Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbø: Veritimantit, 2010
Alkuteos: Marekors, 2003
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: ?
Sivuja: 582
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kirjablogien dekkariviikko on täällä taas, ja urakoin viikkoa varten peräti viisi dekkaria - kuudes on vielä kesken - joten blogattavaa riittää. Urakointi on ehkä kuitenkin väärä sana, sillä viimeisten työviikkojen ja ensimmäisen lomaviikon aikana en ole muuta jaksanut kuin lukea kaikki liikenevät hetket. Lukemisen on lisäksi pitänyt olla sellaista, joka takuuvarmasti vie ajatukset pois töistä (sekä leipätyöstä että kotitöistä). Dekkarithan sopivat totaaliseen aivojen nollaukseen, jossa päämääränä on häipyä (henkisesti) paikalta jälkiä jättämättä.

Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarit toimivat minulle niin, etten paljon pysty todellista maailmaa havainnoimaan sen  jälkeen, kun kirjan kannet avaan. Sivut kääntyilevät tiuhaan, vaikka lukutahtini ei yleensä ole kauhean nopea. Tällainen paksu, koukuttava dekkari tarkoittaa myös lyheneviä yöunia, ja lopputuloksena taitaakin olla entistä väsyneempi arjesta selviytyjä. Ja jotta arkea jaksaisi väsyneenä, tarvitsee lisää arjesta pakoa, eli lisää lukemista ja sitten taas väsyy... Kyseessä on kierre, ehkä jopa dekkariaddiktio.

Addiktiosta kärsii myös Jo Nesbøn luoma karismaattinen poliisi Harry Hole. Hänen addiktionsa on kuitenkin paljon vaarallisempaa sorttia kuin minun viaton yölukemiseni. Suoraan sanottuna olen Harrysta huolissani. Viime vuoden dekkariviikolla kirjoitin Harrylle kirjeen. Edelleenkin toivoisin, että hän saisi elämänsä järjestykseen, mutta oikeastaan hän vaan sotkee kuvioitaan kirja kirjalta enemmän, enkä ole ollenkaan varma, kestänkö seurata hänen sekoiluaan yhtään enempää. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Toisaalta Harryn yksityiselämän koukerot, hänen maaniset pakkomielteensä ja päihdeongelmansa eivät sinänsä haittaa, sillä kaikista jännittävintä on kuitenkin hänen työnsä. Veritimanteissa Hole pääsee sarjamurhaajan jäljille. Vaikka luulisi, että tällaisia dekkareita on kirjoitettu maailma täyteen, niin Nesbø osaa tähänkin dekkariinsa jotain hyvin norjalaista ja kuitenkin myös kansainvälistä. Nyt seikkaillaan Oslon lisäksi Prahassa, ja piipahdetaan myös toisen maailmansodan ajassa, jolloin Saksa miehitti Norjaa. (Tästä aiheestahan Nesbo on kirjoittanut loistavan dekkarin Punarinta, joka on yksi Harry Hole -sarjan suosikkejani.)

Juonenkehittelijänä Nesbø on sikamaisen taitava. Hän pudottelee johtolankoja sinne ja tänne ja antaa lukijan kärsiä lähes sietämätöntä jännitystä. Lukija kokee maailman välillä syyllisen silmiin - tai niin hän ainakin luulee - ja välillä uhrin silmiin, mutta sitten vaihdetaan taas Holen näkökulmaan. Voiko alkoholistiin kuitenkaan luottaa, vaikka kuinka haluaisi? Tilanteet jäävät kesken. Törkeän koukuttavasti.

Juonenkehittelyn ohessa Nesbø heittelee lukijalle kaikenlaista yleistietoa. En ollut aiemmin kuullutkaan veritimanteista, joita tuotetaan sota-alueilla, esimerkiksi Sierra Leonessa 1990-luvulla, ja joilla rahoitetaan sotatoimia. Veritimantteja ei haluta julkisille markkinoille, mutta niitä salakuljetetaan ja myydään muita timantteja edullisemmin. Nesbø lataa niihin sellaiset kauhuelementit, että aina kun kirjassa vilahtaa pentagrammin muotoon hiottu punainen timantti, lukija osaa ruveta pelkäämään.

