Antti Tuuri: Bospor Express

Antti Tuuri: Bospor Express, Kertomus matkasta, 3. painos, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Antti Tuuri on kirjoittanut niin kauan kuin muistan, ja Wikipedia paljastaakin, että hänen esikoiteoksensa on ilmestynyt jo vuonna 1971, jolloin olin vuoden vanha. Tuurin tuotanto on mittava ja kunnioitusta herättävä. Hänen kirjoistaan kohistaan aika ajoin, ja niitä on ollut tasaisin väliajoin myös Finlandia-ehdokkaina. Hän on niitä suomalaisia ammattikirjailijoita, joiden uraa ei voi kuin ihailla.

Tuuri on ennen kaikkea eteläpohjalaiskirjailija, joka on kuvannut kirjoissaan lähinnä kotiseutunsa elämänkohtaloita ja sukusagoja. Aikaisemmin olen lukenut hänen teoksensa Pohjanmaa. Se on komea klassikko vuodelta 1982 ja osa Hakaloiden suvusta kertovaa Pohjanmaa-sarjaa. En voinut kuitenkaan välttää pientä pettymystä, sillä odotin kirjalta järisyttävää eteläpohjalaismurteen vyörytystä, mutta dialogia ei sitten paljoa ollutkaan, vaan oli sellaista tarinankerronnan meininkiä, jossa dialogikin kerrottiin osana mehevää tarinaa.

Bospor Expressissä tunnistan kerronnan tyylin, vaikka kirjailija ei tavoittelekaan sellaista mehevyyttä, kuin suvun tarinoissa tarvitaan. Nyt Tuuri istuu junassa matkalla Istanbuliin kirjafestivaaleille. Kirjan kerronta on verkkaista, ja juuri verkkaisuudessaan miellyttävää. Voisikohan sanoa, että kirjassa on junamatkan rytmi? Niinpä teos ei sovi hätähousuille, joille on tärkeintä päästä nopeasti paikasta toiseen: Minulla ei enää ollut kiirettä mihinkään, olin nähnyt maailmasta ne kolkat, jotka tässä elämässä olin ajatellut nähdä. Olin päättänyt matkustaa vain maalla ja vedessä kulkevilla ajoneuvoilla. Lentokoneilla matkustamisen olin päättänyt jättää niille, joilla ei sivistyneempään matkustamiseen ole haluja tai mahdollisuuksia. (S. 14.)

Näen kirjailijan hahmon silmissäni: hän istuu junassa ja kirjoittaa ja lukee, hänen ajatuksiinsa ilmestyvät jo kuolleet kirjalijakollegat, vaimokin käy mielessä tasaisin välein. Varsinaista juonellista huippukohtaa ei ole (onko matkakirjoissa ikinä), vaan suurinta jännitystä koetaan siitä, ehtiikö kirjailija Belgradista Bosbor Expressin kyytiin ja sitten tullessa, ehtiikö Bospor Ekspress ajoissa Belgradiin, jossa pitäisi hypätä Budapestin junaan.

Matkapäiväkirjan luonteeseen kuuluu, että erikoiset ruuat ja pienetkin, yllättävät tilanteet kirjataan ylös. Matkalla tavatut ihmiset jäävät myös mieleen, ja näin sujuu Tuurin ja vanhojen serbialaisnaisten kohtaaminen: - - Yksi naisista taputti penkkiä ja näytti, että minulle olisi siinä tilaa. Istuin, naiset kyselivät minulta jotain tuntemattomalla kielellä, ehkä serbiaksi. Vastasin suomeksi. Kerroin olevani suomalainen kirjailija, joka oli matkalla kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Naiset eivät saaneet pidätetyksi hihitystään, vaikka yrittivät. Sanoin kuulleeni, että sellainen mies pärjää maailmassa, joka tulee toimeen vanhojen naisten kanssa. Naiset katselivat minua nyt epäluuloisesti, alkoivat jutella keskenään ja jättivät minut rauhaan. (S. 60.)

Tuuri tapaa matkalla muitakin naisia. Festivaaleilla nuoret naiskirjailijat tuntuvat viihtyvän Tuurin seurassa ja tapaamisen kuvauksessa on sellaista lempeää ja itseironista huumoria, joka hymyilyttää kovasti. Voin kuvitella, että naiset ovat nähneet tässä suomalaisessa, charmantissa kirjailijassa jotain äärettömän viehättävää ja eksoottista.

