2 x Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sekä Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia, 3. painos, 2014 (ilm. I kerran 2012); Ihana nähä! ja muita kirjoituksia, 2016 (ilm. I kerran 2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: Laskeva neitsyt 203 sivua; Ihana nähä! 173 sivua
Mistä sain kirjat: omia ostoksia



Onnea nimipäiväsankarit Leena, Leeni, Lenita ja Matleena! Erityisesti onnea Anna-Leena Härköselle, jonka kolumneja pääsen tänään kehumaan kirjabloggaajien naistenviikon lukuhaasteen kunniaksi! (En kyllä tiedä, juhliiko Anna-Leena Härkönen nimipäiviään Annan vai Leenan päivänä, mutta naisia saa mielestäni onnitella vaikka joka päivä.)

Anna-Leena Härkönen on ikisuosikkini suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Olen lukenut hänen tuotantonsa läpi niin tunnollisesti, että voidaan puhua jo pienoisesta fanittamisesta. Tosin heti on myönnettävä, että kaksi viimeistä teosta odottavat vielä lukupinossa, mutta ne kaikki muut olen kyllä lukenut. (Olen nykyään keski-ikäinen, hidas fani.)

Suurimpana suosikkinani Härkösen tuotannossa on yhä vaan Häräntappoase, josta en pääse varmastikaan koskaan yli. Olen lukenut sen useita kertoja ja käynyt myös katsomassa Pyynikin kesäteatterin esittämän näytelmän siitä vuonna 2010. Samaisesta esityksestä Härkönen itse kertoo Ihana nähä! -kokoelman kolumnissa nimeltä Te ette tiedä näin: - - Olin niin kiusaantunut, että tuijotin välillä näyttämön ohi ja välillä kenkiini. - - Esityksessä ei sinänsä ollut mitään vikaa, päinvastoin. Näyttelijät olivat valloittavia ja ohjaus napakkaa. Mutta minä häpesin lukioikäisenä kirjoittamaani tekstiä niin hirveästi, että vannoin katsovani Häräntappoasetta viimeisen kerran. Millaista erikoisuudentavoittelua replikoinnissa! Mitä tekosyvällistä hölönpölöä! - - (S. 109)

Voi, ei! Se, joka kirjailijalle itselleen näkyy vuosia myöhemmin erikoisuudentavoitteluna, oli kyllä 1980-luvun lopun nuorille aivan uutta ja raikasta sanailua. Että joku kirjoitti kokonaisen kirjan puhekielellä ja kertoi nuorista niin reippaaseen tyyliin ja hauskasti! Ja sijoitti tapahtumat maalle! Varsinkin meille maalaisnuorille kirja iski suoraan sydämeen. Joku kirjoitti meitä näkyviin ja oli yksi meistä.

Edelleenkin Härkösen suomen kieli on varmastikin sujuvinta, mitä suomalaisesta nykykirjallisuudesta saa lukea. Varsinkin hänen dialoginsa on vertaansa vailla. Ja sitten ovat nämä kolumnit, joista suurin osa on julkaistu Anna-lehdessä. Muistan nauraneeni joskus niin, että olin penkiltä pudota niitä lukiessani. Muistan myös, että Suomen kirjallisuuden opiskelijoiden kesken - nuoria naisia suurin osa - siteerasimme ulkoa hänen kolumnejaan Tampereen yliopiston Alakuppilassa 1990-luvun lopussa. Se oli aikaa, jolloin naistutkimus saatiin Tampereen yliopiston oppiaineeksi ja naisia tuntui olevan kirjailijoiden joukossa hyvin vähän. Härkönen oli suorasanainen, hauska ja rohkea - ja on edelleen. Tosin hänen romaaniensa aiheet eivät ole enää olleet pelkästään hauskoja, mutta eihän ole elämäkään.

Laskeva neitsyt - ja Ihana nähä! -kolumnikokoelmat hankin itselleni piristykseksi, ja luinkin ne eräänä sunnuntaipäivänä ihan putkeen. Tietysti piristyin. Ruuat jäivät tekemättä ja pyykit pyykkäämättä, mutta koin Härköstä lukiessani olevani ihan tarpeeksi hyvä äiti kuitenkin.