Varsinaisen sarjamurhaajan jäljittämisen ohessa Harry Hole yrittää selvittää poliisivoimien sisäistä rikollisuutta ja tuntuu, ettei hän voi luottaa kehenkään. Kirjan viimeiset sata sivua ovatkin lähes sietämätöntä luettavaa, jossa jännittävät juonet punoutuvat yhteen. Pidin myös siitä, miten Pygmalion-näytelmä kietoutui juoneen, sillä innostun aina kaikesta intertekstuaalisuudesta.

Veritimanteissa on paljon aineksia, mutta Nesbø pitää kaikki langat hienosti käsissään ja lukija saa heittäytyä Oslon kaduille Harry Holen tuttuun, vaikkakin epävakaaseen seuraan. Antaa mennä vaan!

Veritimantit on luettu myös blogeissa Kuutar lukee ja Rakkaudesta kirjoihin. 

Kirjablogien dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, jossa on lueteltu kaikki dekkariviikkoon osallistuvat blogit. Tänään on meneillään myös tempaus, jossa tasatunnein julkaistaan uusi dekkaripostaus. Siihen en uskaltanut ilmoittautua, koska luulin olevani lomareissulla. Saan kuitenkin aloitettua oman dekkariviikkoni tällä Nesbøn komealla jännärillä.

Jo Nesbø: Pelastaja

Jo Nesbø: Pelastaja, 7. painos, 2010 (ilm. suomeksi 2007)
Alkuteos: Frelselen, 2005
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 607
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä







Parahin Harry Hole,


Päätin tarttua kynään ja kirjoittaa sinulle luettuani seikkailuistasi Jo Nesbøn kirjoittamassa kirjassa Pelastaja. Norjaksi kirjan nimi on Frelselen, ehkä muistatkin? Pelastusarmeijan yhteisöön sijoittuva tapaus. Se ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten siellä Norjassa, mutta minä luin sen nyt vasta, sillä mielestäni Nesbø on kirjoittanut seikkailuistasi sen verran hyvin, että säästelen niitä tilanteisiin, joihin kaipaan takuuvarmaa jännistystä. Kysynkin nyt heti, kun tuli tuosta jännityksestä puhe: vietätkö ihan oikeasti näin jännittävää elämää vai keksiikö se Nesbø näitä juttuja aivan omasta päästään?

Oikeastaan olen lukenut seikkailuistasi vasta viidessä kirjassa. Aloitin ihan alusta, eli kyllä: Tiedän suuresta surustasi ja perhesuhteistasi jo aika paljon. Mutta ei nyt mennä niihin tämän enempää, koska olen huomannut, että et halua niistä asioista puhua. Vaikeaahan se puhuminen on meille suomalaisillekin, joten ymmärrän tämän luonteenpiirteesi oikein hyvin.

Kirjoitan siis täältä Suomesta. Meillä ei niitä vuonoja ole, mutta muuten on samalla tavalla kylmää ja pimeää kuin siellä Norjassakin. Ajattelin vain kertoa, koska vaikka olet seikkaillut jo ympäri maailmaa, niin täällä et ole vielä käynyt. Tai enhän minä noista viimeisimmistä viidestä seikkailustasi vielä mitään voi sanoa, sillä en ole lukenut niistä arvioita, koska - kuten ehkä tiedätkin - ei ole kiva tietää rikoskirjojen ratkaisuja tai elämäsi vaiheita etukäteen. (Ehkä et kuitenkaan tiedä, koska aika kiireinen mieshän taidat olla. Siis jos olet työkunnossa. Ettet siis kauhesti ehdi lukea, tarkoitan).

