Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla, Tarinoita Pohjolasta, 1991
Kuvat: Markku Tanttu
Kustantaja: SKS
Kansi: Markku Tanttu
Sivuja: 57
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kirjahyllyyni on vuosien varrella kertynyt kaikenlaisia aarteita. Siellä on paljon sellaistakin, jota en edes muista omistavani, ja tässä on yksi sellainen pieni aarre. Eeva-Liisa Kinnunen on koonnut kirjasen saamelaisten tarinoista ja uskomuksista, ja se on ilmestynyt SKS:n julkaisemana vuonna 1991. Markku Tantun kuvitus on pelkistettyä ja kaunista, salaperäisiin tarinoihin hyvin sopivaa.



Kufitarten ja staalojen mailla sisältää 24 tarinaa, jotka Kinnunen on koonnut ja yhdistellyt Lapista ja Pohjois-Suomesta kerätyistä saamelaisten tarinoista. Tarinoiden alkuperäisversiot on tallennettu SKS:n kansanrunousarkistoon.

Tarinat eroavat saduista sillä tavoin, että niitä pidetään tosina. Siinä missä satuja kerrottaessa tiedetään, että nyt keksitään mielikuvituksellisia juttuja, tarinoita kerrotaan tositapahtumina. Niinpä tuntuikin aivan todelta sekin, että saamelaiseukko muuttuu kalaksi ja staalojen kanssa pitää välillä heittäytyä painimaan.

Entäpäs kufittaret? Kuinka heidän kanssaan osattaisiin elää rauhaisaa rinnakkaiseloa? Senkin opin näistä tarinoista, että kufitarten kanssa ei kannata ruveta liian läheisiin väleihin.

Muutamat tarinat luin lapsilleni ääneen, mutta suurimman osan luin itselleni iltasaduksi. Olikin kerrassaan mainiota heittäytyä Lapin maisemiin jutaamaan ja oppia varomaan kufitarten kieroiluja. Tarinoissa varoitetaan myös toivomasta mitä sattuu - toive kun saattaa toteutua: Ukko ja akka toivoivat lasta. Sitä ei syntynyt. Akka huokasi:  - Syntyisi edes koirankuonoloainen. He saivatkin pojan, joka oli aivan koiran kaltainen. Poika kulki metsästämässä ja saalistamassa tuntureilla ja toi aina lihaa kotiin. (S. 27.)

Kufitarten ja staalojen mailla sopii hyvin luettavaksi pakkaskelejä odotellessa. Lapin villi luonto, tunturit ja tuimat tuulet tuntuvat luissa ja ytimissä. Revontulet loimuavat ihmisverta. Karhut, porot - ja vähän yllättäen myös sammakot - seikkailevat tarinoissa. Pohjolan asukkaiden arki ja karut olot höystetään melkoisella määrällä noitavoimaa: Ennen muinoin Lapissa eli ihmisiä, joita sanottiin noidiksi. He osasivat ennustaa tulevia tapahtumia ja parantaa ihmisiä ja eläimiä. He hallitsivat ilmoja ja osaisvat taikoa itsensä eläimiksi. Jokaisella noidalla oli rumpu, jota takomalla hän saattoi vaivuttaa itsensä hurmostilaan. Silloin sanottiin, että noita lankesi loveen. (S. 17.)

Ihmiset ovat kautta aikain käyttäneet mielikuvitustaan, selittäneet oman elinympäristönsä olosuhteet kertomalla syntytarinoita, eläneet läheisessä suhteessa luontoon ja tunteneet yhteisönsä. Entisaikojen tarinoita lukiessa tulee mieleen, kuinka tylsää elämä nykyään on, kun tv:n ja internetin kuvavyöry tarjoaa valmista viihdettä. Nyt koko maailma selitetään muutamalla kuvalla, ja tiede on paljastanut kaikki elämän salaisuudet. Onneksi jotain alkuperäistäkin voi vielä tavoittaa arkistojen kätköistä.