Härkösellä on taito joutua kummallisiin tilanteisiin, mutta vielä enemmän hänellä on taitoa nähdä kummallisuuksia ympärillään. Hän osaa kyseenalaistaa, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat tai ajattelevat niin rajoittuneesti kuin ajattelevat. Hän osaa myös huomata arjessa rehottavan huumorin. Opiskeluaikoina nauroimme Härkösen reippaille havainnoille parisuhteista tai (nuorena) naisena olemisesta. Nykyisin kiittelen Härköstä erityisesti äitiyttä käsittelevistä kolumneista. Hän kirjoittaa äitiydestä railakkaasti ja uskaltaa nousta kaiken maailman "hyvä äiti" -uskomuksia vastaan.

Kuuntelin Anna-Leena Härkösen haastattelun viime syksynä kirjamessuilla, ja siinä hän muisti kehua poikaansa lukuisista aiheista, joita hän on tarjonnut äitinsä tuotantoon. Härkönen vitsailikin, että perheen elatus ei saa jäädä pelkästään hänen harteilleen, vaan poikakin saa tehdä osuutensa. Haastattelussa Härkönen kertoi avoimesti kirjailijan ammatin raskaudesta. Kolumnissa Totuutta etsimässä hän kirjoittaa muun muassa näin: Luen silti usein Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa. Elämää helpottaa kummasti, kun lukee säännöllisin väliajoin, miten hankalaa muilla kirjailijoilla on ollut. (Ihana nähä!, s. 129.)

Laskin, että näissä kahdessa kolumnikokoelmassa oli yhteensä 71 kolumnia, joissa on muutamakin suora sana sanottuna. Härkösen huumori on ironista ja nokkelaa, mutta myös vankkaa tilannekomiikkaa. Hän ei myöskään säästele itseään, vaikka toteaa myös näin: Naisia syytetään narsisimista paljon helpommin kuin miehiä. Jos naiskirjailija kirjoittaa omista tunteistaan, hän on oman itsensä ympärillä pyörivä hysteerikko. Kun mieskirjailija kirjoittaa omista tunteistaan, hän on avoin ja rohkea ja panee itsensä mielettömällä tavalla likoon. Masentavaa. (Laskeva neitsyt, s. 40.)

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien perinteiseen Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Laskeva neitsyt on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasfääri ja Kirjojen keskellä ja Ihana nähä! on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Järjellä ja tunteella.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Kustantaja: Otava, 2011
Seven-pokkarit, 2012
Sivuja: 287




Katson Harriin. Hän katsoo takaisin, mutta en saa selvää ilmeestä. Kestämmekö me? Osaammeko? Eikä sitäpaitsi riitä, että lapsi pääsee paikkaan missä häntä ei lyödä tai tökitä tupakalla reikiä täyteen. Hänen täytyy päästä jonnekin, missä hänet paikataan edes vähän ehjemmäksi. Onko meistä siihen?

Tuulan elämässä kaikki on hyvin: on rakastava, uusi mies Harri ja 10-vuotias poika Roope. Vaikka Tuula ei voi enää saada lapsia, hän alkaa kaivata yhteistä lasta Harrin kanssa (koska hän arvelee Harrin haluavan sellaisen) ja ratkaisuksi hän keksii sijaisvanhemmuuden. Lisäksi hänen oma lapsuutensa on ollut yksinäinen, ja boheemi Lila-äiti on jättänyt hänet lähes heitteille. Lukija huomaa heti, että Tuula haluaa paikata omaa lapsuuttaan ja auttaa jotenkin vastaavassa tilanteessa olevia lapsia. Silti alkaa epäilyttää, onko hänestä sijaisvanhemmaksi, koska hänen oma lapsuutensa on ollut niin onneton.

Onnen tunnin aihe on ajankohtainen, voisi sanoa, että jopa trendikäs. Viime aikoina on kirjoitettu paljon huostaanottojen lisääntymisestä Suomessa ja sijaisvanhemmista on kova pula. Välinpitämättömyys, heitteillejätöt, vanhempien henkiset vaikeudet ja päihteidenkäyttö sekä suoranainen väkivalta ovat liian monen lapsen arkipäivää. Härkönen ei kuitenkaan ala mässäillä näillä aiheilla. Hän keskittyy etsimään ja esittämään normaalia arkea, jonka soisi kaikille lapsille. Ehkäpä Härkösen kirja rohkaisisi tavallisia ihmisiä harkitsemaan sijaisvanhemmuutta. Sitä ainakin toivon.

