Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas

Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas, 2015
Alkuteos: Podporutšik Kiže, 1928
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Silberfeldt
Kansi: Mika Perkiökangas
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Lukupiiri toi taas eteen kummallisen kirjan. Kirja on kummallinen siksi, että se on Venäjällä klassikon arvoinen, mutta meillä tuntematon. Kyseessä on aikansa tunnetun ja arvostetun kriitikon, Juri Tynjanovin (1894 - 1943) teos Aliluutnantti Taas. Tynjanov kuului venäläisiin formalisteihin, ja Sofi Oksasen luotsaama kustannusyhtiö Silberfeldt julkaisi kirjan suomeksi vuonna 2015.

Aliluutnantti Taas on siitä erikoinen romaanihenkilö, että häntä ei ole. Hän on rykmentin kirjurin virhe, joka alkaa elää omaa elämäänsä. Aliluutnantti Taasia epäillään syylliseksi keisari Paavali I:n (1754 - 1801) häiritsemiseen, minkä seurauksena hänet tuomitaan ja lähetetään kärsimään rangaistus Siperiaan: Suoritetaan valmisteleva tutkinta ja raipparangaistuksen jälkeen jalkaisin Siperiaan. Myöhemmin aliluutnantti Taas todetaan syyttömäksi ja hänet kutsutaan takaisin, ja hän saa ylennyksen toisensa perään edeten kenraaliksi asti. Olemattomaksi mieheksi hän elää varsin vitaalisesti.

Hätäisen kirjurin asiakirjaan osuu toinenkin virhe: Kirjuri merkitsee elävän luutnantti Sinjuhajevin kaatuneeksi, ja niinpä hän lakkaa olemasta. Paperilla kuolemisesta seuraa se, että luutnantti jää harhailemaan Pietarin ympäristöön ja elää elämätöntä elämää. Luutnanteista toinen on siis olemassa ja toinen ei ole olemassa. Toinen elää, mutta toinen ei. Vai miten se nyt olikaan? Joka tapauksessa: Kolmannen päivän illansuussa kenraali Taas menehtyi (87). Tämä tapahtuma saa keisarin toteamaan:  - Parhaat miehet minulta kuolevat (s. 89).

Martti Anhavan laatimassa jälkikirjoituksessa kerrotaan tarinan alkuperästä. Tynjanov on saanut inspiraation kaskuista, joita Venäjän itsevaltiaista on kerrottu. Kirja on huomattavasti kokoaan suurempi. Se on Venäjällä klassikon asemassa, ja sen pohjalta on tehty elokuva, jonka musiikin sävelsi Sergei Prokofjev. Myöhemmin hän sävelsi elokuvamusiikista orkesterisarjan, jonka pohjalle puolestaan luotiin baletti. Näin olematon aliluutnantti Taas jatkaa elämäänsä...

Tynjanovin sepittämä tarina kuuluu siihen venäläisen satiirin jatkumoon, johon kuuluu Nikolai Gogol Kuolleilla sieluillaan ja Pietarilaisnovelleillaan. Hänen jälkeensä venäläisen kirjallisuuden satiirikkojen kuningas Mihail Bulgakov loi mestarillisen luomukensa Saatana saapuu Moskovaan. Sekä Gogol että Bulgakov ovat sekä huvittaneet että kauhistuttaneet minua, eikä Tynjanov ihan samanlaisiin väristyksiin pystynyt. Joka tapauksessa Aliluutnantti Taas oli varsin viihdyttävää luettavaa. Byrokratia luo absurdiaa ja itsevaltius luo sitä lisää.

Aliluutnantti Taas on pieni tutkielma vallasta. Keisari Paavali I jakelee käskyjään, joita kukaan ei uskalla uhmata. Samaan aikaan Paavali pelkää henkensä edestä, eikä turhaan, kuten historia osoittaa.

Tynjanovin teos oli mainio, pieni luettava. Muutama herkullinen virke nauratti ääneen, ja lukupiiri suhtautui kirjaan hyvin myönteisesti. Taas pääsimme kekustelemaan Venäjästä ja sen värikkäästä historiasta. Mikäs sen antoisampi, pohjaton puheenaihe!


Löysin kirjasta vain yhden aiemman blogiarvion Kirjat ja kannet -kirjablogista. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016  lukuhaasteen  kohdan 16. Et ole aiemmin kuullut kirjailijasta.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia, 2015
Alkuteos: kertomussikermät Tyttölapsia ja Lapsuus -49, 1993, 2003, 2011
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Kustantaja: Siltala
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 218
Mistä sain kirjan: joulupukilta







   Läpinäkyvä rasia, jossa oli tyttöjen kimaltsuiksi kutsumia rihkamakoruja, kumottiin pöydälle, ja ne kaikki otettiin käyttöön. Aljona jakeli auliisti kaula- ja korvakoruja ojossa odottaviin käsiin, otsallaan punaisena välkehtivä lasihely, joka pyrki koko ajan valahtamaan kesakkoiselle nenälle. 
   Värikäs ja vauhdikas pyörre tampaisi mukaansa kaiken, aikakin värähti väistyen sen tieltä. Seuraavat kolme tuntia kohosivat ikivihreäksi helteiseksi saareksi arjen tasapitkien minuuttien ja tuntien valtameren keskelle. (S. 126.)

Kymmenvuotiaat tyttölapset leikkivät Aljonan syntymäpäivillä Ljudmila Ulitskajan novellissa Vesirokko. Leikkiin sekoittuu viatonta lapsuutta, häpeää, luokkatietoisuutta ja kurkotusta aikuisten maailmaan. Ollaan 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa. Tytöt käyvät samaa koulua, jossa luokkayhteiskunta on periaatteessa hajotettu, mutta jossa kaikki tietävät, kuka on koulussa vapaaoppilaana ja kuka on diplomaattiperheestä. Jokaisen sukujuuret tiedetään myös tarkoin: on venäläisiä, armenialaisia, gruusialaisia ja juutalaisia. Stalinia palvotaan ja pioneeritytöt ovat reippaita.

Ljudmila Ulitskajan teos Tyttölapsia sisältää kaksi novellikokoelmaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Tyttölapsia ja sen kuudessa novellissa päähenkilöt vaihtuvat, mutta ystäväpiiri pysyy samana. Aikuisten maailmaan sukelletaan vain hetkittäin, sillä pääosassa ovat tytöt: kaksostytöt Gaika ja Vika, Aljona, Lilja, Kolyvanova...

Kirjan toinen osa, Lapsuus -49, sisältää lyhyempiä ja toisistaan irrallisia novelleja. Niissä on päähenkilöinä myös poikia. Paitsi lasten näkökulma, niissä on myös vahvasti esillä sukupolvien ketju. Isoisät ja isoäidit ovat viisaita ja heiltä opitaan elämän tärkeitä asioita, kuten novellissa Naulat, jossa Serjoza kulkee isovaarinsa kannoilla yhden kesän. Tai novellin Supattajavaari nimikkohenkilö, joka näkee asioita, vaikka onkin sokea. Huolenpito on luontevaa, ja isovanhempien sydän on avara.

