Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika, 2015
Kuvat: Jan Andersson
Sanat: Katja Kettu
Kustantaja: Otava
Kansi: Jan Andersson
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Jan Anderssonin ja Katja Ketun yhteistyönä syntynyt Peräkammarin poika -sarjakuva-albumi on tummanpuhuvaa luettavaa. Päähenkilö Jalmari asuu peräkammarissa, väkertää pahkakelloja ja hoitaa äitiään. Kuolema kolkuttelee homehtuvan talon putkistoissa ja rakenteissa, se kiusaa muistoilla ja ahdistaa, vaikka Jalmari käy urhoollista taistelua sitä vastaan. Oikeastaan taisteluun käy kylläkin Jack Danger, ammattikommando, jonka hahmosta Jalmari hakee sisäistä sankariaan.

Peräkammarin pojan kuvasto on tummaa ja pääkallopitoista. Jalmarin hahmo herättää kaikki sympatiat, ja suru on joka sivulla. Kokonaisuus ei kuitenkaan käy liian ahdistavaksi, sillä kuvissa on myös oivalluksia, jotka hykerryttävät lukijaa. Vaikka talossa asuvat sekä äiti että poikaa, äiti ei näy kuvissa, mutta äidin ääni kuuluu sitäkin vaativampana ja alistavana. Sekin, että Jalmari näkee itsensä teinipojan hahmossa, kertoo, että johonkin kehitys on pysähtynyt. Kun ovi ulkomaailmaan lopulta aukeaa, Jalmarilla on silti mukanaan äidin kuva: Miten voikaan olla ikävä sinua, senkin mäkättävä luuska.

Äidin ja pojan suhteeseen on upotettu ehkä liikaakin kliseitä, oikeastaan ne kaikki. Äiti huutelee ohjeitaan, paapoo, syyllistää, tekee itsestään marttyyrin, haukkuu poikaansa ja vertaa tätä pärjääjä-veljeen: "Äläpä veljeäs kadehdi. Sulla sentään oli syntyessä saparo. Pikkupossu kuin oisi sikalassa siitetty. Ensimmäisen häpiän heti tuotti."  Käy ilmi, että Jalmari on velvollisuudentunnosta jäänyt hoitamaan äitiä ja jättänyt omat haaveensa siihen paikkaan. Hän on kiltti ja kuuliainen poika, joka ei missään nimessä ansaitsisi äitinsä haukkuja.

Peräkammarin pojassa kolutaan mielen ullakot ja kellarit ja nähdään kerrassaan kammottava tissipainajainen, johon pystyin hyvin eläytymään sieltä tissipuolelta. Kuolema vie äidin viimeiseen valssiin ja meno on pyörryttävää. Liikettä syntyy myös kiemurtelevan kalmanmadon ja nuoren Jalmarin askelista. Anderssonin kuvissa ja kuvakulmissa on dynamiikkaa.

Jäin näihin kuviin ja tunnelmiin täysin koukkuun. Kahden pojan äitinä pystyin samaistumaan moneenkin kohtaan, vaikka luoja varjelkoon minua koskaan panemasta poikiani paremmuusjärjestykseen tai syyllistämästä heitä liikaa. Olen myös läheltä seurannut erään äidin ja peräkammarin pojan yhteiselämän viimeiset vuodet, eikä se ollut ollenkaan näin ahdistava symbioosi kuin tässä kuvattiin. Huolenpidon vuorot vaihtuivat jossain kohtaa ilman syyllistämisiä ja syyttämisiä, eikä hukkaan heitetyn elämän tunnelmaa syntynyt. Voisi kai sanoa, että siinä suhteessa peräkammarin ovi oli kuitenkin enemmän raollaan kuin tässä Anderssonin ja Ketun näkemyksessä.

Peräkammarien poikia (ja tyttöjä) on aina ollut ja tulee aina olemaan. Anderssonin ja Ketun albumi antaa heille, maan hiljaisille ja näkymättömille, äänen ja panee lukijan toivomaan, että äänekkäät äidit ymmärtäisivät edes joskus pitää suunsa kiinni.



Sarjakuvan on lukenut myös Marjatta, ja hänkin piti lukemastaan.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö, 2011
Kustantaja: WSOY
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 344
Mistä sain kirjan: ystävältä lainassa



Katja Ketun Kätilö oli minulle melkein ylivoimainen lukukokemus. Kirja on voittanut palkintoja, muun muassa Blogistanian Finlandian vuonna 2011, ja ollut lukulistallani jo kauan. Mutta kun korviini kantautui hyvin kriittisiäkin kommentteja kirjasta, en ollut enää kovin innokas aloittamaan lukemista. Kirjan aiheena oleva jatkosota ja Lapin sota ovat kuitenkin olleet yksi hallitseva teema blogini aikana lukemissani kirjoissa ja tiesin, että tämä kirja täydentäisi lukuputkeani, johon kuuluvat Heidi Kongäksen Dora, Dora sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden, joissa molemmissa kuvattiin Suomen aseveljeyttä Saksan kanssa toisessa maailmansodassa.

Kätilö muistutti paljosta muustakin, sillä kirjan alku toi vahvasti mieleeni Kerstin Ekmanin upean Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo, jonka päähenkilönä on Ruotsin Lapissa työskentelevä kätilö. Hänkin joutuu kirjan alussa auttamaan ei-toivotun lapsen synnytyksessä ja toteamaan lapsen katoamisen. Kuinka ollakaan, luin viime syksynä myös John Irvingin Oman elämänsä sankarin, jonka päähenkilö, Homer Wells, ei voi välttää kohtaloaan ryhtyä "Jumalan töihin", eli synnytyslääkäriksi, joka tekee myös abortteja. Katja Ketun kirjan päähenkilökin puhuu "Jumalan töistä" toimittaessaan lapsen päästöjä tai lähdetyksiä.

