Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat, 2016
Formaatti: äänikirja
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 4 h 52 min
Kustantaja: Siltala
Mistä sain kirjan: latasin Storytelista




Helmi Kekkosen Vieraat valikoitui kuunneltavakseni Storytel-lukuaikapalvelusta vuodenvaihteessa, kun latasin puhelimeeni palvelun ilmaisen kokeilukuukauden. En ollut aiemmin lukenut Kekkosen teoksia, mutta blogimaailma oli herättänyt jo kiinnostuksen niitä kohtaan. Romaanin kesto (kai näin voi sanoa äänikirjasta) tuntui sopivan lyhyeltä sekä ennestään tuntemattoman kirjailijan tuotantoon tutustumiselle että Sorytelin kokeilulle.

Vieraat on episodiromaani, jossa kokonaisuus hahmottuu vaihtuvien kertojien kautta pala palalta. Kertojanäkökulma muuttuu tiiviiseen tahtiin, ja uudet näkökulmat paljastavat romaanihenkilöistä salattuja puolia. Keskeinen henkilö on Senja, joka on illan - ja oikeastaan koko kirjan - emäntä. Hän on järjestänyt illalliset lähipiirilleen osoituksena siitä, että on selviytymässä suuresta pettymyksestä.

Kirjan alkuun on latautunut pientä dekkaritunnelmaa, kun Senja ihmettelee, missä hänen miehensä Lauri viipyy, vaikka tämän piti vain nopeasti käydä ostamassa lisää kukkia. Varsin pian Lauri jää taka-alalle, ja keskiöön nousevat henkilöiden väliset suhteet ja elämisen vaikeus.

Toistuvana motiivina kirjassa on kaupungin yli lentävät kuumailmapallot, jotka häivähtävät henkilöiden näkökentässä. Lähes jokaisen huomio kiinnittyy niihin kesken juhliin valmistautumisen.

Henkilöitä on paljon: On Senja, joka kärsii lapsettomuudesta ja on hänen naapurinsa Anna, jolla on ihana pieni poika Toivo, johon Senja on leimautunut. On Senjan äiti, näyttelijä Ulla Leino ja Senjan miehen sisko, Iiris. On myös Senjan sydänystävä, Alva. Lisäksi näyttämölle tupsahtaa pari nuorta naista, joilla ei juurikaan näytä olevan muun ryhmän kanssa tekemistä. Miespuoliset kertojanäänet ovat Senjan miehen, Laurin, ja Alvan avomiehen, Danielin. Molemmilla on omat salaisuutensa ja perisuomalainen tyyli jättää asiat puhumatta.

Vieraat on romaanin nimenä monimerkityksinen. Senja on kutsunut kotiinsa vieraita. Tilaisuuden pitäisi olla kevyt ja iloinen, mutta alusta asti tunnelma on ikävä, sillä Senja ei tunnu olevan kuitenkaan aivan kunnossa. Vieraiden mukana sisään tupsahtelee lisää painostavaa tunnelmaa. Vähitellen käy ilmi, että paitsi että ihmiset ovat tulleet vieraiksi illalliskutsuille, he ovat loppujen lopuksi myös vieraita toisilleen, vaikka suhteiden luulisi olevan kovinkin lämpimät.

En pitänyt kenestäkään henkilöstä tässä kirjassa, mikä ei sinänsä haittaa lukukokemusta. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan ja toimivat äärettömän itsekkäästi, kuten tässäkin kirjassa. Ihmissuhteet perustuvat joskus valheisiin ja pimittämiseen tai suoranaiseen julmuuteen. Julmimpana Vieraissa koin Senjan äidin, joka ei hyväksynyt tytärtään ollenkaan ja oli ollut erittäin huono äiti myös pienelle Senjalle. Senjan lapsuuden muistot ja edelleen jatkuva äidinikävä ovat riipivää luettavaa ja selittävät paljon Senjan luonnetta.

Romaani oli rakenteeltaan kiehtova ja kunnianhimoinen kudelma. Harmittaa, etten silti syttynyt tarinoille enkä henkilöille. Henkilöiden ongelmat tuntuivat moneen kertaan luetuilta, jotenkin liian ilmeisiltä ja selitetyiltä. Lisäksi traumaattisia kokemuksia oli nyt minulle liikaa. Jatkoin kirjan loppuun, koska halusin tietää, miksi Lauri ei palannut kukkien ostoreissulta. Vieraat siis piti lukijan otteessaan ja uteliaana loppuun saakka.



Kuittaan Vieraat-romaanilla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Idean sain Lumiomenan Katjalta, joka oli hoksannut tämän vähän eksoottisemman kulkupelin. Myös Kaisa V, Omppu, Suketus, Jonna, Maria, Tuija, Hanna, Tiia,  Krista <3, Ulla <3, Arja, Kosminen K ja Laura ovat lukeneet kirjan.

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, Jonna, Nina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen, äänikirja, 2010
Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans, 1934
Suomentaja: Kirsti Kattelus, 1981
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 7 h 36 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Agatha Christien dekkareita on ilo kuunnella äänikirjoina, varsinkin kun lukijana on Lars Svedberg. Svedbergin kohdalla ei voi oikeastaan puhua pelkästä lukemisesta, vaan ehkäpä jopa jonkin asteisesta näyttelemisestä, sillä niin eläytyen Svedberg tekstin kanssa etenee. Kuuntelijalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun Svedberg lukee englantilaisen maalaiskylän asukkaiden repliikkejä. Hahmot nousevat elävästi lukijan (kuuntelijan) eteen.

Askel tyhjyyteen ei ole Poirot-tarina, eikä sen puoleen neiti Marple-tarinakaan. Se on jotain vallan muuta, ja virkistävästi onkin.

Dekkarin päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: maalaispapin neuvokas poika, Bobby Jones, ja hänen lapsuudenystävänsä lady Frances Derwent, eli Frankie. Kaksikko joutuu vahingossa keskelle murhamysteeriä, kun Bobby löytää golfkentän läheltä kuolemaisillaan olevan miehen, joka viimeisiksi sanoikseen lausuu salaperäisesti: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"eli englanninkielisen alkuteoksen nimen mukaisesti: "Why didn't they ask Evans?" Mysteeri on katettu.

