Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa, 2001
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Katariina Vuorisen esikoisrunokokoelma Edith suuteli minua unessa on ilmestynyt vuonna 2001 ja oli silloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Luin teoksen silloin ja muistan pitäneeni siitä. Nyt tartuin siihen uudestaan Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä.

Oli helppo ymmärtää, mihin teoksessa aikanaan ihastuin. Vuorisen kielikuvat ovat väkeviä ja uusia, ja ne aukeavat moneen suuntaan. Niistä muodostuu paikoin myös kompastuskiviä: Joihinkin runoihin ei pääse käsiksi,  koska niitä ei tavoita - kielikuvat säntäävät taivaan tuuliin. Olo on kuin unessa, ja toisaalta myös unistahan runoudessa on kyse: - - yöllä käytetyt ihmiset palaavat (s. 45). Niistä saa ja pitääkin ammentaa, mutta kuinka paljon tulkintaa voi jättää lukijalle, joka ei ehkä jaksa hypätä uneen vaan kaipaa maata jalkojensa alle. Toisaalta: pitääkö väkevä kielikuva sitoa johonkin - eikö se riitä runoudessa sellaisenaan?

Runokokoelman nimi Edith suuteli minua unessa on loistava. Se johdattaa ajatukset heti Edith Södergraniin, jonka runous on modernisuudessaan ja ehdottomuudessaan kirkkainta, mitä suomalaisessa runoudessa on ehkä koskaan nähty. Södergranin eroottiset ja elämänjanoiset kielikuvat kelpaava esikuvaksi nykyrunoudellekin, ja niitä kannattaa tavoitella, sillä mistä muusta kannattaa runo kirjoittaa kuin elämän poltteesta. Edithin suudelma on varmasti kiihkeä.

Vuorisen runokokoelman kansikin viittaa eroottisuuteen ja koska runojen minä on selvästikin nuori nainen, ei rakkaussuhteilta vältytä. Niitä etsitään ja hamutaan opiskelijaelämän keskellä. Jotain yhteistä kaivataan, miksei vaikka Mika Waltaria, kuten runossa Fine:

olit lukenut Mikan isot kirjat ja minä pienet
messiaan, keskiajan ja maan josta kotieläimet
syntyvät uudelleen
 - - 
tulisi mies taloon joka päivä. (S.16.)


Intertekstuaalisuus käy Vuoriselta näppärästi. Runot istuvat myös tiiviisti suomalaisen runouden erääseen perinteeseen: vuodenajat vaihtuvat ja niiden myötä vaihtuvat mielialat syksyn ja talven odotuksesta kevään uuteen aikaan. (Kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisikaan ilman selkeitä vuodenaikoja!):

Hissikuilusta syöksyn vaarallisimpaan 
pimeään, huhtikuun hajuun; 
muta imeytyy ihon rakoihin, 
kauan sitten kadotettuja vitamiineja saa suoraan
tärykalvojen läpi, mattotelineeseen köytetään. (S. 44.)


Opiskelijaelämän vuosirytmi tentteineen muistuu myös mieleen, sillä runoilija kirjoittaa välillä kuin runollista päiväkirjaa. Tässä palataan joululomalta:

Mäkiviikko nyt hypätty
kylät käyty

maananataina lääkäriin, Espanjaan
unohtuneiden sanojen keskelle, kotiin
pölypalloon kuin aavekaupungin viimaan
 - -                                                             (S. 30.)


Vuoriselta on ilmestynyt runoteoksia harvakseltaan, noin viiden vuoden välein, mutta hän on mukana useissa antologioissa. Olen iloinen, että löysin Vuorisen runokokoelman uudestaan ja upposin siihen. Nautin tällaisesta:
- -
kirjoittaa myrskyä pidättävän kuusikon, 
auringonkukat jotka valahtavat syliin
 - - (s. 60.)




