Kustantaja: WSOY, 1987
Kansi: Hannu Lukkarinen
Sivuja: 165
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Siirrytäänpä ajassa tasan sata vuotta taaksepäin. Siirrytään Pohjois-Suomeen, Kemiin. Sieltä, Kemin etapin kautta, salakuljetettiin jääkärikokelaita Ruotsin puolelle, josta he matkustivat Saksaan koulutettaviksi. He olivat isänmaan asialla, ja heidän koulutuksensa varaan laskettiin paljon. Tavoitteena oli itsenäinen Suomi, jos ei muilla, niin väkivaltaisin keinoin. Myöhemminhän kävi niin, että itsenäistyminen toteutui vuonna 1917 ilman sotaisaa yhteenottoa Venäjän kanssa, mutta kansa oli jo jakautunut peruttamattomasti kahtia ja itsenäistymistä seurasi verinen sisällissota.
Vuosikymmeniä myöhemmin kirjailija Joni Skiftesvik tutki Kemin etapin asiakirjoja ja jäämistöjä ja sai käsiinsä tällaisen tekstin: "Se on tämä politiikka, mistä kaikki nykyään puhuu, joka myrkyttää ihmisten mielet ja sen takia Högforskin on ruvennut kantamaan vihaa isää kohtaan. Varmaankin sitä politiikkaa on Högforsin kansliassa niin paljon puhuttu ja mietitty, että aletaan jo ihmisiä vainoamaan sen takia. Se politiikka pitäisi panna säkkiin ja upottaa meren pohjaan tai polttaa saunan pesässä." Ote on autenttisesta päiväkirjasta, jonka kirjoittaja, Elina Vakkuri, oli 12-vuotias vuonna 1915. Tästä vetovasta päiväkirjamerkinnästä kirjailija Skiftesvik sai idean kirjaansa Isäni, sankari, joka kertoo jääkärien salakuljettajaksi palkatusta Taavetti Vakkurista, Elinan isästä.
Taavetti on piikatytön avioton poika ja ryssän äpärä. Hän on aikuisenakin yhteisön halveksima kummajainen, vaikka elättääkin kalastajana oman perheensä. Elanto on tiukassa, ja Taavetin mieltä katkeroittavat lapsuuden järkyttävät tapahtumat. Silloin Miihkaili, venäläinen sotilas, kävi naurattamassa äitiä ja lupaili huoletonta tulevaisuutta lämpimässä etelässä sekä äidille että pojalleen. Mutta sitten tapahtui jotain järkyttävä ja elämältä katosi pohja:
Yö oli samanlainen kuin oli se yö, jolloin elämä loppui ja hän vajosi pimeän sisään ja pelko ja tuska panivat ajattelemaan, että koskaan ei löytyisi voimaa, joka nostaisi hänet jaloilleen, Eikä voimaa tullutkaan, eivätkä linnut laulaneet enää entisellä äänellä, eikä pimeys antanut valolle sijaa.
Mutta hän eli. Elämän voima virtasi unohduksen pesästä, joka kasvoi kaiken aikaa hänen sisällään suuremmaksi. (S. 38.)
Skiftesvik on voimallinen tarinankertoja. Isäni, sankari on paitsi äärimmäisen jännittävä kirja, myös koskettava tarina. Sivuja ei ole paljon, mutta henkeäsalpaavia kohtauksia on noihin sivuihin kertynyt monta. Kerronta on suoraviivaista ja selkeää, mutta hyvin ilmaisullista ja vahvasti kaunokirjallista. Kirja piti ahmia, mutta toisaalta se oli välillä niin pakahduttava, että se piti laskea käsistä ja hengitellä hetki aivan rauhallisesti.
Tarina on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen, sillä hyvää ja pahaa ei voi erottaa. Kirjassa oikeastaan mikään ei ole sitä miltä näyttää, eivätkä sankarit ole kaikkien sankareita: Minusta tuntuu, että isäkin on tekemässä sankaritekoa. Se teko muistetaan pitkään. Ihmiset puhuvat isästä ja oikein lehdelle kirjoitetaan ja isälle pystytetään patsas. Ihmiset käyvät katsomassa sitä patsasta matkojen päästä. Minä olen ylpeä isästä. (S. 134.)
Isäni, sankari oli valitsemani lukupiirikirja, ja valitsin sen luettavaksi, koska olen lukenut vuoden ajan meriaiheista kirjallisuutta Bengtskärin matkaa varten (suunnitelmista kirjoitin myös blogissani, ja jossain vaiheessa pitäisi kai kertoa, miten reissun kävi...). Kirja oli myös valmiiksi hyllyssäni, jossa Skiftesvikin kirjoja on vielä neljä lukemattomana - mahtavaa - ja niistä kaksi sijoittuu merille.
Lukupiirikirjana teos sai kiitosta osakseen. Jokainen oli ollut siitä vaikuttunut, ja useampi piiriläinen aikoi lukea Skiftesvikin tuotantoa jatkossakin. Historiallinen ajankohta, 1900-luvun alun aatteet ja Pohjois-Suomen rannikkoseutu tulivat kirjan kautta hyvin eläviksi. Hiukan moitittiin sitä, että alueen kartta oli vasta kirjan lopussa, sillä muutama ei ollut huomannut sitä ennen kuin oli kirjan lopussa. Kartta olisi auttanut luotsaamaan myrskyävällä merellä. Vähän myös ihmeteltiin sitä, miten Taavetti selvisi niin monesta "vähältä piti" -tilanteesta. Kirjan juoni sisälsi kuitenkin niin paljon yllätyksiä, että se oli pitänyt lukijat hyvin otteessaan.
Olen lukenut Skiftesvikiltä aikaisemmin vain yhden ainoan kirjan, mutta se veikin kerralla jalat alta. Kyseessä on vuoden 1990 Finlandia-palkintoehdokas Tuulenpesä. Voin näiden kahden lukukokemuksen, Isäni, sankarin ja Tuulenpesän, perusteella laskea Joni Skifetesvikin suosikkikirjailijoihini.
Huomenna kirjablogeissa heittäydytään juhlimaan Naistenviikkoa. Osallistuvien blogien lista löytyy Tuijata, kulttuuripohdintoja -blogista. Aion kantaa korteni kekoon ainakin yhdellä kirjalla, Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Annalla. Kesken on myös pari kirjaa, jotka sopisivat viikon teemaan loistavasti. Toinen on perinteistä chick litiä ja toinen naisdekkaristin uuttuusteos. Jos ilmat pysyvät sateisina, kuten naistenviikolla on tapana, mikä olisikaan parempaa puuhaa lomalaiselle kuin kirjan lukeminen.