Kun tapauksesta uutisoidaan lehdissä, Bobby hoksaa, että vainajan taskussa ollut kuva on vaihtunut. Pian Bobby yritetään myrkyttää, mutta hän selviää kuin ihmeenkaupalla ja saa ystävänsä, reippaan ja nokkelan Frankien, kiinnostumaan jutusta. Ajankulukseen ja uteliaisuuttaan kaksikko alkaa ratkaista kuolemantapausta omin päin. Arvaahan sen, miten siinä käy: Nuoret luulevat olevansa hyvinkin ovelia, mutta kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja kiperät tilanteet seuraavat toinen toistaan. Me kävimme vähän liian itsevarmoiksi, Frankie joutuu toteamaan.

Askel tyhjyyteen lienee hauskin Christie-dekkari, jonka olen lukenut. Tarinassa ei vältytä murhilta eikä huumerikoksilta eikä hengenvaarallisilta tilanteiltakaan, mutta siitä huolimatta tunnelma pysyy kepeänä. Syynä on nuori pääpari, jonka keskinäinen kemia toimii ja joka ratkaisee rikosta nuorten ihmisten innolla. Sympaattinen pääpari sanailee välillä kipakasti ja kapinoi sievästi edellisen brittisukupolven luutuneita perinteitä ja soveliaan elämisen malleja vastaan.

Mikähän tässä on, että teini-iän jälkeen olen ihastunut Christien kerrontaan uudestaan? Tietysti laadukkaat tv-sarjat Poirot'sta ja neiti Marplesta ovat pitäneet Christien pinnalla, mutta hänen tekstinsä on alkanut avautua uudesta näkökulmasta. Murhamamma on mitä mainioin englantilaisen luokkayhteiskunnan kuvaaja ja psykologisen kerronnan taituri. Hänen luomansa hahmot ovat herkullisia.

Tämän dekkarin loppu on kaikin puolin yllättävä. Yllätystä riittää tietysti syyllisen henkilöllisyydessä, mutta myös viimeisten sivujen sisällössä. Kirjasta jää kerrassaan hykerryttävä olo.


Askel tyhjyyteen on kuunneltu Sallan lukupäiväkirja -blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Lisäksi ainakin Hurja hassu lukija ja Jokke ovat lukeneet kirjan. Kuittaan mysteerilllä HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjassa ratkaistaan rikos.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus, äänikirja, 2010 (suomeksi 1938)
Alkuteos The ABC murders, 1935
Suomentaja: Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus
Kustantaja: WSOY
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 8 t 24 min, 6 cd-levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön Dekkariviikko, jota vietetään näin kesän kunniaksi Oksan hyllyltä  -blogin emännöimänä! Sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kirjablogit, jotka ovat tänä vuonna mukana tapahtumassa. Viime vuonnahan Dekkariviikko oli osa Kirjan vuoden ohjelmaa, mutta nyt asialla ovat kirjabloggaajat omin voimin.

Dekkariviikko sopii näin kesän alkuun, sillä mikäpä olisikaan parempaa lomapuuhaa, kuin dekkarin ahmiminen. Valoisa kesäyö ja koukuttava dekkari ovat lyömätön yhdistelmä, jolla saa siirrettyä aivot mukavasti kesäasentoon.

Viikon kunniaksi katkaisen yli kuukauden kestäneen blogihiljaisuuteni klassikkodekkarilla, Agatha Christien Aikataulukon arvoituksella. Kirja on ilmestynyt vuonna 1935 nimellä The ABC murders, ja pitkin kirjan kuuntelemista ihmettelin, miksi suomennoksen nimeksi ei ole valittu nimeä ABC-murhat. Vaikka aikataulukko onkin kirjassa tärkeä motiivi, se ei ole niin keskeinen asia kuin murhien aakkosellinen järjestys. ABC toistuu myös tärkeänä johtolankana kirjan loppupuolella, joten se olisi mielestäni ehdottomasti ansainnut paikkansa kirjan kannessa.

Oli miten oli, Aikataulukon arvoitus on herkullista kuunneltavaa. Aloitin kirjan kesän viimeisillä työmatkoilla, ja kun ensimmäinen lomamatka suoritettiin melkoisella tahdilla (10 tuntia autossa kahden päivän aikana), sain kirjan kuunneltua muutamassa päivässä. Lars Svedbergin ääni vangitsi tiukasti juoneen mukaan, eikä kuuntelijan tarvinnut kuin nauttia.

Ja nautintoahan tämä on alusta loppuun: Christien juonenkuljetus, menneeseen brittiaikaan johdatteleva kieli, Poirot'n harmaat aivosolut, kapteeni Hastingsin ritarillinen olemus ja ovelaakin ovelampi murhaaja. Totta puhuen murhaaja oli ehkä turhankin ovela ollakseen aivan uskottava, mutta psykologinen pohdiskeluhan on Christien tavaramerkki, ja tietynlainen sielullinen nyrjähtely kuuluu asiaan. Lukunautinnon kruunaa Lars Svedbergin miehekäs ja eläytyvä ääni, jota on ilo kuunnella.

Juoni alkaa, kun Poirot saa kirjeen, jossa ennustetaan murha. Kirjeen allekirjoituksena ovat salaperäiset nimikirjaimet ABC. Kun murha sitten tapahtuu Andoverissa ja uhrina on rouva Ascher, Poirot toteaa: "Tämä on vasta alku." Seuraavaksi siirrytään Bexhilliin, Churstoniin ja... Niin, mihin kaikki päättyykään? "Jonain päivänä onni kääntyy", Poirot lupaa, vaikka hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kuvaa murhaajasta. Lopulta uskollinen Hastings tulee lausuneeksi yksinkertaisen totuuden, joka johdattaa tuon belgialaisen neron ajatukset kohti rikoksen ratkaisua.