Minäkin viehätyin. Vietin mielelläni aikaa Tuurin seurassa Bospor Ekspressin kyydissä. Junalukemiseksi kirja olisi aivan loistava valinta, ja luulenpa, että yksi sun toinen voisi alkaa kirjoittaa junamatkan tunnelmiaan ylös tämän luettuaan.

Blogiaikanani olen aiemmin lukenut kolme matkaertomusta: Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, J. M. Syngen Aransaaret ja R. L. Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla. Kaikista niistä olen pitänyt, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitään vauhdikkaita tarinoita - esimerkiksi Stevensson kävelee koko matkan! Hyvän matkakirjan ei tarvitse olla kummallinen, vaan riittää kun sen kirjoittaja suhtautuu maailmaan uteliaasti. Silloin lukija
saa nauttia myös mielenmaisemista.


Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 2. Matkakertomus. Kiitän P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa tästä kirjalöydöstä, sillä hänen bloggauksensa perusteella sain ylipäätään tietää kirjasta ja hänen suosituksensa mukaisesti hankin kirjan jostain kirja-alesta omaan hyllyyni. Bospor Expressin ovat lukeneet myös Arja ja Mai, joka oivaltaa, että kirja sopii mukavasti slow life -elämäntyyliin. Notko, se lukeva peikko puolestaan piti kirjaa tylsänä, eikä kirja tosiaan mikään juonellinen tykitys olekaan.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta, 2000 (suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran 1975)
Alkuteos: Irisches Tagebuch, 1957
Suomentaja: Kai Kaila
Kustantaja: Otava
Sivuja: 146
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Dublinin-matka mielessäni olen lukenut keväällä paljon irlantilaista kirjallisuutta, mutta olen huomannut, että se kuljettaa usein muualle kuin kotimaahansa. Irlantilaisista nobelisteista George Bernard Shaw ja Samuel Becket loivat uraa ulkomailla, samoin kuin "drakulisti" Bram Stokerkin. Onneksi myös Irlanti-kuvauksia on löytynyt: Nobel-runoilijat William Butler Yeats ja Seamus Heaney kertovat runoissaan Irlannista. Myös James Joycen Dublinilaisia ja J. M. Syngen Aransaaret kertovat irlantilaisten elämästä ja tavoista, toinen kaunokirjallisesti, toinen matkakirjallisesti. Mutta entäs Irlanti muiden silmin?

Irlantia voisi kutsua Nobel-magneetiksi, sillä maan omien nerojen lisäksi ainakin kaksi nobelistia on kirjoittanut Irlannista. (Jos heitä on enemmän, ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan. Ja sen toisen tuntemani jätän arvoitukseksi. Kuka tietää tai arvaa?) Saksalaisnobelisti Heinrich Böll (1917 - 1985) lomaili perheineen Irlannissa kesällä 1956 ja kirjoitti matkastaan kirjan: Päiväkirja vihreältä saarelta. Siitä on tullut klassikko, joka kuuluisi ehdottomasti jokaisen Irlantiin matkustavan lukemistoon. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen miltei yhdeltä istumalta. Kirja on yhtä kiehtova kuin Irlanti.

Päiväkirja on jaettu kahdeksaantoista lukuun, eikä se etene perinteisesti pävämäärittäin. Luvut on otsikoitu kuin pienet tutkielmat, ja ne käsittelevät irlantilaisuuden eri puolia: Rukoile Michael O'Neillin sielun puolesta, Erään ihmisasutuksen luuranko, Kun Jumala loi ajan, Irlantilaisesta sateesta, Kun Seamusta janottaa, Sanontoja... Ne kertovat Böllin kokemuksista ja havainnoista, mutta myös keskusteluista paikallisten kanssa. Pääseepä Böll myös leikkimään poliittista hammaslääkäriä. Ilmaus on hänen kuvauksensa siitä, miten hän puhkaisee ihmisten mädät mielikuvat Hitlerin Saksasta. Kirjailija ei siedä ihailun häivääkään Hitlerin johtajankyvyistä, vaan latoo keskustelukumppanille luettelon suuren johtajan julmuuksista. Päiväkirjoissa häivähtää siis myös 1950-luvun Saksa - kantavathan matkaajat aina kotimaataan mukanaan.

