin. Se sai tuulta ollessani Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ja seuratessani siellä kotiäitien elämää. Se vahvistui kirjallisuudenopinnoissani Tampereen yliopistossa, kun luin Minna Canthin tuotannon ja tein graduni Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Olen töissä naisvaltaisella alalla, joten olen feministi vähintäänkin palkkapäivinä. Vaimona ja äitinä olen törmännyt aivan uskomattomiin oletuksiin, joita ympäristö näihin rooleihin lataa edelleen - ja niistä on sukupuolten välinen tasa-arvo kaukana. Kahden tyttären äitinä minulla on suoranainen velvollisuus olla feministi.

Kiitos tasa-arvoisesta suomalaisesta yhteiskunnasta kuuluu Minna Canthille ja muille 1800-luvun lopun radikaaleille naisasialiikkeen naisille, aikansa feministeille. Kiitos kuuluu myös niille intelligenteille valtiomiehille, jotka antoivat naisille äänioikeuden ja muitakin ihmisoikeuksia 1800-1900-luvun vaihteessa. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis, vaan sen eteen on tehtävä edelleen töitä. Silti sitä kannattaa myös juhlia.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! 

Feministinen lukuhaaste - mitä luinkaan?

Sivutiellä-blogin feministinen lukuhaaste osui siinä kohtaa silmiini, kun olin laskenut viime vuonna lukemani kirjat ja saanut tulokseksi nämä pökerryttävät lukemat: miesten kirjoittamia kirjoja 34 ja naisten kirjoittamia kirjoja vain 16.

Näin kävi siitä huolimatta, että olen nainen ja feministi. Tiedän, että miesten kirjoittamia kirjoja lukevat sekä miehet että naiset ja naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä vain naiset. Tällainen vääristymähän vähentää naisten kirjoittamien kirjojen lukijat puoleen. Viime vuonna tulin siis huomaamattani tukeneeksi vääristymää. Onko naisten edes mahdollista kohota sellaiseen suosioon kuin miespuolisten kirjailijoiden? Tähän kohtaan yleensä joku osaa heittää Agatha Christien, ehkä maailman luetuimman kirjailijan. Mutta hei, eihän yksi pääsky kesää tee. Aina voi vilkaista vaikkapa kirjallisuuden Nobelin palkinnon voittajien listaa ja laskea sieltä miehet ja naiset. Aika paljon on naisilla kirittävää.

Olen jo kauan yrittänyt omalta osaltani suosia naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, koska sitä siis lähtökohtaisesti luetaan vähemmän. Minua tietysti myös kiinnostaa naisten kirjoittama kirjallisuus, sillä olen nainen ja äiti, työskentelen naisvaltaisella alalla ja minulla on kaksi tytärtä. Naisena oleminen, naiseen kohdistuvat odotukset ja roolimallit kiinnostavat minua, koska törmään niihin elämässäni päivittäin. Viime vuosi kuitenkin osoitti, että jos en pidä varaani, lukijan vaakakuppi kellahtaa hyvin äkkiä miesten hyväksi, varsinkin jos yrittää lukea klassikkoja.

Päätin, että tänä vuonna ei pääse käymään niin, ja kuin päätökseni sinetiksi löysinkin Sirrin haasteen. Siispä olen aktiivisesti valinnut luettavakseni omaan hyllyyni kertyneitä naisten kirjoittamia kirjoja ja pyrkinyt lainaamaan kirjastostakin lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Tulosta on syntynyt: nyt olen lukenut jo saman verran naisten kirjoittamia kirjoja kuin koko viime vuonna yhteensä. Feminismin voitto se on sekin.

Tasa-arvoisemman lukemisen puolesta listaan nyt tähän mennessä bloggaamani 12 tänä vuonna lukemaani naisten kirjoittamaa kirjaa:

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Han Kang: Vegetaristi
Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista
Tuula Levo: Tuulenajama
Katherine Mansfield: Kanarialintu
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Seita Vuorela: Lumi
Hanna Weselius: Alma!

Näistä kirjoista selkeästi feministisiä olivat Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Han Kangin Vegetaristi, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Hanna Weseliuksen Alma!. Niissä kaikissa sukupuolten välinen tasa-arvo oli kerronnan keskiössä tavalla tai toisella.