Olen aiemminkin kuunnellut Poirot-tarinoita äänikirjoina: Herkuleen urotyöt  toimi erityisen hyvin työmatkojen äänitaustana, koska se oli 13 lyhyen rikosnovellin kokoelma. Murha Mesopotamiassa puolestaan hurmasi Pekka Autiovuoren äänensävyillä. Viime vuoden Dekkariviikolla innostuin myös lukemaan pari Poirot-seikkailua, kirjat Viisi pientä possua ja Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus. Tuntui kuin olisin löytänyt nuoruudenrakkauteni uudelleen. Suhde toimii erinomaiseti näin lämmitettynäkin, ja oikeastaan Christien varma tyyli ja ironinen huumori vievät suorastaan jalat alta tällä toisella kierroksella.

Tällä viikolla aion blogata parista nykydekkaristakin, jotka olen ahminut viime viikkojen aikana, mutta tämän äänikirjasession jälkeen en ole aivan varma, onko niistä lopulta murhamamman päihittäjiksi. Kelpo dekkareita on maailma täynnä, mutta on vain yksi Agatha Christie.


Blogeissa Aikataulukon arvoitusta on luettu tai kuunneltu jonkin verran: Joken, Sallan, Jennin ja MarikaOksan blogeista voi lukea kirjasta lisää.

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (osat 1 ja 2)

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, osa 1 ja 2, WSOY:n äänikirja, 1988
Alkuteos: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892
Suomentaja: O. E. Juurikorpi, uudistettu suomennos
Lukija: Lars Svedberg
Pakkauksen suunittelu: Kai Toivonen
Kesto: yhteensä noin 5 tuntia
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Vielä ehtii hankkia pääsiäisloman automatkoille äänikirjoja kuunneltavaksi. Suosittelen lämpimästi Sherlock Holmesin seikkailuja leppoisaksi viihdykkeeksi. Näitä tarinoita voi kuunnella koko perhe, koska niissä ei ole liiemmälti seksiä eikä väkivaltaa. Tosin yhdessä tarinassa käydään paheellisessa oopium-luolassa, mutta senkin asiakkaat kuvataan niin vastenmielisinä haamuina, että lapsetkin ymmärtävät, että paikka on kammottava ja huumeet pahasta.

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes ei esittelyä kaipaa. Kukapa ei tuntisi Baker Street 221 B:n asukasta, kaikkien salapoliisihahmojen isää ja ylivoimaista neroa, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen aukottomalla päättelykyvyllään! Hahmo on aina ajankohtainen, sillä Holmesin seikkailuista otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja syntyy uusia Sherlock Holmes -tv-sarjoja ja -elokuvia. On välillä vaikea uskoa, että nämä tarinat on kirjoitettu jo 1800-luvun puolella, sen verran nokkelasti ne on kirjoitettu ja sen verran täydellisesti ne viihdyttävät yli sata vuotta myöhemminkin. Oman glamourinsa tarinoihin tuo 1800-luvun lopun Englanti, Lontoon kadut ja arvokkaat herrasmiehet.

Äänikirja Sherlock Holmesin seikkailut (osat 1 ja 2) sisältää neljä Holmes-tarinaa, joista ainakin pari olen nähnyt myös tv-sarjan osina: Kuningas pulassa, Halkihuulinen kerjäläinen, Kirjava nauha ja Kreikkalainen tulkki. Kaikissa on kertojana tohtori Watson, joka välillä kuvaa ystäväänsä Holmesia ylistävin sanoin, välillä puolestaan suomii hänen omahyväisyyttään ja erokkomaista luonnettaan. Vaikka Watson yrittää ottaa oppia Holmesin päättelytaidoista, hän ei pääse lähellekään rikosten ratkaisua. Vain mestari pystyy selvittämään visaiset arvoitukset.

Äänikirjan lukijana on maanmainio Lars Svedberg, joka antaa Watsonille miehekkään ja miellyttävän matalan äänen, jota on helppo kuunnella. Keskusteluihin syntyy myös väriä, joten ihan pelkästä lukemisesta ei tosiaan ole kyse.

Oma suosikkini näistä neljästä tarinasta on Halkihuulinen kerjäläinen, joka on tietysti kekseliäs tarina kaikin puolin. Tarinassa etsitään rakastettua aviomiestä. Kreikkalainen tulkki puolestaan jäi mieleeni jännittävästä kuulustelukohtauksestaan, jonka Svedberg tulkitsee kiihkeästi ja saa kuuntelijankin eläytymään vaaralliseen tilanteeseen. Tarina on myös erikoinen siksi, että lopullista ratkaisua ei tulekaan.

Jokainen seikkailu kestää noin tunnin, ja sopii siksikin automatkoille, joilla kaikkien keskittymiskyky ei ehkä kestä pitempiä tarinoita. Kieli on huolellista kirjakieltä, sellaista perusteellista kerrontaa, jota kuuntelee ilokseen.

Meillä on nyt testattu rikostarinoita kahden äänikirjan verran. Joululomamatkoilla kuunneltiin nimittäin Agatha Christien Herkuleen urotyöt läpi. Välillä kuunnellaan vielä Risto Räppääjiä ja Me Rosvoloitakin, mutta ne on kuunneltu jo niin moneen kertaan, että osamme keskustella joitakin otteita niistä ulkoa tutuilla äänensävyillä ("Hiihtolomalla hiihdetään joka päivä."). On mukava löytää vaihtelua tähänkin autoviihteeseen.


Sherlock Holmesin seikkailuja on kuunnellut myös Sara, jonka blogissa P. S. Rakastan kirjoja on hieno aiheeseen liittyvä kuvasarja Lontoosta. Lisäksi Holmesin seikkailuja painettuina versiona ovat lukeneet ainakin Kirjaneito ja Jokke, jota voi pitää Holmes-asiantuntijana.