Böllin matkan alku, kuvaus laivamatkasta Englannista Irlantiin, kattaa heti irlantilaisuuden perusolemuksen lukijan aistittavaksi:  - - täällä haisi jo turpeelta, kaikuivat kelttiläiset kurkkuäänet välikannelta ja baarista, Euroopan sosiaalinen järjestys muuttui, köyhyys lakkasi olemasta "häpeä" - - (S. 7). Lopulta saarelta lähteminen on Böllille haikeaa ja kuvat, joita kirjailija vielä kokoaa lukijan eteen ennen viimeisiä hyvästejä, ovat kuin koko Irlanti ohi lipuvana Liffeyn virtana. Päiväkirjan kaunokirjalliset ansiot ovat huimat. Suosikkilukuni on otsikoitu Maailman kauneimmat jalat, ja se kertoo erään lääkärin vaimosta, mutta oikeastaan koko (läntisestä) Irlannista. Sekin on kaunokirjallinen helmi.

Böllin perheen lomapaikka ja määränpää oli Irlannin länsirannikolla Mayossa, köyhällä seudulla, josta perhe oli vuokrannut talon kesäksi - Jumala heitä armahtakoon. Böllin matkan yhtenä innoittajana on ilmeisesti William Butler Yeats, jonka äidin sukujuuret olivat Länsi-Irlannista ja jonka haudalla Sligonissa Böll tietysti käy. Matka haudalle on kuvattu humoristiseen sävyyn, mutta hauta itsesään on tällainen: Yeatsin hauta oli märkä, kivi oli kylmä ja kirjoitus, jonka Yeats oli määrännyt siihen kaiverrettavaksi, oli yhtä hyytävä, kuin jääneulat, joilla minua oli ammuttu Swiftin haudasta käsin: Ratsastaja luo kylmä katse elämään ja kuolemaan - ja ratsasta edelleen. (S. 133 - 134.) Matkallaan kirjailija etsii Yeatsin kuvaamia Inisfreen joutsenia, mutta tapaa vain hautausmaan varikset...

Böllin tyyli on yhtä aikaa syvällistä ja hauskaa, itseironista ja terävää. Teoksen jälkisanojen kirjoittaja, Jyrki Vainonen kuvailee Böllin päiväkirjaa romanttiseksi ja varoittaa, että sellaista Irlantia ei enää ole olemassa. Kuinka ollakaan, kirjabloggaaja on käynyt Irlannissa kesällä 2002 ja pitänyt matkapäiväkirjaa. Miten on, oliko Böllin Irlantia jäljellä vielä 12 vuotta sitten? Väittäisin, että minulle oli enemmän kuin Vainoselle. Sen paljastaa Böllin ja kirjabloggaajan päiväkirjamerkintöjen vertailu.

Päiväkirjojen aikaero on 46 vuotta ja päiväkirjan pitäjissäkin on pieniä eroja: Böll oli matkatessaan nelikymppinen perheenisä, minä kolmikymppinen sinkku. Böll oli kokenut sodan ja ryhtynyt ammattikirjailiksi, jota on myöhemmin luonnehdittu oman sukupolvensa saksalaisten omaksitunnoksi. Minä olin kokenut... Hmm. Olin kokenut oman sukupolveni suomalaisen hyvinvointivaltion lapsilisät ja ilmaisen yliopiston ja valmistunut äidinkielenopettajaksi. Mutta meitä matkalaisia yhdistää kuitenkin yksi asia: Yeats, jota molemmat olimme lukeneet ennen matkojamme.

Böll löysi matkallaan köyhyyttä, uskontoa, paljon lapsia, maastamuuttoa. Näitä ei 2000-luvun Irlannin katukuvassa enää näkynyt. Irlanti oli rikastunut ja maallistunut. Mutta on asioita, jotka Böllin kuvauksista olivat jäljellä. Omaan päiväkirjaani olen monta kertaa kirjoittanut, kuinka puheliaita irlantilaiset ovat. Olen myös erikseen maininnut, kuinka he puhuvat säästä. Böll on kirjoittanut päiväkirjaansa kokonaisen luvun irlantilaisten sääpuheesta, ja se naurattaa ääneen!