Adichien essee on selkeä, ja pohjoismaisesta näkökulmasta melko maltillinen, kehotus kasvattaa lapset tasa-arvoon ja parantamaan maailmaa. Han Kangin Vegetaristi kertoo naisesta, joka löytää oman alueensa, oman ruumiinsa, josta tulee hänen pakotiensä alistetusta ja näkymättömästä asemasta.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on runoteos, joka kertoo alkoholistin vaimon selviytymisestä, vihasta ja rakkaudesta, mutta myös sukupolvien naisten kohtaloista. Se on suomalaisen feminismin klassikkoteos. Hanna Weseliuksen Almassa! puolestaan on aitoa kiukkua, jonka kautta naiset hakevat oikeutta omannäköiseen elämään.

Luin kaikkia naisten kirjoittamia teoksia korostetun feministisestä näkökulmasta, tietoisena. Pienetkin viittaukset naisten asemaan saivat minut terästäytymään ja pohtimaan naiseuden vivahteita. Tuula Levon Tuulenajama sai kuitenkin rauhan feministiseltä tulkinnalta, sillä sen päähenkilönä on Toivo Pekkanen. Myös Pauliina Haasjoen runokokoelma Pääskynen ja lepakko oli lukukokemuksena niin sanotusti sukupuolisesti neutraali. Huomaan kuitenkin, että sukupuolisesti neutraalia kirjallisuutta ei ehkä ole olemassakaan, sillä jollakin tavalla mikä tahansa kirjallinen teos joko vahvistaa tai rikkoo myös sukupuolisia rakenteita.

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ravisteli mustan huumorin kautta perinteistä äitimallia - ja siinä riittää ravisteltavaa. Heidi Mäkisen teoksen Ei saa mennä ulos saunaiholla päähenkilöt ovat naisia, ja heidän orastava ystävyytensä kuvataan hyvin voimaannuttavasti. Molemmilla on takanaan pettymyksiä miessuhteissa.

Alice Munron loistavat, kirkkaat novellit kertovat useimmiten tavallisten naisten tarinoita. Naiset oivaltavat elämästään jotain, näkevät asiat uusin silmin. He ovat usein pettyneet rakkaudessa tai elävät melko ahtaassa roolissa, mutta löytävät omat hetkensä. Katherine Mansfieldin novelleissa naiset ja miehet ovat päähenkilöinä melko tasapuolisesti, mutta naisen asema on hyvin perinteinen ja miehistä riippuvainen, kuten 1900-luvun alussa on varmasti ollutkin. Leena Krohnin Mehiläispaviljongin eräässä tarinassa sivutaan Sigmund Freudin naispuolisen oppilaan ja potilaan, Emma Ecksteinin, kohtaloa. Lukekaa ja kauhistukaa, mitä tieteen nimissä on tehty naisen seksuaalisuuden suitsimiseksi!

Sekä Seita Vuorelan Lumessa että Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa on kuvattu muiden tarinoiden ohessa myös pakolaisnaisten tarinoita. Molemmissa kirjoissa käy ilmi, että naisen asema muualla kuin Pohjoismaissa on lähtökohtaisesti huono, eikä Pohjoismaissakaan ole heille tarjolla tasa-arvon paratiisia, sillä täällä he poikkeavat valtaväestöstä. Paljon on feministeillä vielä työtä maailmassa.

Feministinen lukuhaaste innosti minua lukemaan yhä enemmän naisten kirjoittamia kirjoja, ja se on jo pieni askel kohti tasa-arvoisempaa maailmaa. Komppaan tässä myös Klassikkojen lumoissa -blogin kirjoittajaa, Lukumatoa, joka omassa koontipostauksessaan kirjoittaa mielestäni oivaltavasti feminismistä: Feminismi edustaa minulle olettamisesta luopumista - - Maailma olisi varmastikin parempi paikka, jos sukupuoleen liittyviä oletuksia ja rooleja tehtäisiin näkyviksi ja purettaisiin.


Kiitän Sirriä innostavasta ja avartavasta lukuhaasteesta!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, 2014
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: löysin kirjaston kierrätyshyllystä


Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on talven lukupinoni yllättäjä numero yksi. Se sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat äitien ja tyttärien suhteista. Nappasin kirjan mukaani kirjaston kierrätyshyllystä otsikon ja muita äitien erehdyksiä -osan ansiosta. Ajattelin, että saan täytettä sekä Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen että Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Näin juuri kävikin. Sitä paitsi, minun hyllystäni tämä kirja ei lähde enää kierrätykseen.