Toivoin Ulitskajan uutuutta joululahjaksi, koska olen lukenut hänen teoksistaan kiittäviä blogiarvioita. Pukki ei olisi voinut tuoda minulle sopivampaa lahjaa. Ulitskajasta tuli yksi lempikirjailijoistani kertaheitolla. Jäin elämään näihin novelleihin ja tavoitin itsestäni tytön, joka joskus olin ja lapsuuden hetkiä, joita joskus koin.

Tyttölapsia on kirjoitettu aidosti ja lapsuutta arvostaen. Novelleissa ei kaunistella ikäviä tai hämmentäviä asioita, on kuolemaa, köyhyyttä ja kiusaamistakin. Siitä huolimatta lapset ovat selviytyjiä, yksin ja yhdessä. Ihmeitäkin tapahtuu, kuten riipaiseva Kaali-ihme osoittaa.

Novellit ovat äärettömän sujuvaa luettavaa. Suomentaja Arja Pikkupeuran työ välittää elävän kielen ja venäläisen tunnelman. Sitäkin näissä novelleissa tietysti on, neuvostoarjen värittämää venäläistä luonnetta.

Lapsuus -49 -novellit muistuttivat Teuvo Pakkalan lapsinovelleja, joista ei voi olla pitämättä. (Pakkalahan oli melkoinen pioneeri lapsikuvauksessa. Esimerkiksi Lapsia- novellikokoelma on ilmestynyt jo vuonna 1895, mutta kuvaa lapsia modernisti ja aidosti.)  Ulitskajakin tavoittaa lapsen maailman, sellaisen vilpittömyyden ja haavoittuvuuden, joka saa aikuislukijan pidättämään hengitystään ja toivomaan parasta. Aina toive ei toteudu.



Kirjan ovat lukeneet ainakin seuraavat tyttölapset: Mari A, Ulla, Arja, Maria, Maija, Bleue, Jane, Raija ja Tuija.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjasta voi tehdä kirjanaaman. Kuvassa poseeraa eräs kymmenvuotias tyttölapsi.

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon, 1992
Alkuteos: Razorjonnyi dom, 1991
Suomentaja: Eila Salminen
Ahmatovan runojen suomennos: Marja-Leena Mikkola (osa Pentti Saaritsan suomentamia)
    Kustantaja: Otava
    Kannen kuva: Amadeo Modigliani: Anna Ahmatova, 1911
    Sivuja: 227
    Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon on henkeäsalpaavan kaunis elämäkerta. Jo kirjan kansi lupaa jotain erityistä. Kannessa on taiteilija Amadeo Modiglianin piirtämä muotokuva Anna Ahmatovasta vuonna 1911 Pariisissa. Muotokuvia oli alun perin 16, mutta vain tämä yksi säilyi Ahmatovalla läpi elämän. Muut tuhoutuivat silloin kuin Ahmatovan koditkin hajosivat.

Kuzminan kirjoittama elämäkerta herättää eloon sekä venäläisrunoilija Anna Ahmatovan että historian. Kirjoittajalla on ollut käytössään paljon lähteitä: Ahmatovan muistelmia, Ahmatovan aikalaisten muistelmia, kirjeitä, Neuvostoliiton hajottua vapautuneita asiakirjoja, lehtiartikkeleita. Lähteiden valossa Ahmatovan elämästä muodostuu kattava kokonaisuus, vuosi vuodelta täydentyvä taiteilijamuotokuva.

Ahmatovan lapsuudesta ja nuoruudesta syntyy salaperäinen, kohtalokaskin kuva. Vielä ensimmäinen avioliittokin runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa on ylevää, voimakasta runoilijakutsumuksen tuntoa, mutta kaikki glamour runoilijaelämästä loppuu ensimmäisen maailmansodan alkamiseen, ja vielä selkeämmin Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Pietarin kaoottiset olosuhteet ja ensimmäisen aviomiehen teloitus 1921 asettavat runoilijan keskelle raadollista totuutta, ihmisten julmuutta, nälkää, selvitymistaistelua. Kaiken keskellä Ahmatova nöyrtyy, yrittää selviytyä kuten muutkin, mutta kirjoittaa. Hän alkaa myös tietoisesti eristäytyä sitä mukaa, kun elämä käy ylivoimaiseksi ja jokaista ihmissuhdetta täytyi varoa ja epäillä. Kirjoittamisesta tuli hengenvaarallista.

Elämäkerran suurin vahvuus ovat Ahmatovan runot, jotka loistavat läpi historian. Kuzmina on ripotellut niitä elämäkerrallisten tapahtumien keskelle ja kertoo niiden taustalla vaikuttaneista oloista. Runoista tulee hurjia. Ne voi lukea auki Ahmatovan elämäkertana, mutta ennen kaikkea elämänä, tunteina, historiana. Marja-Leena Mikkolan suomennoksina ne loistavat timantteina. Niiden tyyli hioutuu ajan myötä symbolismista kohti tarkkaa, toteavaa omaa ääntä, kuten runossa, joka kertoo pojan ensimmäisestä pidätyksestä (1935):
Sinut vietiin aamunkoitteessa.
Kuin ruumista sinua saatoin.
Lasten itku huoneen pimeydessä,
Neitsyen edessä valuva kynttilä.
Huulillasi ikonin kylmyys,
otsallasi kuolemanhiki... En unohda!
Kremlin muurien juurella
ulvon kuin streltsien vaimot. (S. 104.)

Klassisen runouden ihanteet, puhdas taide, oli idea, josta Ahmatova ei luopunut - hänestä ei koskaan tullut neuvostorunoilijaa, ja siksi hän olikin vuosikymmeniä unohdettu ja halveksittu.

Ahmatovan aikalaiskirjailijoina mainitaan Marina Tšvetajeva, Kornei Tšukovski (jonka kirjoittaman lastenkirjan juuri luin) sekä hänen tyttärensä Lidia Tšukovskaja, Osip Mandelštam, Mihail Bulgagov, Boris Pasternak, Maxim Gorki. Osa heistä emigroitui vapaaehtoisesti, osa karkotettiin, osa palasi takaisin. Monen kohtaloksi koituivat puhdistukset: kirjailijoita kuoli vankileireillä tai heitä teloitettiin. Valtiollinen Kirjailijaliitto oli pian ainut kirjallisen luomistyön mahdollistava instituutti, eikä sen ulkopuolella saanut mitään julkaistua. Liiton jäsenyys edellytti myöntymistä sosialismin aatteisiin sekä alistumista totalitarismiin. Se aiheutti jatkuvaa pelkoa ulkopuolelle sulkemisesta, mikä tarkoitti elintarvikekorttien menettämisestä, eristämistä, julkista arvostelua ja häpeää. Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksessa Kirjailijaliiton talo ja sen absurdit tapahtumat on kuvattu ehkä pelottavankin todenmukaisina.

Toinen maailmansota heitti Ahmatovan sukupolven vielä kerran syvään kurjuuteen. Leningradin piiritys oli kuin helvetti maan päällä ja kaupungista evakuoitu Ahmatova kirjoitti:
Ystävät! Te, jotka viimeisinä kutsuttiin!
Minä säästyin jotta voisin surra teitä.
Kuin jäätynyt paju en itke teitä,
huudan nimeänne kaikkeen maailmaan.
- -    (S. 136.)

Venäjällä Ahmatovan ja Tšvetajevan sukupolven kohtalona oli elää kaksi sotaa ja kokea järjetöntä pelkoa ja vainoa, kärsimys nimeltä Neuvostoliitto. Ahmatova näki, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin:
Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
- -    (S. 210.)