Silti kolmen lapsen äitinä en voi mitään sille, että Tuulan äitiys on mielestäni ylitiedostavaa. Hän miettii koko ajan, onko Roope onnellinen, rakastaako Roope häntä, kuinka hän ei halua nolata Roopea, kuinka hän haluaa Roopesta onnellisen ihmisen, jne. Kun sijoitetut lapset, Venni ja Luke, saapuvat, niin lasten jokainen ilme, sana, pettymys, tunne tai teko vaatii häneltä välitöntä reagointia. Esimerkiksi kun 5-vuotias lapsi kastelee sänkynsä, Tuulakin kastelee sänkynsä (Tuulan muistot omasta lapsuudesta aiheuttavat tämän); kun lapsi leikkaa tukkansa, niin sijaisäitipä ottaa ja leikkaa hänkin omansa; kun 8-vuotias poika on pettynyt, hänen kanssaan lähdetään pitkälle pyörälenkille, että paha olo saadaan purettua. Olisi painajaismaista olla itsestään noin tietoinen koko ajan ja yrittää elää kaikkien tunteet noin omakohtaisesti - vain jotta olisi parempi äiti kuin oma juoppoäiti tai sijaislasten narkkariäiti - ehkäpä pelkkä oleminen riittäisi.

Lisäksi Tuulan suhde omaan äitiinsä on tutun kompleksinen. Yhdessäkään Härkösen kirjassa ei taida olla tasapainoista äiti-tytär-suhdetta, ja lukijalle herää taas kysymys, voiko sellaista ollakaan. Härkösen päähenkilöiden äidit ovat itsekkäitä friikkejä, ja tyttäret enemmän tai vähemmän epätasapainoisia naisia, jotka syyttävät äitejään minkä ehtivät. Silti Tuulan ja Lila-äidin kohtaamisessa syntyy Tuulan ajatuksina ehkä Onnen tunnin herkullisinta tekstiä:
   Kunpa hän lähtisi nopeasti. Nopeasti tästä maailmasta ja nopealla tavalla. Sydäninfarkti olisi hyvä. Tai jos hän putoaisi vaikka portaita ja murtaisi lonkkansa, siinä yleiskunto romahtaa vanhalla
ihmisellä pian, ja ensimmäinen ärhäkämpi flunssa tappaa.
   Mutta siinä hän istuu masentavan terveenä. Ei kuole millään. Ehkä panen hänet komeroon talteen kun hän tuosta huononee, komerossahan minäkin vietin puoli lapsuuttani.

Ihailen tässäkin kirjassa Härkösen kielen sujuvuutta. Keskustelut ovat kauttaaltaan luontevia, sopivan puhekielisiä ja aidon tuntuisia. Myös henkilökuvaus on parhaimmillaan elävää ja jopa räiskyvää. Esimerkiksi sijaislasten isä Ali on kuvattu suorastaan sympaattisen vastuuttomaksi huliviliksi. Oikeastaan koko Onnen tunnin kerronta on niin sujuvaa, että kirjan hotkaisee. Ohops, sinne hulahti tämä vakavasta aiheesta kirjoitettu kirja.

Olen lukenut kaikki Härkösen kirjat, ja Häräntappoase on edelleen yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. Se on yksinkertaisesti napakymppi joka suhteessa, eikä vähiten luontevan puhekielisyytensä ansiosta. Se on yhäkin tuore kirja, siinä on jotain kipinöivää. Odotan jokaisen uuden kirjan myötä Härköseltä jotain yhtä hienoa. Mutta sellaista kirjaa ei ole vielä tullut. Siihen asti hotkin nämä helppolukuiset ja kepeät kirjat nopsasti, ehkä hieman pettyneenä, mutta toisaalta aina kielenkäyttöä ja huumoria ihailevana.

Sattuipa niin, että Lurun luvut on juuri tänään blogannut tästä samasta kirjasta. Hänen blogistaan sain tietää, että Onnen tunnin blogi-päivityksistä on tehty gradu. Mainiota.