Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi, 2026 (I suomennos ilm. 1911)
Alkuteos: Le comte de Monte-Cristo (1844)
Suomentaja: Jalmari Finne
Kustantaja: Otava
Sivuja: 1 140
Mistä sain kirjan: oma ostos
Kirjabloggaajien klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikoita kaksi kertaa vuodessa, ja nyt tartuin työkaverini nimeämään lempikirjaan, eli Monte-Criston kreiviin, jonka päätin lukea tämänkesäiseen klassikkohaasteeseen. Päätös osoittautui erinomaiseksi.
Jo alkumetreillään tämä klassikko tempaa lukijan mukaanssa maailman epäreiluimpaan tilanteeseen. Nuori, iloinen ja reipas merimies Edmond Dantès on palaamassa kotisatamaansa Marseilleen ja hehkuu innosta päästä tapaamaan sekä rakasta isäänsä että kaunista morsiantaan Mercedestä. Kuinka ollakaan Dantès on joillekin liian pätevä ja innokas 19-vuotias. Hänen lupaava uransa ja vilpitön onnensa eivät sovi kaikille. Laivalta löytyy kirjanpitäjä, joka kadehtii menestyvää nuorta miestä, ja kotisatamassa asustaa Mercedekseen ihastunut nuori mies, joka haluaa kaunottaren omakseen. Kun tilanteeseen sekoittuu vielä aikakauden tulenarkaa politiikkaa, on Dantèsin kohtalo mitä kauhein.
Monte-Criston kreivi on romantiikan ajan merkkiteoksia, ja se on ilmestynyt vuonna 1844. Se on perinteinen seikkailuromaani, suorastaan itämaisen runsas satu, josta ei yllättäviä juonenkäänteitä puutu. Romantiikan tyyliin rönsyilevä kerronta saa kyytipojakseen aimo annoksen tunnepitoisia hetkiä ja yläluokkaista ylellisyyttä sekä tuulahduksen eksotiikkaa. Kun näyttämölle lopulta astuu kreikkalaissyntyinen prinsessa, lukija on hetken epäuskon vallassa, mutta eipä se enää haittaa, sillä niin syvällä Etelä-Euroopan lumossa (ja poliittisessa suhmuroinnissa) ollaan, että samapa tuo.
Eihän tätä tarinointia voi olla rakastamatta!
Monte-Criston kreivi on ilmestynyt Alexandre Dumas'n nimissä, mutta se on ilmeisesti useamman kirjoittajan yhteistuotos. Dumas oli nimittäin äärettömän suosittu aikoinaan ja julkaisi tarinoitaan sanomalehdissä ajan tavan mukaan jatkokertomuksina. Monte-Criston kreivin ohella häneltä muistetaan tietysti sankaritarinoiden isä (ja veljet), eli Kolme muskettisoturia.
Hassuinta on oikeastaan se, että juonen monimutkaisuus, epäuskottavuus ja paikoin jopa liian helpot juonelliset ratkaisut (henkilö kuolee, ennen kuin asiat selvitetään kunnolla) eivät haittaa teoksen lumoa. Mietin, olenko lukenut ihan liian kauan suomalaista realismia, modernismia ja postmodernismia, ja suorastaan janoan jotain Tuhannen ja yhden yön tarinoiden (joita ahmin noin 10-vuotiaana) kaltaista meininkiä. Ja minä kun olen aina luullut, että en piittaa romantiikasta, en tyylisuuntana enkä aiheiden puolesta. Kuitenkin antauduin aivan täysin tarinan vietäväksi.
Monte-Criston kreiviä pidetään rakkauden ja koston tarinana. Näitä kahta teemaa se käsittelee hyvin juonivetoisesti, eikä niiden äärelle ole pakko sen kummemmin pysähtyä. Jos kuitenkin haluaa miettiä, miten rakkaus meitä ohjaa ja miten sen olomuoto muuttuu ajan myötä, voi keskittyä seuraamaan Dumas'n romaanissa kuvattuja rakkaussuhteita: nuorten naisten ja miesten välillä, ystävysten välillä, vanhempien ja lasten välillä. Pyyteetöntä rakkautta sen eri muodoissa tässä romaanissa kyllä riittää - toisaalta myös rakkauden puutteestakin kärsitään.
Entäs kosto? Sitä punotaan kirjassa kauan ja siihen on käytössä kaikkia mahdolliset keinot: on rahaa, valtaa ja älykkyyttä. Tuoko se sitten odotetun onnen? Saako paha palkkansa - ja jos saa, mikä määrä kostoa on jo liikaa?
On myös jotain, johon Monte-Criston krieivi tarjoaa oman panoksensa, ja se on 1800-luvun alun eurooppalaisuuden kuvaus. Siinä kerrotaan ylhäisön aatemaailmasta (varmasti liioiteltuna), Euroopan poliittisesta kuohunnasta ja tuon ajan tavoista. Esimerkiksi Rooman karnevaalien kuvaus oli hengästyttävän hienoa ajankuvaa. Kun 1800-luvun alun rankalaiset nuoret miehet elävät Roomassa turisteina, kaupunki tarjoaa heille puhdasta elämäisen iloa. Sen sijaan Pariisin ylimystön pinnallisuus ja ahneus paistavat kaiken turhan kulttuurihötön läpi, eikä Pariisi todellakaan tunnu pärjäävän Rooman aitoudelle. Tässä on varmastikin mukana Dumas'n omia kokemuksia kotikaupunkinsa kulttuuripiireistä, ja epäilemättä aikalaislukijat ovat tunnistaneet kritiikin pistoja. Kun vielä kuvataan merirosvojen ja salakuljettajien Välimerta, nopeita postivaunuyhteyksiä ja maanteitä, Eurooppa tuntuukin jotenkin tutulta. Se on ollut rajaton ja kiinnostava jo tuolloin.
Klassikko ei olisi klassikko, ellei siihen olisi vangittu jotain ihmisyydelle ikiakaista kokemusta. Rakkauden ja koston lisäksi Monte-Criston kreivissä käsitellään myös nuoruuden viattomuutta, johon maailma iskee kyntensä. Kunpa ihminen voisikin säilyä puhtaana sieluna ja uskoa rakkauteen ja hyvyyteen elämän loppuunsa asti!
Taas kerran oli ilo olla mukana klassikkohaasteessa, nyt jo 23. kertaa. Käykäähän bongaamassa muiden blogien esittelemiä klassikoita. Ne on listattu Jotakin syötäväksi kelvotonta -kirjablogissa. Kiitos isännöinnistä, Gregorius!
Tässä ovat aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani teokset:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