Edith suuteli minua unessa on luettu ainakin Onko kaunosielusta kyborgiksi? -blogissa, jossa epäillään näiden runojen kirjoittajan elämän olevan kovin tyhjää. Anders Vacklin on arvioinut teoksen Kiiltomadossa.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista, 3. painos, 2006 (ensi kerran suomeksi 2001)
Alkuteos: Close Range, 1999
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kustantaja: Otava
Kansi: kuva Ang Leen ohjaamasta elokuvasta Brokeback Mountain
Sivuja: 312
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Annie Proulxin novellikokoelma Lyhyt kantama kertoo tarinoita Wyomingista, eivätkä ne tarinat ole ollenkaan herttaisia tarinoita. Syy on tietysti miljöössä: Wyomingin osavaltio on pinta-alaltaan noin kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta ja siellä asuu noin puoli miljoonaa asukasta. Se on siis vielä harvemmin asuttua seutua kuin Suomi, ja siellä Kalliovuoret määrävät sään ja maisemat. Olosuhteet ovat vähintäänkin yhtä karut kuin Suomessa. Seutu on aitoa villiä länttä, jossa toimeentulo on saatu karjanhoidosta ja cowboyn ammatti on ollut varteenotettava uravalinta.

Olen käynyt Wyomingissa kaksi kertaa. Kun olin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, tutustuin perheeseen, jonka äiti, Tammy, oli kotoisin Sheridanista, Wyomingista ja asuu nykyään Big Hornissa miehensä kanssa. Olen käynyt molemmissa kaupungeissa ja retkeillyt Kalliovuorilla, eikä niitä maisemia voi unohtaa. Tammy on ehkä sydämellisin ja  herttaisin ihminen, jonka olen kuunaan tavannut. Hän on syvästi uskovainen ja aina hymyssä suin, ja muistan hänen aina kaivanneen Wyomingiin.

Annie Proulxin Wyomingissa ei ole yhtään Tammya. Siellä on sään ja ankaran työnteon pieksämiä selviytyjiä, raavaita miehiä, rodeoratsastajia, aseita ja karjaa. Väkivaltinen kuolema on enemmän todennäköistä kuin vanhuuteen kuoleminen. Tosin yksi lähes satavuotias jäärä tavataan ja hänkin sinnittelee hengissä lähinnä miniänsä kiusaksi.

Proulxin novelleissa on yksi päähenkilö ylitse muiden, ja se on Wyoming itse. Henkeäsalpaavat maisemat, jäätävät tuulet ja tappavat lumimyrskyt, hirvittävä kuumuus ja heinäsirkkaparvet käyvät myös lukijan kimppuun. Lukija ratsastaa vuorilla ja preerialla, painaa cowboy-hattunsa syvälle päähänsä ja kuulee kannusten kilinää.

Varuillaan saa olla koko ajan, sillä ihmiset ovat yhtä armottomia kuin sääkin. Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo siitä, kuinka laki otetaan omiin käsiin ja Yksinäinen rannikko kertoo siitä, kuinka ihmisen kohtaloksi koituvat ne ihmiset, joihin hän takertuu. Novellissa Maan muta kerrotaan sonniratsastaja Diamond Feltsistä, joka muistuttaa hahmoltaan kalevalaista Lemminkäistä. Äitinsä estelyistä huolimatta hän lähtee vaaralliselle uralle, jossa ei ehjää luuta jää ja toimeentulo  on niukkaa. Naisia tietysti riittää, mutta elämä on armoton kouluttaja.

Kokoelman novellit ovat melko pitkiä, mutta sekaan mahtuu myös kolme lyhyttä tarinaa. Työkokemuksia kertoo miehestä, joka ehtii elämänsä aikana yrittää vaikka minkälaista bisnestä, eikä lannistu mistään. Suomalaisesta näkökulmasta hän on amerikkalaisen elämänasenteen perikuva. Punaruunikko ja 55 mailia bensapumpulle ovat puolestaan kuin kansantarinoita. Punaruunikko toimii kuin kasku ja 55 mailia bensapumpulle on kauhukertomus.

