Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä: Jalat ilmassa, 2. painos, 2019

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 224

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Antti Röngän esikoisteos Jalat ilmassa on herkkä ja rankka kasvutarina. Se on herkkä, mutta ei mitään lässytystä. Rankkakin on siinä mielessä väärä sana, että kirja ei ole ollenkaan rumasti kirjoitettu, eikä se mässäile rumilla kohtauksilla. Päinvastoin. Se on kirjoitettu esiin kuin hento lyijykynäluonnos. Sen tekee rankaksi sen aihe: koulukiusaaminen ja siitä toipuminen. 

Alussa on Aaro, joka istuu muuttoautoon ja aloittaa uuden elämän kaukana pienestä kotikylästään.  Nuorimies tuntee epävarmuutta, ja se on ymmärrettävää. Uudet asiat jännittävät kaikkia ihmisiä. Vähitellen lukijalle tulee selväksi, että Aaro miettii itseään ja olemistaan aivan liikaa, hän on koko ajan ahdistunut ja epävarma - epävarma niin pohjamutia myöten, että tavallinen arki on melkein ylivoimaista. Ja vähitellen siitä tulee sellaista yhä enemmän. 

Sitten palataan vuoteen 2008, jolloin Aaro on kuudennella luokalla. Lukijalle paljastuu, että Aaroa kiusataan ja on kiusattu koko alakouluajan. Koko alakoulun ajan. Koko alakoulun ajan. KUUSI VUOTTA.

Kun tämä selviää lukijalle, kaikki nuorenmiehen hapuilu ja elämäntuska saa selityksen. Tieto kuusi vuotta kestäneestä kiusaamisesta saa sisikunnan kääntymään nurin ja pidättämään hengitystä nykyisen Aaron ottaessa ensimmäisiä askeliaan itsenäisenä, nuorena miehenä. Tekisi mieli tsempata ja kannustaa ääneen: Anna mennä, Aaro! Olet sen arvoinen! Pystyt siihen! Mene mukaan!

Koulukiusaaminen on aiheena äärettömän ahdistava. Jokainen on sitä todistanut, vaikkei ole välttämättä itse ollut kiusaamassa tai kiusattuna. Aaron kokemukset ovat niin paljaita, että kaikki kiusaamisen karmeus tulee aivan iholle asti. Tilanne vai jatkuu ja jatkuu. Silti Aaro tarttuu kaikenlaisiin toivonkipinöihin. Eräänä päivänä kouluun tulee poliisi ja oppilaat kutsutaan saliin. Poliisi pitää aamunavauksen: 

   Vaivuin tuttuun aamunavaushorrokseen. Leuka painui polvelle. Mutta siinä samassa silmäni rävähtivät ammolleen. Kuulin sanan koulukiusaaminen. Poliisi puhui koulukiusaamisesta. 

   Laskin katseeni lattian punaiseen viivaan. Tiesin että jokainen meidän luokalla ajatteli nyt minua. 

           - - 

   Rutistin silmät kiinni, purin alahuulta. Ajattelin kuinka pojat painoivat nyt päänsä häpeästä. Minua säälitti poikien puolesta. Olisin halunnut sanoa heille, että ei se mitään, ei se niin vakavaa ollut, ollaan kavereita. (S. 169 - 171.) 

Kun kello soi välitunnille, Aaro on valmis antamaan kiusaajilleen kaiken anteeksi, mutta sen sijaan kiusaaminen jatkuu heti. 

Jyväskylässä aikuisen Aaron elämä ei oikein ota onnistuakseen, vaikka hyviäkin kokemuksia syntyy ja ensirakastuminenkin koetaan. Ulkopuolisuuden tunne ja arkuus kahlitsevat tekemistä. Aaro ei ole vapaa. Lukijan silmiin esimerkiksi ihastumisen kokemus on hellyttävä ja aito, Aaron mielestä nolostuttava. Aaro ei tunnu huomaavan omaa viehätysvoimaansa, eikä usko itseensä ollenkaan. Hän tarkkailee olemistaan koko ajan ja näkee ja kokee itsensä negatiivisesti. 