Toinen vaikuttava Irlanti-kokemus liittyy sateeseen, josta Böllillä on taas hulppea, mutta myös koskettava, oma lukunsa ja josta minullakin on kokemuksia. Sade on ja pysyy. Ja sateen mukana valutaan Limerickiin, joka on kolmas meitä yhdistävä kokemus. Limerick on kaupunki Lounais-Irlannissa. Sekä Böllin että minut johdatti paikalle kirjallinen johtolanka. Böll oli innoissaan limerikeistä, hassunhauskoista runoista, jotka ovat tuolta seudulta lähtöisin. Minun johtotähteni oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, josta Böll ei ehtinyt tietääkään. Mutta olen varma, että hän olisi nauttinut kirjasta yhtä paljon kuin minäkin. Nobelisti Böll ja limerickiläinen McCourt kuvaavat kaupungin olemuksen hyvin samankaltaisesti. Ja se sama Limerick löytyi vielä vuonna 2002, jolloin Atlantilta lankesi kaiken kattava sade, joka värjäsi kaupungin ja Shannonjoen tasaisen harmaaksi. Tässä Böllin taidonnäyte: Limerikeiksi sanotaan tietynlaisia runoja, jotka miltei ovat vitsikkäitä arvoituksia, ja Limerickin kaupunkia, josta ne ovat saaneet nimensä, olin kuvitellut hilpeäksi paikaksi: runopukuista naljailua, nauravia tyttöjä, kaikkialla säkkipillimusiikkia, kaduilla iloista hälinää. - -  Äkkiä tiet, joita olivat kansoittaneet hilpeät koululaiset, itsetietoiset lehmät ja mietteliäät aasit, olivat tyhjiä, lapset näyttivät tuleen kouluun, lehmät laitumelle ja aasit oli palautettu järjestykseen. Synkkiä pilviä nousi Atlantilta ja Limerickin kadut olivat tummia ja tyhjiä, valkoisia vain oville jätetyt maitopullot, miltei liiankin valkoisia, ja lokit, jotka täplittivät taivaan harmautta - - (S. 55.)

Kyllähän näitä yhteisiä kokemuksia riittää: Kuten Böllillä, minullakin on muisto irlantilaisesta bussimatkasta, on kokemuksia eksymisestä ja löytämisestä, merestä, kivisistä pelloista. Niin ikään kokemus ystävällisistä irlantilaisista oli sama vielä 46 vuotta myöhemmin. Ja ne irlantilaiset pubit ovat varmaankin edelleen samoja kuin Böllin aikana, mutta Seamusin ja Padraicin lisäksi niissä istuvat yhä lukuisammat turistit:
    "Juodaan vielä yksi", Padraic ehdotti, "yömyssyksi!"
    "Ja yksi kotimatkalle!"
     "Ja yksi kissalle!" minä sanoin.
     "Ja yksi koiralle!"
   Joimme ja kello näytti puolta yhtätoista, kuten se oli tehnyt kolme viikkoa. Ja niin jatkuisi vielä neljä kuukautta. Maalaiskapakoiden sulkemisaika kesällä oli puoli yksitoista, mutta matkailijat, muukalaiset lieventävät ajan jäykkyyttä. Kesän tullen isännät etsivät käsiinsä ruuvitaltan ja pari ruuvia ja kiinnittävät osoittimet paikoilleen, jotkut taas ostavat lelukelloja, joiden puiset osoittimet voi naulata kinni. Niin aika pysähtyy ja tumma olut virtaa koko kesän, päivin ja öin, poliisien nukkuessa viattomuuden unta. (S. 52.)



Heinrich Böll on nobelisti vuodelta 1972 ja osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen.

J. M. Synge: Aransaaret

J. M. Synge: Aransaaret, 2009
Alkuteos: The Aran Islands, 1907
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Leena Kilpi
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Jälleen näin kolmen matalan kalliosaaren vajoavan mereen ja jouduin hetkeksi suunnattoman murhemielen valtaan. Ilta oli seesteinen, ja kun tulimme avoimille vesille, aurinko oli kuin sädekehä Inishmaan kallioiden takana. Vähän myöhemmin taivas peittyi punertavaan hehkuun, joka hääti tieltään kaiken sinen mereltä ja Connemaran kukkuloilta. (S. 96.)