En epäile ollenkaan, etteikö Proulxin henkilöhahmoilla olisi olemassa todelliset esikuvat Wyomingissa. Hän on kaapannut syntymäosavaltionsa ihmiset mukaansa ja kertoo heidän rujot ja ankarat elämänsä sellaisina kuin on ne kuullut tai nähnyt. Parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan henkilöitänsä: Inez Muddyman oli pitkänhuiskea ja hieman varhaisten vaihdevuosien vimmastuttama. Hän oli Bibbyjen tyttö ja kasvanut hevosen selässä kellon ympäri, kuten hän sanoi. - - Tyttönä Inez oli ollut hyvä ratsastamaan pukittelutynnyrillä ja lassoamaan, oli niittänyt hiukan kunniaa ja saanut vähän käteistä viikonloppukiertueilla mutta pani hanskat naulaan kun tapasi Muddymanin. Poissa hevosen selästä Inez oli kömpelö ja jäykkäkoipinen. (S. 165.)

Naiset jäävät melkein kaikissa novelleissa jääräpäisten ja raakojen miesten varjoon. Maailman höyhenheinänen ääri, Kannukset ja Yksinäinen rannikko kuitenkin väläyttävät joitain naiskohtaloita: yksinäisyyttä, ratsastamista, ankaraa työtä ja vääriä miehiä. Novellisa Wyomingin kuvernöörit tavataan sisarukset, jotka tuntuvat pärjäävän suhteellisen hyvin. Novelli onkin ainut, joka sijoittuu nykyaikaisempaan Wyomingiin ja kertoo niistä ongelmista, joihin karjatalous on ajautunut. Miehinen maailma on murentumassa, ja kyllähän sen rippeet näyttäytyvät vähintäänkin säälittävinä.

Nautin novellikokoelman lukemisesta suunnattomasti. Tapa, jolla Proulx muuttaa ihmiset osaksi maisemaa, on ainutlaatuisen vahva. Suomentaja Marja Alopaeus on tehnyt tarkkaa työtä, ja teksti painuu ilmaisuvoimaisena lukijan tajuntaan.

Ehjin, ja lopulta myös kaunein, tarina on novelli Brokeback Mountain, josta Ang Lee ohjasi palkitun elokuvan vuonna 2005.  Kahden cowboyn intohimoinen, mutta kielletty rakkaussuhde on välähdys onnesta, joka olisi tarjolla toisen ihmisen muotoisena. Niin kuin rakkaus aina on. Novellista jää haikea, pitkään viipyvä jälkimaku. Sen tunnelma on täysi.



Osallistun Proulxin kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen ja saan lisätä haasteeseen kirjan myötä 11 novellia. Oma osuuteni on tähän mennessä 47 luettua novellia. Kirja on jo viides kirja, jonka olen poiminut tänä vuonna omasta hyllystäni ja TBR-listaltani. Olen näköjään osallistumassa Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseenkin tänä vuonna.

Lyhyt kantama on luettu ainakin näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Ankin kirjablogi, Satun luetut ja Lukupiiri. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä, joka kerran oli, 2001
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 149
Kansi:?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Huomenna nostetaan rysästä ensimmäiset hauet. Mietin, miten hyvältä kalakeitto maistuisi. Ja voissa paistetut ahvenet. Minulle tuli hyvä mieli. Äiti oli monta viikkoa laittanut läskikastiketta ja kuoriperunoita, tai perunakeittoa, jossa oli höystönä siannahkaa, tai suolamuikkulaatikkoa. (S 33 - 34.)

Keijo Korhosen (s.1934) nimi oli minulle ennestään tuttu politiikasta. Muistan hänet erityisesti kainuulaisena, kapinallisena presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaaleista, jossa hän veti täysin omaa linjaansa. Hän on ollut myös ulkoasiainministerinä 1970-luvulla ja työskennellyt ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerinä. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui hänen kaunokirjallinen teoksensa, Poika, ennakkoluulot nousivat pintaan. Pelkäsin, että kirja olisi poliittisesti värittynyttä itsetehostusta. Mutta kirja olikin jotain ihan muuta.

Poika on muistelmateos jatkosodan ajan kotirintamalta. Se sijoittuu pieneen kainuulaiskylään, Melalahteen. Vaikka Suomi käy sotaa, pojan elämä on turvallista. On ihailtavaa, miten ihmiset elävät arkeaan ja huolehtivat lapsistaan ja toisistaan, vaikka eletään sota-aikaa. Naapurin poikia ja sukulaismiehiä kuolee tai haavoittuu rintamalla, evakot asutetaan mukisematta ja elämä jatkuu.

