Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat, 2.
painos, 1997 (suomennos vuodelta 1982)
Alkuteos: Brideshead revisited, 1945
Suomentja: Lehtinen Pentti
Kustantaja: Otava
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minä olin ollut täällä ennenkin; tiesin tästä kaiken (s. 22). 

Kapteeni Charles Ryder on palannut Bridesheadiin, Flyten aatelissuvun kartanoon, jossa hän vietti nuoruutensa kirkkaita päiviä. Nyt on sota ja englantilaisia joukkoja on majoitettu kartanoon odottamaan siirtoa seuraavaan paikkaan. Pelkästään talon nimen kuuleminen herättää Ryderin muistot: menneiden vuosien aaveet tuntuivat lähtevän lentoon pelkästään tuon sanan soinnista (s. 20).

Evelyn Waughin (1903 - 1966) klassikkoteos Mennyt maailma on viehätysvoimaltaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä viehätys perustuu 1920-luvun maagiseen lumoon tai Bridesheadin kartanon mahtipontiseen tunnelmaan. Vai perustuuko se sittenkin Flyten sisarusten, Sebastianin ja Julian, vastustamattomaan charmiin ja herkkyyteen tai Flyten perheen katolilaisuuteen? Yhtä ainoaa piirrettä on mahdotonta nimetä.

Unohtaa ei myöskään voi kertojanääntä, kapteeni Charles Ryderin kyynistä mutta lempeää kerrontaa. Se on peribrittiläinen ääni, joka vetää lukijan tapahtumiin mukaan ja opettaa suhtautumaan asioihin sillä ironialla, joka vain briteiltä onnistuu. Joka tapauksessa Mennyt maailma on kokonaisuutena enemmän kuin osiensa summa. Taas kerran klassikon lukeminen päihitti monta nykyromaania.

Niin, unohdinko mainita Oxfordin yliopistopiirit? Siellä vietetään iloista opiskelijaelämä, jossa Charles Ryder ylittää varansa ja luokka-asemansa ystävystymällä hulttioelämää viettävän aatelissuvun vesan, Sebastian Flyten kanssa. Heidän ystävyydestään muodostuu erityislaatuinen, vahva ja riipaiseva.

Oxfordin opiskelijaelämän villit juhlat jatkuvat aina aamun sarastukseen, mutta Sebastian jää noihin aamuihin, siinä missä Ryder löytää elämänsä kiinnekohdan taiteesta. Kumpikin on Oxfordin piireissä ulkopuolinen, mutta ystävyyden jaloin ydin on heidän. He jakavat nuoruutensa, eikä se ole suinkaan vähän: Nuoruuden velttous - miten ainutkertainen ja olennainen se onkaan! Miten nopeasti ja peruuttamattomasti se katoaakaan! Into, ylitsevuotavat tunteet, illuusiot, epätoivo, kaikki nuoruuden perinteiset tunnusmerkit seuraavat meitä koko elmämme ajan tätä yhtä ominaisuutta lukuun ottamatta. Nämä ilmiöt ovat osa elämää itseään; mutta velttous vielä väsymättömien jänteiden rentoutuminen, koettuna kuin sivusta katsoen, itseriittoisena - se kuuluu pelkästään nuoruuteen ja kuolee sen myötä. (S. 79.)

Luin Mennyttä maailmaa kauan. Pentti Lehtisen suomennos tuntui välillä kankealta ja muutama suorastaan kummallinen virke jäi ihmetyttämään, mutta teoksen tenho on vahva. Sebastian Flyten turmiollinen elämä, joka uhkaa viedä minäkertojankin mukaansa, on kiehtovaa ja epätoivoista. Hän on Flyten perheen musta lammas, jolle suvun katolilaisuus on tie helvettiin.

Romaani myös peittää paljon. Missään vaiheessa ei selviä, oliko Sabastianin ja Charlesin ystävyys oikeasti rakkaussuhde. Se on kuitenkin selvää, että Sebastianin perhe viehätysvoimallaan "varastaa" Charlesin Sebastianilta. Charlesin ja Julian rakkaussuhde kehittyy vuosia myöhemmin ja heidän uusi kohtaamisensa tuntuu kohtalon määräämältä ja taivaassa kirjoiteltu. Romaanin loppu on silkkaa sinfoniaa, jossa taivas osoittaa rajoituksensa.

