Marco Vichi: Komisario Bordelli

Marco Vichi: Komisario Bordelli, 2016
Alkuteos: Il commissario Bordelli, 2002
Suomentaja: Enneli Poli
Kustantaja: Aviador
Kansi: Matti Vuohelainen
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos



Botta oli ryhtynyt kuvailemaan Euroopan eri vankiloiden ominaisuuksia, eroja espanjalaisten ja turkkilaisten vanginvartijoiden välillä, se oli kuin antropologian oppitunti, rikastuttava tietoisku. Tämä varas ei ollut kuka tahansa tavallinen mies. Keskustelun loputtua komisario vei hänet kotiin, ja he söivät yhdessä naudanpötsiä ja sipulia juoden surkealaatuista viiniä, jota Botta kaatoi sisäänsä kannuittain. (S. 85.)

Marco Vichin Komisario Bordelli on leppoisaa luettavaa. Sen päähenkilö on 53-vuotias toisen maailmansodan veteraani, joka haaveilee löytävänsä elämänsä naisen ja muistelee välillä sotakokemuksiaan. Hänen avara sydämensä ymmärtää rikollisia, ja hänen toimintapansa ovat humaaneja. Yksi kirjan kohokohtia onkin illalliset, joiden gourmet-kokkina häärää entinen vankilakundi Botta ja vieraina ovat kaikki ne yksinäisiltä tuntuvat ihmiset, joihin Bordelli on tapausta selvittäessään törmänyt.

Komisario Bordelli on ilmeisesti Euroopassa kohtuullisen tunnettu hahmo, sillä hänen seikkailujaan on ilmestynyt jo kahdeksan osan verran. Törmäsin häneen viime vuonna Annikin runofestiviaaleilla Aviador-kustantamon pöydässä ja ihastuin kirjan takakansitekstiin: Komisario Bordelli johdattaa lukijat 1960-luvun Firenzeen, kulttuurihistoriallisten monumenttien keskelle. Kauneuden keskellä sattuu kauheuksia, joita tämä Marco Vichin luoma lämpimän hersyvä ja tinkimättömän oikeudentuntoinen, komisario Maigretiin ja jopa yksityisetsivä Marloween verrattu hahmo kirja kirjalta ratkoo.  

Marlowe on yksi dekkarikirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja kun hänen kyyniseen hahmoonsa yhdistetään sanat Firenze ja 1960-luku, en voinut vastustaa kiusausta. Kokemus ei ollut huono ollenkaan, mutta komisario Bordelli ei kyllä ole lainkaan kyyninen tapaus, vaan pikemminkin haaveileva romantikko, joka seuraa sydämensä ääntä. Viehättävä tyyppi, vaikka polttaakin savukkeita ketjussa.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Firenzessä on hirvittävä helle ja asukkaat ovat paenneet rannikolle. Kaupunki on lähes tyhjä, mutta komisario Bordelli kieriskelee hikisissä lakanoissaan, kuuntelee hyttysten ininää ja unelmoi suuresta rakkaudesta. Sitten komisarion puhelin soi keskellä yötä ja hänen on ryhdyttävä selvittämään rikkaan leskirouvan kuolemaa.

Kun komisarion kuplavolkkari kiipeää Via della Piazzolaa kohti vanhan rouvan barokkihuvilaa, niin on pakko vähän googlettaa. Firenzestä tosiaan löytyy Via della Piazzuola ja sen varresta aika komea huvila, johon mielessäni murhan sijoitin. Kaiken kaikkiaan Marco Vichi on onnistunut vangitsemaan Komisario Bordellin sivuille aimo annoksen italialaista elämänmenoa ja sielunmaisemaa, jonka jaoin parin päivän ajan. (Jälkitautina poden matkakuumetta.)

Dekkari ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, eikä ollenkaan sellainen juonivetoinen jännäri, joista nautin aivan erityisesti (ks. edellinen postaus). Komisario Bordelli oli kuitenkin mukavaa luettavaa ja kesäkirjaksi vallan hyvä valinta. Siinä on mukavasti huumoria ja pientä noir-henkeä. Erityisesti kiitän kirjan kaunista kantta sekä pehmeäkantisen painoksen keveyttä mutta silti isoa kokoa.

Komisario Bordelli on luettu ainakin näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Tämän hurmaavan komisarion seikkailuja on suomennettu jo toisenkin osan verran.

Osallistun kirjalla sekä Kirjablogien dekkariviikko -tapahtumaan että HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen kuittamalla siitä kohdan 14. (valitsin kirjan takakansitekstin perusteella).

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus, 3. painos, 2010
Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 398
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minun on vaikea kuvitella mitään nautinnollisempaa luettavaa kuin Alice Munron novellit: niiden lukeminen on silkkaa juhlaa. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelma sisältää yhdeksän laadukasta novellia, toinen toistaan hienompia tarinoita.

Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novelli aloittaa kokoelman sellaisella tarinalla, että lukijalta lyödään ilmat pihalle. Kyseessä ei ole mikään nopeatempoinen tai mutkikas juonenpunonta, vaan hyvin niukka ja viipyilevä, mutta samalla vangitseva ja yksityiskohtiin pureutuva kerrontatapa. Novellin päähenkilö Johanna on palvellut pitkään herra McCauleya ja hänen tytärtään. Hänellä on kuitenkin salaisuus, joka saa hänet laskemaan koko elämänsä yhden kortin varaan. Vaikka lukija aavistelee, että tässä ei hyvin käy, kertojalla onkin muutama yllätys takataskussaan. Lopulta juonesta tulee tämän novellin tähti. Tai no, kyllä tähdeksi nousee myös Johanna, harmaa hiirulainen.

Kohtalo, sen voima ja valta ja sen mukanaan kantamat elämän käännekohdat, jotka sisältävät kaikki maailman mahdollisuudet. Ihmiset, jotka seisovat risteyksissä, tai ihmiset jotka oivaltavat jotain elämästä. Se mitä muistetaan on erään novellin otsikko ja kiteyttää paljon Munron teemoista. Sen aiheensa on syrjähyppy, jonka yksityiskohdat on säilytettävä muistissa ja toisaalta muutettava, jotta sen kanssa voisi elää. Ja jotta arkensa kanssa voisi elää: Nuoret aviomiehet olivat siihen aikaan ankaria. Vain vähän aikaisemmin he olivat olleet kosijoita, melkein huvittavia otuksia hillittömässä ja epätoivoisessa seksinpuutteessaan. Mutta nyt, saatuaan mitä halusivat, he olivat päättäväisiä ja paheksuvia. He lähtivät töihin aamuisin siististi ajeltuna, solmio poikamaiseen kaulaan sitaistuna, viettivät päivän ties mitä raataen, palasivat kotiin illalliselle luodakseen arvostelevan katseen tarjolla olevaan ateriaan ja avatakseen sanomalehden kilveksi itsensä ja keittiön sekamelskan, vaivojen ja tunteiden ja vauvojen väliin. (S.273.)

Huumori, jota voi nähdä ihmisen elämän surkuhupaisuudessa ja melankoliassakin, iskevät puolestaan novellikokoelman viimeisessä tarinassa Karhu tuli vuoren takaa. Siinä aviomies joutuu seuraamaan sivusta, kun hänen dementoitunut vaimonsa rakastuu toiseen mieheen.  Huumoria on myös Pilarissa ja palkissa, jossa nainen käy kauppaa kohtalon kanssa tai Queenissä, jossa pikkurouvan rooli houkuttelee tytönhupakon mennessään. Paljon, niin paljon näissä novelleissa on kotirouvan ja vaimon rooleihin ladattuja oletuksia ja odotuksia, epätoivoista onnen tavoittelua ja haikeutta tavallisen elämän rajojen edessä.

Vaikeat aiheet - sairaudet ja kuolema - eivät Munroa pelota. Hän käy niitä päin rohkeasti ja varmasti ja kirjoittaa niistä kaunistelematta. Silti hän osaa nostaa myös pienet asiat merkityksellisiksi, kauniiksi ja pysäyttäviksi. Novellisssa Nokkoset nainen tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä. Hän muistaa heidän yhteiset leikkinsä ja kiintymyksen, jota hän tunsi poikaa kohtaan. Kun he aikuisina kohtaavat, käy ilmi, että mies muistaakin eri asioita kuin hän, eikä yhteys olekaan niin mutkatonta kuin lapsena. Silti, kun he taas kokevat yhdessä jotain kummallista, he löytävät vanhan luottamuksen, mutta myös jotain suurempaa. Yhtäkkiä nainen näkee miehen surun, jolle ei maailmassa ole mittaa.

Munron taide on omaäänistä, mutta siinä on tunnistettavissa Raymond Carverin vaikutusta, joka puolestaan pohjaa amerikkalaisen realismin perinteelle. Mieleeni nousevat John Steinbeckin novellikokoelma Punainen poni tai John Williamsin puhutteleva romaani Stoner. Nämä kertojat ovat puolestaan jotain velkaa James Joycen luomalle modernille kirjallisuudelle. Näiden kerronnan mestarien henkilökuvaus on niin totta ja tulee niin lähelle, että lukijan on vaikea päästä henkilöistä irti. Siinä he tuntuvat käyvän vierellä pitkän aikaa viiltävän todellisina.