Miten runous voi elää sellaisissa olosuhteissa? Se elää. Runoilijat kirjoittivat säkeensä paperille, opettelivat ne ulkoa, luetuttivat luotettavilla ihmisillä, jotka painoivat säkeet mieleensä. Sitten paperit poltettiin. Mitään todisteita ei saanut jäädä mistään, muuten "tultiin hakemaan", vietiin kuulusteltavaksi, kidutettiin, tuomittiin vankeuteen, vankileireille tai teloitettavaksi. Kirjailijoista tuli toistensa muisti ja ajatusten vapaus.

Luin aikaisemmin tässä kuussa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen, joka kertoo Marina Tšvetajevasta ja hänen tyttärestään. Tšvetajeva ja Ahmatova tunsivat toisensa ja pitivät toisiaan kuin siskoina. Kuzminan teoksessa aikalaisrunoilijoitten elämät risteävät kaukana idässä, Taškentissa, jonne kirjailijat on evakuoitu toisen maailmansodan jaloista. Yhdyshenkilönä on Lidia Tšukovskaja, joka auttaa Ahmatovaa, kuten auttoi Tšvetajevaakin. Tšukovskaja kertoo: Kävelimme tänään A. A:n kanssa Kamajoen rannalla, vein hänet lankkua pitkin saman valtavan lammikon yli, jonka poikki hieman runsaat viisikymmentä päivää aikaisemmin autoin Marina Ivanovnan. Kummallista, sanoin minä, sama joki ja sama lammikko, lankkukin on sama. Kaksi kuukautta aikaisemmin vein Marina Ivanovnan tämän saman lammikon yli. Ja me puhuimme teistä. Nyt häntä ei ole ja puhun teidän kanssanne hänestä. Samalla paikalla. (S. 137.)

Sananvapauden, kirjallisuuden, taiteen ansiota on, että minulla on ollut mahdollisuus tavata nämä runoilijat nyt, yli 70 vuotta myöhemmin. Heidän runonsa jäivät elämään.

Osallistun tällä teoksella Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Sain Elämäkerrat-kategorian suoritettua. Runokuukauteni viimeisenä teoksena luin tämän runoilijaelämäkerran, joka kosketti ja kauhistutti, mutta vakuutti sanojen tärkeydestä. Sana voi olla elämä, sana voi olla vapaus.

Kornei Tšukovski: Puhelin

Kornei Tšukovski: Puhelin, 1977
Alkuteos: Telefon, 1974
Kuvittaja: V. Andrijevitsz
Suomentaja: Natalia Baschmakoff
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kornei Tšukovskin Puhelin edustaa ehtaa neuvostonostalgiaa. Kirja on ilmestynyt Neuvostoliitossa vuonna 1974 ja se on suomennettu vuonna 1977. Tarina on kerrottu runomuodossa, perinteisillä loppusoinnuilla, joten kirja istuu mainiosti viettämääni runokuukauteen. (Mistä näitä runosatuja nyt pukkaakaan!)

Ystävä toi Puhelin-kuvakirjan lainaan luettavaksi lapsilleni. Kirja on hänen lastensa suosikkikirja heidän lapsuudestaan, ja siksi siis aarre, jonka lupasin palauttaa. Olen nyt lukenut sitä hyvin varovasti, enkä ole antanut sitä omien lasteni käsiin ollenkaan. Kirja on repaleinen ja piirrelty, ja taitaapa jollakin sivulla olla kaakaoroiskeita. Sivut ovat irti kannesta ja kansikin on vähän repeytynyt. Kirjaa on luettu todella paljon. On suorastaan harrasta pidellä käsissään lasten aarretta ajalta, jolloin kuvakirjoja ei todellakaan ollut sellaisia määriä kuin nykyään.

Entäs sitten kirjan idea? Siinä on muovinen puhelimen valintataulu - sellainen rullattava, muistatteko? Numeroita voi pyöritellä, eli kirjaa voi pitää opettavaisena ja suorastaan modernin interaktiivisena. Omat kännykkäsukupolven lapseni pyörittelivätkin numeroita ihmeissään. Poika kävi juuri eskariryhmänsä kanssa Rupriikin viestintämuseossa, jossa oli nähnyt oikeita numerotaulupuhelimia, joten kirja oli hänelle ajankohtainen.




Kirjan tarina on yksinkertainen: Eläimet - elefantti, krokotiili, marakatit, janöjussit, gaselli - soittavat puhelimella. Puhelimeen vastaa aina sama mies, varastonhoitaja. Eläimet tilaavat häneltä erilaisia tavaroita tai pyytävät apua, ja varastonhoitaja tuskailee toimitusten kanssa. Hän on aivan uupunut kummallisista tilauksista ja muun muassa parkuvasta karhusta, jonka asiasta ei saa mitään selvää. Varsinaisesti kirjassa ei ole juonta ja loppukin jää auki: miten oikeastaan pelastetaan suohon uponnut virtahepo?

Kirjan kuvat ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Varastonhoitaja on kuvattu todella venäläisen näköiseksi. Jänöjusseista tulee mieleeni Nalle Luppakorva -animaatio, mutta kun yritin etsiä tietoa kuvittajasta, en sitä löytänyt. Kirjailija Tšukovski puolestaan on ilmeisesti tunnettu lastenkirjailija, jonka tytär, Lidia Tšukovskaja, oli neuvostoliittolainen toisinajattelija ja kapinallinen.

Koska kirja on painettu 1970-luvulla, paperin laatu on hauras. Kirjan sivut tuntuvat mukavan pehmeiltä, eikä kuvitus kiillä eikä häikäise. Värit ovat silti kirkkaita, ja perusvärejä on käytetty paljon. Lukukokemuksen nostalgisuuden kruunasi kirjan takakansi, jossa luki selkeästi punaisella pohjalla: PRINTED IN USSR.

Takakansi ansaitsee tulla kuvatuksi. Ensinnäkin sen teksti sinänsä on ihmeellinen - onko todellakin jotain tällaista säilynyt nykypäivään? Lisäksi kuvassa on kalossi lautasella. Kyseessä on krokotiilien ateria. Niilin krokotiilit soittavat varastomiehelle ja tilaavat lisää kalosseja:
                          - Voi kuule... ne jotka lähetit
                           siinä samassa söi meidän mumma,
                           turhan mitätön oli se summa
                            jonka viimeksi lähetit.
                           Ja vesi kielellä odotamme
                           milloin taas lounaalla mutustamme
                           makeaa kalossitusinaa
                           joissa on kosolti rusinaa.

Vaikka suomentajan runosuoni ei syki aivan Kirsi Kunnaksen tahtiin, niin varsin mukavasti tarina eteni. Lapsia naurattivat yksinkertaisimmat riimit: Ja sitten soitti janöjussi: - Lähetä, kuule, makuupussi!; Ja sitten soitti marakatti: - Lähetä punainen autonratti. Pienen toiston ja muutaman kömpelön riimittelyn voi ohittaa iloisesti, sillä sen verran eksoottinen tämä lukukokemus oli. Kiitän ystävääni lainasta! Tällaisia aarteita on syytä vaalia.