Sebastianin kapinointi äitiään, sukuaan ja katolaisuutta vastaan on tempoilua, jossa hänen itsetuhoisuutensa vain vahvistuu. On jotenkin kauheaa ja ymmärrettävää, miten kaikki perheenjäsenet palaavat kirkon helmoihin ja miten paljon usko - oikeammin kirkko - heidän elämäänsä ohjaa.

Flyten perheestä ja Bridesheadin kartanosta tulee Charles Ryderin elämän keskipiste vuosiksi. Tarina kehittyy traagiseksi kaikkien perinteiden ja kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi. Erilaisuudelle ei ole tilaa, ja lopulta perheenjäsenet tuomitsevat itse itsensä onnettomaan elämään.

Osallistun Menneellä maailmalla Kirjabloggaajien 8. klassikkohaasteeseen, jota emännöi nyt Tarukirja-blogi. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää. 

Aiemmin olen lukenut klassikkohaasteisiin seuraavat kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Osallistuminen tähän haasteeseen on aina ilo! Yhtään pettymystä ei ole osunut kohdalleni, mutta sitäkin enemmän loistavaa kirjallisuutta. Klassikko on yleensä paikkansa ansainnut. 

Mennyt maailma on luettu myös näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Jokken kirjanurkka, Kirjaneidon tornihuone,  Luetut, lukemattomat ja There's no just thing as too many books, jossa kirja on kuunneltu Jeremy Ironsin lukemana äänikirjana. (Jeremy Ironshan esittää Charles Ryderia kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa.)

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja, 2017
Alkuteos: Llamadas telefónicas, 1997
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 232
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Roberto Bolañon (1953 - 2003) nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta se tuli ensi kerran vastaan espanjalaiskirjailija Javier Cercasin kirjassa Salamiin soturit. Tuskin olisin Bolañon teoksiin kuitenkaan tarttunut, jollei sama ystävä, joka aikanaan valitsi lukupiirikirjaksi myös Cercasin kirjan, olisi valinnut uudeksi luettavaksi Bolañon novellikokoelmaa Puhelinkeskusteluja. (Ystävä on erityisen innostunut Espanjasta ja sen kulttuurista.)

Bolaño on alun perin chileläinen, mutta muuttanut jo nuorena Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän loi kirjailijan uransa. Hän on noussut kulttikirjailijan maineeseen kuolemansa jälkeen. Erityisen tunnettu hän on tiiliskiviromaaneistaan Kesyttömät etsivät ja 2666 (ilmestyi Espanjassa postuumisti vuonna 2004), jotka ovat ilmestyneet suomeksi Sammakon kustantamina ja Einari Aaltosen suomentamina. Ainakin tämän novellikokoelman myötä voi todeta, että Aaltonen on tehnyt vakuuttavaa ja sujuvaa työtä. Novellikokoelman luettuani haluan tutustua myös noihin  Bolañon kahteen järkäleeseen.

Puhelinkeskusteluja sisältää 14 novellia, jotka on jaettu kolmeen eri aihealueeseen. Ensimmäinen osa heittää keskelle kafkamaista tunnelmaa, jossa ihmiset voidaan jättää ilman nimiä ja kutsua heitä vaikkapa kirjaimilla A, B tai X. Kummallisia asioita tapahtuu. Ensimmäisissä novelleissa esitellään kirjallisen kulttuurielämän koukeroita ja absurdeja kuvioita. Miten kirjoituskilpailuihin kannattaa valmistautua? Miten käy kirjailijoille historian melskeissä? Mihin katoavat keskinkertaiset runoilijat?

Kerronta on lakonista. Teksti on pinnalta melkeinpä kuivaa, mutta asetelmissaan hulppeaa.  Esimerkiksi novelli Enrique Martin kertoo runoilijasta, joka ei saavuta tuotannollaan kummoistakaan mainetta, päätyy avustajaksi huuhaa-lehteen ja lopulta alkaa lähetellä päähenkilölle omituisia viestejä. Novellin alku kertoo, mistä runoilijan elämässä on kyse: Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei ole kuitenkaan totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (S. 41.)

