Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä, 2017
Kustantaja: SKS
Kansi: Anne Kaikkonen
Sivuja: 286
Mistä sain kirjan: oma ostos



Silja Vuorikurun kirjoittama Aino Kallas -elämäkerta, Aino Kallas, Maailman sydämessä, on kansiaan myöten hieno teos. Se kertaa kirjailija Aino Kallaksen (1878 - 1956) elämänvaiheet tarkasti ja kunnioittavasti ja tuo uusia näkökulmia hänen kirjailijakuvaansa.

Aino Kallas on Suomen kirjallisuushistorian kirkkaimpia tähtiä - ja niitä harvoja naisia, jotka nousivat tähtikaartiin miesten rinnalle 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjailijat Minna Canth, Maria Jotuni, L. Onerva ja Hella Wuolijoki taitavat olla tähtikaartissa hänen ainoita kanssasisariaan, sillä tuon ajan kirjallinen kenttä oli vahvasti miesten hallussa.

Aino Kallas syntyi vuonna 1878 Krohnien kulttuuriperheeseen ja kuoli 1956 kulttuuripersoonana, joka oli luonut aivan omanlaisensa uran. Jo lapsesta asti Aino Krohn tunsi kutsumusta kirjailijaksi ja kirjailija hänestä tulikin. Hänestä tuli paljon muutakin, muun muassa virolaisen kansanperinteen tutkijan ja diplomaatin, Oskar Kallaksen, vaimo ja neljän lapsen äiti sekä suomalais-virolainen kulttuurivaikuttaja ja maailmanmatkaaja.

Aino Kallaksen kirjallinen tuotanto on laaja ja käsittää kaikki kirjallisuudenlajit: lyriikan, draaman ja proosan. Vahvimmat teoksensa, niin sanotun Surmaava Eros -trilogiansa, hän kirjoitti 1920-luvulla. Siihen kuuluvat kirjat Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian, joista Sudenmorsianta pidetään hänen pääteoksenaan. Se on ainutlaatuisen väkevä teos, jonka tunnelma on niin täysi, että vastaavaa saa maailmankirjallisuudesta hakea.

Kallaksen merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa painottuu näiden kolmen pienoisromaanin lisäksi elämäkerrallisena kirjailijana. Hänen päiväkirjansa ovat nimittäin vertaansa vailla sekä naisen elämän että aikakauden ja kulttuurielämän kuvaajina. Vuorikuru kertoo kirjassaan siitä, kuinka päiväkirjojen tomitustyö eteni Kallaksen viimeisimpinä vuosina. Kirjailija nimittäin teki rohkean päätöksen julkaista ne autenttisina ilman sensurointia. Kirjailijan rohkeuden ansiosta meillä on luettavana kuvaus värikkäästä ja ainutlaatuisesta taiteilijaelämästä.

Päiväkirjoista paljastuu syyllisyys äitiyden ja kirjailijauran sovittamisesta, joka kiusasi kirjailijaa hänen elämänsä loppuun asti. Hänen lastensa surulliset kohtalot saivat hänet syyttämään itseään vielä elämänsä loppupuolella omista valinnoistaan.  Päiväkirjoissa on myös mielenkiintoisia pohdintoja virolaisuudesta ja suomalaisuudesta, juurettomuuden ja maailmankansalaisuuden tuntemuksista, diplomaatin vaimon ja oman uran paineista, avioliittokriisistä - ja kaiken ohessa myös brittihovin etiketistä.

Silja Vuorikuru on tehnyt Aino Kallaksesta väitöskirjan ja tutkijana jatkanut Kai Laitisen, legendaarisen Kallas-tutkijan, jalanjäljissä. Kai Laitisen Kallas-teokset, Aino Kallas 1897 - 1921 ja Aino Kallaksen mestarivuodet, ovat myös perusteellisia luotauksia kirjailijan elämään. Vaikka Laitinen kirjoittaa ennen kaikkea Kallaksen tuotannosta, on hänen tutkimusotteensa biografinen, joten Kallaksen elämänvaiheet käydään läpi hyvin tarkasti. Tuoko Vuorikurun kirja näihin teoksiin mitään uutta tietoa? Tuohan se.