Sen verran olen istunut kiusaamiskoulutuksissa, että tiedän, ettei kiusaaja kaipaa sääliä. Kiusaaminen perustuu vain ja ainoastaan vallanhaluun. Kiusaaja kiusaa, koska hän saa alistaa toista ja kiusaamalla hän saa hankittua itselleen tietyn kaveriporukan, joka lähtee mukaan toisten rääkkäämiseen. Valtaosa ihmisistä sallii tämän tapahtumisen, ja ne ovat heitä, jotka katsovat sivusta, eivätkä puutu asiaan.

Kirjassa kuvataan kohtaaminen, jossa entiset kiusaajat tenttaavat aikuiselta Aarolta, onko hän käynyt armeijan. Ilmassa on samaa vallan huumaa, joka on kiusaamisen taustalla. Toinen alistetaan, jotta voidaan itse tuntea ylemmyyttä ja valtaa. 

Kiusaaminen on siis vain ja ainoastaan tuomittavaa toimintaa. Silti on ihmeellistä, että sitä ei saada kitkettyä, vaan se rehottaa ja rehottaa. Se on kuin luonnonvoima, jonka annetaan tuhota ihmisten elämiä vuodesta toiseen. Sanottakoon se nyt selvästi: Kiusaaja on yleisimmin alakouluikäinen lapsi, ei mikään luonnonvoima. Lapselle voi ja pitää asettaa rajat.

Jalat ilmassa on kirja, joka ihan joka ikisen täytyisi lukea. Ainakin jokaisen opettajan olisi luettava se, jokaisen vanhemman olisi luettava se ja jokaisen päättäjän olisi luettava se. Heti. Koska pian on syksy ja kun koulut taas alkavat, se jatkuu.

Antti Rönkä on kirjoittanut hienon esikoisteoksen. Se perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, eli on vahvasti autofiktiivinen teos. Se on aiheeltaan tärkeä, mutta se on myös kaunokirjallisesti tasapainoinen ja vaikuttava teos, ja toivonkin, että näin väkevästi alkanut kirjailijan ura saa jatkoa mahdollisimman pian. 

Jalat ilmassa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara, Rakkaudesta kirjoihin ja Kulttuuri kukoistaa. 

Niklas Natt och Dag: 1793

Niklas Natt och Dag: 1793, 2018

Alkuteos: 1793, 2018

Suomentaja: Kari Koski

Kustantaja: Johnny Kniga

Kansi: Maria Mitrunen

Sivuja: 402

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Niklas Natt och Dagin 1793 kertoo tietysti vuodesta 1793. Tapahtumapaikkana on Tukholma, jossa toivutaan kuninkaan kuolemasta ja todistetaan vallanhimoisten aikalaisten vehkeilyjä. Suurimpana huvina kaupunkilaisille tarjoillaan teloituksia, joissa pyöveli on kerta kerralta enemmän humalassa ja yleisö lyö vetoa, kuinka monennella kirveen iskulla hän saa tuomitun hengen viimein lähtemään. 

Puitteet ovat siis alkujaan jo kovin raadolliset, ja jotain kai kertoo sekin, että synkkään aikakauteen ainoan valonpilkahduksen tuo lainoppineen Cecil Wingen alati kalpeneva hahmo. Keuhkotaudin runtelema ruumis tarjoaa jonkinlaiset raamit terävälle hengelle, joka käy ratkaisemaan järkyttävää rikosta. Kumppanina tällä kalpeanevalla lainoppineella on kaupungin raakki, siveyspoliisi Mickel Cardell, jossa virtaa kuumaa verta kalpean kumppaninkin puolesta, vaikka hänen toinen kätensä on jäänyt meritaistelussa merenpohjaan. 

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Cardell kutsutaan onkimaan Fatburenin saastan keskeltä ruumis, joka osoittautuu harvinaisen raa'asti murhatuksi tapaukseksi. Ruumiin kohtalo alkaa vaivata häntä ja niinpä hän huomaa kohta olevansa Wingen juoksupoikana ja joutuvansa hillitsemään kovin kiivasta luonnettaan. 

Tapahtumiin sekoittuu monenlaisia juonenkäänteitä. Erään Anna Stiinan kautta joudutaan todistamaan myös kehruuhuoneen, naisten rangaistuslaitoksen, toimintaa. Siellä vangit joutuvat pakkotyöhön, kehräämään rukkien ääressä, epäinhimillisiä tuntimääriä kehnolla ruualla mielivaltaisten vartijoiden armoilla. Jos tavallinen rahvaan elämä oli jo puitteiltaan raakaa, niin kehruuhuoneen rangaistuvankien elämä oli täysin epäinhimillistä. 