Millaisia Pöyliön kuvaamat äidit ja tyttäret sitten ovat? No, eivät kovin perinteisiä tyyppejä oikeastaan kukaan. Muutamassa novellissa äitien ja tyttärien roolit on käännetty pääalaelleen. Äidit käyttäytyvät kuin vastuuttomat teinit, ja tyttäret yrittävät pitää arkea kasassa. Novellissa Matkalla äidin kanssa Leeni-tytär huijaa äitinsä matkalle mukaansa. Luvassa on muka nostalginen yhteinen matka, jollaisia äiti ja Leeni ovat tehneet Leenin ollessa pieni. Tosiasiassa Leeni on viemässä äitiään lääkäriin, eivätkä ne lapsuuden matkatkaan niin onnellisia ole olleet, enemmänkin pelottavia. Lopulta äiti kysyy tyttäreltään: - Oletko sinä ikinä viihtynyt kanssani? Leeni joutuu miettimään vastaustaan ja saa sanottua:
 - Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti. 
 - Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti. (S. 25.)

Äidin boheemien päähänpistojen jälkeen Leenin ja äidin keskustelu on riipaisevaa luettavaa. Pöyliön novellit toimivat juuri näin. Ensin on kaikenlaista kohellusta ja absurdeja tilanteita, mutta sitten väläytetään jotain traagisen kipeää.

Huumori on Pöyliön käsissä mainio työkalu. Sen avulla hän takoo suomalaisista äideistä kiroilevia, kuolleita, löyhämoraalisia tai yliholhoavia naisia, ihan mitä vaan muuta kuin perinteisen äitimyytin mukaisia, pullantuoksuisia kodin hengettäriä. Meno on joka novellissa vähintäänkin groteskia, Kellonkissaniitty-novellissa jopa makaaberia. Tylsää hetkeä ei ole.

Pöyliön kerronta toimii dialogin varassa. Se on sujuvaa ja vie tarinoita eteenpäin. Parhaan lohkaisun pääsee heittämään Irenen äiti, joka nuorempana karkasi pallo-Hoover-kauppiaan matkaan, mutta palasi sitten takaisin ja viettää lopulta varsin riettaita vanhuudenpäiviään tyttärensä hoivissa. Kun pallo-Hoover sitten aikanaan sylkäisee sisuksistaan salaisuutensa ja paljastaa äidin menetetyn mahdollisuuden onnelliseen elämään, äiti sopeutuu parissa minuutissa tilanteeseen: - Kerrankos sitä erehtyy (s. 77).                            

Novelli Vahva vanhemmuus paljastaa, kuinka vaikeaa on olla hyvä äiti. Äitien erehdykset kun periytyvät seuraavalle sukupolvelle, eikä kierteeseen näy loppua. Sillan äiti on hylännyt aikanaan Sillan, ja Silla on tilanteessa, jossa hänen lastensa isät ovat kadonneet ja oma teini-ikäinen tytär on raskaana. Side-novellissa tarvitaan kunnollinen putkimies, joka pelastaa ensimmäisiä kuukautisiaan kokevan nuoren tytön, kun äiti ja isoäiti riitelevät keskenään, eikä kumpikaan ymmärrä käytännön elämästä yhtään mitään.

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit Kellonkissaniitty ja Syvyyteen. Kellonkissaniityssä on hurja on the road -meininki, kun toimeliaat tyttäret lähtevät hautaamaan äitinsä ruumista Pohjanmaalle. Kaikessa rujoudessaan novelli kertoo suuresta surusta. Syvyyteen-novelli puolestaan kertoo siitä, että vaikka kuinka yrittää olla hyvä ja kunnollinen äiti, sekään ei riitä. Kuka kuuntelisi miltä äidistä tuntuu (s.121)?



Sari Pöyliön novellikokoelma oli vuoden 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Se keräsi paljon kiitosta kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Kirjasfääri, Kirjakko ruispellossa,  Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Rakkaus on koira helvetistä. Kaiken voi lukea -blogista voi kurkata miehen ja isän näkökulman tähän novellikokoelmaan. Kirjailijalta on ilmestynyt jo toinenkin teos, Ihmisen veri, jonka haluaisin myös lukea.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Katherine Mansfield: Kanarialintu

Katherine Mansfield: Kanarialintu, 2005
Alkuperäisnovellit ilmestyneet vuosina 1911 - 1922
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tapani Aartomaa ja Sanna Saastamoinen
Sivuja: 298
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Alkuvuoteni on ollut melkoista lukemisen riemua. Viime syksy kului niin työkeskeisesti, että tein uudenvuodenlupauksen, jossa lupasin taistella burn outia vastaan keinoilla millä hyvänsä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat järeimmät aseeni tässä taistelussa, täydellisiä uppoutumisen paikkoja kumpikin.