Työasioistasi en oikeastaan olekaan huolissani, sillä pääsihän on kuin partaveitsi ja olet nopea toimimaan, ja rohkeakin vielä. Kirjoitan ihan muissa asioissa. Aion nimittäin vedota sinuun hyvin vakavasti: oletko harkinnut terapiaa? Jos et nimittäin ole, niin en tiedä, voinko jatkaa tarinoittesi lukemista. Alan olla itse tearapian tarpeessa, en nimittäin kohta enää kestä retkahduksiasi päihteisiin. Vaikka tässä kirjassa pysytkin suhteellisen kuivilla, on se huumepeikko siellä koko ajan taustalla väijymässä.

Tiedetään, tiedetään. Pitäisihän minun suomalaisena ymmärtää aika paljonkin päihteitten tarpeellisuudesta. Kun ei puhuta, ja on niin pimeääkin ja yksin asutaan täällä pohjoisessa kaukana muusta maailmasta (ja meillä kun ei ole edes niitä vuonoja). Sinullahan on myös vaativa ammatti. Siinä joutuu näkemään kaikenlaista. Tai enhän minä oikeasti siitäkään mitään tiedä, sillä en oikeassa elämässä tunne kuin yhden oikein kiltin poliisin, joka ei (ainakaan vielä) ole kertonut työstään julkisesti. Toisaalta olen lukenut muutamien pohjoismaalaisten kollegojesi työstä, esimerkiksi Kurt Wallanderin ja Erik Winterin jutuista Ruotsissa ja Maria Kallion tapauksista täällä Suomessa. Satutko tuntemaan? Aika rankkaa on heilläkin. Yhtä kimurantteja juttuja kuin sinullakin ja paljon on murhia ja joskus aivan hirveää väkivaltaa. En ymmärrä, miten te jaksatte.

Paitsi että nuo päihteet, niin minua on ruvennut harmittamaan rakkauselämäsi. Voisitko kertoa sille Nesbølle, että lukijan sydäntä särkee, kun rakkaus lipuu käsistäsi? Tarkoitan, että onko Nesbøn pakko kertoa yksityiselämästäsi niin realistisesti. Voisihan hän jättää raastavat naissuhteesi vähemmälle huomiolle ja antaa sinulle niin sanotusti tilaa rakastua ja ehkä löytää elämällesi uuden suunnan. Tiedänhän minä, että se yksi kerta oli ylitse muiden, eikä siitä tosiaan sen enempää, mutta pelkään, että ilman rakastavaa naista kuljet kohti loppuasi. Ehkä jotain toivoa on kuitenkin luvassa, sillä olihan tässä kirjassakin nainen, johon jo rakastuit, ja ilmeisesti olet myös säilynyt hengissä viimeiset 10 vuotta, koska seikkailusi jatkuvat edelleen vuonna 2015.

Suomeksi tämän seikkailusi on kääntänyt Outi Menna, joka osaa hommansa aivan huippuhyvin, sillä täytyy sanoa, että tuntuu kuin olisin itse mukana, kun joudut kaikenmoisiin jänniin tilanteisiin. Nytkin se Nesbø on kirjoittanut yli 600 sivua tästä arvoituksestasi, ja luin ne yhdessä hujauksessa. Minulle on myös suositeltu erityisen jännittävänä tapaustasi Lumiukko, ja olen sen jo hankkinut hyllyyni, kuten aion hankkia kaikki elämästäsi kertovat kirjat, joita toivon paljon lisää. Pidäthän siis itsesi hengissä, Harry Hole!

                                                       Ystävyydellä, Elina


Ps.1. Jos satut tänne Suomeen joskus piipahtamaan, niin voit ottaa yhteyttä blogini osoitteen kautta. Ehtisin varmaankin kahville tai jotain.

Ps.2. Myös Kirjavinkit- ja Iltaluvut-blogeissa on tästä tapauksesta juttua.