Kokoelman toisen osan nimi on Etsivät ja sen teemana on väkivalta. Chilen julma historia on tietysti taustalla, kun entiset chileläiset ajautuvat maailmalla kummallisiin tilanteisiin, sekaantuvat rikollisuuteen ja ovat tottuneita väkivaltaan siinä määrin, että se on heille osa arkea. Puheenaiheita voi viritellä kaverin kanssa esimerkiksi tähän tapaan: Pidätkö enemmän teräaseista vai ampuma-aseista? Kuinkas sitten Chilen kansallisase, käyräteräinen corvo-veitsi? Vähän niin kuin ihmiset yleensä juttelevat ruuasta tai elokuvista.

Näissä novelleissa tunnistin samoja piirteitä kuin George Saundersin tai Hassan Blasimin  loistavissa, vaikka usein väkivaltaisissa, novelleissa. Huumori on mustimmista mustinta, oikeastaan aivan hirveää, ja juuri siksi myös vaikuttavaa. Maailma on nyrjähtänyt pahasti, kun kärsimys, hyväksikäyttö, rikollisuus ja väkivalta otetaan normaaleina asioina. Jotain toivoakin ihmisillä kai on, koska taide (kunst) voi jopa pelastaa ihmishengen, kuten novellissa Toinen venäläistarina.

Kolmas kirjan osa on nimeltään Anne Mooren elämä, ja kaikki sen neljä novellia kertovat naisten elämäntarinoita. Niistäkin kolme on samalla tarinoita myös päähenkilöstä, koska hänellä on rakkaussuhde kertomusten naisiin. Yhteistä naisten tarinoille on epävakaus. Kaikki naiset tuntuvat etsivän jotain, ajelehtivan sinne ja tänne, mutta rakkaus jää aina vajavaiseksi. Yllättäen kokoelman koskettavimmaksi novelliksi nousee tämän osion novelli Joanna Silvestri, joka kertoo pornotähden elämän onnellisimmasta ajasta.

Eniten pidin kokoelman ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, vaikka teos on oikeastaan niin tasalaatuisen hieno, ettei siinä ole yhtäkään heikkoa tarinaa. Lukijan vaarana on hotkaista novellit yhdeltä istumalta. Kannattaa kuitenkin välillä jarrutella lukemistaan, että pääsee maistelemaan novellien tunnelmia ja absurdeja käänteitä.

Lukupiirikirjana teos toimi mainiosti, sillä keskustelu oli kiivasta. Osa ei ollut päässyt novelleihin sisälle ollenkaan, vaan oli kokenut tarinat hyvin etäisinä. Erästä lukijaa ärsyttivät varsinkin kokoelman alkuosan novellit, joissa kirjailija kirjoitti kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Kummallisesti kävi myös niin, että piirin naiset (neljä) pitivät kirjasta, mutta miehet (kolme) eivät olleet ollenkaan niin innostuneita. Eräs miehistä jopa epäili, että tarinoissa ei ollut huumoria lainkaan. Naiset olivat puolestaan löytäneet huumoria joka novellista, vaikka olihan se traagista huumoria, siis tragikoomista ja mustaa.

Monet Bolañon novellit tuntuivat hyvin autofiktiivisiltä, enkä tarkoita, että ne olisivat yksi yhteen kirjailijan elämän kanssa, vaan sitä, että niissä on jotain koettua, kuultua ja havaittua. Henkilöillä on epäilemättä aidot esikuvansa, ja kirjailijalla on taito kertoa tarinansa ironialla sävytettyinä niin, että niistä tulee kiinnostavia. Kulttikirjailijan maineeseen tarvitaan epätavalliset elämänvaiheet, sopivasti anarkiaa ja tietysti myös taitoa. Bolañolla nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti.