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt

Agataha Christie: Herkuleen urotyöt, äänikirja 2011 (painettu versio, 7. painos, 2011, suomeksi I kerran 1971)
Alkuteos: The Labours of Hercules, 1947
Suomentaja: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
Lukija; Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 10 tuntia 40 minuuttia
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Talven valopilkkuja ja automatkojen sulostuttaja numero yksi oli Agatha Christien Herkuleen urotyöt, jonka koko perhe kuunteli korvat höröllään. Kyseessä on novellikokoelma Hercule Poirot'n ratkaisemista rikoksista. Kaikki kirjan tarinat, joita on yhteensä 12, pohjautuvat antiikin Kreikan taruston Herakleen urotöihin, joita on tietysti myös 12. Tarinat on nimetty esikuviensa mukaisesti, vaikka rikospähkinät eivät aivan antiikin tarinan mukaisesti etenisikään. Esimerkiksi novelleista ensimmäinen, Nemean jalopeura, ei sisällä yhtäkään leijonaa, vaan pikemminkin arvoituksellisen koiran, tosin kiinanpalatsikoiran, joka ehkä etäisesti muistuttaa leijonaa.

Agatha Ghristien huumori on parhaassa kukoistuksessaan näissä tarinoissa. Pelkästään Poirot'n selvittämien rikosten nimeäminen antiikin tarinoiksi ja niiden löyhät yhteydet esikuviinsa ovat oivaltavia, mutta lisäksi Christie pistelee jälleen kerran brittiläisiä luokkarakenteita ja tarjoilee nokkelia, psykologisia havaintoja ihmisluonteen heikkouksista. Ahneus ja intohimot, mutta myös puhtaan rakkauden voima työllistävät Poirot'ta ja vievät häntä ympäri Eurooppaa. Kyytipoikana tavataan mitä kansainvälisin joukko sivuhenkilöitä, joista saadaan irti toinen toistaan herkullisempia huomioita. Esimerkiksi englantilaisten hyväuskoinen ritarillisuus saa näpäytyksen novellissa Stymfaloksen linnut, jonka päähenkilö huudahtaakin novellin päätteeksi: - Aion ruveta töihin ja oppia jokaisen Euroopan kielen. Kukaan ei pidä minua narrinaan toista kertaa! (S. 154.).

Poirot itse on tietysti oma itseriittoinen persoonansa, ja hänen ajatusmaailmansa seuraaminen on aina yhtä hupaisaa. Kun Hercules Poirot alkaa hankkia lisätietoa nimensä esikuvasta, antiikin Herkuleesta, hän pöyristyy:
 - - Millaista väkeä! 
   Niin kuin tämä Herkules, tämä sankari. Mokomakin sankari! Mitä hän oli muuta kuin suuri, lihaksikas, vähä-älyinen ja rikollisuuteen taipuvainen otus! - - Koko antiikin maailma järkytti häntä. Näillä jumalilla ja jumalattarillahan näytti olevan yhtä monta väärää nimeä kuin nykyajan rikollisilla. He vaikuttivatkin ehdottomasti rikollisilta tyypeiltä. Juopottelua, irstailua, sukurutsaa, raikauksia, ryöstöjä, tappoja ja juonittelua - tarpeeksi pitämään tutkintatuomarin jatkuvasti työssä. Ei säädyllistä perhe-elämää. Ei järjestystä eikä säännönmukaisuutta. Heidän rikoksissaankaan ei ollut järjestystä eikä säännönmukaisuutta. (S. 10)

Kaikki kirjan tarinat eivät ehkä olisi olleet aivan soveliaita 8- ja 10-vuotiaille kuuntelijoille, mutta kuuntelijat ovat melkoisia Poirot faneja tv-sarjan perusteella, joten kiinnostusta heillä riitti. Luulen, että kaikkia huumorin nyansseja tai rakkaussuhteiden kiemuroita he eivät täysin ymmärtäneet. Itsekin hämmästelin huumausainerikosten määrää. Useat kirjan tarinoista, jotka siis sijoittuvat noin 1940-luvulle, olivat jotenkin tekemisissä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, eli tarinat eivät todellakaan olleet pelkkiä perinteisiä intohimorikoksia, vaan niissä oli jo pilkahduksia koveksikeitetyn dekkarin suuntaan. Tosin murhia ei sitten ollutkaan kovin monta.

Suosikkinovellikseni nousi kirjan viimeinen novelli nimeltään Kerberoksen kiinniotto. Siinä meno on suorastaan groteskia ja niin irrottelevaa, että täytyi välillä hörähdellä ääneen. Kohtalokas nainen Poirot'n menneisyydestä ilmestyy kuvioihin ja johdattaa Poirot'n Helvettiin, pahamaineiseen, mutta äärettömään suosittuun, yökerhoon. Poirot'n turhamaisuus, koulupoikamainen ihastuminen ja terävä äly sekoittuvat mainioksi sopaksi ja novelli päättyy suorastaan ilkikurisesti.

Christien novellikokoelma ylitti kaikki odotukseni. Äänikirjana se toimi mainiosti, mutta nyt kun vielä selailen kirjan painettuakin versiota, moni kohta nousee terävänä mieleen. Kirjasta tuli yksi Christie-suosikkejani.


Herkuleen urotyöt on luettu tai kuunneltu myös näissä blogeissa: Jokken kirjanurkka, Kirsin kirjanurkka ja Lukemisen kartasto. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 44. Kirjassa joku kuolee.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Agatha: Christie: Murha Mesopotamiassa, äänikirja, 2010
Alkuteos: Murder in Mesopotamia, 1936
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Lukija. Pekka Autiovuori
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Ahtiala
Kesto: 8 h 13 min
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Irakilaisten tulevat tänne, ja minä siirryn kirjojen kautta Irakiin. Viimeksi bloggasin Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesuksesta, mutta niille, joille se tuntuu liian todelliselta Lähi-itä-romaanilta (vaikka onkin surrealistinen), voi suositella pakoa historian seesteisempiin päiviin. Agatha Christien Murha Mesopotamiassa sijoittuu Irakiin ja siellä arkeologisille kaivauksille, jossa kansainvälinen tutkijaryhmä selvittelee välejään, eikä murhilta vältytä.