Niklas Natt och Dag on tutkimustyönsä tehnyt. Ajankuva on kammottavaa, mutta varmasti lähellä totuutta. Meno kapakoissa ja Tukholman kaduilla on julmaa, eikä ihmiselämällä ole paljon arvoa. Selviytymistaistelut ovat kovia. 

1793 on vetävästi kirjoitettu ja sen juonenkäänteissä pysyy mukavasti perässä. Winge-Cardell-työpari toimii hyvin perinteisenä dekkarien aisaparina, jossa pomo hoitaa aivotyön ja apuri niin sanotun likaisen  työn, eli toiminnan osuuden: Wingen ajatus on kirkas, vaikka yskänpuuskat sitä häiritsevätkin, ja Cardell joutuu kirjaimellisesti uimaan saastassa. Kummastakaan tyypistä ei voi olla pitämättä, vaikka mitään herranenkeleitä heistä ei ole kumpikaan. 

Dekkarin juoni liikkuu sopivasti sekä korruptoituneen ylimystön valtapeleissä että rahvaan keskuudessa. 1793 on herkkupala Tukholma-faneille, historian ystäville ja dekkarien lukijoille. Kari Koski on suomentanut sen sujuvalle suomen kielelle ja sivut kääntyilevät vaivatta. 

Omaan makuuni dekkari oli turhan raaka, mutta toisaalta nautin siitä, että sain siirtyä (turvallisesti) 1700-luvun loppun Tukholman vilinään. Kesädekkariksi tämä on mitä mainioin valinta, ja Niklas Natt och Dagin uusikin dekkari, 1794, on jo ilmestynyt suomeksi. 

Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon kirjabloggaajien kanssa. Viikkoa emännöi Luetut.net -blogi, ja mukana on parisenkymmentä kirjablogia, joista kannattaa käydä kuikuilemassa kesädekkareita. 1793 on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa sekä Ja kaikkea muuta. 

Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim: Allah99, 2019

Alkuteos: Allah99
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Khaled Al Nassiry
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Kirjallisuuden ja ylipäätään kirjoittamisen merkityksestä on puhuttu paljon. Pessoan mukaan kirjallisuus on helpoin tapa olla välittämättä elämästä, ja minullekin kirjallisuus on tarjonnut mukavia pakopaikkoja, mutta lisäksi väitän, että kirjallisuus on peräti pelastanut henkeni. Kirjallisuus on pelastanut minut joka tulin syntyneeksi maassa, missä raaka väkivalta on kerran vuosikymmenessä leimahtanut kauhistuttaviin, mielikuvitusta uhmaaviin sfääreihin asti. (S. 16.)

Hassan Blasimin Allah99 on ilman muuta kirjallinen tapaus. Se on tapaus Suomen kirjallisuudessa, se on tapaus eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja se on tapaus maailmankirjallisuudessa. Irakista Suomeen päätynyt Hassan Blasim kirjoittaa raivoisaa, häikäilemätöntä ja filosofista proosaa. Yhdistelmä luo aivan omanlaistaan kirjallisuutta.

Olen aiemmin lukenut Hassan Blasimin novellikokoelmat Vapaudenaukion mielipuoli (2012) ja Irakin purkkajeesus (2013), jotka ovat niittäneet mainetta maailmalla enemmän kuin Suomessa. Ne edustavat taiturimaista novellitaidetta, joka häikäisee lukijansa. Sota, väkivalta, fundamentalismi ja pakolaisuus ovat kansainvälisiä aiheita, joita Blasim käsittelee novelleissaan armottomasti.

Sama meno jatkuu Allah99:ssä. Mutta nyt Blasim heittelee tuon tuostakin myös kirjallisia koukkuja  keskelle absurdia väkivaltaa, pommi-iskuja, kostoa ja kuolemaa. Beckett, Gogol, Kafka - irrallisuutta, unenomaisuutta, surrealismia.  Ei ole sattumaa, että Blasimin luoma kertoja lukee László Krasnahorkain Saatanatangoa, jossa ylistetään ihmisten yksinäisyyttä ja itsekkyyttä. Italo Calvinon herra Palomar puolestaan kommentoi kärkkäästi samaisen päähenkilön, kirjailija-elostelijan, sanomisia tämän matkoilla. Taustalla vaikuttavat Emil Cioran -nimisen romanialais-ranskalaisen filosofin ajatukset kaiken turhuudesta ja kuolemasta. Hilpeät puitteet - jumalaista kirjallisuutta.