Kirjan on lukenut ainakin Tekstiluolan Tuomas ja Sivutiellä-blogin Sirri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteesta kuittaan kokoelmalla kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš:  Tšernobylistä nousee rukous, Tulevaisuuden kronikka, laajennettu laitos 2015 (suom. 2000)
Alkuteos: Tsernobyliskaja molitva, 1997
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina (kuva Igor Kostin)
Sivuja: 391
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Tšernobyl... Meillä ei tule enää olemaan muuta maailmaa. Alussa, kun maa kiskaistiin jalkojemme alta, me näytimme tuskamme avoimesti, mutta nyt olemme tajunneet, että tämä on meidän ainut maailmamme, muualle emme voi lähteä. Meillä on tuskallinen tunne, että paikkamme on täällä, Tšernobylin maalla. (S. 237.)

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tärkeä kirja. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna, ja toivottavasti palkinnon myötä hänen tuotantonsa, ja varsinkin tämä kirja, saavat paljon lukijoita lisää.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 voimalan nelosreaktori räjähti ja aiheutti ympäristökatastrofin, jollaista ei ole ennen koettu, mutta jollaisia voi olla vielä useita edessä. Teoksen alaotsikko "Tulevaisuuden kronikka" viittaa siihen suuntaan, samoin kuin se viittaa myös siihen, että säteilyn vaikutukset näkyvät ihmissuvussa vielä pitkään eikä luontokaan toivu ehkä koskaan entiselleen. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus vuonna 2011 kertoo sekin tulevaisuudesta enemmän kuin nykyisestä maailman tilasta. Tsunamit ja myrskyt tulevat lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä, eivätkä rannikoille rakennetut ydinvoimalat ole niiltä turvassa.

Tšernobylin ydinvoimala sijaitsee Ukrainassa, mutta onnettomuuden seuraukset on kantanut Valko-Venäjä. Suurin osa ydinlaskeumasta (70 %) päätyi 10-miljoonaisen kansan keskelle, ja Aleksijevits antaa pienelle kansalle tässä kirjassaan ääneen.

Millainen tuo ääni on? Se on silkkaa tuskaa ja ikävää. Se on pelkoa ja hämmennystä. Se on tietämättömyyttä ja uskomuksia. Se on rakkautta ja kärsimystä. Se on törkeää pimittämistä ja välinpitämättömyyttä. Kirjaa lukiessa joutuu käymään läpi melkoisen tunneskaalan, joka vaihtelee surusta syvään myötätuntoon ja epäuskosta suuttumukseen, joka lukijassa nousee neuvostojärjestelmää ja sen omaa etuaan tavoittelevia, pelkurimaisia johtajia kohtaan.

Tšernobylistä nousee rukous on niin sanottu yhteisöromaani. Aleksijevits on haastatellut ihmisiä, joiden elämän Tšernobyl muutti täysin. Hän on haastatellut kotinsa menettäneitä ihmisiä, raivaajia ja heidän omaisiaan, tutkijoita ja alueen nykyisiä asukkaita. Tarinat ovat koskettavia ja aitoja, kauniitakin, jotkut melankolisuudessaan riipaisevia: Lopuksi hän [mummo] kumarsi talolle... Kumarsi aitalle... Kiersi kumartamassa jokaiselle omenapuulle... Ja kun lähdimme, ukki otti lakin päästään... (S. 364.)

Ensin palomiehet lähtevät sammuttamaan räjähdyksen aiheuttamaa tulipaloa, jota muun muassa läheisen Pripjatin kylän asukkaat seuraavat parvekkeiltaan. Palomiehet kuolevat parissa viikossa. Seuraavaksi raivasutöihin lähetetään armeija, yli 300 000 nuorta miestä. Heille luvataan rahaa, heille luvataan urhoollisuusmitaleja ja kunniaa - korvauksena kuolemasta. He nukkuvat teltoissa ja hautaavat päivisin metsää, taloja ja koneita. Jotkut lähetetään reaktorin katolle, koska säteilykenttä vaurioittaa robotit, jotka eivät toimi siellä kauaa. Luotettavimpia robotteja olivat sotilaat. Katolla viivytään puolitoista minuuttia kerrallaan, siivotaan radioaktiivista jätettä täysin riittämättömissä suojavarusteissa: Nuoret miehet... Hekin ovat nyt kuolemansairaita, mutta ymmärtävät, että elleivät he... He kuuluvat aivan erityiseen kulttuuriin. Urotyön kulttuuriin. He ovat uhreja. (S. 229.)