Vuoden alkuun osui lukuvirikkeeksi (ikään kuin sellaisia juuri kaipaisin) muutama hauska lukuhaaste. Helmetin lukuhaaste alkaa olla jo perinne, johon osallistun, vaikka edellisvuoden haastekin on kesken. Hyppäsin myös Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen tavoitteenani listata kaikki tänä vuonna lukemani kirjat - myös ne kuvakirjat, joita luen kuopukselle. Sitten bongasin vielä Sivutiellä-blogin feministisen lukuhaasteen sekä Ompun novelli- ja runohaasteet. Päätin yhdistää kaikki nämä haasteet ja lukea alkuvuoden aikana mahdollisimman paljon naisten kirjoittamia kirjoja, erityisesti runoja ja novelleja. Voisi sanoa, että olen lukenut feminististen silmälasien läpi ja löytänyt uusia kirjailijoita.

Yksi talven löydöistäni on oman kirjahyllyni ennestään tuntematon aarre, Katherine Mansfieldin novellikokoelma Kanarialintu. Hankin sen aikanaan kirja-alesta, koska olin lukenut jostain novellikokoelmasta hänen arvoituksellisen ja hienovireisen novellinsa Kuppi teetä. Se kertoo englantilaisesta yläluokan naisesta, joka kutsuu köyhän tytön kotiinsa teelle.

Yllätyin melko tavalla, kun minulle selvisi, että Katherine Mansfield (1888 - 1923) ei olekaan britti, vaan uusiseelantilainen kirjailija. Hän tosin lähti jo nuorena Englantiin, eikä yrityksestään huolimatta sopeutunut enää koskaan takaisin kotimaahansa, vaan palasi asumaan Eurooppan. Hän kuoli nuorena tuberkuloosiin, mutta ehti elää varsin värikkään elämän.

Suomentaja Maria Alopaeus on koonnut Kanarialintuun kirjailijan novelleja vuosilta 1911 - 1922, ja niitä on yhteensä 19. Mitä pitemmälle kokoelma etenee, sitä selvemmäksi käy, että Mansfieldin varhainen kuolema katkaisi hienon uran. Novellit ovat hyvinkin eri tyylisiä, ja niistä voi lukea kirjoittamisen ja kokeilunkin riemua. Alopaeuksen suomennoksina ne loistavat kirkkaina.

Novelleista on melkein mahdotonta löytää yhtenäistä teemaa, ellei sitten elämä itse riitä sellaiseksi, ehkä myös rakkaus ja sen ikuinen ja petollinenkin arvoitus. Muutamissa novelleissa on sama aihe: avioliitto. Kuherruskuukausi-novellissa on juuri menty naimisiin, kun vanhan miehen laulu yhtäkkiä muistuttaakin tuoretta avioparia onnen ulkopuolisesta elämästä. Avomiehen kertomus puolestaan paljastaa ahdistavan avioliiton, jossa aviomies itse - tarinan minäkertoja - alkaa näyttäytyä lähes psykopaattina. Tuntematon-nimisessä novellissa  aviomies odottaan vaimoaan Aucklandin satamassa, kun vaimo on palaamassa Euroopasta. Hänen kaipuunsa, herkkyytensä ja itsekkyytensä on loihdittu esiin tarkasti. Syntymäpäivässä aviomies hermoilee vaimonsa synnytystä, ja paljastuu melkoiseksi narsistiksi.

Eksoottisimmat novellit on sijoitettu Uuteen-Seelantiin: Novelli Kaupan nainen on villin lännen tarina, jossa kulkumiehet pysähtyvät yöpymään ränsistyneeseen kauppaan keskellä ei mitään. Siellä asustavat nukkavieru, köyhä nainen sekä hänen tyttärensä. Tarina on rujo ja suorastaan kammottava. Ukko Tar puolestaan kertoo elämänmittaisesta unelmasta, joka osoittautuu lopulta tyhjäksi.

