Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Merenkulkija

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Merenkulkija, 2015
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 38
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Merenkulkija on yhtä laadukas, kuin sarjan ensimmäisetkin osat Puuseppä ja Ritari, ja sarjalle toivoisi totisesti pitkää ikää.

Meillä Merenkulkijasta nauttivat kaikki lukijat, kuten muistakin osista. Luin kirjaa ensin ääneen kymmenvuotiaille lapsille, jotka lukivatkin kirjan saman tien itse loppuun. Kahdeksanvuotias poika puolestaan luki kirjan itsekseen kannesta kanteen. Kirjan juoni on sen verran jännittävä, että se on luettava yhdeltä istumalta.

Kuten aikaisemmissakin Puiden tarinoita -kirjoissa, on nytkin kyse elämästä ja kuolemasta. Tarinat eivät siis sovellu aivan pienille lukijoille, mutta yli viisivuotiaat saavat näistä jo paljon irti. Yläikärajoitusta ei puolestaan sitten olekaan, sillä aikuisillakin on näistä tarinoista paljon opittavaa.

Nyt ollaan kaukana puurajalta, suolarannikolla, jossa ei puita kasva - enää. Meri välkehtii ja hiekkaa riittää. Kylä saa elantonsa keräämällä rannalta vuoroveden paljastamaa suolaa. Hiekasta kaivetaan myös meripihkaa, muinaisten puiden verta, jonka meri ja hiekka ovat hioneet kullanhehkuiseksi, läpikuultavaksi aarteeksi.

On kaksi veljestä. Toinen veljeksistä kaipaa rikkauksia, joilla parantaa myös kylän elämää, toinen kaipaa merille. Toinen on valmis uhraamaan kylän pyhät kalleudet, meripihkan, saavuttaakseen valtaa ja kunniaa, toinen tyytyisi laivaan. Toinen on malttamaton, toinen on sinnikäs.

Puiden tarinoiden sanoma on lohdullinen ja toiveikas. Ihmiset eivät pysty kaikkeen. Ahneus tuhoaa onnen, ja ihmiset tarvitsevat ihmeitä elämäänsä. Puut, luonto, on ihme, joka ihmisten pitäisi huomata ja arvostaa:
Basaarikauppias selitti, että Prinssin saamat siemenet olivat peräisin itsestään suuresta Maailmanpuusta, joka aikojen alussa kasvoi maailman keskipisteessä. Yksi puun haaroista antoi ihmisille katon pään päälle, yksi antoi tulen. Kolmas, se haara, josta nämä kolme siementä olivat peräisin, auttoi ihmisen ylittämään vesiä ja asuttamaan koko maailman. Juuri tämän oksan kappaleista muodostettiin muinoin ensimmäiset veneet ja laivat, ja sen versoista olivat kasvaneet kaikki ne puut, jotka olivat omiaan laivan rakentamista varten. Sillä ne olivat puita, joita meri rakasti yhtä syvästi kuin omia aaltojaan. (S. 12.)

Taas kerran sanat eivät riitä kuvaamaan Ville Tietäväisen kynänjälkeä. Jokainen kirjan kuva on kuin itsenäinen taideteos, jota voisi katsella vaikka kuinka kauan. Värit hehkuvat, vaikka niitä on käytetty maltillisesti. Piirrosjälki on huolellisesta ja elävää.

Merenkulkijan tarina on hidastempoinen, kuten puiden tarinat ovat, ja siinä on selkeä opetus, kuten saduissa pitää olla. Sen loppu on ihmeellinen, sellainen, jonka jokainen unelma ansaitsisi!


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Merenkulkija on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa ja Yöpöydän kirjat.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Ritari, 2014

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 31

Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kivinen tie kuljetti Prinsessan seurueineen yhä ylemmäksi. Lopulta he saapuivat usvan peittämälle ylängölle lähellä vuoren huippua. Tien laidalla heitä vastaan tuli kivistä ja laudan pätkistä kokoon kyhätty merkillinen rakennus, joka natisi vanhuuttaan usvan keskellä. Kun Prinsessa laskeutui hevosensa selästä, hän tunsi miten maa hänen jalkojensa alla vavahteli. Maankuoren levoton liike mursi kiviä irti edessä olevan rakennuksen huterista seinistä. (S. 24.)

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen satukirjasarja Puiden tarinoita on edennyt toiseen osaansa. Ensimmäisen sadun nimi oli Puuseppä, ja se oli kerrassaan loistava lukukokemus. Niinpä tartuin tähänkin kirjaan suurin odotuksin - enkä pettynyt.

Uusimman sadun nimi on Ritari. Kannen kuva on tuttu jo sarjan ensimmäisestä osasta, ja kuten kansi ja sarjan nimi lupaavat, nytkin satu kietoutuu puun ympärille. Mutta ei kuitenkaan aivan kirjan alusta lähtien...