Lähialueen kylät evakuoidaan. Kansan siirtäminen on sotilaiden tehtävä. Tavallinen kansa, joka on useiden sukupolvien ajan asunut kotiseudullaan, pakotetaan lähtemään. Ensin puhutaan kolmesta päivästä, jotka sitten osoittautuvat loppuelämäksi. Mitään ei saa ottaa mukaan, lemmikit on jätettävä. Sinne jäävät talot, pellot ja kasvimaat. Kevät on kauneimmillaan, linnut laulavat, perunat olisi saatava maahan ja pellot kylvettävä. Mitä sellainen säteily on, eihän sitä näy missään? Syksyllä saadaan runsas sato. Ihmiset palaavat kielloista huolimatta sadonkorjuuseen koteihinsa, keräävät omenat puistaan ja marjat metsistä ja säilövät sienet, kuten aina ennenkin.

Jotkut palaavat pysyvästi takaisin. Alueelle tulee myös ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin säteilyn kuin tykistökeskitysten. He ovat sotapakolaisia Tšetšeniasta tai muista entisistä neuvostotasavalloista. Saastuneesta, asuinkelvottomasta vyöhykkeestä tulee kuin uusi villi länsi. Sinne järjestetään myös matkoja - kenties tutustumaan ihmiskunnan tulevaisuuteen?

Tšernobyl nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Valko-Venäjästä tuli uhri, jota totalitarismin hajoaminen vaati. Aleksijevitšin kirjan ansiosta Tšernobylistä nousee rukous, joka kuullaan. Se on hiljaista huutoa ja inhimillistä kärsimystä, jota seuraavat sukupolvet joutuvat kantamaan.

Tšernobylistä nousee rukous oli lukupiirikirja, josta kaikki lukijat olivat vaikuttuneita. Kirja on kieleltään helppolukuinen: haastateltavien ajatuksia on helppo seurata. Kertomusten sisältö nostaa ihokarvat pystyyn. Kirja ei ole mitään rauhoittavaa iltalukemista, vaan jättää verkkokalvolle kuvia, jotka eivät unohdu. Lukupiirissä rukous tuli kuulluksi. Toivottavasti se kuullaan laajasti.



Kirjaa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Ullan kirjat ja Jokken kirjanurkka. Kirjakaapin kummitus on kuunnellut kirjasta tehdyn kuunnelman, kuten myös Erja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäni ruma. Se ei oikeastaan ole pelkästään ruma, vaan se on hirvittävä. Pahin siinä ei edes näy: säteily.

Kuvani taustalla on Aamulehden artikkeli Huolimaton suunnittelu johti katastrofiin (13.3.2016).

Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Seamus Heaney: Ukkosvaloa, 1997
Alkuteos: Runoja useasta kokoelmasta
Suomentaja: Jyrki Vainonen
Kustantaja: WSOY
Kannen kuva: Topi Yli-Mononen
Graafinen muotoilu: M-L Muukka
Sivuja: 98
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Hänen runokokoelmansa Ukkosvaloa on odottanut lukemista jo kauan hyllyssäni. Lukupiirin Irlanti-teema ja blogini runokuukausi saivat minut vihdoin tarttumaan kirjaan vakain aikein, ja tuntui kuin olisin siirtynyt keskelle Irlannin kivisiä peltoja sitä lukiessani.

Uutinen Heaneyn kuolemasta viime syksynä hätkähdytti, sillä ajattelin hänen kirjoittavan vielä pitkään. Toinenkin nobelisti, minulle erityisen rakas Wislava Szymborska, kuoli myös viime vuonna. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon Heaneyn jälkeen, vuonna 1996. Maailma on kahta suurta runoilijaa köyhempi.

Ukkosvaloa on koottu Heaneyn runoteoksista 30 vuoden ajalta, 1966 - 1996. Runot on valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen. Juuri ennen Nobelin kirjallisuuspalkintoa Seamus Heaneyltä, silloin melko tuntemattomalta runoilijalta, ilmestyi suomeksi kokoelma nimellä Ojanpiennarten kuningas. Senkin on suomentanut Jyrki Vainonen. Vainonen oli minulle tuttu kasvo kirjallisuuden opinnoista, ja voitte kuvitella, miten hienolta tuntui, kun melkein tuttu oli yhtäkkiä kirjallisten tapahtumien keskipisteessä.