Sain Puhelin-kuvakirjalla yhden lisäpisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Enpä olisi arvannut, millaisiin seikkailuihin Jaanan haaste minut viekään. Mitähän tässä vielä ehtii tulla vastaan ennen haasteen umpeutumista maaliskuun 1. päivänä?

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan. Satua ja totta, (koottuja tarinoita 1800-luvulta)
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Suomentaja ja kokoaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava, 2008
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille

Leo Tolstoin pieni kirjanen Kuinka hanhi jaetaan on tarttunut mukaani jostain kirja-alesta hauskan ulkonäkönsä ansiosta. Matti Pikkujämsän retrohenkinen kuvitus on sekoitus oranssia, ruskeaa ja valkoista ja kokonaisuutena vastustamaton. Ostaessani kirjaa tarkistin kirjailijan nimen pariinkin kertaan: Leo Tolstoi. Kyllä se on hän - Anna Kareninan ja Sodan ja rauhan kirjoittaja, 1800-luvun venäläistaituri, arvostettujen klassikoiden ja tolstoilaisuuden isä. Onko hän kirjoittanut satukirjan? Ja miten kirja on päätynyt tällaiseen kuosiin?

Vastaus hämmennykseen löytyy kirjan lopusta, johon on lisätty pieni tietoteksti kirjailijasta. Leo Tolstoi (1828 - 1910) kirjoitti paitsi rakastetut klassikkonsa, myös lukemistoja lapsille, joita hän opetti kotikylässään. Lukemistoihin hän kokosi mukaelmia kansantarinoista. Lisäksi hän on kirjoittanut luonnontieteellisiä lastuja (kuten kirjassa niitä nimitetään), pieniä selityksiä luonnonilmiöistä. Nämä on kirjasessa siroteltu satujen väliin esimerkiksi otsikoilla Mistä tuuli tulee?, Miksi ikkunat huurtuvat ja mistä kaste tulee?, Aurinko ja lämpö, Aistit. Erityisesti Tolstoi tuntuu rakastaneen puita, joiden kasvusta hänellä on monta tarinaa. Luonnonilmiöiden tarkastelu ja niiden ihaileva ihmettely istuvat hienosti elämää kunnioittavan tolstoilaisuuden aatteeseen. Tällaiset lukemistot ovat varmasti toimineet hyvin opetusmateriaalina 1800-luvulla.

Kirjan sadut ovat mainoita. Niissä on kansantarinoiden väkevää tuntua ja paikoin hämmentäviä opetuksia. Huijareiden henki on herkässä ja kiittämättömyys on todellakin maailman palkka, niin että lopuksi kuolla kupsahdetaan. Saduissa opetetaan myös sääliä ja anteeksiannon suurta voimaa - perin tärkeitä inhimillisiä tunteita, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä. Esimerkiksi Piispa ja rosvo -sadussa rosvo jää kiinni piispan hopeinen kynttilänjalka ryöstösaaliinaan. Piispa rientää paikalle pelastamaan ryöväriä kiinniottajien kynsistä. Hän ojentaa roistolle toisenkin kynttilänjalan: "Miksi sinä, mies hyvä, otit vain toisen mukaasi? Minähän annoin sinulle molemmat." Silloin rosvo alkaa itkeä ja katuu tekoaan. Kirjaan nimeen viittaava satu Miten talonpoika hanhet jakoi on puolestaan venäläisen kansanluonteen ja huumorin hieno tiivistelmä.

Matti Pikkujämsän kuvitus täydentää luonnontieteelliset tekstit, mutta myös lyhyet ja oudotkin tarinat pieniksi taideteoksiksi. Jokainen aukeama on pieni seikkailu. Kuten kuvasta näkyy Sodan ja rauhan kirjoittaja on halutessaan osannut tiivistää tarinan neljään (!) virkkeeseen.

Kirja on kaikin puolin erikoinen, mutta siitä tuli melkoinen yllättäjä. En olisi voinut parempaa iltasatukirjaa keksiä kuusivuotiaalle pojalleni, joka rakastaa jännittäviä tarinoita ja toisaalta on kiinnostunut luonnonilmiöistä, kuten kaikki lapset. Hänen pyynnöstään parhaita satuja piti lukea siskoillekin, koska ne olivat niin kiehtovia. Jää, vesi ja höyry -ilmiöiden lukeminen sai välillä ääneenlukijan pään höyryämään, mutta lapset vain kuuntelivat tyytyväisinä. Ehkäpä tällaiset pienet tietoiskut solahtivat mukavasti heidän satumaailmansa sekaan. Lukemistot oppikirjoina ovat olleet ehkä toimivampia kuin nykyiset oppiainerajoitteiset tietokirjat.

Eipä silti, oppi meni perille aikuisellekin. Nyt kun pakkaset vihdoin alkoivat, olen Leo Tolstoin ansiosta täysin selvillä siitä, miksi eteisessä syntyy mieletön veto, kun aukaisee ulko-oven. Tarvitsin tämänkin havainnon tekemiseen hyvin seikkaperäisen, lapsille suunnatun selityksen. Kiitos siis Tolstoille vuosisadan taakse siitä, että katselen ympäristöäni taas vähän valppaampana, pikkuisen uusin silmin!



Kuinka hanhi jaetaan -kirjalla sain puolivahingossa yhden suorituksen lisää Jaanan Venäjää valloittamana -haasteeseen. Olen tästä hykerryttävästä venäläislöydöstä suorastaan innoissani.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, 1967
Alkuteos: Master i Margarita, 1967
Kustantaja: WSOY, 9. painos, 1997
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 503
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Vähänpä tiesin, millaiseen urakkaan ryhdyin, kun avasin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan kannet. Ei paljon puuttunut, etten heittänyt kirjaa kesken heti tarinan alussa olevan pitkän ja filosofisenkin keskustelun takia mutta olin koukussa heti, kun alkoi tapahtua. Ja kyllähän sitten tapahtuikin: kuolemaa, takaa-ajoa ja mielisairaalaa noin alkajaisiksi. Kirjan lukemisessa vierähti lähes koko marraskuu, mutta en muuta luettavaa kaivannut, sillä kirjassa riitti juonenkäänteitä ja tunnelmia naurusta itkuun ja kauhusta herkkyyteen. Saatana saapuu Moskovaan on kirjallinen runsaudensarvi.

Mihail Bulgakovin teksti on tiivistä. Ihmekös tuo, kun kirjaa on kirjoitettu 12 vuotta, vuodet 1928-1940 - että hiottu siis on. Välillä tuntui, ettei lukija pääsee hengähtämään yhtään, ellei itse laske kirjaa käsistään. (Näin jouduin olosuhteiden pakosta usein tekemäänkin, mutta muutaman kerran tuli vain niin kylläinen olo, että hengittelin hämmästyneenä ja annoin tunnelmien tasaantua.) Teos on ilmestynyt Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1967 ja silloin rankasti sensuroituna. Nyt lukemassani suomennoksessa (1997) oli kursivoitu ne kohdat, jotka ensimmäisestä venäjänkielisestä painoksesta oli poistettu. Pääosin ymmärsin poistot, sillä suurin osa sensuroiduista teksteistä oli rohkeita viittauksia ihmisten kummallisiin katoamisiin, mutta joitakin poistoja ihmettelin, koska en tunnistanut niissä mitään muuta kuin ehkä turhan makaaberia tyyliä.