Muistelijana on poika, joka kasvaa kirjan kuluessa kuusivuotiaasta 11-vuotiaaksi. Hänen turvallinen elämänsä koostuu siitä, että hänen perheensä on turvallinen ja kyläyhteisö on tiivis. Pojan isä on maanviljelijä, joka on liian vanha rintamalle. Hän täyttää kirjassa 50 vuotta vähän sen jälkeen, kun perheen nuorin poika syntyy. Isällä on kyläläisten silmissä arvostettu maine suojeluskunnan kyläpäällikkönä. (Tosin kylän komministit kutsuvat häntä lahtariksi, mutta isä ei heitä tervehdikään.) Perheen äiti on opettaja, joka työpäivänsä jälkeen hoitaa lapset ja taloustyöt. Ei ihme, että hän tuntuu välillä väsyvän.

Poika on ennen kaikkea aitoa ajankuvaa. Kaikki maalaistalon työt heinänteosta puintiin kuvataan. Pihlajanmarjatkin kerätään talteen ja myydään, valtiolle tehdään kaksimetristä paperipuuta ja koivupilkkeitä. Lapset ovat mukana kaikessa työnteossa ja heidät kasvatetaan hyviksi työmiehiksi.

Ruoka on sota-ajan muistoissa keskeinen asia. Jatkosodan aikana nähtiin nälkää ja elintarvikkeet olivat kortilla. Ruoka on jokapäiväinen huolenaihe myös tässä perheessä, vaikka perhe on tukevasti keskiluokkainen. Poika kuvaa ruokamuistonsa tarkasti, kertoo teurastukset ja kalastukset ja muistelee, kuinka metsästi rihmoilla lintuja ruuaksi. Isän ja pojan lämpimät suhteet paljastuvat tästä kertomuksesta: Yhtenä aamuna minä sain rihmasta haapanan. Se tuntui kummalta mutta ajattelin että haapana oli mennyt pöljyyksissään kävelemään metsään. Minä lokkasin sen ja huomasin että siinä oli haulin reikiä. Kysyin siitä isältä. Isä näytti muikealta mutta ei sanonut mitään. Sitä näytästi naurattavan. (S. 60.)

Kirja on rakenteeltaan kronologinen muistelmateos. Se hyppelee muistosta toiseen ja kertoo ne mukavilla kainuulaisilla murresanoilla höystettynä. Kaunokirjallisesti kieli ei säväytä, mutta toisaalta lyhyistä päälausevirkkeistä välittyy lapsen näkökulma. Muistot ovat lämpimiä.

Lukupiirikirjana teos keräsi sympatiaa. Se toimi kuten pitikin, eli herätti muistelemaan lukupiiriläisten omien sukujen tarinoita sota-ajoilta. Koska kokoonnuimme yli satavuotiaalla Rajaportin saunalla, ilmassa oli menneitten aikojen höyryjä. Tunnelmaa siivittivät Pispalan Pulterissa nautitut perinteiset suomalaiset ruuat, muun muassa maksakastike ja härän kuve. Eläimiä ei kuitenkaan itse tarvinnut lahdata. Niin on elämä helppoa nykyään.


Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, 2001
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Mäen talo on valaistu ja lämmin. Ravut ovat helakanpunaisia ja tarjoiluvati aseteltu vihreäkuvioiselle pöytäliinalle riisipaperilampun alle. Jimi on sekoittanut gintonicit. Kaikki ovat hilpeällä tuulella, varsinkin Klaus, joka on saaliista hyvin ylpeä, varsinainen sankari. He maistelevat juomia hitaasti. Heillä ei ole kiire. (S. 61.)

Joel Haahtela on kirjailija, jonka tuotanto on järjestelmällisesti livahtanut ohitseni. Monta kertaa olen ollut tarttumaisillani kirjailijan teoksiin, mutta aina on jokin muu kirja kiilannut ohitse. Viime vuosina olen vähän jopa säästellyt hänen kirjojaan, koska blogiaikanani olen törmännyt niin ylistäviin arvioihin niistä, että odotukset ovat vain nousseet.