John Millington Syngen (1871 - 1909)  Aransaaret on viehättävä ja kiehtova kirja. Kirjan taustalla on kahden irlantilaisen kohtaaminen Pariisissa. Runoilija William Butler Yeats tapasi nuoren maanmiehensä, opiskelija John Millington Syngen Pariisissa ja lausui hänelle kohtalokkaat sanat: "Jätä Pariisi, et koskaan saa mitään aikaiseksi lukemalla Racinea... Mene Aransaarille. Elä siellä kuin olisit yksi saarelaisista. Kuvaa elämää, jota ei ole koskaan ennen kuvattu."

Ja Synge kuvasi. Hän vietti saarilla viisi kesää, opiskeli iiriä, kirjoitti muistiin kansantarinoita ja -runoja, seurasi saaren elämää ja ystävystyi saarelaisten kanssa. Myöhemmin hän perusti Yeatsin ja muutaman muun henkilön kanssa Irlannin kansallisteatterin, jonka ohjelmassa oli hänen kirjoittamiaan realistisia maalaisnäytelmiä, joissa hän hyödynsi kansantuntemustaan. Syngen näytelmät eivät kuitenkaan olleet kiihkeimpien kansallisaatteellisten mieleen, sillä ne koettiin irlantilaisuuden pilkkana. Vasta ajan myötä Synge on ansainnut näytelmillään Irlannin kansallisdramaatikon tittelin. (Lähteenä Kaj Attorpsin laatima Aransaaret-kirjan esipuhe.)

Synge kuvaa rakkaita Aransaariaan kauniisti ja rehellisesti. Hän vieraili kaikilla saarilla, isoimmalla eli Inishmorilla (tuolloin Aranmor), keskimmäisellä eli Inishmaanilla ja eteläisimmällä eli Inisherellä, mutta kauimmin hän viipyi Inishmaanilla, josta löysi sopivan asuinpaikan  Kirjaansa hän on ikuistanut tarkkoja havaintoja saarten tavoista, sillä hän osallistui saarelaisten arkeen ja oli mukana myös juhlissa ja osallistui hautajaisiinkin.

Saarelaisten elämä on vaatimatonta ja kovaa, mutta myös vilpitöntä ja omanarvontuntoista. Vaikka messuihin osallistutaan tunnollisesti, niin perinteiset uskomukset auttavat selittämään elämän ihmeitä, ja keijuihin uskovat kaikki. Niillä on valtava voima ihmisiin, ja niiden kanssa on syytä pysyä hyvissä väleissä. Joitain apuja keijuja vastaan kuitenkin on, ja niinpä vanha Pat Dirane opastaa Syngeä: "Ota terävä neula", hän sanoi, "ja työnnä se takkisi kauluksen alle, niin yksikään keiju ei voi käyttää valtaansa sinuun." (S. 54.)

Saavuttuaan saarille Synge saa jalkaansa parin kurpposia (pampooties), joilla askellus käy kevyesti myös rantakivikossa, ja siitä alkaa taivallus kansan tahdissa. Synge seuraa kelpin (merilevän tuhkaa) polttoa, hevosten ja lehmien lastaamista höyrylaivaan, kalastusta, olkikattojen tekoa, perunanviljelyä. Hän seuraa lokkien liitoa, ihmisten luontevaa askellusta ja vaatteiden kauniita värejä. Mutta suurimman vaikutuksen häneen tekee meri, se miten paikalliset elävät sen kanssa ja sen armoilla, miten taitavasti he soutavat curaghejaan, miten hyvin he lukevat merta.

Huumoriakaan ei kirjasta puutu. Kun saarelle tulee vuokralaisten häätöä varten poliiseja, heidän juoksuttamisestaan saadaan hupia. Kun Synge jää hetkeksi saaren naisten piirittämäksi, nämä alkavat pilkata häntä poikamiehenä olemisesta. Paikallisilla on hyvä itsetunto ja vakaa käsitys ulkomaailmasta: Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskelijoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin. "- - Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä." 