Novelleissa Pikkutyttö ja Matka päähenkilöina ovat taidokkaasti ja ymmärtäväisesti kuvatut lapset. Varsinkin Pikkutyttö on tunnelmaltaan yhtä vilpitön kuin Tsehovin lapsiaiheiset, psykologiset novellit. Psykologisesti tarkkoja ovat kyllä kaikki Mansfieldin novellit. Ehkä niitä voisi kuvata jopa pienimuotoisiksi psykologisiksi tutkielmiksi, tai ehkäpä paremminkin kuviksi.

Erikoisin novelli on nimeltään Luottamuksellisesti, sillä se rakentuu pelkästään vuoropuhelun toisen osapuolen repliikkien varaan (tulee mieleen Maria Jotunin loistava novelli Hilda Husso). Siinä Marigold, vanhempi hienostonainen, yrittää tehdä tuttavuutta nuoren Isobelin kanssa: Sillä Isobel, ei nainen loppujen lopuksi aina halua, että hänen kättään pitelee mies. Ja naisilla voisi olla niin suurenmoista keskenään... (S. 120.) Aika rohkeaa vuonna 1917, vai mitä?

Feministiset silmälasit tarkensivat aviovaimojen perinteisiin, ahtaisiin rooleihin. Aviomiehen kertomuksessa avioliitto alkoi mennä huonosti, kun lapsi syntyi ja vaimon huomio suuntautui muualle kuin häneen. Hyväksikäyttöä liittyi viattoman kotiopettjattaren maineen menetykseen sekä elokuvatähteydestä haaveilevan nuoren naisen elämään.

Mansfieldin novelleissa on ironiaa, ja paikoin melko ronskiakin huumoria. Nautin kokoelman lukemisesta paljon. James Joycen Dublinilaisia tulee joistain novelleista mieleen, eikä Mansfield todellakaan häviä taidoiltaan modernismin mestarille.

Teoksen viimeinen novelli, niminovelli Kanarialintu on viisas, tarkoin virkkein piirretty elämäntarina. Siinä kiteytyy Mansfieldin taito valottaa henkilöitä eri näkökulmista ja paljastaa heidän elämänsä ristiriidat, joista he eivät ole itse tietoisia. Onnellisuus on ylellisyyttä, jota kaikki eivät katso oikeudekseen edes tavoitella itselleen.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi, 2017
Alkuteos: The Vegetarian, 2015; koreankielinen alkuteos, 2007
Suomentaja: Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Han Kangin Booker-palkittu romaani Vegetaristi on melkoinen lukumyrsky. Se tempaa mukaansa heti ensi sivuiltaan ja suorastaan piinaa lukijaa loppuun saakka. Jos siis kaipaa kirjaa, joka ei hengähdyshetkiä tarjoa ja jota ei voi laskea käsistään ennen viimeistä sivua, niin tässä on nyt sellainen kirja.

Vegetaristi on kolmen eri kertojan kertoma tarina naisesta, joka ryhtyy vegetaristiksi nähtyään järkyttävän painajaisen. Naisen päätös lihattomasta ruokavaliosta on katastrofi hänen lähipiirilleen. Aviomies ei voi ymmärtää vaimoaan (ei ole koskaan ymmärtänytkään), naisen perhe pitää häntä kummajaisena ja lankomies fantasioi hänestä (taiteellisen?) pakkomielteen itselleen.

Kirjan rakenne on samanlainen kuin Minna Rytisalon menestysromaanissa Lempi. Rytisalon kirjassa Lempi ei koskaan päässyt itse ääneen, eikä ääneen pääse myöskään Vegetaristi. Hänestä kertovat ensin aviomies, jonka kertojanääni on minäkertojan ääni, ja sitten lankomies ja sisko, joiden näkökulmat kerrotaan hänkertojan avulla. Vegetaristin mieli jää arvoitukseksi.

Luin kirjaa feministisenä pamflettina, sillä niin selvästi se osoittaa naisen paikan ja selviytymiskeinot patriarkaalisessa maailmassa. Myyttinen luontoäiti vetää kirjan päähenkilöä Yeong-hye yhä vahvemmin puoleensa ja tuntuu tarjoavan ainoan turvapaikan maailmassa, jossa nainen on parhaimillaan muistuttaessaan kasvia. En löytänyt hänestä raikkautta, viehkeyttä enkä poikkeuksellista hienostuneisuutta, mutta hänen passiivinen luonteensa miellytti minua suuresti, kertoo aviomies (s.7). Vaimo alkaa todella myöskin muuttua kasviksi.