Allah99:n kehyskertomuksena on taideprojekti. Irakista paennut entinen eläinlääkäri, nykyinen kirjailija, Hassan "Minervanpöllö" Buma on päätynyt pakomatkallaan Suomeen. Hän on saanut apurahan, jonka turvin hänen on tarkoitus kerätä 99 tarinaa Allah99-blogiinsa. Nimi tulee Jumalan 99 nimestä, jotka tunteva pääsee paratiisiin. Tarinoita alkaa kertyä: Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Tarinoiden keräämisen ohessa Hassan "Minervanpöllö" Buma käy kirjeenvaihtoa Alya Mardan -nimisen kirjailijan kanssa. Mardanin intohimo ja elämäntehtävä on Emil Cioranin teosten kääntäminen, ja Mardanin kautta päästäänkin pohtimaan kaiken katoavaisuutta ja muun muassa kirjoittamisen turhuutta: Kirjoittaminen: Eräille se on kuin kaivaisi hautaa sanoille. Ylipäätään koko sana "kirjoittaminen" maistuu tuhkalta ja kuolemalta. (S. 15.)  

Teoksen lopussa esitellään kirjailija Adnan al-Mubarak, jonka kanssa kirjailija Hassan Blasim on käynyt kirjeenvaihtoa. Missä määrin Hassan Buma on Hassan Blasim ja Alya Mardan on Adnan al-Mubarak? Sen tietää täsmällisesti vain kirjailija Hassan Blasim. Joka tapauksessa Alya Mardanin nimissä kirjoitetut viestit tuovat kirjaan filosofisia rauhan hetkiä, joiden kautta siirrytään pohtimaan vanhenemista, kirjoittamisen tuskaa ja pakkoa ja elämän tarkoitusta, jopa hetkittäistä kauneutta, jota taide tarjoaa ihmisen muuten niin turhaan elämään.

Kirjailija-kertoja Hassan matkustaa tarinoiden perässä paikasta toiseen. Käydään esimerkiksi Berliinissä, Brysselissä, Tampereella ja Reykjavikissa, mutta aina palataan Bagdadiin. Tarinoiden alku on useimmiten siellä, autopommien, taistelujen, harhalaukausten ja itsemurhaiskujen Bagdadissa, jossa taide ja vapaa ajattelu on ajettu nurkkaan ja jossa ihmiset säästävät rahaa voidakseen maksaa salakuljettajille, jotka kuljettavat heidät pois kaupungista, Eurooppaan, vapauteen.

Kirjassa on seksiä, alkoholia, huumeita ja järjetöntä väkivaltaa. Siinä on rivien väliin upotettua maailman mustinta huumoria, suoraa kritiikkiä irakilaisisa kirjallisuuspiirejä kohtaan, taiteen vapauden ylistystä, elämän banaalia arkipäiväisyyttä, räkäisiä kapakoita, epätoivoista räpistelyä ja tarinoita ja tarinoita. Niitä ei ole aivan 1000 ja yhtä, mutta paljon niitä on. Perinteistä proosakerrontaa rikkova haastattelurakenne ja kirjeet tauottavat kerrontaa, korostavat juonenkäänteitä, antavat lukijalle tilaisuuden valmistatutua johonkin uuteen kummallisuuteen, joita elämä nakkaa ihmisten eteen.

Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Sampsa Peltosen suomennustyötä on kehuttu moneen otteeseen, ja se on kaikki kehunsa ansainnut. Teksti on värikästä ja helppolukuista, ja siihen uppoaa kuin lumottuna. Lukija janoaa tietää lisää, kuulla taas yhden tarinan siitä, miten absurdeja asioita maailmassa tapahtuu. Sinne tarinoiden runsaudensarveen uppoavat myös Rajaportin sauna, Katri Helenan Lintu ja Lapsi sekä Salmi-Aki.


Allah99 on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Sivumerkkejä ja Kirjakaapin kummitus.