Agatha Christien toinen aviomies oli arkeologi, jonka mukana Christiekin pääsi matkustamaan autenttisille arkeologisille tutkimupaikoille. Kaivausryhmän arjen kuvaaminen tuntuukin tässä romaanissa hyvin realistiselta - tietysti murhia lukuun ottamatta. Kirjaa lukiessa mietin myös Mesopotamian eli Kaksoisvirranmaan (Eufratin ja Tigriksen välisiä, nykyisen Irakin, ja osittain Syyrian ja Turkin alueita) sivistyskansojen perintöä. Siitä ei taida olla enää mitään jäljellä tutkittavaksi, vaan pommit ovat tehneet tehtävänsä. Syyriassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaat tutkimuskohteet on nyt tuhottu, ja Irakissa taitaa olla sama tilanne. Luulen, että historiallisen rauniot eivät paikallisia paljon liikuta, koska niitä tuotetaan koko ajan lisää.

Mutta asiaan. Murha Mesopotamiassa paljastui mainioksi työmatkaviihteeksi. Kuuntelin romaanin noin puolen tunnin pätkissä ja välillä oli vaikea sammuttaa radio työpaikan pihassa ja siirtyä tamperelaiseen arkeen. Pekka Autiovuoren reipas, selkeä ja tärkeilevä ääni sopii tällaiseen perusbrittiläisen tunnelman luomiseen, koska se on jo valmiiksi brittiläinen. (Autiovuorihan esiintyi Radioteatterin loistavassa Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasarjassa, jonka muistan lapsuudestani.)

Niin, vaikka ollaan Irakissa, tunnelma on brittiläinen. Christie on nimittäin rakentanut romaaniinsa kerrassan herkullisen kertojahahmon. Hän on neiti Leatheran, järkevä ja luotettava sairaanhoitaja, joka palkataan pitämään huolta arkeologisen tutkimusryhmän johtajan, herra Leidnerin vaimosta. Kuinka ollakaan rouva Leidner murhataan ja apuun rientää Lähi-idässä samaan aikaan matkustava Hercule Poirot. Itse murhamysteerihän on tuttuun christiemäiseen tapaan nokkela, ja vain Hercule Poirot'n kaltainen nero pystyy sen selvittämään.

Kertoja neiti Leatheran uhkasi varastaa kaiken huomioni, sillä nautin suunnattomasti hänen persoonansa sävyistä. Aluksi ihmettelin, miten mieslukija sopii naispuolisen kertojahahmon ääneksi, mutta lopulta olisin kuunnellut Autiovuorn esittämää neiti Leatherania vaikk kuinka pitkään. Hänen kuivakkaat huomatuksensa miesten tarpeista tai naisten huonosta käyttäymisestä sekä hänen Poirot'ta kohtaan tuntemansa epäluulo ja sen hälveneminen on kuvattu niin elävästi, että hahmon saattoi nähdä silmissään. Huomaan, että Christie on armoton humoristi ja stereotypioiden pyörittelijä. Lisäksi hän on tietysti juonenkehittelijä vailla vertaa. Murha Mesopotamiassa on psykologinen murha, ja tarina nousi Christie-suosikkieni listalle. Ihailen tapaa, jolla murhamamma saa kaiken näyttämään niin itsestään selvältä - sitten lopuksi.


Kuittaan Murha Mesopotamiassa -kirjalla Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteesta kohdan 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa minua, sillä valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi vähän nolosta syystä. Halusin nimittäin saada Agatha Christien niin sanotusti nalkkiin. Olin juuri nähnyt kirjasta tehdyn tv-sarjan osan, tai tarkemmin sanottuna sen loppuratkaisun, jossa Poirot paljastaa murhaajan. Ajattelin, että nyt kuuntelen kirjan tarkkaan ja etsin kerronnasta heikkoudet. Luulin löytäväni pieniä kömmähdyksiä tai vihjauksia tai jotain, joka paljastaisi teennäisen juonenkehittelyn. Mutta ei. Tarina eteni kuin juna, eikä mitään teennäisiä kuvioita ollut havaittavissa, vaan johtolangat hajosivat moneen suuntaan. Lopulta jouduin vain ihailemaan rikosjuonen kehittelyn nerokkuutta.

Osallistun kirjalla Agatha Christien juhlavuoden haasteeseen Hurjan hassun lukijan blogissa. Murha Mesopotamiassa on luettu tai kuunneltu ainakin näissä kirjablogeissa: Jokken kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja,  Oksan hyllyltä, Kirjoihin kadonnut ja Kirjan pauloissa. Kirjasta on pidetty, enkä yhtään ihmettele miksi. Tässä ovat kaikki perinteisen murhamysteerin osa-alueet kohdallaan.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Jane: Austen: Neito vanhassa linnassa, äänikirja 2008 (äänitys 1999)
Alkuteos: Northanger Abbey, 1817
Suomentaja: Eila Pennanen
Kustantaja. WSOY
Lukija: Erja Manto
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: oma ostos



Jane Austenin kirjat ovat ilo. Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet ovat hauskoja ja teräviä, sopivasti romanttisia ja piikikkäitä aikansa kuvauksia. Myönnän kuitenkin, etten ole niiden perusteella täysin ymmärtänyt Austenin kirjojen ironiaa. Vasta äänikirjana kuuntelemani Northanger Abbey, eli Neito vanhassa linnassa, paljasti minulle Austenin nerouden, sillä siinä on kuvattu 1700-1800-luvun taitteen englantilaisen maalaisaateliston sosiaalisten verkostojen armottomat kuviot ehkä vielä paljaampina kuin suosituimmissa Austenin kirjoissa.