Olen itse tehnyt Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta Suomen kirjallisuuden graduni ja perehtynyt myös kirjailijan elämään. Kallaksen tutkiminen oli palkitsevaa, sillä hänen elämänsä on poikkeuksellisen värikäs ja sijoittui historiallisesti myrskyisiin vuosiin, joissa hänen asemansa suomalais-virolaisena kulttuuripersoonana avasi hänelle hienoja kokemuksia - ja sitten lopulta myös suruja, jotka kietoutuvat Viron kohtaloon toisessa maailmansodassa. Kallaksen tuotanto on myös runsas ja monipuolinen, aivan ainutlaatuinen monestakin syystä.

Vuorikurun kirjoittama elämäkerta toi myös uusia näkökulmia Kallaksen tuotantoon. Jään pohtimaan, voiko kirjailijan tuotantoa ja elämää erottaa ollenkaan toisistaan. Syvästi koetut asiat siirtyvät kirjailijan teoksiin tavalla tai toisella: Aino Kallas on meren kuvaaja. Tätä on tuotu tarpeettoman vähäisesti esiin, vaikka kirjailija on kirjoittanut merestä runsaasti sekä kaunokirjallisessa tuotannossaa että päiväkirjassaan, muistelmissaan ja matkakertomuksissaan. Meri samanaikaisesti sekä yhdisti että erotti Suomea ja Viro; meren yli taitetut matkat puolestaan symboloivat Ainolle vaellushalua, jota hän piti sukupiirteenään. Meren merkitystä kirjailijan elämäntaipaleella on vaikea liioitella. (s. 96)

Toinen avartava havainto on vanhan Raamatun suomennoksen vaikutus Kallaksen päätuotannon kieleen. Vuorikurun väitöskirja Kallaksesta kertoo juuri tästä yhteydestä, ja vaikutus todellakin selittää esimerkiksi Sudenmorsiamen vahvan, omintaikaisen ilmaisun lähteitä. Kallaksen luoman kielen rytmi on lumoavaa ja kerronta on kaunista ja väkevää, aivan omanäänistään.

Aino Kallas -elämäkerta oli lukupiirikirja, joka oli vakuttaanut kaikki lukupiiriläiset. Teosta kehuttiin nopealukuiseksi ja selkeäksi. Aino Kallaksen elämää ihasteltiin, ihmeteltiin ja säälittiinkin: Miten monia erlaisia vaiheita siihen sisältyi - loistosta ja menestyksestä suuriin suruihin! Miten vahva oli Kallaksen taiteilijakutsumus ja miten paljon hän erilaisissa rooleissaan joutui tasapainoilemaan! Suhde Eino Leinoon kirvoitti tietysti omat spekulointinsa. Naisen asema tuon ajan kulttuuripiireissä ja perhe-elämässä oli rajoitettu, mutta Kallas pyrki ja pääsi rikkomaan rajoja.

Vuorikuru luo Aino Kallaksesta hyvin elävän hahmon, toisaalta vahvan ja toisaalta epävarman taiteilijan, naisen ja äidin. Elämäkerta tuo hänet niin lähelle lukijaa, että tekisi mieli kättä puristaa ja kehua: sellaisen kutsumuksen sait ja elit sen kanssa niin hyvin kuin osasit, rohkea nainen.



HelMetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 20. Taiteilijaelämäkerta. Elämäkerran ovat lukeneet myös Jonna ja Maria.

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla, Tarinoita Pohjolasta, 1991
Kuvat: Markku Tanttu
Kustantaja: SKS
Kansi: Markku Tanttu
Sivuja: 57
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kirjahyllyyni on vuosien varrella kertynyt kaikenlaisia aarteita. Siellä on paljon sellaistakin, jota en edes muista omistavani, ja tässä on yksi sellainen pieni aarre. Eeva-Liisa Kinnunen on koonnut kirjasen saamelaisten tarinoista ja uskomuksista, ja se on ilmestynyt SKS:n julkaisemana vuonna 1991. Markku Tantun kuvitus on pelkistettyä ja kaunista, salaperäisiin tarinoihin hyvin sopivaa.



Kufitarten ja staalojen mailla sisältää 24 tarinaa, jotka Kinnunen on koonnut ja yhdistellyt Lapista ja Pohjois-Suomesta kerätyistä saamelaisten tarinoista. Tarinoiden alkuperäisversiot on tallennettu SKS:n kansanrunousarkistoon.