Kätilön teemat ovat siis pyörineet lähiaikoina lukemassani kirjallisuudessa paljonkin. Miksi minulle melkein kävi kälämisti tämän kirjan kanssa? Ensimmäiset sata sivua luettuani olin aivan pyörällä päästäni, kuka oli kuka ja mitä tapahtui parhaillaan ja mitä oli jo tapahtunut. Henkilöistä käytettiin useita nimityksiä ja kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, ketä kulloinkin tarkoitettiin. Lisäksi laskin joltain satunnaiselta sivulta peräti kahdeksan sanaa, joiden täsmällistä merkitystä en ymmärtänyt. Osa kirjan minulle vieraista sanoista oli ilmeisesti peräpohjalaisia murresanoja (jutaaminen, onkaaminen, kirvaaminen, kisuaminen, koparot, kiveliö, kläpi, kohvainen, visto), osa ilmeisesti kirjailijan uudissanoja tai runollisia ilmaisuja (pihkankirpeä, rautaomenainen, persiljanpuhdas, kelpokylki, sienestäjän sielu), joita kaunokirjallisuudessa - toivottavasti - aina jonkin verran on, ja tässä niitä oli lukuisasti. Peräpohjalaismurteen nuottiin tottuminen vei oman aikansa (Tehet sie minule seppelhen?) ja sanajärjestyksen vanhoillisuus (verbit lauseiden lopussa) haki omaa rytmiään. Epämääräinen ja epätäsmällinen olo aiheutti sen, että aloitin kirjan alusta. Sitten alkoi sujua: henkilöt selkiytyivät ja oma sanavarastoni laajeni.

Yhtenä Kätilön päähenkilönä on siis ehdottomasti kieli. Parhaimmillaan kieli säkenöi, alkaa vyöryä kohti. Se on vimmaista ja lihallista, suopursun henkeäsalpaavaa, villiä tuoksua. Mutta niin on kirjan varsinainen päähenkilökin, kätilö. Vikasilmä, Villisilmä, punikin pentu, kylähullun narttukoira, Medizinitsa, Fräulein Schwester, jolla on parantajan kädet ja laulun lahja. Kirjan kieli on myös rujoa ja hyökkäävää, kuvottavaakin, yhtä himoa ja löyhkää. Välillä se tuntuu olevan liikaa: Tiesin vain, että tekisin mitä tahansa jos saisin kauniita karvaomenoitasi vielä joskus kouraani punnita ja niitä hitaasti lipitellä Kuolleen miehen vuonon valoyössä. Mitä vain, jota saisin taivaanlemuasi nuuhkia ja hiestä märkänä viereesi nukahtaa.

Saksalaisten miehittämä Lappi on rajaton ja raaka. Venäjän ja Saksan pohjoinen rintama elää, tykit jyskyvät taustalla. Välillä kuljetaan miehitetyn Norjan puolella Jäämeren rannalla Kuolleen miehen majalla, merellä ja vuonoissa, välillä ollaan Suomen puolella, välillä Titovkan vankileirillä. Lapin luonto, kasvit ja ihmiset onkaavat ympärillä ja räkkä pauhaa korvissa.

Kätilö on julma romaani. Ihmiset ovat julmia toisilleen, luonto on julmaa, sota on julmaa, rakkaus on julmaa. Inhimillisyys on ylellisyyttä, johon harvalla ja vain hetkittäin on varaa. Jumalaa ei näy, ja  Laestadiuksen saarnakirjakin poltetaan rakkauden "nimessä ja veressä". Titovkan vankileirin Operaatio navetta on kaiken julmuuden huippu, sota kauheimmillaan. Kun rotuerottelu asettaa ihmiset arvojärjestykseen, niin näin se menee: saksalaiset, suomalaiset ja norjalaiset, saamelaiset, ryssät ja lopuksi naiset.

Keneenkään kirjan minäkertojista ei pysty samaistumaan, kaikki he syyllistyvät eläimellisiin tekoihin, ovat hulluja. Hulluiksi heidät tekee sota, jatkuva eloonjäämiskamppailu. Mutta hulluksi tekee myös rakkaus. On pelottavaa ajatella, mihin kaikkeen kuka tahansa ihminen pystyy, kun ei ole rajoja eikä lakeja, vain armotonta elämistä. Pakkotyö, nälkä, raiskaukset, teloitukset, ihmiskokeet, ruumiskasat, palavan lihan käry - onko ihmisen julmuudella mitään rajaa?

Kätilö ei ollut minulle lukunautinto. Luin sitä kauan ja välillä mietin jo, alkoiko tästä niin sanottu lukujumi, kun ei maittanut, ei oikein millään. Loppua kohti lukutahti parani, mutta ahmimisintoa ei tullut missään kohtaa. Juoni kuroutui liian hitaasti minun makuuni, kieli vaati keskittymistä ja sulattamista. Sodan hirveyksiä en pystynyt kohtaamaan kuin palan kerrallaan.

Silti olen tyytyväinen, että kirjan luin, kuten on lukenut lähes jokainen muukin kirjabloggaaja. Kirja äänestettiinkin vuoden 2011 Blogistanian Finlandia -voittajaksi. En linkitä tähän erikseen yhtäkään blogia, mutta blogini etusivulta löytyvät linkit noin pariinkymmeneen blogiin, joissa melkein kaikissa on luettu myös Kätilö. Katja Ketun tuotantoa haluan ehdottomasti lukea lisää.