Kirjan alku on niin mainio, että kuuntelin sen useaan kertaan uudestaan. Siinä kirjailija tekee itsensä näkyväksi - kuinka modernia! - punnitsemalla tämänkertaisen sankarittarensa avuja ja puutteita. Hän toteaa, ettei Catherine Morland ole oikein sopiva sankaritar romaaniin, koska hän ei ole läpeensä hyveellinen eikä tarpeeksi kaunis. Hän on lapsena enemmäkin rasavilli eikä lainkaan kiinnostunut naisellisten piirteidensä jalostamisesta. Hänen luonteessaan on siis selviä puutteita, eikä hänen perheensäkään ole paras mahdollinen perhe sankarittaren perheeksi, koska perheen isä ja äitikin ovat luonteiltaan vääränlaisia. Teoksen loppupuolella kirjailija intoutuu jälleen kommentoimaan kirjan ratkaisevia käänteitä ja kommentit ovatkin kuin piste i:n päälle - ne ovat ironisuudessaan niin pisteliästä kulttuuri- ja aikalaiskritiikkiä, että vastaavaa saa nykypäivänä hakea.

Epätodennäköinen sankaritar Catherine Morland kuitenkin kasvaa ja pääsee lopulta astumaan seurapiireihin, kun naapuriperhe ottaa hänet mukaansa lomailemaan Bathin kylpyläkaupunkiin. Bathissa englantilainen maalaisaatelisto kävi näyttäytymässä ja kuluttamassa aikaansa erilaisissa halleissa ja tanssiaisissa, joissa luotiin monimutkaisiin käyttäytymissääntöihin perustuvia suhteita. Vilpitön neiti Morland herättää huomiota ja luo ystävyyssuhteita - ja tietysti myös ihastuu. Bathin seurapiirielämän kuviot ovat nykylukijalle mitä suurinta huvia, mutta voisin kuvitella, että Austenin tyyli on aikanaan herättänyt närkästystä. Austen paljastaa yläluokan materiaalisuuden ja laskelmoidut ihmissuhteet kaikessa karuudessaan. Northanger Abbey on Austenin esikoisteos, jolle hän sai kustantajan vasta saatuaan kritiikiltään hiukan kesymmät ja rakenteeltaan hallitummat teoksensa kaupaksi.

Rakkaussuhteiden luokkasidonnaiset koukerot ovat tietysti Austenin ydinosaamista. Neito Catherinen onneksi hänen tielleen osuu Henry Tilney, rikkaan suvun komea ja älykäs nuori mies. Kiinnostus syttyy puolin ja toisin. Catherinen ja Henryn tapaamisiin on ujutettu aimo annos kirjallisuuskeskusteluja, joissa ruoditaan romaanien lukemisen vaikutusta, erityisesti sitä, kuinka niitä pidetään turhana harrastuksena ja pahimmillaan niiden pelätään turmelevan ihmisen. Aikalaiskirjailija Ann Radcliffen goottilaiset kauhuromaanit, erityisesti The Mysteries of Udolpho (1794) on keskustelujen keskipisteenä. Teos on Catherinen lempikirja, ja kuinka ollakaan, sen vaikutuksesta Catherine päätyy käyttämään mielikuvitustaan turhankin lennokkaasti. Austen parodioi aikansa kauhu- ja rakkausromaaneja, ottaa kaiken irti stereotypioista ja iskee niistä huumoria, joka saa nykylukijankin pyrskähtelemään nauruun.

Hämmästyin erityisesti kirjan "hullu nainen ullakolla" -teemaa (madwoman in the attic), jonka sijoitin 1800-luvulle, erityisesti Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre, ilm. 1848) aikaan, mutta Jane Austen on kirjoittanut Northanger Abbeynsä jo 1798-1799 ja leikittelee romaanissaan vastaavalla ajatuskuviolla. Kyseessä on ilmeisesti jo 1700-luvun lopun goottilaisten kauhuromaanien aihe, jota viktoriaaninen aika kehitti edelleen.

Neito vanhassa linnassa on herkullista kuunneltavaa. Erja Manto lukee klassikon pehmeällä äänellä, sopivan arvokkaasti, mutta myös tyttömäisesti. Kirjaan eläytymistä auttoi myös se, että olen käynyt Bathissa ja ihastellut sen peribrittiläistä tunnelmaa ja kauniita rakennuksia. Catherine Morlandin sijoittaminen maisemaan onnistui helposti. Oikestaan minulla on jo tätä vilpitöntä tytönhupakkoa ikävä - hänestä kehkeytyi kaikesta huolimatta mitä rakastettavin romaanin sankaritar.


Neito vanhassa linnassa on luettu blogeissa Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla Mikä-Mikä-maahan, Saraseenin maailma ja Aikakirjoja. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi -lukuhaasteen kohdan 44. Klassinen rakkausromaani.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja, äänikirja, 2013
Lukija: Miitta Sorvali
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Raikasta päivää, hyvät kuulijat!

Maailman äänen lukemisen päivän kunniaksi bloggaankin tänään äänikirjasta. Viime syksyn työmatkojeni sulostuttaja numero yksi on tässä: Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirja äänikirjana. Sen lukee lämminääninen Miitta Sorvali, joka on Orvokki Leukaluu. Kyseessä on vilpittömän auttamishaluinen, vaikkakin itseriittoinen ja jäykähkö ammatinvalintapsykologi, joka tarjoaa ratkaisun mihin tahansa ammatilliseen pulmaan.

Esimerkiksi kuhmolaista Kallea Orvokki neuvoo valitsemaan eräoppaan ammatin. Ammatissa on omat haasteensa: Luontohan omana itsenään on äärettömän tylsä. Siellä ei tapahdu mitään. Sammal kasvaa ja tuuli humisee, käkönen ehkä kukahtaa. Joten eräoppaan itsensä täytyy edustaa villiä luontoa.