Ukkosvaloa-teoksen kansi viittaa hienosti kirjan aloitusrunoon, Luonnonlapsen kuolemaan (Death of a Naturalist), joka kertoo pojasta, joka kerää paksua ja lämmintä löllöä, sammakonkutua. Kun sammakot, mahtavat limakuninkaat, lopulta valtaavat pellava-altaan, poika juoksee luontoa karkuun.

Jo aloitusruno antaa lupauksen jostain vahvasta, yllättävästä ja syvästi koetusta. Tunnelma säilyy runosta runoon. Vaikka runojen kertojan ääni on subjektiivinen, se kurkottaa johonkin omaa kokemustaan suurempaan. Omat muistot, maatyöt, luonto ja historia sekoittuvat, eikä väkivaltaa voi ohittaa, kun on kyse Irlannin historiasta:
- -
Ukkosvaloa haljenneilla pölkyillä: suuria pisaroita,
kädenlämpöisiä ja enteestä uhkeita,
tummia roiskeita kirveenterän rautaan (s. 57)
- -

Heaneyn runoissa on väkivallan historian lisäksi myös kielen historiaa. Runoilija kokee kielen, elää sitä ja maistelee sitä pyörittämällä sanoja ja paikannimiä. Hän jopa näkee sen vaikkapa viikinkilaivan rangassa:          

Niin kuin viikinkimiekka 
upotettiin hautapaikan
kosteaan saveen, 
niin juuttui köli

penkan kylkeen,
laivan limisaumainen runko
oli rankainen klusiili 
niin kuin Dublin. (S. 41.)

Olen pienestä pitäen tuntenut pohjatonta kiinnostusta arkeologiaan. Kaikki näkemäni raunioiden kuvat saivat sydämeni pamppailemaan, myöhemmin oikeat rauniot (Pompeiji, Forum Romanum, Petra), kalliopiirrokset (Alta) tai pelkät muinaisten asumusten tai metsästyskuoppien painaumat maastossa saivat mielikuvitukseni lentoon. Näen välittömästi mielessäni satojen, tuhansien vuosien takaiset ihmiset, elämän. Olen jopa uneksinut omista luistani irtoavista luista, joissa tunsin elämän jatkuvan. Runoilija Seamus Heaney kirjoittaa tästä kaikesta, sillä hänkin on nähnyt Unia luista. Kun hän pitää kädessään luunpalaa ja lukee sen rosoista pintaa, olen hänen vierellään:
Laitumelta löytynyt
valkea luu:
kosketuksen rosoinen,
huokoinen kieli
- -

Heaneyn runot ovat miehisiä, mutta miehisyydessään herkkiä aistimaan, näkemään ja tuntemaan. Ne ovat yksinkertaisesti väkeviä - mustaa multaa ja ikuisia kiviä, luunpaloja, näkyjä ja muistojen viiltoja. Suomentajaa voi kiittää vahvan tunnelman välittämisestä. Runot eivät varmasti ole olleet helppoja kääntää, sillä niin paljon niissä on Irlannin kulttuuria, kieltä ja historiaa. Kokoelman lopussa on selityksiä runojen taustoista, mutta niitä ei ole liikaa. Vainosen kääntäminä Heaneyn runot jäävät soimaan sydänäänenä, tummana ja vahvana, ikiaikaisena lauluna:

Kun laulat laulusi silmät kiinni
niin kuin tapasi on, viisusi ovat kuin kylätie
jonka tunsimme muinoin viimeistä mutkaa myöten - 
tuo pensaiden rajaama sivutie, missä sääsket tanssivat, 
             missä saattoi seisoa, 
katsella ja kuunnella kunnes auto
tuli ja meni, ja huomata äkkiä olevansa
yksinäisempi kuin koskaan. Laula siis, 
laula itsesi sinne mistä kumpuaa kaikki laulu, 
 - - (S. 97.)

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja Jokken kirjanurkkauksen Nobelistit-haasteeseen. Kirja on luettu myös Tahaton lueskelija -blogissa.