Saatana saapuu Moskovaan koostuu kolmesta melko erillisenkin tuntuisesta tarinasta. Ensimmäisessä Saatana saapuu Moskovaan kummallisen seurueensa kanssa ja sekoittaa koko kaupungin. Toisessa tarinassa kerrotaan Pontius Pilatuksesta Jerusalemissa (Jeršalaim), jossa hän tuomitsee Jeesuksen (Ješua Ha-Notsri) kuolemaan. Kolmannessa tarinassa kerrotaan Mestariksi nimetyn kirjailijan ja hänen rakkaansa Margaritan tarina. Tarina Pontius Pilatuksesta on ikään kuin Mestarin kirjoittaman suurteoksen juoni. Mutta tarinat punoutuvat muillakin tavoin yhteen, loppua kohden yhä tiiviimmin.

Kirja on satiiri sekä Neuvostoliiton pääkaupungin ihmisten elämästä että kirjailijan urasta. Kun Saatana alkaa sekoittaa moskovolaisten kulttuuripiirien, virkamiesten ja valuuttakeinottelijoiden arkea, tuloksena on kirjaimellisesti päätöntä menoa. Saatana järjestää Moskovassa unohtumattoman Varietee-näytöksen ja valtaa Sadovaja-kadun huoneiston nro 50. Voisi sanoa, että hulluus on huipussaan, kun tohtori Stravinskin maineikas hoitolaitos alkaa täyttyä mieleltään järkkyneistä kansalaisista (joiden joukossa on merkittävän monta kirjailijaa).

Saatana ja hänen lähipiirinsä on groteski ilmestys: Itse professori Woland on vielä suhteellisen normaali näky, mutta sitten on pitkä, ruututakissa ja särkyneissä nenälaseissa koikkelehtiva Korovjev ja pari muuta: Ja vieläkin hullumpia asioita makuuhuoneessa oli: kultasepän lesken pehmustetulla jakkaralla lojui huolettomassa asennossa muuan kolmaskin, kammottavan suuri kissa [Begemot], joka piteli toisessa tassussaan votkapikaria ja toisessa haarukkaa, jonka avulla oli ehtinyt työntää suuhunsa marinoidun sienen. - - Ja sitten asuntoon ilmestyi neljäs ja viimeinen kummitus - - Suoraan seinäpeilistä astui ulos pieni, mutta leveäharteinen mies [Azazel] , jolla oli päässään knalli ja jonka suusta työntyi esiin torahammas. Hänen kasvonsa olivat kammottavan rumat ja lisäksi vielä ennen näkemättömän ilkeät. Ja hänen hiuksensa olivat tulipunaiset. (S. 115 - 116.)

Kun tämä seurue pääsee oikein kunnolla vauhtiin, meno on suorastaan makaaberia. Kansalaisten selittämättömät katoamiset ja neuvostoajan absurdi arki voisivat hyvinkin olla Saatanan tekosia, niin järjettömiltä ne tuntuvat. Ja täytyy möntää, että hykertelin tyytyväisenä, kun Saatana rankaisee jokaisesta kansalaisten heikkoudesta, olivat nämä sitten minkänkinlaisia hyödyn tavoittelijoita tai vain turhamaisia naisia. Itsekkyydestä, ahneudesta tai omahyväisyydestä saa heti rangaistuksen.

Kirjan toinen tarina, Mestarin ja Margaritan kohtalokas tarina, on puolestaan täynnä pyyteetöntä ja aitoa rakkautta. Margarita on valmis uhraamaan koko elämänsä rakkaansa puolesta. Kaunis Margarita tulee valituksi Saatanan tanssiaisten kuningattareksi ja pääsee lentämään noitana. Siis todellakin pääsee: millaista lentämisen riemua se onkaan!

Kolmas, Jerusalemiin sijoittuva tarina on kerrottu hyvin vakavasti. Siitä huokuu murhe, jota yksinäinen Pontius Pilatus tuntee. Jerusalemissa orastava kapina ja valtaapitävien vehkeilyt rinnastuvat neuvostoajan Moskovaan, sillä kaupungit kuvataan välillä samoin sanoin. Pontius Pilatuksen uni ja toive siitä, että hän saisi kävellä kuunsiltaa Ješua Ha-Nostrin kanssa ja keskustella tämän kanssa kaikessa rauhassa, ei toteudu hänen elämässään, vaan hänet on tuomittu tuomitsemaan Jeesus kuolemaan. Vai olisiko hän voinut valita toisin? Jospa hän olisikin uhmannut esimiehiään, uhmannut valtaa, jättänyt poliittisen pelin pelaamatta ja säästänyt viattoman hengen? Entä jos virkamiehet kautta maailman toimisivat pyyteettömästi ja oikeamielisesti? Bulgakov osoittaa aivan selvästi, mikä on kunniattomien vallanpitäjien ja heidän käskyläistensä rangaistus: historia ei varmaankaan tunne vihatumpaa miestä, kuin Raamatun sivuille ikuistettu pelkuri, Juudean maaherra Pontius Pilatus. Tekomme jäävät elämään kuoltuamme.

Olen potenut kirjan luettuani suoranaista kirjallista ähkyä. Tässä kirjassa oli kaikkea. Toisaalta olo on hilpeä, kun sai seurata Saatanan ilkikurisen seurueen maallista vierailua. Mutta kun seurue heittäytyi  häijyksi - kuten kai Saatanan seurueelta sopii odottaa - minua alkoi säälittää me ihmiset. Kuinka itsekkäitä pelkureita olemmekaan ja kuinka rangaistavia olisivatkaan itsekkäät valintamme!

Tyhjentävää tulkintaa tästä mammutista ei nykylukija pysty edes arvailemaan - herkullisesta kerronnasta saa onneksi nautiskella. Venäläisen klassikon tyyliin henkilöitä on paljon ja heidän tarinoihinsa palataan yhä uudestaan. Kirjallisuus, kirjailijat, kirjat, runous - näitä aiheita pyöritellään hykerrellen. Yksi teema nousee kuitenkin ylitse muiden, ja sen kirjailija on kirjannut muutamaankin kertaan teoksen sivuille. Se on pelkuruus, joka on kertojan mukaan ihmisen synneistä suurin. Mikä muu mahdollistaa ihmisten alistumisen valtaapitävien mielettömyyksiin, diktatuureihin ja totalitaarisiin järjestelmiin.

Jossain vaiheessa tuli mieleeni, että teksti on kuin Gogolin absurdien tarinoiden painajaismaisuus viritettynä vielä tuhat kertaa hurjemmaksi. Seuraavaksi mietin Sergei Dovlatovia ja ajattelin, että hän on puolestaan lukenut sekä gogolinsa että bulgagovinsa. Absurdi neuvostoarki jyllää ja tekee kansalaisten arjesta aivan kummallista. Mieleeni tuli myös Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6, joka nimessään kantaa Bulgakovin numeroimia osoitteita ja mielisairaalan koppeja - neuvostoarkea.