Muodonmuutos on yhtä hämmentävä kuin Marie Darrieussecqin vuonna 1996 ilmestyneessä Sikatotta-romaanissa, jossa hyväksikäytetty nainen alkaa muttua emakoksi, koska häntä kohdellaan kuin emakkoa. Han Kangin romaanissa Yeong-hye kieltäytyy ensin liharuuista, mutta lopettaa syömisen vähitellen kokonaan. Hän paljastaa itsensä auringolle kuin kukka ja ilmoittaa lopulta tarvitsevansa vain vettä elääkseen.

Vegetaristissa on monta eri teemaa, ja sitä voi lukea myös mielenterveyden järkkymisen tarinana ja kasvutarinana. Kasvaja on Yeon-hyen sisko In-hye, josta tulee kirjan sankari, selviytyjä ja heräävä tiedostaja. Hänen kauttaan Yeong-hyen haurauden alkuperäiset syyt paljastuvat, ja hänen kauttaan kerrotaan myös teoksen kauneimmat hetket.

Vaikka kääntelin kirjan sivuja lukuhurmiossa, en vakuuttunut kirjan hienoudesta tai erityislaatuisuudesta. Irvokkaimmissa kohtauksissa tunnistin jotain samaa kuin Elfriede Jelinekin hirvittävässä Pianonsoittajassa, mutta Vegetaristin henkilökuvaus oli turhan osoittelevaa: miehet olivat ällöttäviä, naiset uhreja. Tällainen vastakkainasettelu lähinnä ärsytti. Kirjasta puuttui myös satiirinen, musta huumori, joka teki Marie Darrieussecqin Sikatotta-kirjasta aikanaan vielä hurjemman lukukokemuksen.

Han Kang on kirjoittanut romaaninsa jo 10 vuotta sitten ja voitti sillä Booker-palkinnon viime vuonna. Sari Karhulahden suomennoksessa on säilynyt teoksen vimma, joka tavoittaa lukijan. Vimman lisäksi tästä ei jäänyt minulle käteen paljoa muuta. Erikseen on kuitenkin kehuttava kirjan kaunista kantta. Sehän on kuin kukka.



Vegetaristin ovat lukeneet Katri, Kartanon kruunaamaton lukija, Omppu (joka myös koki yhteyden Jelinekiin) ja Laura. Kirja sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, 2012
Alkuteos: Blad ur höstens arkiv, 2011
Suomentaja: Caj Westerberg
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 206
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Bo Carpelanin (1926 - 2011) Lehtiä syksyn arkistosta on häkellyttävän kaunis kirja. Luin kirjaa kauan ja hartaasti, sillä kiirehtiä ei voinut, koska lähes jokainen sivu oli niin täynnä tarkkoja, viiltäviä ajatuksia. Kirja kertoo vanhenemisesta ja elämästä. Kumpikaan ei ole helppoa.

Lehtiä syksyn arkistosta sijoittuu syksyyn ja on alaluvuiltaan otsikoitu Syyskuu, Lokakuu ja Marraskuu. Kirja on kronologisesti etenevä päiväkirja erään syksyn ajalta, jolloin muistiinpanojen tekijä käy tapaamassa vanhaa äitiään ja vanhenee myös itse. Hän tuntee elämän olevan viimeisissä hetkissään, syksyssä. Minäkertoja elää muistojaan ja pohtii filosofisia kysymyksiä. Silti kirja ei ole raskasta luettavaa, vaan jollain luotettavalla tavalla lempeä. Surullinen se kyllä on, onhan kyse luopumisesta.

Lehtiä syksyn arkistosta jäi Carpelanin viimeiseksi teokseksi. Sen alaotsikkona on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, mutta lukiessani en epäillyt hetkeäkään, etteikö herra Skarfelt ole Bo Carpelanin alter ego. Kun päähenkilö muistelee elämäntyötään, kirjoittamistaan ja äitiään, kaikki on totta: Näin unessa äidin ja isän, täällä, hämärässä olohuoneessa, jossa valo siivilöityi kapeina nauhoina, joiden läpi he kulkivat kuin näyttämöllä. Isä meni eteiseen, me katsoimme hänen peräänsä. Hänen varjonsa oli laiha, se lankesi räsymatolle ja katosi siihen Ikkunan takana mustarastaita laskeutui nurmikolla, kuin hiiltynyt sade. Katsoin äitiä, ja minut valtasi niin suuri suru, että heräsin. (S. 137.)