Kaikki alkaa siitä, että julma lohikäärme pitää pohjoista valtakuntaa pelon vallassa. Se on sulatellut viimeistä ateriaansa (johon kuuluivat sekä vanha kuningas että puolet kansasta) vuosikymmeniä ja sen odotetaan heräävän pian taas syömään. Urhoolliset ritarit ovat yrittäneet surmata sen, mutta pedon luolasta ei kukaan ole palannut. Lopulta kuninkaan perillinen, joka on pienestä pojasta lähtien harjoitellut taistelutaitojaan vain surmatakseen lohikäärmeen, lähtee matkaan.

Ritari on täynnä sadun taikaa, ja se nojaa vankasti sadun kerronnan perinteeseen. Siinä sen viehätys juuri onkin. Henkilöinä on perinteisen sadun hahmoja eli ritareita ja kuninkaita, lohikäärme ja prinsessa. Sadun juonikin on tiivistettynä perinteisen sadun juoni: valtakunta pitää pelastaa ja prinsessa saa puolison. Jonkinlaisen.

Iiro Küttnerin käsissä juoni polveilee yllätyksestä toiseen, kuten kunnon sadussa pitääkin. Lukija ei voi arvata, millaisten valintojen eteen kirjan henkilöt joutuvat ja miten he selviävät. Käänteet ovat niin hämmästyttäviä, että lukijan tekisi mieli huutaa, että "ei tässä näin saa käydä". Jä käy kuitenkin. Lopussa voi vain nöyränä ihastella sadunkertojan taitoja. Juoneen piilotettu teema ajan kulumisesta riipaisee aikuislukijan mieltä.

Siinä missä kirjan tarina hivelee sielua, siinä kirjan kuvitus hivelee silmää. Ville Tietäväisen tummasävyiset kuvat tukevat tarinaa tavalla, joka vie lukijan mukanaan lohikäärmeen luolaan ja karuun vuoristoon.

Luin kirjan iltasatuna 9-vuotiaille lapsille, joille on luettu paljon satuja. Nyt ei tullut herkkää ja kaunista prinsessasatua, vaan enemmänkin alkuperäisistä Grimmin saduista ja muista kansansaduista tuttuja julmiakin juonenkäänteitä. Mieleeni tulivat myös Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Hobitti.

Kyllä tekee lapsille hyvää. (Ehkä en alle viisivuotiaille kuitenkaan lähtisi näitä satuja lukemaan.) Puhumattakaan siitä, miten aikuinen nauttii sekä sadusta että sen luomasta tunnelmasta. Jos saa nykylapset kuuntelmaan hipihiljaa ja silmät selällään kunnon satua, voi uskoa hetken heidän kanssaan siihen, että hyvä voittaa pahan sittenkin - ajan kuluessa.


Ritari on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja (Kiitos lainasta, Sara! <3), Kirjojen keskellä (jossa kerrotaan 8-vuotiaan eläytymisestä) ja Kirjakko ruispellossa. 

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä, 2014
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Käsissäni on kirja, jonka ojentaisin mielelläni jokaiselle vastaantulijalle käteen. Olenkin ikionnellinen, että rakas ystäväni toimi juuri näin, eli ojensi minulle Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen kirjan Puuseppä. Teos on ensimmäinen osa Puiden tarinoita, joita toivottavasti tulee monta lisää.

Miksi haluaisin lahjoittaa jokaiselle vastaantulijalle juuri tämän kirjan? Siksi, että samalla lahjoittaisin heille kaiken tämän:

Esine. Puuseppä on esineenä ylistys esineelle nimeltä kirja. Ville Tietäväisen taidokas kuvitus, kirjan anfangit, vinjetit, kansi, sisälehdet, kirjanmerkki - esine on huolellisesti tehty kirja.

Puu. Tarvitseeko tätä suomalaiselle selittää? Puusepässä puu on sekä rakennusmateriaalia että osa luontoa. Kirja on muodoltaan kuin laudanpätkä ja lisäksi tuntuu karhealta.

Luonto. Ne puut, mutta myös kaikki muu. Miten sitä pitäisi kunnioittaa. Luontoon liittyy kirjan tärkein opetus.

Aika. Kirjan verran aikaa, lapselle omistettua aikaa, elämän mittainen aika.

Työ. Käsityö, intohimoinen suhde työhön, elämäntyö. Puuseppä on ylistys työlle ja toisten tekemän työn arvostamiselle ja näkemiselle. Mutta tähän kohtaan liittyy myös kirjan toiseksi tärkein opetus.

Äidinkieli. Kaunis suomen kieli viettelee mukaansa.

Ajatteleminen. Puuseppä pakottaa ajattelemaan.

Kauneus. Puuseppä on kaunis sekä ulkoasultaan että sisällöltään.

Satu. Hallittu muoto, turvallinen ja ikuinen muoto, joka yhdistää aikuiset ja lapset. Iiro Küttner osaa kertoa sadun.

Ihme. Niitäkin tapahtuu.


Puuseppää on luettu useissa blogeissa. Saralla on blogissaan paitsi hieno arvio kirjasta myös upeat kuvat, joissa kirjan kauneus pääsee oikeuksiinsa. Kiitän Saraa kaikesta, mitä kirjan mukana sain! Myös Lumiomenan Katja, Mari A, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä Maija ihastuivat satuun.