Ja taas kerran lukijalle kävi niin, että aiheet pyörivät ympärillä,vaikka luulee valitsevansa kirjansa aivan sattumanvaraisesti. Jari Tervon Esikoisessa Aune-täti lenteli noitana (mutta kyllä Bulgagovin sankaritar Margarita oli vielä hurjempi noita). Lasten pyynnöstä katsoimme myös ensimmäinsen Harry Potter -elokuvan, jossa tietysti huispattiin luudilla. Nyt Finlandia-ehdokkaana on Pontius Pilatuksen aikalaisesta, Herodeksesta kertova romaani. Lienee turha kertoa, että se kiinnostaa aivan erityisesti.


Bulgakovin klassikon ovat lukeneet ainakin Salla ja Jokke. Tällä venäläismammutilla kuittaan neljännen pisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Myös Projekti 12 eteni yhden kirjan verran.

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä, 3. painos, 1978
Alkuteos: Krokodil Gena i jego druzja, 1966
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Kuvittaja: V. Alfejevski
Sivuja: 94
Mistä sain kirjan: ystävältä lainassa



Nyt viettivät Gena, Ulla ja Muksis melkein kaikki illat yhdessä. Työn jälkeen he kokoontuivat krokotiilin luokse, juttelivat kodikkaasti, joivat kahvia ja pelasivat erämiehenshakkia. (S 17.)

Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on nimensä mukaisesti kertomus ystävyydestä. Eduard Uspenski on suomalaisten rakastaman Fedja-sedän, kissan ja koiran kirjoittaja, ja Krokotiili Genan tarina on jäänyt ehkä vähän tuntemattomammaksi lastenkirjaksi. Kirja on kuitenkin vallan mainio herkkupala nykylapsille - se on hauska ja mukavan vauhdikas tarina.

Ystävykset Muksis, Ulla ja krokotiili Gena viihtyvät hyvin yhdessä. He esittelevät sattumalta yksinäiset Henrik Leijonan ja Tobik-koiran toisilleen, ja kuinka ollakaan, nämäkin ystävystyvät. Ystävän löytyminen on niin suuri onni, että Muksis, Ulla ja Gena päättävät ruveta auttamaan jokaista, joka haluaa ystävän. He perustavat Ystävien talon Genan luokse. Vähitellen Gena kuitenkin väsyy talossa ravaaviin ystävien etsijöihin, koska hänen pitää käydä töissä krokotiilina eläintarhassa. Niinpä päätetään rakentaa ystävyydelle ihan oma talo.

Kirjassa on monta kohtaa, jotka naurattivat lapsia ääneen. Muksis asustaa puhelinkopissa, Krokotiili Gena tuuraa kipeää Ullaa Punahilkka-näytelmän Punahilkkana, eikä oikein muista pysyä roolissaan, laiskalle Dima-lurjukselle löytyy ystävä vähän turhankin läheltä. Jännitystäkin on riittävästi, muun muassa kun sarvikuono jahtaa Muksista ja talon rakentamiseen tarvitaan tiiliä.

Ystävyyden talon tiilien hankkiminen on aikuiselle lukijalle kirjan herkullisin kohta, koska tiilet hankitaan tiiliasioiden hoitajalta. Virkamies Ivan Ivanovitsh on tyypillinen (neuvostoajan) byrokraatti. Hän istuu paperipinonsa takana ja allekirjoittaa joka toisen paperin "Hyväksyn. Ivan Ivanovitsh." ja joka toisen paperin "En hyväksy. Ivan Ivanovitsh." Ystävykset pyytävät paljon tiiliä talon rakentamiseen.  - En voi antaa paljoa, puolet voin antaa, lupaa Ivan Ivanovitsh. Niinpä ystävykset keksivät pyytää tiiliä kahteen taloon.

Toinen aikuista huvittava yksityiskohta on (neuvostoajan) lehtimies, joka kymmenkertaistaa kaikki saavutukset lehtensä uutiseen: Kaupungissamme rakennetaan hienoa uutta taloa - Ystävien taloa. Talosta tulee kymmenkerroksinen. Talon leveys on viisikymmentä askelta. Pituus samoin. Taloa rakentaa kymmenen krokotiilia, kymmenen kirahvia, kymmenen... - -Ystävien talo valmistuu aikataulun mukaan.

Krokotiili Gena ja häen ystävänsä perustuu samanlaiselle ihmisten ja eläinten väliselle ystävyydelle kuin Fedja-setä, kissa ja koira. Molemmissa eläimet puhuvat siinä missä ihmisetkin, ystävyys on tärkeää ja ystävien persoonia kunnioitetaan. Molemmissa kirjoissa on myös aikuinen vihollinen, joka aiheuttaa pientä jännitystä ja juonenkiemuroita. Fedja-sedän tarinassa se on postiljooni Petskin ja Genassa akka Isokomero, joka tekee ystävyksille kaikenlaista kiusaa.

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on mukavaa luettavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Tähänkään klassikkoon ei kulunut monta iltaa, koska sen verran vetoa juonessa oli, että sitä jaksettiin kuunnella pitkinä jaksoina. Voin suositella!

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Aikaisemmin tänä vuonna olen lukenut haasteeseen Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Matkalaukun, joista pidin kovasti. Haastehan sujuu mukavalla vauhdilla...

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset, 2012
Alkuteos ilm. 1983
Kustantaja: Idiootti
Suomentaja: Pauli Tapio
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen
Sivuja: 147
Mistä sain kirjan: oma ostos


Käsissänne on sukuni tarina. Toivottavasti se on varsin tavallinen.

Sergei Dovlatovin Meikäläiset ei todellakaan ole aivan tavallinen sukukronikka. Ensinnäkin suku on täynnä eriskummallisia persoonallisuuksia ja toisekseen Venäjän historia on niin julma, että tavallistenkin ihmisten kohtalot siellä saavat absurdeja käänteitä.

Dovlatovin (1941 - 1990) itsensä elämä oli värikäs sekin. Hän oli näyttelijä-isän ja oikolukija-äidin poika, kävi armeijan, työskenteli muun muassa vankileirillä vartijana ja ammattilehdistössä toimittajana. Sittemmin hän alkoi kirjoittaa novelleja, joita ei julkaistu Neuvostoliitossa, mutta lännessä kylläkin muutama. Hän joutui itsekin vankilaan ja viranomaisten suosituksesta emigroitui vuonna 1978 länteen, jossa hänen kirjoituksiaan lopulta julkaistiin vapaasti.

Dovlatov aloittaa sukunsa tarinan isoisästä, joka osallistuu Venäjän-Japanin sotaan: Isoisä oli seitsemän jalkaa pitkä. Hän pystyi panemaan suuhunsa kokonaisen omenan. Hänen viiksensä ulottuivat olkaimiin saakka. - - Jos hevoset nääntyivät suolle, isoisä kiskoi tykkejä itse. Isoisän kohtalona on tulla ammutuksi Stalinin aikana belgialaiseksi vakoojaksi epäiltynä!

Toinen isoisä on komea ihmisvihaaja, Roman-eno on epävakaa terveysintoilija, Leopold-setä on huijari... Entäs serkut? Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies.