Tarinat eroavat saduista sillä tavoin, että niitä pidetään tosina. Siinä missä satuja kerrottaessa tiedetään, että nyt keksitään mielikuvituksellisia juttuja, tarinoita kerrotaan tositapahtumina. Niinpä tuntuikin aivan todelta sekin, että saamelaiseukko muuttuu kalaksi ja staalojen kanssa pitää välillä heittäytyä painimaan.

Entäpäs kufittaret? Kuinka heidän kanssaan osattaisiin elää rauhaisaa rinnakkaiseloa? Senkin opin näistä tarinoista, että kufitarten kanssa ei kannata ruveta liian läheisiin väleihin.

Muutamat tarinat luin lapsilleni ääneen, mutta suurimman osan luin itselleni iltasaduksi. Olikin kerrassaan mainiota heittäytyä Lapin maisemiin jutaamaan ja oppia varomaan kufitarten kieroiluja. Tarinoissa varoitetaan myös toivomasta mitä sattuu - toive kun saattaa toteutua: Ukko ja akka toivoivat lasta. Sitä ei syntynyt. Akka huokasi:  - Syntyisi edes koirankuonoloainen. He saivatkin pojan, joka oli aivan koiran kaltainen. Poika kulki metsästämässä ja saalistamassa tuntureilla ja toi aina lihaa kotiin. (S. 27.)

Kufitarten ja staalojen mailla sopii hyvin luettavaksi pakkaskelejä odotellessa. Lapin villi luonto, tunturit ja tuimat tuulet tuntuvat luissa ja ytimissä. Revontulet loimuavat ihmisverta. Karhut, porot - ja vähän yllättäen myös sammakot - seikkailevat tarinoissa. Pohjolan asukkaiden arki ja karut olot höystetään melkoisella määrällä noitavoimaa: Ennen muinoin Lapissa eli ihmisiä, joita sanottiin noidiksi. He osasivat ennustaa tulevia tapahtumia ja parantaa ihmisiä ja eläimiä. He hallitsivat ilmoja ja osaisvat taikoa itsensä eläimiksi. Jokaisella noidalla oli rumpu, jota takomalla hän saattoi vaivuttaa itsensä hurmostilaan. Silloin sanottiin, että noita lankesi loveen. (S. 17.)

Ihmiset ovat kautta aikain käyttäneet mielikuvitustaan, selittäneet oman elinympäristönsä olosuhteet kertomalla syntytarinoita, eläneet läheisessä suhteessa luontoon ja tunteneet yhteisönsä. Entisaikojen tarinoita lukiessa tulee mieleen, kuinka tylsää elämä nykyään on, kun tv:n ja internetin kuvavyöry tarjoaa valmista viihdettä. Nyt koko maailma selitetään muutamalla kuvalla, ja tiede on paljastanut kaikki elämän salaisuudet. Onneksi jotain alkuperäistäkin voi vielä tavoittaa arkistojen kätköistä.


Kun aloin maaliskuussa herätä Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteeseen, kahlasin kirjahyllyäni läpi etsien haasteeseen sopivia kirjoja. Kinnusen kokoelma sopi kohtaan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista. Tänä syksynä haasteen tämä kohta sai jatkoa, kun Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa alkoi haaste Kansojen juurilla. Kirja sopii siis siihenkin.

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut, 1918
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 116
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Puiden varjot tuolla notkoissa ovat vielä pitkät ja vilpoisat. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. (S. 4)

Suomalaisten klassikkoteosten luontokuvaus on aina hätkähdyttävän kaunista. Se tuntuu syntyvän helposti ja tavoittavan heti jotain meille kaikille yhteistä. Mutta luontokuvaus ei ole ainut kotimaisen kirjallisuuden vahvuus. Kansankuvauksen mestariteoksia meillä riittää. Tässä on taas yksi sellainen: Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, joka on tavoittanut jotain hyvin inhimillistä ja siksi kestänyt hyvin aikaa. Se on toinen osa Lehtosen kirjoittamasta Putkinotko-sarjasta. Sarjan ensimmäinen osa, Kerran kesällä, ilmestyi vuonna 1917, novellikokoelma Kuolleet omenapuut heti kansalaissodan jälkeen vuonna 1918 ja Putkinotko kahdessa osassa vuosina 1919-1920.