Kun aloin maaliskuussa herätä Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteeseen, kahlasin kirjahyllyäni läpi etsien haasteeseen sopivia kirjoja. Kinnusen kokoelma sopi kohtaan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista. Tänä syksynä haasteen tämä kohta sai jatkoa, kun Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa alkoi haaste Kansojen juurilla. Kirja sopii siis siihenkin.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly, 1991
Kuvittaja: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY
Kansi: Julia Vuori
Sivuja: 79
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly (Ei liian pienille eikä liian isoille vaan kaikille joilla on pippurihylly.) on lastenrunokokoelma, joka on saanut Topelius-palkinnon vuonna 1992. Kirjan nimi ja sen alaotsikko muodostavat jo etusivulle runon, ja siitä voi runoseikkailu alkaa. Tämä Kirsi Kunnaksen klassikko päätyi lasteni kirjahyllyyn talven kirja-alennusmyynnistä, ja ihmettelen, miksi en ole jo aiemmin hankkinut sitä. Kirsi Kunnaksen Tiitäisen satupuu on nimittäin meillä luettu melkein puhki ja siinä on monta lasten suosikkirunoa (Ville ja Valle, Kattila ja perunat, Herra Piipoo), eikä Tiitiäisen pippurimylly kauas siitä jää. Kirja on riemukas, ja tekisi mieli sanoa, nerokas, kuten Tiitiäisen satupuukin.

Tiitäisen pippurimyllyn runot ovat lyhyempiä kuin Tiitiäisen satupuun tarinarunot. Oikeastaan pitkät, sadunomaiset runot puuttuvat lähes kokonaan eikä uusista satuhahmoistakaan runoilla kovin pitkästi. Tosin Satupuun Ville ja Valle sekä Vesirotta vilahtavat runoissa. Pippurimyllyn runot perustuvat nimensä mukaisesti (kielen) myllytykseen enemmän kuin satuiluun.

Pippurimyllyn runoissa pysähdytään johonkin elämän ilmiöön tai sanaan, josta on syntynyt oivallus. Runon kautta ilmiötä hämmästellään ja sille voidaan nauraa. Koko hassu juttu voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä, kiertyä mukavaksi nonsense-höpötykseksi, jossa ei ole päätä eikä häntää: Eli Lievestuoreessa tuore lipeäkala, läpikotaisin kipeä kala.; Kun sataa noita-akkoja ja hirveitä hirvenkakkoja - -; Kun kuu on puoliksi valkea ja puoliksi musta, on kumma ettei se halkea ja herätä kummastusta.

Kokoelmassa on 85 runoa, jotka on jaettu kahdeksan alaotsikon alle. Osat on koottu teemoittain, eli on muun muassa hassunhauskoja tyyppejä, kummallisia tavaroita, autorunoja, kissa- ja hiirirunoja, sääilmiöitä ja eläinrunoja. Kirjan lukeminen pätkittyy osiin luontevasti. Saman aihepiirin runot ovat hyvinkin erilaisia ja sanaleikkien lisäksi niistä saattaa putkahtaa melkoisia elämänviisauksia tai tarkkoja luonnekuvauksia. Poikkeuksena ovat autorunot, jotka ovat kaikki limerikin muotoisia.

Kirsi Kunnaksen nonsense-runosuoni on vailla vertaa. Runot ovat kauttaaltaan luontevia, hauskoja, yllättäviä ja kiehtovia. Kuten Tiitiäisen satupuussakin, tässäkin rikotaan runomittaa yllättävästi. Juuri kun lukija on päässyt loppusointuihin kiinni, runoilija käyttää valtaansa ja vie koko höpötyksen uusille urille tai yksinkertaisesti piutpaut välittää riimeistä.

Omaksi suosikikseni valitsin Mistä sinä pidät? -runon (s. 16), jonka kauniit pilkut voivat olla kauneuspilkkuja tai äidinkielenopettajan rakastamia iki-ihania välimerkkejä. Pilkut, peltotilkut ja tähtivilkut sopivat hyvin viimeaikaisiin ajatuksiini siitä, että yritän hillitä kulutusta ja päästä irti tavarasta (kirja ei ole tavara, eihän). Kauneus erottuu, kun karsii turhan pois:

Mistä sinä pidät?

Minä pidän 
   pilkuista
   vilkuista
   ja tilkuista.
Niitä ei kukaan varasta.
Se niissä on parasta.

Kukapa edes mahtaisi?
Kukapa säkkiinsä ahtaisi
pientä peltotilkkua, 
taivaan tähtivilkkua
ja kauneutta, 
   sen pilkkua!

Lasten suosikiksi valikoitui Ovela Olli -runo (s. 23), jossa Ollin tilalle kuvittelimme yksivuotiaan pikkuveljen, joka availee ja sulkee ovia koko ajan. Vähänkö meitä naurattaa tämä runo, jota pitää lukea nyt uudestaan ja uudestaan:

Ovela Olli

Ovela Olli oli ovella
olevinaan ovela.
  Sen kahdesti avasi
  ja kahdesti sulki, 
ees taas ravasi
ja selkä kenossa

  sitä mukaa kulki
  kun ei tahtonut julki
oliko tulossa vai menossa.