Ps. 3. Sain elämäsi avulla pisteen erääseen lukuhaasteeseen, mutta olen minä sinusta muutenkin kiinnostunut.

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas, 4. painos, 2011
Alkuteos: Hodejegerne, 2008
Kustantaja: Johnny Kniga, 2009
Suomentaja: Outi Menna
Sivuja: 326
Mistä sain kirjan: oma ostos


Jo Nesbøn Kukkulan kuningas alkaa tehokkaasti kolariautosta. Mutta miten kolariautoon on päädytty? Sitä alkaa kertoa kirjan päähenkilö, minäkertoja Roger Brown. Hän on Kukkulan kuningas: hän on kaupungin paras headhunter eli kykyjenetsijä ja omasta mielestään hän on erehtymätön. Hän osaa valita sopivan henkilön vaativimpiinkin työtehtäviin, sillä hän hallitsee kuulustelumenetelmät, joilla hakijat todella testataan. Testosteronin voi melkein haistaa päähenkilön askelista. Mies on täynnä uhoa ja omahyväisyyttä. Hänellä on kaunis vaimo, mahtipontinen asunto ja loistelias ura. Kaiken lisäksi hän osoittautuu oikeaksi pikkunilkiksi. 

Olen Jo Nesbø -fani, paljastettakoon se heti tähän alkuun. Nesbøn dekkarit vaikuttavat minuun kuin Henning Mankelin dekkarit aikoinaan: sanon hyvästit kunnon yöunille ja antaudun lukemaan. Mutta Kukkulan kuningas ei vienyt yöunia. Olin jopa vähällä jättää kirjan kesken, koska kirja ei tuntunut tarjoavan minulle mitään, mikä kiinnostaisi. Testosteronin yliannostus ja rikollisen moraali eivät vain, eivät millään, kosketa tällaista keskiluokkaista äiti-ihmistä ja rehellistä veronmaksajaa.

Mutta onneksi pääsin yli alun vastenmielisyyden puistatuksista. Nesbøn teksti on nimittäin taloudellista ja etenee kuin juna. Kesken matkan juna vaihtoikin suuntaa ja siinä kohtaa vauhti kiihtyi hurjaksi. Lopulta olin mukana niin kovassa kyydissä, etten olisi halunnut, saati uskaltanut, hypätä poiskaan: Riippumatta siitä missä heräisin seuraavana aamuna, tiesin että minulla olisi murha omallatunnollani. Harkittu murha. (S. 244.)

Ja niin vain kävi, että Nesbø korjasi koko potin. Kirjasta jäi tyytyväinen virne kasvoille. Nesbø siis hallitsee tällaisen veijarimaisenkin rikoskirjallisuustyylin. Silti hän ei tingi vauhdista eikä jännityksestä, vaan yllätyksiä riitti loppuun asti. Ja jollakin tavalla kirjailija onnistui tekemään pikkunilkistään sen verran sympaattisen, että hänelle alkoi toivoa lisää elinaikaa.

Roger Brown sai kuin saikin lukijan puolelleen. Mutta minulle Nesbøn muiden dekkareiden sankari, karismaattinen Harry Hole, on sankari vailla vertaa, vaikkei hänkään ole mikään pyhäkoulupoika. Kukkulan kuningas oli lukulistallani seuraavana, sillä olen yrittänyt lukea kirjailijan tuotannon ilmestymisjärjestyksessä. Nyt pääsen jatkamaan Nesbøn tuotantoa eteenpäin, eikä tullutkaan pelkäämääni mahalaskua. Nesbøltä on taas ilmestynyt uusi kirja, mutta minulla on lukematta vielä monta edellistäkin.

Kukkulan kuningas on luettu myös blogeissa Aamuvirkku yksisarvinen ja Nenä kirjassa, joissa molemmissa kirjasta on pidetty. Kyllä tässä voi taas kiitellä pohjoismaista jännityskirjallisuutta.