Kuuntelin kirjan sopivissa osissa puolen tunnin työmatkoillani. Huomasin, että pitempinä jaksoina idea alkoi puuduttaa - 40 ammattivaihtoehtoa on aika paljon. Parhaita paloja kuuntelin kuitenkin useaan kertaan, sen verran hauskoja ne olivat. Eräopas, suurtalouskokki, jalkahoitaja, konservaattori ja kampaaja eivät koskaan enää näyttäydy minulle arkisina ammatteina, sillä nyt olen ehkä ymmärtänyt ammattien todelliset nyanssit. Uutena, mahdollisuuksien uravalintana kuulin nyt myös uima-allaspojan ammatinkuvasta.

Supisen teksti on nokkelaa. Orvokki Leukaluu uskoo työn absoluuttiseen arvoon. Hän on sietämättömän kaikkitietävä, mutta ah, niin rakastettavan vilpitön, että moisesta persoonasta ei voi olla pitämättä. Leukaluu auttaa ammatinvalintaongelmissa niin finniongelmaista maalaispoikaa kuin uranvaihdosta haaveilevaa, stressaantunutta konttorirottaakin, jolle hän ehdottaa suurtalouskokin uraa: Mikään ei ole yhtä rauhoittavaa kuin vihannes. Paitsi ehkä juures. Suurtalouskokin työ koostuu soseuttamisesta, pilkkomisesta ja raastamisesta. Hänen elämänsä on katkeamaton virta punajuuria, lanttuja ja porkkanoita. Ja toden totta - miten rauhoittava tuo ajatus juuresten virrasta onkaan!

Kaikki Leukaluun ehdotukset aivät osu aivan kohdilleen. Onkohan konservaattorin ura aivan paras valinta eläinrakkaalle ihmiselle, joka on kärsinyt koko tähänastisen elämänsä ajan siitä, ettei ole saanut omaa lemmikkiä? Mutta mitäs meni kysymään. Orvokki Leukaluu intoutuu keksimään täytetyille eläimille monenlaisia uusia käyttötarkoituksia.

Ihailen tapaa, jolla Supinen luo huumoria ja osaa katsoa arkisia asioita uusista näkökulmista. Jalkahoitajan ammatti on Urakirjan kuuntelun jälkeen yksi lempiammateistani - ja ehdottoman tärkeä. Orvokki Leukaluu näkee ammatin jalona kutsumuksena ja heittäytyy runolliseksi: Melkein jokainen ruuminosa saa ainakin jonkin verran hellyyttä ja huomiota elämässään. Käsi on aina ensin hypistelemässä ja päsmäröimässä. Kasvoissa on sielun peilit ja sielun puhetorvi ja ne kiinnostavat kaikkia. Vatsa saa ruokaa. Sukupuolielinten elämässä on todelliset huippuhetkensä. Mutta jalka - mitä se saa? Ei mitään.

Entäs sitten oma ammattini, opettaja? Orvokki Leukaluu tietää leipätyöni parhaat puolet: opettajat saavat nauttia päivät pitkät takavarikoimistaan alkoholijuomista ja huumeista opettajainhuoneen porealtaassa. Jostakin syystä tämä tieto nauratti minua niin, että olin vähällä ajaa ojaan.


Orvokki Leukaluun urakirja on luettu tai kuunneltu ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Mari a:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä ja Kirjasfääri.

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmellinen matka, äänikirja
Alkuteos: Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige
Suomentaja: Päivö Taubert
Lukija: Inkeri Wallenius
Kustantaja: WSOY
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: oma ostos





Selma Lagerlöf (1858 - 1940) kuuluu nobelistien vähemmistöön, eli naiskirjailijoihin. Hän sai historian ensimmäisenä naisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909 ja on niitä harvoja naisnobelisteja, joita ylipäätään tunnen, saati joiden teoksia olen lukenut. Lagerlöfin lisäksi olen muistaakseni lukenut vain naisnobelisti Alice Munron novellikokoelman ja Wislava Szymborskan runoja. Lagerlöfiltäkin olen tähän asti tutustunut tähän yhteen ja ainoaan teokseen, eli Peukaloisen retkiin (mutta piakkoin saan päivittää blogiini myös toisen Lagerlöfin teoksen). Suomennosten niminä olen nähnyt ainakin näitä kahta versiota: Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja tätä Nils Holgerssonin ihmeellistä matkaa.

Peukaloisen tarina lienee suomalaisille tuttu vuonna 1980 valmistuneesta piirretystä tv-sarjasta, jota on esitetty uusintanakin useaan kertaan. Minutkin tarina tavoitti ensimmäisen kerran sitä kautta. Olin jo oikeastaan liian vanha seuraamaan piirrettyjä, mutta tuohon aikaan niitä oli tarjolla niin vähän, että kaikki animaatiot kelpasivat. Tv-sarjahan oli valloittava, se oli sopivan jännittävä ja aikanaan jopa melko vauhdikas. Myöhemmin, jo aikuisena, luin kirjan lastenkirjallisuuden tenttiin, ja sittemmin omille lapsilleni ääneen - ja nyt oli vuorossa äänikirjaversio.

Selma Lagerlöf kirjoitti Peukaloisen retket alun perin kouluihin lukukirjaksi vuosina 1906 - 1907. Lagerlöfin idea toimii valloittavasti: Nils Holgersson on ilkeä poika, joka suututtaa haltian. Haltia taikoo hänet peukaloiseksi, ja Nils joutuu perheen Martti-hanhen mukana villihanhien matkaan. Idea on suorastaan nerokas, sillä villihanhien keväisen paluumuuton seuraaminen Ruotsin Lappiin pesimään on mitä mainioin tapa käydä läpi Ruotsin maakunnat, kaupungit, järvet ja joet  - poiketaanpa myös Gotlannissa. Yläilmoista kaiken voi nähdä laajemmin.

Tarinassa on monta ideaa, jotka ovat tehneet kirjasta klassikon. Ensinnäkin Lagerlöfin luoma pojan hahmo, Nils Holgersson, on aluksi varsin itsekäs ja laiska kloppi. Tarinan myötä hän kasvaa vastuuseen ja kiintymykseen, eli kyseessä on positiivinen ja opettavainen kasvutarina. Toiseksi villihanhien muuttomatka Etelä-Ruotsista Ruotsin Lappiin on kuvattu maisemia maalaillen ja niin elävästi, että ne voi nähdä silmissään. Ihmisten elinkeinot, luonnon erityispiirteet ja historialliset tarinat värittävät kerrontaa.