Munron novelleissa on useimmiten päähenkilönä tai kertojana nainen. Kertojaäänenä voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai sitten seurataan minäkertojan ajatuksia ja havaintoja. Minäkertoja saattaa kuitenkin kertoa toisen ihmisen tarinan, eli hän ei olekaan itse tarinan tärkein henkilö, mutta näkee tai pohtii toisen henkilön elämän kautta omiakin valintojaan. Näin käy esimerkiksi novellissa Queenie tai novellissa Perintökalusto. Tarkkailija-kertoja on usein kirjoittamisesta haaveileva nainen, eronnut oman tiensä kulkija, joka joutuu kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennostyö on kirkasta ja piirun tarkkaa. Hän loihtii esiin novellien haikean tunnelman, eikä lukijalla ole epäilystäkään, etteikö joka lause ole juuri sitä, mitä Munro on kirjoittanut.

Olen aiemmin lukenut Munrolta vain Kerjäläistyttö-teoksen. Siinä on toisaalta yhtenäinen juoni - sama päähenkilö - mutta sen tarinoissa on itsenäisiäkin piirteitä. Olin häikäistynyt jo Kerjäläistytöstä, vaikka sitä on mainittu Munron hajanaisimmaksi teokseksi. Olen vakuuttunut siitä, että Munro on Nobel-palkintonsa ansainnut ja onnittelen itseäni siitä, että minulla on vielä monta hänen teostaan lukematta. Toivoisin, että hänen kirjojaan riittäisi luettavakseni loppuelämäkseni.


Viha, ystävyys, rakkaus on luettu myös Pienessä kirjastossa, Kirjakaapin avain -blogissa, Kuutar lukee -blogissa ja  Tea with Anna Karenina -blogissa. Kannattaa käydä lukemassa myös Kirjainten virrassa -blogin Hannan analyysi Alice Munron tuotannosta.

Kuittaan novellikokoelmalla HelMetin vuoden 2017 -lukuhaasteen kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne (oikeastaan jopa kolme!). Saan samalla luettua yhden kirjan TBR100-listaltani, ja kaiken huipuksi osallistun Ompun novellihaasteeseen, johon voidaan laskea yhdeksän novellia lisää. Olen veikannut, että tuossa haasteessa saadaan luettua 1012 novellia ja luulenpa, että lopulta aika helpostikin. Missähän lukemissa nyt ollaan menossa? Novellikokoelmasta saan aineksia myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, mutta tähän aiheeseen palaan myöhemmin.

Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun

Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun, 2002
Alkuteos: Rover Saves Christmas, 2001
Kuvittaja: Brian Ajhar
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

 

Roddy Doylen Rover pelastaa joulun on hulvaton joulukirja. Tarina ei ole todellakaan mikään klassinen joulutarina, ei juoneltaan eikä tyyliltään. Kirjan alussa kaktukset ja liskot keskustelevat Dublinissa. Siis, mitä? Mitä tekemistä niillä on Dublinissa tai mitä tekemistä niillä on joulun kanssa?
Ei aluksi mitään. Kertoja joutuu aloittamaan alusta. Lopulta tarinaan saadaan joulupukki ja Petteri-porokin mukaan, sillä...
  Pukkia huolestutti kovasti.
  Jos lahjat eivät olisi perillä, siihen loppuisi se touhu. Ei lahjoja, ei pukkia. Sillä tavalla se toimi. Lapset kautta maailman lakkaisivat uskomasta häneen. Taikuus katoaisi ja pukki olisi vain ikivanha mies, jolla ei ole mitään tekemistä. (S. 26.)

Ongelma on siinä, että Petteri-poro on keski-ikäinen, hän kaipaa lepoa ja on kyllästynyt hommaansa pukin ykkösporona - kaiken lisäksi hän on kipeä. "Älä nyt viitsi, Pete", pukki sanoi. "Miljoonat lapset odottavat meitä. Meidän täytyy jakaa lahjat." " Siitähän se mättääkin", Petteri sanoi. "Siinä on koko juttu nykyään. Lahjoja, lahjoja, lahjoja. Ne on lellitty piloille. Nykyajan mukulat. Ne ei edes kiitä." (S. 27.)

Pukki tietää, että vain yksi eläin maailmassa pystyy tuuraamaan Petteriä. Se on renttumainen dublinilaiskoira, Rover, jolla on Afrikan kokoiset aivot uuniperunan kokoisessa päässä (s. 31).

Doylen kertojankyvyt ovat suorastaan häijyt. Hän paiskoo lukijaa minne haluaa, komentelee ja yrittää lopuksi huijata lukijan rahatkin. Perinteinen tarinankerronta rikotaan monella tapaa. Kirjan luvut eivät etene järjestyksessä ja välillä hypitään vallan muihin kuvioihin. Kertoja keksii päättömiä juonenkäänteitä ja liittää tarinaan aivan kummallisia juttuja. Lisäksi joulun sankari, Rover-koira, on kaikkea muuta kuin pukin pyyteetön apulainen. Hänethän kiristetään auttamispuuhiin. Kuvittaja Brian Ajhar on piirtänyt Roverin kaikkea muuta kuin sankarillisen koiran näköiseksi - melko luihultahan tuo näyttää kansikuvassakin.