Arvatkaapa harmittiko - suorastaan hävetti - kun Hämeenlinnan kirjojen yössä tapasin kirjailijan ja minun oli myönnettävä, etten ollut vielä lukenut yhtäkään hänen teoksistaan. Kotona tartuin heti toimeen, sillä Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on ollut hyllyssäni kymmenisen vuotta.

Mitä sain? Sain kepeän, eurooppalaisen tunnelmaromaanin henkäyksen. Kirja oli helppolukuinen, kuin höyhenen leijailu auringonvalossa. Mietin jo, onko tämä minun makuuni turhankin kevyttä, mutta sitten eteeni tuli tällainen kuvaus: Kaksi naista istuu keittiössä, jonka verhot ovat vaaleankeltaiset, auringon haalistamat. Kohta niihin tarttuisi talven pimeys, niin kuin ihmisten mieliin ja valosta tulisi vain kaukainen muisto, joka kutistuisi kohti keskitalven hiljaista hetkeä. (S. 82.)

Tällaisten lauseiden ansiosta olin valmis seuraamaan Lilianin ja Klausin ensimmäistä aviovuotta vaikka maailman tappiin. Kirja pysäytti ajan pieniin hetkiin, joiden takaa saattoi aistia suuria, yksityisiä oivalluksia.

Myönnän että Haahtelan tyyli kilpailee kovin raskaassa sarjassa minun mieltymyksissäni. Olen leimautunut kotimaisen kirjallisuuden painoon. Kesän vaikuttavimmat kirjat minulle olivat Anni Kytömäen Kultarinta ja Tove Janssonin Kesäkirja. Kultarinnan luonnonkuvaus, joka jatkaa perinteistä suomalaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja jonka tunnistin myös Kesäkirjasta, on jotain, josta en saa tarpeekseni. Olen myös vankkumaton kansankuvauksen ihailija. Siinä lajissa taas Joelin kaima Lehtonen on sykähdyttänyt minua sydänjuuriani myöten Putkinotkollaan. Kuinka Lilian ja Klaus pystyisivät ikinä kilpailemaan Rosinan ja Juutaksen kanssa? Vaarana on pinnallisen hipaisun tuntu. Mutta. Voihan ihminen ihastua. Ja luulenpa, että näin tässä nyt kävi. Ihastuin 70-lukuiseen, ylemmän keskiluokan painottomaan elämään, joka viihtyy tuokioissa, aistii elämän valoja ja varjoja kovin herkästi.

Onhan Haahtelan tyylissä jotain tuttua. Ensimmäisenä mieleeni nousi Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siinäkin kerrotaan kauniiden naisten ystävyydestä ja astellaan hymy hymyltä kohti tragediaa. Haahtela on kuitenkin keveämpi, leijailee sisätiloissa ja taloissa, aistii tilan. Toinen kirjan päähenkillöistä Klaus on lupaava arkkitehti, joka näkee muovissa tulevaisuuden. Ja samalla tavalla kuin muovi on osoittautunut kuplaksi, myös Klausin ja Lilianin avioliitto osoittautuu sellaiseksi. Yllättäen kirja onkin ajankuvauksena varsin onnistunut.

Naiset katsovat vastavaloon keskittyy rakkauden keveyteen, ensimmäisiin tuoreen avioliiton kuukausiin, joihin ulkomaailma viiltää salaperäisen särön. Kirja kertoo ihmisistä, joitten elämä tarvitsee särön, joitten elämän tyhjyys suorastaan huutaa ongelmia ja elämäntuntua. Ystäväpariskuntien kummalliset suhdekiemurat tuntuvat kiehtovan onnellista paria, on kuin ongelmat vetäisivät heitä puoleensa kuin valo yöperhosia.

Vaikka ihastuin tähän Haahtelan romaaniin, en vielä lisää kirjailijaa suosikkilistalleni. Luulen, että hänen uudemmat kirjansa säväyttävät syvemmältä. Aion ilman muuta lukea Haahtelan kirjoja lisää - varmaan kaikkikin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Katja, Liisa, Karoliina ja Zephyr.

Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut

Martin Waddell: Pikku karhun kootut seikkailut, 2001
(Sisältää teokset Pikku karhu ei saa unta, 1988; Mennän kotiin, pikku karhu, 1991; Puuhataan yhdessä, pikku karhu, 1996; Mainiota, pikku karhu, 1999)
Alkuteos: The Little Bear Stories, 2001
Kuvittaja: Barbara Firth
Suomentajat: Riitta Mäyrälä, Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: mökin kirjahyllystä



  Olipa kerran kaksi karhua, iso karhu ja pikku karhu.
   Iso karhu oli hyvin iso ja pikku karhu oli aivan pieni.

Onhan meillä mökkikirja ylitse muiden! Se on Martin Waddellin kirjoittama ja Barbara Firthin kuvittama Pikku karhun kootut seikkailut, joka sisältää neljä Pikku karhu -tarinaa samoissa kansissa. Kirjan lukeminen on jokakesäinen perinne, ja kyseessä on sellainen käännetty kuvakirja, joka on valloittanut sydämeni yhtä varauksettomasti kuin kotimaiset kuvakirjat yleensä tekevät. Yhtä valloitettuja ovat kaikki lapsenikin.

Lyön vetoa, että jokainen, joka on yhdenkään Pikku karhu -tarinan lukenut, on menettänyt hänelle sydämensä. Kirjojen vilpittömyys ja viisaus on vertaansa vailla.

Isolla karhulla on omat puuhansa. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa. Mutta hän on myös kirjojen ystävä, joka osaa heittäytyä nojatuoliin istumaan ja lukemaan. Tilaisuuden tullen hän leikkii pikku karhun kanssa, käy retkillä ja opettaa elämää. Pikku karhu -tarinoiden viisaus onkin siinä, että iso karhu on turvallinen aikuinen, joka väsymyksestään huolimatta on lähellä, kun pikku karhu häntä tarvitsee - näinhän vanhempien pitäisi ollakin. Täydellisyyttä ei tarvita, mutta yhteisiä hetkiä kyllä.

Pikku karhu puolestaan saa olla pieni. Hän saa pelätä, hän saa ihmetellä, hän saa temmeltää, hän saa harjoitella taitojaan. Iso karhu ottaa syliin, opettaa lempeästi ja muistaa kehua. Aikuisen ja lapsen molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus huokuvat joka aukeamalta.

Barbara Firthin kuvitus on lempeää ja konstailematonta. Värit hellivät silmää, luovat rauhaa ja hyvää oloa. Luonto on kauniisti kuvattu. Isosta karhusta huokuu turvallisuutta ja lempeyttä, pikku karhusta lapsen aitous, riemu ja luottavaisuus. Kirjan taitto on onnistunut. Teksti ja kuvat ovat mukavasti tasapainossa.

Erityisen kiitoksen ansaitsee ison karhun olemus, joka on sukupuolineutraalisti kuvattu ja nimetty. Hän on iso karhu, ei äiti karhu tai isä karhu. Tämä riemastuttaa lapsia joka kerta, ja jostain syystä myös perheen aikuinen mies muistutti minua tästä tosiseikasta, kun yritin omia ison karhun ja nimittää häntä äidiksi.

Tänä kesänä tosin testasin kuvitusta yksivuotiaalla Antti-vauvalla. Kysyin häneltä, missä on Antti-karhu, ja hän osasi näyttää pikku karhun kuvaa. "Missä on äiti karhu?" jatkoin kyselyä. Hän osoitti isoa karhua. Teki mieli siteerata isoa karhua: "Mainiota, pikku karhu!"

Ikisuosikkikirjallamme oli tarjota pienen pieni yllätys vielä näin vuosien tuttavuuden jälkeenkin: Melkein kiljahdin onnesta, kun etsin tietoa kirjailijasta ja luin, että hän on kotoisin Belfastista. Vaikka kirjailija onkin pohjoisirlantilainen, niin tutulle saarelle pääsin Martin Waddellin kauttakin.