Kolmanneksi tarinassa on sopivasti seikkailua ja jännitystä, on taistelua luonnonvoimia vastaan, on myrskyä, sadetta, lunta ja jäätä. Ilkeä kettu, Smirre, on peukaloisen ja villihanhien perivihollinen, ja seuraa heitä pohjoiseen virittäen matkalle monta ansaa. Onneksi matkalla tavataan myös paljon hyviä ja jaloja eläimiä, kuten viisas villihanhien johtaja Akka Kebnekaiselainen, Gorgo-kotka ja Bataki-korppi. Nils oppii ymmärtämään eläimiä ja auttaa nokkeluudellaan niitä pulasta. Luonnon kunnioittamisessa kirja on entistäkin ajankohtaisempi, ja sopii edelleenkin lapsille luettavaksi.

Äänikirjan lukijana on Inkeri Wallenius, jonka äänestä tulee hyvin nostalginen olo. Hän on nimittäin kertojana myös tv-sarjassa. Walleniuksen ääni sopii erinomaisesti tarinaan, ja sitä on miellyttävä kuunnella. Rauhallinen ja lempeä äänensävy koukutti myös nykylapset kuuntelemaan seikkailuja, ja autossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun tarina eteni.


Osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Kirjasähkökäyrän Mai.

Lasten aarteita. Rakastetuimmat kehtolaulut ja iltasadut.

Lasten aarteita. Rakastetuimmat kehtolaulut ja iltasadut, 2012
Kustantaja: Warner Music Finland
Laulut: Vuokko Hovatta, Maija Vilkkumaa, Maarit Hurmerinta ja Johanna Iivanainen
Sadut: Esko Salminen, Samuli Edelman, Eero Aho ja Martti Suosalo



Joskus käsiin osuu aarteita, ja tämä levy on nimensä mukaisesti sellainen. Saimme
Lasten aarteita vauvalle lahjaksi ja olemme kuunnelleet sitä siitä lähtien päivittäin. Varsinainen hitti on tullut tupla-albumin kakkoslevystä, eli saduista. Enkä yhtään ihmettele, että levy palkittiin Emma-palkinnolla vuoden parhaana lastenalbumina.

Levylle on valittu kahdeksan satua. Näistä kansansatuja ovat Kettu ja rapu, Mies, joka etsi tyhmyyttä sekä hölmöläissadut Valoa pirttiin ja Akat kalassa. Loput sadut ovat taidesatuja: Taikasauva on Annikki Setälän satu, Timo Talitintin ulkomaanmatka on Aila Nissisen, Petterin kirahvit Kirsi Kunnaksen ja Vihreä hiiri Vappu Liipolan satu.

Karismaattiset tähtinäyttelijät Esko Salminen, Samuli Edelman, Eero Aho ja Martti Suosalo lukevat sadut selkeästi ja elävästi. Erityisesti Eero Ahon ja Martti Suosalon lukemistavat lämmittävät aikuisenkin korvaa. Heitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan.

Meille on jo jäänyt lentäviä lauseita näistä saduista. "Sehän nähdään!"on peräisin Kettu ja rapu -sadusta ja Martti Suosalo lausuu sen niin veikeästi, että kuulijaa naurattaa. Petterin kirahvit -sadusta on peräisin "Kaikin mokomin" -sanonta ja "Kalaton on kalakeittomme"on tietysti Akat kalassa -hölmöläissadusta. Satujen välissä soi kaunis välimusiikki, jota myös laulelemme. Siitä tulee jo itsessään mukavan satumainen olo, jonka kuullessaan jää jännittyneenä odottamaan seuraavan sadun alkua.

Aikuisten mieleen on erityisesti satu Mies, joka etsi tyhmyyttä, jossa aviomies jättää tyhmän vaimonsa, mutta kierreltyään hiukan maailmalla, hän toteaa, että oma eukko onkin ihan yhtä tyhmä kuin kaikki muutkin ihmiset ja palaa täysin tyytyväisenä vaimonsa luo. Hölmöläissadutkin naurattavat aikuisia enemmän kuin lapsia: hölmöläisen päähän "iskee ajatus kuin kipinä tuluksiin" tai hölmöläismiehet "olivat makoilleet itsensä väsyksiin sillä välin, kun akat olivat keittäneet puuroa ja leiponeet leipiä", joten akkojen täytyy lähteä kalaan. Viisivuotiaan poikani suosikki on Kettu ja rapu -satu. Se on mukavan lyhyt ja siinä on selkeä juoni, jossa kettua petkutetaan. Ekaluokkalaiset kaksostytöt nauttivat Taikasauva-sadusta, koska siinä on prinsessa.

Entäpä tupla-albumin ensimmäinen levy? Kehtolauluja ei varmaan koskaan kuuntele tarpeeksi. Niistä tulee levollinen ja kiireetön olo. Vuokko Hovatan, Maija Vilkkumaan, Maarit Hurmerinnan ja Johanna Iivanaisen tulkinnat ovat raikkaita. Perinteinen paatos puuttuu näistä lauluista, mutta silti ne ovat koskettavia. Erityisesti nautin Lapin äidin kehtolaulusta ja Soittajapaimen-laulusta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Robinin levy soi meillä useammin kuin kehtolaulut, joita soittelen ennen kaikkea kaksikuiselle vauvallemme.

Lasten aarteita on mitä mainioin paketti. Siinä on kaikille perheenjäsenille vauvasta vaariin jotain tarjontaa. Kehtolaulut sopivat kaikille ja satujen maailma on lumoava. Nykylastenkirjojen avaruusseikkailujen ohella kannattaisi ehdottomasti lukea perinteisiä satuja lapsille. Niissä on paljon viisautta ja viihdykettä - paljon enemmän kuin taidamme muistaakaan.