Teos on hidaslukuinen siksi, että sen joka sivulta löytyy tiivistettynä totuuksia elämästä. Ne esitetään vaivihkaa, eleettömästi, kuin henkäyksinä. Lukija jää niiden äärelle ihmettelemään. Kiire, tavoitteet - mitä merkitystä niillä on? Olennaisimpana elämässä näyttäytyvät päivät, muistot rakkaimmista, yksinäisyys, jopa säätila, luontohavainnot: Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. (S. 137.)

Bo Carpelan on arvostettu suomalainen kirjailija, joka voitti Finlandia-palkinnonkin peräti kahdesti: vuonna 1993 teoksellaan Alkutuuli ja vuonna 2005 teoksellaan Kesän varjot. Olen lukenut häneltä vain tuon huikaisevan kauniin Kesän varjot sekä hienon nuortenkirjan Kaari. Molemmissa tunsin samankaltaisen syvän viisauden ja kauneuden kosketuksen, joka läpäisee myös Lehtiä syksyn arkistosta -teoksen. Nyt haluaisin lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut, sillä hänellä on suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma äänensä, rauha ja haikeus, jotka tuntuvat kaikessa.

Lehtiä syksyn arkistosta kiteytyy lopulta jonkinlaiseksi henkiseksi testamentiksi, ja kun kirjoitan näin, kauhistun ilmaisun mahtipontisuutta, sillä sitä juuri Carpelanin teksti ei ole. Mahtipontisuudesta Carpelan saa vaan aihetta ironiaan: "Täsmällinen huimaus" vastaa jotenkin käsitystäni taiteen luomisesta, oi sanaa juhlavaa! Rakentamistyö: runot, romaanit, kirkot, maisemat, kuvat ja unikuvat, väri ja muoto, todellisuus ja fantasia, merkitys ja epämerkitys. (S. 122.)

Kirjailija tuntee olevansa kypsä jonkinlaiseen yhteenvetoon elämästä, mutta hän ei neuvo eikä saarnaa, vaan pohtii, kirjoittaa ja kirjoittaa. Kynän kärjestä vapautuu ihmeellisen kirkkaita ajatuksia: Onko faktan ja fiktion välillä mitään eroa? Faktat ovat runoilijalle vaarallisia, ellei hän saa niitä leijumaan. (S. 122.)

Nykyihmiselle kirjan lukeminen voi olla haasteellista, koska kaiken pitäisi olla nopeasti ahmaistavaa ja tehokasta, pökerryttävää ja ravistelevaa. Lehtiä syksyn arkistosta vaatii keskittymistä ja pohtimista, sillä kuitenkin koskettavinta voi olla henkäys ja hetki, sana.



Carpelanin teos on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Sininen linna, Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuri kukoistaa. Mustikkakummun Anna on siteerannut kirjasta ehkä kauneimman ajatuksen arvionsa otsikoksi: Merkillisintä on kaikki kauneus.

Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. Vuoden 2017 HelMetin lukuhaasteessa kirja sopisi ainakin kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Enpa oikeastaan voisi kuvitella siihen mitään osuvampaa ja rauhoittavampaa luettavaa.

Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha

Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha, 1951
Kuvittaja: Yrjö Kokko
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha tuli luettavakseni lukupiirin kautta. Valintavuorossa ollut ystäväni oli poiminut kirjan Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjan listalta, ja koska kukaan lukupiiriläinen ei ollut sitä aiemmin lukenut, se valittiin tammikuun kirjaksi. Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Lappiin ja kertoo isän ja pojan vuodesta Lapin erämaassa.

Nyt voitte moittia minua nostalgikoksi tai paatuneeksi romantikoksi, mutta on myönnettävä suoraan, että rakastin tätä kirjaa. Sen yli 400 sivua kääntyilivät tiuhaan, ja odotin työpäivän aikana, että pääsen illalla kirjan kimppuun.

Miten tässä näin kävi? Kirja on nimittäin eräkirja, poikakirja ja ehkä jopa jonkinasteinen partiolaisen käsikirja - ei siis ollenkaan sitä tavanomaisinta suosikkikirjallisuuttani, jota olisi ehkä lähinnä naisten kirjoittama nykykirjallisuus. Nyt Yrjö Kokko - bestseller-kirjailija 1950-luvulta - tulee ja nappaa sydämessäni ykköspaikan nykykirjailijoitten nenän edestä.