Absurdeissa, hauskoissa ja vauhdikkaissa tarinoissa riidellään, juodaan votkaa ja tehdään taas sovintoja. Tarinoiden sävy voi kuitenkin muuttua yhdellä virkkeellä, eikä totuus elinoloista jää missään vaiheessa kovin kauas. Taustalla nimittäin kolisee Venäjän historia. Neuvostoliitossa valta vaihtuu, ja kansan on aina jotenkin sopeuduttava. Vankileirille joutuu yksi sun toinen suvun jäsen vuorollaan. Dovlatov on itse ensin vanginvartija, myöhemmin serkku joutuu vankilaan vangiksi ja sitten taas on Dovlatovinkin vuoro virua vankilassa. Siitä ajasta hän kieltäytyy kertomasta.

Neuvostoelämän kiemurat tiivistyvät Aron-sedän urassa: Kun kansalaissota loppui, Aron-setä pääsi työläistiedekuntaan. NEP:in aikana hänestä tuli liikemies ja hän ilmeisesti rikastui hetkellisesti. Sitten hänen omaisuutensa pakkolunastettiin. Sitten hän siivosi puolueen rivejä. Sitten hänet itsensä siivottiin puolueen riveistä. Siksi että hän oli ollut NEP-mies... - - Sittemmin hänet kylläkin uudelleennimitettiin. Ja mitä vielä: Aron ei missään välissä joutunut vankilaan.

Luin aiemmin kesällä Sergei Dovlatovin Matkalaukun. Se oli samaan varmaan tyyliin kirjoitettu tarinakokoelma. Siinä tarinat kiertyivät emigroituneen kirjailijan matkalaukusta löytyvien esineiden ympärille. Absurdien tilanteiden dokumentointi on Dovlatovin tavaramerkki. Kun niihin lisätään sopivasti kärjistämistä ja liioittelua, niin tulos on vastustamaton. Sekä Meikäläisissä että Matkalaukussa kerronta on näennäisen niukkaa ja toteavaa, mutta arvaamatontakin. Teksti on nokkelaa ja dialogi nautittavan vähäeleisestä.

Dovlatovin teoksia voi suositella kenelle vaan. Itse tykästyin Matkalaukkuun ehkä aavistuksen enemmän, mutta kyllä tämä Meikäläisetkin maistui makoisalta. Kyseessä oli niin sanottu "lukusukkula", eli nopeasti luettava kirja. ("Lukusukkula"-termi on peräisin Kirjainten virrassa -blogin Hannalta, ja sopii tähän kirjaan erinomaisesti.) Lukusukkulana Meikäläiset sopi tähän lukutaitokampanjaviikon loppuun mainiosti.

Meikäläiset on luettu myös Satun luetuissa, Kirjainten virrassa, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogissa, Tarinoiden taikaa -blogissa ja Nannan kirjakimarassa. Taidanpa minäkin  nyt päästä osallistumaan Jaanan Venäjää valloittamaan -lukuhaasteeseen. Olen kyllä ohittanut venäläiset tiiliskivet ja lukenut samalta mieskirjailijalta kaksi teosta, mutta olen sitäkin innostuneempi Dovlatovista.

Huomenna bloggaan vielä yhdestä kirjasta lukutaitokampanjaan. Taidan sittenkin saada viiden kirjan tavoitteeni täyteen, eli jos joku haluaa lahjoittaa Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaan euron jokaisesta lukemastani kirjasta, niin huomenna tuo summa on 5 euroa, eli pienin mahdollinen lahjoitettava summa. Huomiseen ja lukemisiin!

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatov: Matkalaukku, 2. painos, 2012
Venäjänkielinen alkuteos ilmestynyt 1983
Suomentaja: Pauli Tapio
Kustantaja: Idiootti
Graafinen suunnittelu: Varpu Eronen
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kun kirjailija Sergei Dovlatov saa lähtöpassit Neuvostoliitosta vuonna 1979, ministeriö antaisi hänen ottaa mukaansa kolme matkalaukkua. Tyrmistyksekseen kirjailija saa koko siihenastisen, 36-vuotisen elämänsä pakattua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Uudessa kotimaassa matkalaukku unohtuu kaappiin, josta kirjailija löytää sen vuosia myöhemmin. Kun hän aukaisee laukun, muistot tulvivat hänen mieleensä. Jokaisella laukusta löytyvällä vaatteella on tarinansa, ja niitä kirjailija alkaa kertoa.

Jo Matkalaukku-kirjan esipuhe sisältää neuvostoliittolaisen elämän perussanastoa: viisumi- ja rekisteritoimisto, ministeriö, lausunto, vankila, kielletyt kirjat, tullimies, pioneerileiri, Pravda, Karl Marx, maailman proletariaatti. Täytyy myöntää, että sanaston myötä muistoja alkaa tulvia myös tällaisen 1970-luvulla syntyneen suomalaisenkin mieleen.

Suomalaislukijaa tietysti kiehtoo erityisesti suomalaisten kreppisukkien tarina. Ja aivan oikein: suomalaisturistit neiti Ilona ja rouva Lenart siinä tekevät kauppaa tekokuitusukilla, joita Neuvostoliitossa ei valmistettu. Kun kaupankäynnin jälkeen sukat lasketaan, sukkia on täsmälleen naisten ilmoittama määrä: Tasan seitsemänsataakaksikymmentä paria. Suomalaiset ovat rehellistä kansaa. Kehitysmaan merkki... Kaupanteosta kuluu muutama päivä ja ystävä soittaa hädissään: -- Tällainen tämä meidän teollisuus on! Ensin se uinuu kaksikymmentä vuotta ja sitten - avot! -- Nyt ne puskevat niitä kreppisukkia miljoona paria sekunnissa... Suomalaiset sukat eivät tietenkään käy enää kaupaksi kovalla hinnalla, joten kirjailijakin käyttää seuraavat 20 vuotta herneenvärisiä suomalaissukkia.

Tähän tyyliin sujuvat kaikki kirjailijan muistoista putkahtelevat tarinat: Metroaseman reliefi-työmaalta lähetetään nuorin työntekijä hakemaan Stolitsnajaa, joka juodaan minuutissa - kuusisataa askelmaa on noustava pian uudestaan. Kun lehteen tehdään juttusarjaa neuvostotasavaltojen kansalaisista, kunnollista uzbekkia ei tahdo löytyä mistään. Vaikka kuinka on päätetty olla juomatta, huomataan, että Joimme silloin kun meillä ei ollut rahaa. Olisi tyhmää olla juomatta nyt, kun sitä on...

Neuvostoarki vaatii milloin kekseliäisyyttä, milloin välinpitämättömyyttä, milloin varastamista  - ja aina armotonta vodkan juomista. Kaiken takana huokuu venäläinen melankolia. Näistä aineksista voisi syntyä synkkää ja ahdistavaa tekstiä. Mutta mitä tekee Dovlatov! Hän hallitsee itseironian, absurdien sattumusten ja riemastuttavan dialogin yhdistelmän niin, että lukija suorastaan ahmii venäläistä tunnelmaa ja karmaisevaa neuvostotodellisuutta. Osan kiitoksesta saa ilman muuta myös suomentaja Pauli Tapio, sillä enpä muista aikoihin lukeneeni käännöskirjallisuudessa näin nasevaa sanailua.