Kävin Irlannissa kesällä 2002, jolloin pääsin Aransaarillekin. Tästä kirjasta en silloin tiennyt mitään, enkä ollut Syngestä kuullutkaan. Mutta iiriä, sitä halusimme ystäväni kanssa kuulla, ja sitä kuulimme Inismorilla paikallisten taksikuskien puhumana. Päivä Aransaarilla on yksi elämäni ikimuistoisimpia. Luonto oli huikaisevan kaunista ja karua, pystysyuorat kallioseinät ja alhaalla pauhaava meri käsittämättömiä. Jos nyt pääsisin saarille uudestaan, ottaisin tämän kirjan mukaani ja etsisin saarilta Syngen tuolin, tähystyspaikan, josta Synge tapasi katsella merta: Eteläsaarelaisiin verrattuna Inishmaanin miehet tuntuvat elävän merkillisessä ikivanhassa yhteisymmärryksessä koko maailman kanssa. Heidän mielialansa noudattivat ihmeen tarkasti päivän vaihtelevia ilmeitä, ja heidän muinainen iirinsä tuntui olevan niin täynnä jumalallista yksinkertaisuutta, että minun teki mieli kääntää kokka kohti länttä ja soutaa heidän kanssaan ikuisesti. (S. 120.)

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 2012
Alkuteos: Travels with a Donkey in the Cévennes, 1879
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Sivuja: 153

Olen harvoin nauttinut maisemasta yhtä väkevästi. Mielihyvän tunne täytti sieluni, tunsin itseni kevyeksi, rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Mutta kenties onnentunteeni ei johtunut yksin tästä paikasta. Ehkä joku ajatteli minua juuri nyt jossakin toisessa maassa. Tai sitten jokin oma ajatukseni oli huomaamattani tullut ja mennyt ja saanut minut hyvälle tuulelle. Nimittäin jotkin ajatukset, ja varmaankin juuri ne kauneimmat, haihtuvat ennen kuin olemme tutkineet niitä kaikilta kulmilta, aivan kuin jokin vihreitä teitämme vaeltava jumala vain raottaisi ovea, loisi taloon sisään yhden huvittuneen vilkaisun ja jatkaisi sitten matkaa palaamatta koskaan. Oliko se Apollo tai Merkurius? Vai Amor taitetuin siivin? Ken tietää? Me kuitenkin jatkamme arkisia toimiamme keventynein mielin ja tunnemme sydämissämme rauhaa ja iloa.

Robert Louis Stevensonin teos Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla on nimensä mukaisesti matkakertomus. Skotlantilainen kirjailija Stevenson matkusti Ranskaan vuonna 1878 ja lähti patikoimaan Etelä-Ranskan Sevenneille. Seuranaan hänellä oli aasi nimeltä Modestine ja päämääränään vain olla liikkeellä. Hän kirjoitti matkapäiväkirjaa ja nautti maisemista, kävi uskonnollisia keskusteluja trappistimunkkien ja paikallisten asukkaiden kanssa ja pohti mielessään elämää ja uskoa. Hän yöpyi seudun majataloissa tai kirkkaan tähtitaivaan alla: Kukaan ei tiedä mitään tähdistä ellei ole nukkunut à la belle étoile, kuten ranskalaiset mielellään sanovat. Joku saattaa tietää niiden nimet ja etäisyydet ja suuruusluokat ja olla silti täysin tietämätön siitä mikä niissä yksin liikuttaa ihmiskuntaa: niiden tyynnyttävästä ja ilahduttavasta vaikutuksesta ihmismieleen.

Kirjan alku on humoristinen ja mitä mainioin kuvaus matkalle varustautumisesta ja aasin hankinnasta. Mieleeni tuli Robinson Crusoe, jonka varusteluetteloiden lukemisesta suuresti nautin joskus varhaisnuoruudessani. Matkan alkutaival on myös huvittavaa luettavaa itsepäisen aasin hitaasta etenemisestä ja paikallisten asukkaiden naureskelusta, jota tuore aasinomistaja saa osakseen. Eksymisiltä ja harhailuiltakaan ei voi välttyä, mutta niistäkin matkaajat selviytyvät. Verkkainen tunnelma on nautinnollista luettavaa. (Matkan etenemistä on mukava seurata Googlen kautta pikkukylästä toiseen.)