Luin Putkinotkon viime syksynä ja upposin sen kesäiseen hellepäivään. Sen päähenkilöt, saamaton köntys, Juutas Käkriäinen ja ihanteellinen kirjakauppias, Aapeli Muttinen, jäivät unohtumattomina mieleeni. Nyt kun vietetään valtakunnalista Lukuviikkoa, jonka teemana on Kohtaamispaikkana kirja, oli sopiva hetki kohdata nämä henkilöt uudestaan - he nimittäin ovat päähenkilöinä tai sivuhenkilöinä useimmissa kokoelman novelleissa, joita on yhteensä kymmenen.

Kävi kuitenkin niin, että aluksi vierastin lyhyitä tuokiokuvia Aapeli Muttisen ja Juutas Käkriäisen seurassa - olisin nimittäin halunnut viipyä heidän seurassaan pitempään, kuten syksyllä, Putkinotkon sivuilla, tein. Novellit eivät ikään kuin riittäneet. Tai no, jos aivan rehellinen olen, niin Käkriäisen seurasta en ehkä tosielämässä piittaisi, vaikka romaanihenkilönä hän onkin herkullinen. Olen kuitenkin vallan iloinen, että Joel Lehtonen siirsi nämä henkilönsä vielä suurromaaninsa sivuille ja kirjoitti mestariteoksensa Putkinotko.

Kuolleet omenapuut -teoksen novellit ovat Lehtosen tuttua, persoonallista, rönsyilevää kerrontaa, jonka rytmiin on turvallista upota heti ensimmäisestä novellista alkaen. Novellien tunnelmat vaihtelevat lyyrisestä, rakkauden sulostuttamasta kesäpäivästä kansalaissodan kauhunhetkiin lumihangessa. Kaiken ylle nousee Lehtosen henkilökuvauksen taituruus. Hän luo sellaisia henkilöitä lukijan eteen, että lukija alkaa väkisinkin katsella vastaantulijoitakin eri silmin: jokainen olisi kuvauksen arvoinen.

En voinut olla vertaamatta äskettäin lukemaani James Joycen Dublinilaisia -novellikokoelmaa tähän Lehtosen kansankuvauskokoelmaan. Vaikka Joyce on niukkasanainen tyylittelijä ja Lehtonen maalaileva lavertelija, heissä on jotain samaa. Tapa, jolla he kuvaavat henkilöidensä ulkomuotoa, on melko tyly. Tässä Lehtosen taidonnäyte: Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat hyvin lyhyet.  - - Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen karkealle sängelle. Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut sipuvat kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet. (S. 12.)

Lehtosen huumori pilkahtelee kaikissa novelleissa, myös niissä vakavahenkisimmissäkin. Se on ironista, juttelevaa, mutta hirvittävän terävää. Elämän julmuus on viiltävää, kuten novellissa Heitukan kohtalo, jossa poika löytää kauan etsimänsä äidin ja aikoo pitää hänestä huolta. Mutta miten äiti kohteleekaan poikaansa! Novelli on riipaisevaa luettavaa.

Vakavien sävyjen keskelle Lehtonen kirjoittaa muutaman niin ilottelevan luonnekuvauksen, että on pakko nauraa ääneen. Mikä satiirin taitaja hän onkaan! Urheilija Tommola -novellissa Muttinen on saanut maalle vieraakseen reippaan liikemiesystävänsä, joka on ruvennut vaalimaan terveyttään. Nykyajan terveysintoilijat ovat valjuja tapauksia tämän alastomana kekkuloivan auringonkylpijän ja rymistelijän rinnalla: Sitten alkoi Tommola voimistella: Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks". Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi: "Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiaasi. Joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan." (S. 36.)

Niminovelli Kuolleet omenapuut on suosikkinovellini ja sisältää kokonaisen elämänfilosofian, elämään taipumisen. Unelma 500-700 omenapuusta vaihtuu 30 kuolleeseen omenapuun luurankoon. Novellista muodostuu kuva ihmisen elämästä, kauneuden ja ihanteiden vähittäisestä hiipumisesta ja lopullisesta nöyrtymisestä. Minkä määrän ihminen näkee vaivaa vaaliessaan elämää, taivoitellesaan unelmiaan ja miten kaikki on kuitenkin hyvin haurasta ja voi tuhoutua hetkessä. Novellin voi tulkita myös kansalaissodan vertauskuvana. Aapeli Muttinen, joka on itse kansan kasvatteja, haluaa tehdä kansalle hyvää, jakaa hyvästään ja nähdä kansan kukoistavan - kuin omenankukat - ja sivistyvän, nousevan köyhyydestään. Hänen hyväntekeväisyytensä kohde, Juutas Käkriäinen, ei kuitenkaan tunne kiitollisuutta, vaan vihaa häntä.