Kirja oli lukupiirikirja, joka sai aikaan paljon naurua. Jokainen muisti kirjasta hauskoja tokaisuja ja tapahtumia. Niistä muistui mieleen omia Neuvostoliitto-kokemuksia. Seuraavaksi jo vertasimme venäläisiä, suomalaisia ja ruotsalaisia luonteenpiirteitä. Suurin osa piiriläisistä oli lukenut kirjaa ahmien, suorastaan hotkaisten. Tästä myös moitittiin kirjaa. Yksi meistä piti kirjaa liian kevyenä: jos kirja on näin helppo, siitä ei jää mitään mieleen. Minulle tämä jäi kuitenkin elämään yhtenä tämän vuoden parhaista kirjoista. Kirja oli yksinkertaisesti mainio.

Lukupiiriläisten kanssa muistelimme myös kirjallisuudesta tuttuja venäläistunnelmia, sitä miten venäläisillä on surumielisyytensä ja vodkansa, mutta myös jotain kulttuuria (musiikkia, kirjallisuutta) aina mukanaan. Esimerkiksi kreppisukkien ostajat yrittävät kysellä suomalaisnaisilta näiden suosikkikirjailijan nimeä ja ovat aidosti pahoillaan, koska naiset eivät ole käyneet Eremitaasissa katselemassa taidetta. Dovlatovin teos toi mieleen mm. Rosa Liksomin Hytti nro 6:n sekä Andrei Makinen Venäläisiä unelmia. Eräs piiriläinen oli lukenut Gogolin Kuolleet sielut heti Matkalaukun jälkeen ja löytänyt siitä samaa huumoria. Minulle tulivat mieleen myös Gogolin Pietarilaisnovellit,  Nenä ja Päällystakki. Gogolin huumori ammentaa voimansa suoraan venäläisestä sielusta, kuten Dovlatovin vilpittömän toteava ironia. Absurdit tapahtumat, joissa jokin pieni tapahtuma johtaa vääjämättä seuraavaan yhtä järjettömään tilanteeseen, on samaa kerronnallista perintöä. Ja kertoohan Dovlatovkin peräti kahden takin tarinan!

Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi minun ehdotuksestani. Kiinnostuin kirjasta Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan arvion perusteella. Myös Lukuneuvojassa, Café pour les idiotsissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja Kirjainten virrassa on kehuttu, suorastaan ylistetty, kirjaa. Café Voltairessa on esitelty enemmänkin myös kirjailijaa. Ilman blogisavuja tuskin olisin kirjaan törmännyt ja olisin jäänyt vaille tätä hersyvää lukukokemusta. Toivon hartaasti, että tämä kirja saa lisää lukijoita yhä vaan.

Huomenna palaan vielä kirjan pariin, sillä luvassa on Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen
toteutus. 

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, 11. painos, 1993
Alkuteos: Djadja-Fjodor, Pjos i Kot, 1974
Kuvitus: G. Kalinovski
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Sivuja: 112




Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.

Ote on tietysti naakanpoika Pitkäkynnen ja posteljooni Petshkinin  ensikohtaamisesta. Kaikki Fedja-sedän lukeneet varmasti muistavat tämän tapahtuman - eikä siitä tilannehuumori voi paljon parantua.

Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira on lastenkirjallisuuden klassikko 1970-luvulta, mutta se iski suoraan huumorisuoneen kahdelle 7-vuotiaalle tytölle ja yhdelle 5-vuotiaalle pojalle näin 2010-luvullakin. Ja tietysti myös heidän äidilleen, joka kylläkin on lukenut tämän klassikon muutaman kerran ennenkin. Nyt hekoteltiin mm. Pitkäkynnen ja posteljoonin sanailulle, Fedja-sedän vanhemmilleen kirjoittamalle kirjeelle (jonka kissa ja koira kirjoittavat loppuun) sekä metsästyskoiran muodonmuutokselle. Kirjaa ei olisi maltettu millään jättää iltaisin kesken.

Mikä kumma tässä Fedja-sedässä on niin hurmaavaa? Tuntuu, että klassikko kestää aikaa vuosikymmenestä toiseen, vaikka kerronta on välillä jopa kömpelöä. Ainakin minua häiritsi ajoittain se, että kerronta vaihtui imperfektistä preesensiin erityisesti puheenvuorojen johtolauseissa. (Kyseessä voivat olla venäjän aikamuotojen erikoisuudet, mutta kun en kieltä osaa, niin en osaa arvioida sitä sen enempää.) Toisaalta preesensin käyttö korostaa dialogin merkitystä, jota kirjassa onkin paljon. Eipä siis ihme, että Fedja-sedästä on tehty teatteriversioita: kirjan viehätys perustuu  juuri hauskaan dialogiin ja hassunkurisiin sattumuksiin.

Fedja-setä on itsepäinen, neuvokas ja eläinrakas poika, joka karkaa kotoa, koska isä ja äiti eivät anna hänen pitää kissaa. Fedja-setä muuttaa maalle, jossa hän saa asuintovereikseen viisaan kissa Matroskinin, koheltavan metsästykoira Mustin, villin Mirri-lehmän, oikukkaan Tr-Tr Mitja -traktorin sekä muutaman sanan osaavan naakanpoika Pitkäkynnen. Yhteiselo on sujuvaa, mutta myös täynnä hauskoja ja vähän jännittäviäkin tapahtumia. Kyläläiset tottuvat kirjavaan joukkoon, ja ainoa murheenkryyni Fedja-sedän hauskassa elämässä on juonikas posteljooni Petshkin, joka lopulta ilmiantaa Fedja-sedän asuinpaikan hänen vanhemmilleen. Oikeastaan hän toimii Fedja-sedän parhaaksi ja juuri ajoissa, sillä tekoauringosta nautiskellut Fedja-setä vilustuu pakkasella ja saa korkean kuumeen, jota äiti ehtii parahiksi hoivaamaan.

Kirja on ilmestynyt Neuvostoliiton aikana, ja poliittista järjestelmää tuntuu edustavan posteljooni Petshkin. Hän on virkaintoinen poteljooni, joka mm. vaatii "todistuksia", jotta saa toimittaa paketin perille (vaikka vallan hyvin tuntee vastaanottajan), hän vakoilee ja tärkeilee ja yrittää huiputtaa Fedja-sedän talonväkeä, mutta joutuukin itse huiputetuksi ja pilkan kohteeksi.  Näin hänelle käy Fedja-sedän luona kattoon kiinnitetyn tekoauringon alla:

Posteljooni oli jo ihan kypsä. Höyryäkin hänestä nousi kuin samovaarista. Hän otti mittarin kainalostaan ja sanoi:
- Kolmekymmentä kuusi ja kuusi näyttää oleva. Kaikki on siis kunnossa.
- Mitä, kunnossa?! huusi kissa. - Teillähän on neljäkymmentäkaksi astetta kuumetta.
- Kuinka niin? pelästyi Petshkin.
- No koska teillä on kolmekymmentäkuusi ja vielä kuusi. Paljonko se tekee yhteensä?
Posteljooni laski paperille. Siitä tuli neljäkymmentäkaksi.
- Voi äiti! Sittenhän minä olen jo kuollut. Nyt äkkiä sairaalaan! Joka kerta kun minä tulen tänne, minä joudun sairaalaan. Te ette pidä posteljoooneista!

Teos täyttää kohta neljäkymmentä vuotta, eikä sen vetovoima ole himmentynyt. Lupasinkin viedä lapset katsomaan Tampereen Työväen Teatterin esittämää Fedja-setää mahdollisimman pian!