Kirjan vakavampi osuus alkaa vierailusta Lunten pyhän neitsyen luostariin, jossa kirjailija kohtaa hiljaisuudessa eläviä trappistimunkkeja ja alkaa pohtia katolilaisuuden ja protestanttisuuden eroja. Luostarissa hän tapaa myös pari täysihoitolaista, jotka ovat luostarissa viettämässä retriittiä ja yrittävät käännyttää Stevenssonin katolilaisuuteen. Ihmiskuvaus on suorastaan hersyvää.

Loppuosa kirjaa onkin vaellusta Ranskan kamisardien mailla. Kamisardit olivat kapinallisia protestantteja 1700-luvulla. Kuningas yritti väkivalloin käännyttää pientä vuoriston kapinallisjoukkoa, mutta ei koskaan onnistunut täysin tuhoamaan näitä sankarillisia uskonsotureita. Niinpä Stevenson löytää kuin löytääkin vielä vahvauskoisia prostestantteja vuoristosta ja kuulee tarinoita kylissä eläneistä sankareista. Hän myös ihailee paikallisten tapaa elää sovussa toistensa kanssa vaikka väkivallanteoista ei ole kovin kauan aikaa. Kyläläisten mottona onkin, että "miehen ei koskaan pitäisi luopua uskostaan".

Stevenson vertaa kamisardeja skotlantilaisiin kapinallisprotestantteihin ja löytää kansallisuuksien väliltä paljon eroja. Skottien uskonnollisuus on synkkää, mutta eteläranskalaisten protestanttisuus on kepeää ja valoisaa. Stevenssonin mukaan ero johtuu siitä, että ranskalaiset tiesivät olevansa Jumalan puolella, vastaavaa tietoa skottien keskuudessa ei ollut. Nimittäin niin varmoja asiastaan kuin skotit muuten saattavatkin olla, he eivät koskaan voi luottaa ihimisiin.  

Kaiken pohdinnan keskellä Sevennien vuorimaan luonto ja maisemat, paikalliset ihmiset erikoisine persoonallisuuksineen ja patikointi aasin rinnalla nousevat lukijan silmien eteen. Stevensonin ranskan kielen taito tuo hänet lähelle paikallista väestöä ja syvällisiinkin keskusteluihin heidän kanssaan. Hän tietää  paljon uskonnosta ja historiasta ja on matkustellut aikaisemminkin ympäri maailmaa. Stevensonia voisi kuvailla eurooppalaisen sivistyksen ruumiillistumaksi.

Ilman kesäleiriläisten lukupiiriä en olisi tarttunut skottikirjallisuuteen, enkä olisi löytänyt Robert Louis Stevensonia, jonka tuotantoon olen nyt vähän jopa hurahtanut. Tuntuu kuin olisin ystävystynyt hauskan ja syvällisen ihmisen kanssa. Blogiaikanani olen lukenut häneltä jo kolme kirjaa. Stevensonin Itsemurhaklubi-kirjan yhteydessä julkaistut esseet olivat elähdyttäviä, eikä Itsemurhaklubi-tarinassakaan ole moittimista. Huomispäivän laulu -teos oli erikoinen kokoelma satumaisia tarinoita. Tohtori Jekyll ja herra Hyde oli yllättään hyvä lukuelämys pari vuotta sitten ja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla sopii tähän sarjaan mainiosti. Vielä on Aarresaari lukematta!

Tästä voi ihailla Sevennien vuorimaiden maisemia ja kuvitella itsensä Stevensonin ja Modestinen askelien tahtiin. Ja loppuun siteeraan Stevensonin viisasta ajatusta, jonka voi sijoittaa minkä tahansa maiseman keskelle: Tässä epätäydellisessä maailmassa me tervehdimme ilolla jopa puolittaisia tuttavuuksia. Jos läydämme yhdenkin, jolle voimme vapaasti avata sydämemme, jonka rinnalla voimme kulkea ilman teeskentelyä ja molemminpuolisen rakkauden hengessä, meillä ei ole mitään syytä riidellä maailman tai Jumalan kanssa.