Novellissa Muttisen Aapeli sodassa tiivistyy kansallaissodan järjettömyys ja rumuus. Muttisen hahmo, joka on tulkittu Lehtosen alter egoksi, yrittää ymmärtää, miksi kansa on jakautunut kahtia. Hahmoon on kirjoitettu melkoinen määrä itseironiaa: kirjakauppias piileskelee kotonaan, syö luumujaan (joista nälkää näkevä kansa ei osaa edes uneksia) ja pelkää niin, että lopulta eivät luumutkaan maistu. Muttinenkin joutuu rintamalle, mutta sota nujertaa hänet ja ylittää hänen käsityskykynsä: "Tämä, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa (s. 92)?" Eräänlaisen vastauksen tähän Muttisen kysymykseen tarjoaa Putkinotko, huima tutkielma meistä suomalaisista.


Kuolleet omenapuut on luettu blogeissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Akanvirtaa. Lisäksi kokoelman nimikkonovellista on ansiokkaasti kirjoittanut Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni. Osallistun teoksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen - kohti korpraalin arvoa mennään.

Joel Lehtonen: Putkinotko

Joel Lehtonen: Putkinotko, 1920
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 546
Mistä sain kirjan: oma ostos



Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri. (S. 5-6.)

Joel Lehtosen Putkinotko vei minut mennessään jo ensi sivuilta. Kun päätin viettää lokakuussa kotimaisten klassikoiden teemakuukautta, olin odottanut juuri jotain tällaista: suomalaista luontokuvausta, joka piirtää maiseman eteeni ja saa korven huokailemaan. Ja Putkinotkossa Saimaan pohjoisrannat ovat heti osa tarinaa - on metsää, on polkuja, jylhiä rantoja, järvi ja lampia, suota...

Seuraavaksi kertoja lähestyy Putkinotkoa, kuvailee sen kauneutta, sen rannat ja rakennukset maisemassa. Sitten pysähdytään heinäkuun viimeisten päivien aamuun ja Putkinotkon mökin pihasta alkaa kuulua pienen vuonan mäkätystä. Kohta pihaan astuu Putkinotkon emäntä, Rosina Käkriäinen, ja alkaa päivän loputtomat työnsä.

Lähikuva mökistä ja sen väestä ei sitten enää olekaan kovin kaunis. Kun lukijalle käy ilmi, kuinka valtava perhe nukkuu mökin saunassa ja miksi, on asetelma selvä: nyt ollaan keskellä todellisen, köyhän kansan kuvausta. Ei ole tarkoituskaan kaunistella mitään, mutta eipä liioin jäädä mitään kauhistelemaankaan. Lukijan on hypättävä aurinkoiseen kesäpäivään mukaan. Ja siellä sitä lennetään Rosinan mukana hoitamaan lampaita ja lypsämään lehmiä, lasten mukana pyörähtelemään pihamaalla, laulamaan ja leikkimään, Juutaksen kanssa venyttelemään ja lataamaan piippua.

Niin, se Putkinotkon isäntä, Juutas Käkriäinen: Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa. (S. 34.); Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. (S. 60.) Tupakkamällit ja ainainen piipun tupruttelu, partaa pitkin valuva ruskea tupakkavesi, resuiset vaatteet, örähtely, mörötys, isottelu... Ei mikään uljas luonne, saati uljas näky.

Kukapa sen mökin pystyssä pitäisi, ellei Rosina Käkriäinen, tuliluontoinen, ahkera ja sisukas vaimo! Hän komentelee lapsiaan, kiljuu töihin ja sitten: Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. (S. 487.) Samaa rakkautta hänellä on jakaa kaikille lapsilleen ja sydän huolta täynnä vanhempien lasten puolesta. Rosinan äitiys on kuvattu riipaisevasti.