Ja sellainen oli lopputulos, 
  sen tähän lisään: 
hän ei päässyt enää ulos
  eikä sisään.

Tiitiäisen pippurimyllyn kuvitus on värikästä ja vauhdikasta. Julia Vuoren kuvissa on liikettä ja mainioita ideoita, esimerkiksi säätilarunot saavat parikseen lintujen päällä liehuvat värikkäät sadetakit ja kengurujen hypyt korostuvat hyppynaruilla. Vahvat värit kiinnostavat lapsia ja hivelevät aikuislukijankin silmää. Kokonaisuus on mielikuvituksellinen ja hauska.

Vaikka lasten loruja ja runoja ilmestyy jatkuvasti, on Kirsi Kunnaksen kynänjäljessä omaperäistä taikaa. Kukaan toinen ei osaa herättää suomen kieltä yhtä kutkuttaviin sanaleikkeihin eikä luoda yhtä elähdyttäviä säröjä sekä kieleen että todellisuuteen. Tiitiäisen pippurimylly on pippurista luettavaa sekä lapsille että aikuisille.


Osallistun Tiitiäisen pippurimyllyllä P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Kirja on runokuukauteni neljäs runokirja, ja se on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita, 1991
Kustantaja: Otava



- Saanen siis esittäytyä: kreivi Yrjö Armas Drakkula. Vanhan vampyyrisuvun viimeisiä hurjapäitä, sanoi vaari ja kumarsi kohteliaasti.

Mauri Kunnas on suomalaisen lastenkirjallisuuden uudistaja ja hittinikkari - ja nykyisin kai voisi sanoa "grand old man". Kun kysyin lapsiltani, minkä kirjan he haluaisivat esitellä hyllystään blogini lastenkirjaviikolla, tämä kirja tuotiin eteeni. Vampyyrivaarin tarinoita onkin meillä ehkä luetuin Mauri Kunnaksen kirja - ja kuinka paljon näitä kirjoja onkaan meillä luettu! Siinä missä Tammen kultaiset kirjat kuuluvat oman sukupolveni lapsuuteen, nykylasten lapsuuteen kuuluvat Mauri Kunnaksen kirjat.

Mauri Kunnaksen kynänjälkeä ei voi tarpeeksi ylistää. Kuvat ovat värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia. Niissä on paljon katsottavaa ja hoksattavaa - niitä ei voi ammentaa tyhjiin. Mutta kaikkein parasta niissä on hahmojen ilmeikkyys. Inhimillisten tunteiden kirjo, jonka Kunnas saa piirrettyä hahmojensa olemuksiin, on vertaansa vailla.

Vampyyrivaarin tarinoita koostuu yhdeksästä pikku tarinasta sekä Drakkulan perheen ja heidän linnansa esittelystä. Tarinat on kehitelty  kauhuperinteen ympärille, mutta pelottavia ne eivät tosiaankaan ole.

Omaksi suosikikseni nousee pormestari Helsingiuksen perheen tarina, jossa mummo on tullut vierailulle ja häntä yritetään säästää rasittumiselta, koska hän on niin vanha. Onneksi vampyyrivaari tulee järjestämään säpinää mummon elämään. Kai vanhakin saa nauttia elämästä!

Toinen suosikkini tässä kirjassa on Baskerivillen koiran tarina. Siinä on oivallisesti mukailtu Baskervillen koiran tarua hyvin kunnasmaiseen tyyliin. Baskerivillen kylää pelotteleva ja hattuja varasteleva koira osoittautuukin baskereihin kyllästyneeksi kartanon pojaksi.

Kunnaksen tarinavarasto on ehtymätön. Vaikka jokainen tarina ei aivan hillitön hitti olisikaan, niin hyväntuulisia ne ainakin ovat. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista ja tarinat ja kuvat kiehtovat sekä tyttöjä että poikia. Kunnaksen kirjat sopivat myös kaiken ikäisille lapsille, tai voisi sanoa lapsenmielisille ihmisille vauvasta vaariin. Yli 90-vuotias pappani nimittäin ihasteli Kunnaksen kirjoja nähdessään: "Voi, onko lapsille nykyään näin hienoja kirjoja!" Meillä näitä on luettu jo yksivuotiaille ja nyt ekaluokkalaiset lukevat näitä itse - uudestaan ja uudestaan.