Roddy Doyle: Hihittäjähoito

Doyle Roddy: Hihittäjähoito, 2001
Alkuteos: The Giggler Treatment, 2000
Kuvittaja: Brian Ajhar
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 105
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Herra Mack odotti innolla työpäivää, sillä tänään hän testaisi kaikkien aikojen suosikkikeksejään, viikunatyynyjä. Tehdas valmisti 365 keksilajia, eri keksiä vuoden jokaisena päivänä. Herra Mack piti niistä useimmista, ja joitain hän aivan rakasti. Mutta viikunatyynyt olivat ehdoton huippu. - - (S. 6 - 7.)

Herra Mackin päivä on kuitenkin muuttumassa painajaiseksi, sillä hihittäjät ovat järjestäneet hänelle kauhean koston. Kun selviää, että kostoon ei olisikaan aihetta, seuraa hirvittävä hössötys, että kosto saadaan peruttua. Kaikkeen tähän saadaan kulumaan muutama sekunti. (Oikeasti kirjan tapahtuma-aika on ehkä maailmanhistorian lyhin kirjaksi ikuistettu hetki.)

Roddy Doylen Hihittäjähoito on hulvaton lastenkirja. Ennen joulua luin lapsille ääneen Doylen kirjan Rover pelastaa joulun, joka on Hihittäjähoidon jatko-osa. Nyt selvisikin moni asia, joita joulukirjassa vähän ihmettelin. Kirjat toimivat täysin itsenäisinäkin, mutta suosittelisin silti lukemaan molemmat - tosin sillä varoituksella, että hyvän maun rajoja koetellaan molemmissa.

Hihittäjähoidon idea on päätön, mutta ehkä juuri siksi (lapsia) huvittava. Voin kertoa kaikille aikuisille, että kannattaa todellakin kohdella lapsiaan oikeudenmukaisesti, sillä jos aikuinen ylittää sopivan käytöksen rajat ja huutaa ja räyhää lapsilleen tai rankaisee heitä syyttä suotta, hän saa kokea armottoman koston. Ja se kosto on astuminen koirankakkaan, jonka hihittäjät asettavat aikuisen jalan alle.

Hihittäjähoidossa on monta napakymppiä: Ensinnäkin herra Mack on ammatiltaan keksinmaistaja. Lapset alkoivat heti haaveilla maistajan urasta karkkitehtaassa tai jäätelö- tai keksitehtaassa. Toiseksi aikuisten ruma käytös tulee kirjassa rangaistuksi. Lapset varoittavat edelleen minua siitä, että jos suutun turhaan, tulen astumaan koirankakkaan. Kolmanneksi kirjassa on vauva, joka juttelee "Tät-täh". Lapset muistavat vieläkin, miten pikkuveljen (silloin 11 kk) silmät alkoivat loistaa aina, kun kirjasta luettiin "tät-täh" ja miten hän alkoi jutella meille omaa "tät-täätään". Voisin sanoa, että Hihittäjähoito on monella tapaa aktivoiva ja mieliinpainuva kirja.

Sitten ovat vielä ne älyttömyydet, jotka kutkuttavat mukavuusrajoja. Eihän kirjassa tokikaan ole miljoonia lukuja, eihän koira - edes Rover - voi juosta Egyptistä Pariisiin sekunnin murto-osassa, eihän lokki osaa puhua... Mutta sadussa voi ja oikeudenmukaisessa maailmassa voi.

Vietän blogissani irlantilaisten klassikoiden kuukautta ja olen haalinut irlantilaisia lastenkirjojakin luettavaksi. En tiedä, luetaanko Doylen lastenkirjoja vielä Irlannissa, eli en tiedä, ovatko Hihittäjähoito ja Rover pelastaa joulun nousemassa klassikkoasemaan kotimaassaan. Mutta yhtä kaikki, varsin viihdyttävää tekstiä Doyle on kynästään taikonut. Kaparin suomennos tukee viihtymistä. Jos en Rover pelastaa joulun -kirjasta aivan vakuuttunut ollutkaan, niin Hihittäjähoito on jo klassikko tässä perheessä.

Ja lopuksi, jos olet aikuinen ja astut joskus koirankakkaan, mieti tykönäsi: "Miksi jouduin hihittäjähoitoon?" Mutta muista, ettei se ehkä olekaan hihittäjähoito. Se voi olla pelkkä kakka. (S. 104.)