Paljastan saman tien, että olen entinen partiolainen. Olen myös tehnyt varhaisimmat ulkomaanmatkani Norjan Lappiin. Tuolloin 70-luvulla köröttelimme koko perhe asuntovaunumatkoja Lapin halki, ja niistä on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Lapsena luin myös muutamia lännen seikkailukirjoja ja Pertsoja ja Kiluja. Viime syksynä luin pojalleni ääneen Setonin Villejä eläimiä -klassikon ja rakastin sitäkin. Sisälläni elää selvästikin kaipuu erämaahan. Mutta oli Kokon kirjassa muutakin kuin erämaan kutsu.

Sudenhampainen kaulanauha on miesten tarina ja kasvukertomus. Perheen äiti on kuollut sodan aikana, ja isä ja poika ovat kaksin, mutta koska isä on ollut viiden vuoden sotareissulla, hän ei oikeastaan tunne poikaansa. Kun pojan koulu ei oikein suju ja isäkin kaipaisi lepoa, hän ottaa töistään vapaata ja muuttaa poikansa kanssa Lappiin. Aluksi siellä on tarkoitus olla vain kevät ja kesä, mutta he viihtyvätkin siellä niin hyvin, että jäävät sinne pitemmäksi aikaa.

Lapin lumo on kirjassa täyttä totta, vaikka luonto näyttää voimansa ja talvella on pimeää ja kylmää. Isä ja poika kalastavat, metsästävät, rakentavat ja retkeilevät yhdessä. He tutustuvat saamelaisiin, jotka jutivat vielä porojensa perässä. Saamelaiskulttuuri tulee heille hyvin tutuksi, ja he oppivat muun muassa ajamaan poroja ja kahvittelemaan pitkään ja hartaasti.

Lapin sota on juuri päättynyt ja elintarvikkeista on koko maassa pula. Lappia rakennetaan uudestaan ja ilmapiiri on oikeastaan hyvin toiveikas. Nykyaikainen luonnonsuojelu ei vielä ole levinnyt Pohjois-Suomeen, jossa karhut ammutaan siltä seisomalta ja susia tullaan jahtaamaan Etelä-Suomesta asti. Riekkoja metsästetään ravinnoksi ja telkän munat kerätään syötäviksi. Poroerottelu, suopungin heitto ja hiihtäminen ovat parasta huvia ja viihdyttäjäksi saapuu myös Buffalo Bill.

Yrjö Kokon kirjailijaura on hämmästyttävän tuottelias. Wikipedian mukaan hän on kirjoittanut 19 teosta, joista muutama on jäänyt klassikoksi. Kokko oli koulutukseltaan eläinlääkäri, mutta hänellä oli myös hirmuinen kirjoittamisen palo. Hänet tunnetaan laulujoutsenen pelastajana ja Pessin ja Illuusian kirjoittajana, mutta hän oli myös saamelaiskulttuurin tuntija, sillä hän asui Lapissa viisi vuotta ja tutustui paikalliseen väestöön. Sudenhampaisen kaulanauhan voi nähdä myös eräänlaisena kulttuuritekona, sillä jutimisen viime hetket olivat varmaankin käsillä noina aikoina, kun Kokko niitä vielä kirjassaan kuvaa.

Olihan kirjassa puuduttavatkin hetkensä. Isä kehittelee insinöörismäisen kunnianhimoisesti täydellistä yöpymisrakennelmaa ja riekkoja ammutaan ehkä vähän turhan monta sivua. Lisäksi jahdataan rikollista, vaikka kirja olisi ollut ihan tarpeeksi mielenkiintoinen ilman Römpsä-sivujuonta. Toki sankareitakin tarvitaan, ja ehkä sellaiseksi vähän myös kasvetaan.

Kirja on aikansa kuva ja siksikin mielenkiintoinen. Opin siitä paljon sellaista, mistä en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Jo vain voin lämpimästi suositella sitä kenelle tahansa luettavaksi.

Ihan parasta oli myös lukupiirin kokoontuminen, kun kirjaa käsiteltiin. Lukupiirin silloinen emäntä ja kirjan valitsija vei meidät metsään ja kotaan, jossa keittelimme pannukahvit ja söimme herkullisia eväitä. Savunhajuinen kirjakeskustelu on talven parhaita kokemuksia. Kiitos emännälle kirjavalinnasta ja elämyksestä! <3


Sudenhampainen kaulanauha valtaa itseoikeutetusti HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.