Eihän lastenkaan elämä ole pelkkää laulua ja leikkiä, vaan isommilla on jo omia murheitaankin. On aivan hämmästyttävää, kuinka elävästi Lehtonen saa kymmenen lapsen luonteenpiirteet esiin. Lasten ajatukset ja seikkailut ja murheet ovat sydäntäsärkeviä. Pieni Jopikin, joka on niin odottanut kaupunkimatkaansa ja millainen siitä tuleekaan... Ja Rosina huomaa kaiken, on huolissaan lapsistaan, perheen elannosta, koko perheen kohtalosta. Osaansa vain on sopeuduttava, elettävä. Juutaksestakin on huoli, kuitenkin: Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä (s. 322).

Putkinotko on yhdistetty kahdesta Putkinotkoon sijoittuvasta romaanista: Putkinotkon metsäläisistä (1919) ja Putkinotkon herrastelijoista (1920). Niinpä kirjan puolivälissä paikalle saapuu kirjakauppias, Aapeli Muttinen neitinsä kanssa. Ne herrastelijat siis. Herrasväen rakkaussuhde on kutkuttavasti kuvailtu, ja lukija seuraa sitä hymy huulillaan - varsinkin kun se vertautuu Käkriäisten avioliiton arkeen.

Aapeli Muttinen on kyllästynyt kaupunkiin ja omaisuuden kerämiseen - hänen paratiisinsa on Putkinotko. Siellä hän nautiskelee luonnosta ja kiireettömästä (1900-luvun alussa!) elämästä. Samaan aikaan talonväki yrittää tehdä heinää ja keksiä, millä saisi elantonsa irti "paratiisisissa". Herrasväen ja Käkriäisten maailmojen kohtaamisessa kuvastuu kansan kahtijako ja köyhien ikuinen viha ja epäluulo parempiosaisia kohtaan. Muttinen yrittää ymmärtää ja kasvattaakin Käkriäisiä, mutta kaikki yritykset valuvat hukkaan. Kirjassa ei varsinaista juonen taitekohtaa ole, mutta sellaiseksi jää ehkä Muttisen viimeinen ja liian myöhään tuleva yritys pelastaa Käkriäiset kohtaloltaan, joka kuitenkin samaisena päivänä ajatutuu askeleen lähemmäksi perikatoa. Kirjan epilogit kuitenkin pääsivät yllättämään ainakin minut.

Teos on Lehtosen yritys ymmärtää, miten kansalaissota oli mahdollinen. Mutta se on ilman muuta myös Lehtosen suuri rakkaudenosoitus Suomen kansaa kohtaan - onhan Aapeli Muttinen Lehtosen alter ego ja Käkriäisten perheelläkin esikuvansa oikeassa elämässä.

Putkinotko on yhden päivän romaani, eli siinä seurataan elämää Putkinotkossa aamusta iltaan. Yli 500-sivuinen romaani täyttyy helposti päivän tapahtumista. Kaikkitietävä kertoja seuraa vuorollaan eri henkilöiden kintereillä ja asettuu sitten kertomaan muutaman henkilön ajatuksia. Pääosan saavat Rosina ja Juutas sekä Aapeli Muttinen, mutta osansa saavat myös Rosinan äiti sekä lapsista Ananias, Jopi ja Saara. Ja millaisia luonteita he ovatkaan! Lehtonen on mestarillinen henkilökuvaaja!

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa ja on siksi hyvin (elo)kuvallinen. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, ja kerronnan tahti on luontevaa. Tunnelmat ovat väkeviä! Välillä lukijaakin ahdistaa, kun kaunis heinäntekopäivä tuntuu kuluvan hukkaan, koska sinne pellolle ei päästä millään. Sitten jo kuukahdetaan ruuan jälkeen nurmelle päivälevolle koko talonväki. Vanhanajan elämän rytmi ja työtavat tempaavat mukaansa, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka luontoakin pysähdytään välillä kuvailemaan. Kertojanääni on savolainen, vaikka savolaismurretta ei vuoropuhelussakaan käytetä. Sanasto on kuitenkin savolaista, kerronnan rytmi rönsyilevää ja värikästä, aitoa.

Luin Putkinotkoa nautiskellen. Teos asettui suomalaisen realistisen kansankuvauksen perustalle omalle paikalleen. Sen minkä Kianto teki Kainuun kansalle ja Sillanpää hämäläisille, tekee Lehtonen savolaisille: kertoo köyhän kansan tarinaa. Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostan lipun salkoon myös Putkinotkon kunniaksi. Kirjasta tuli tähän mennessä vuoden paras lukukokemus. Putkinotko asettui sydämeeni.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivää!

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.