Rover-koiran urotöistä tuli kirja, joka herätti lapseni tajuamaan, miten törkeästi kirjailija saattaa vedättää lukijaa. Tarinassa ilantilaislapsista tulee joulupukin apulaisia jouluyön lahjanjakourakkaan. He siirtyvät Irlannista Suomen Lappiin, Korvatunturille hups vaan. Lasten perässä Lappiin singahtavat myös liskot, noin vaan. Kertoja lupaa paljastaa, miten siirtyminen onnistui: Vastaus on seuraavassa luvussa, sivulla 65. Käy vilkaisemassa. Me odotamme sen aikaa. (S. 60.) Kun lukija etsii pyydetyn sivun esiin, kertoja nauraa hänelle päin naamaa: Hah hah. Narrasin. Se on salaisuus. (S.65.)

Mietin välillä, miksi tämä kirja on suomennettu, sillä käänteissään se on paikoin liiankin nokkela, eikä käännettynä niin hauska kuin ehkä englanniksi olisi. Lisäksi tarina pohjautuu lopulta hyvin vahvasti irlantilaiseen jouluperinteeseen, jossa pukki käy jakamassa lahjat savupiipun kautta jouluyönä. Lahjojen jakamisessa on hurja hoppu, jotta pukin toiminta pysyisi salassa ja se ehdittäisiin hoitaa ennen aamunkoittoa. Suomalaislapsia ihmetytti, tarvitaanko lahjojen jakamiseen näin paljon salaperäisyyttä, koska meillä joulupukki kävelee reilusti ovesta sisään jakamaan lahjat. Tarvitaanko savupiipusta benji-hyppäävää vauvaa tai liskojen pitkää kieltä pujottamaan paketit vaikeisiin paikkoihin?

Toisaalta, lapsia nauratti kovasti, kun luin tätä ääneen. Kaipa jouluntaian voi viedä äärimmäisyyksiin, leikitellä ihmeellisillä tempuilla ja tehdä tavallisista lapsista, jopa vauvoista, sankareita. Lämpenin minäkin vähitellen tälle ilkikuriselle tarinalle. Monta päivä lapset kertoivat hyvänä vitsinä Hah hah. Narrasin. Se on salaisuus. - sitaattia. Eräs toinenkin sitaatti kirjasta tarttui, mutta sitä en viitsi tähän kirjoittaa, koska se voisi olla vähän ala-arvoinen...

Suomalaislapsille kirja sopi myös siksi, että Suomi on kirjassa tärkeä, koska joulupukki on todellakin sijoitettu asumaan Suomeen. (Onhan siinäkin jo syytä kääntää kirja suomeksi.) Perinteiset, suomalaiset joulukirjat on luettu moneen kertaan, joten oli ehkä hyväkin saada tuulahdus anglosaksista joulunviettoa iki-ihanien Kunnaksen joulukirjojen keskelle.

Rover pelastaa joulun sopii siis oikein hyvin joulunajan piristykseksi. Roverilla sain myös kuitattua yhden kirjan lukupiirin irlantilaisteemaan. Ensi kesän Dublinin-matka on jo mielessä, ja aion siellä etsiä tämän kirjan alkuperäiskappaleena käsiini, sillä muutaman sanonnan haluan nähdä Doylen alun perin kirjoittamana. Niin, ja ainakin yksi Doylen aikuisten kirja on jo lukulistalla.

Arto Lappi: Kukko puussa

Arto Lappi: Kukko puussa. Mitallisia runoja, 2002
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 153
Mistä minulle: omasta hyllystä


Varpunen kävi
koputtamassa lasiin
ja minun oli
juostava ulos heittämään
muutama kuperkeikka.

Tällä runolla alkaa Arto Lapin riemastuttava runokokoelma Kukko puussa. Voiko tällaisista runoista olla pitämättä? Innostuin kaivamaan Arto Lapin runokirjan hyllystäni, kun Poplaarin Pekka kertoi lukeneensa Lapin kokoelmia pitkin kevättä ja kesää. Muistin, että minullekin on jäänyt Lapin runoista hyvä mieli ja hetihän oli tarttuva kirjaan kiinni. Ai että teki hyvää lukea hienoja runoja kesälukemisena!

Olen aikanani saanut kirjaan signeerauksen ja etulehdelle runoilijan vain minulle (?) kirjoittaman haikun. (Tähän kohtaan tekisi mieli piirrellä rivi sydämiä, sillä niin iloiseksi signeeraus ja runo minut tekivät, kun ne vuosien jälkeen löysin.):
Naakkaparvet - kuin
ukkospilviä taivaan
sineä vasten.

Arto Lappi on kirjoittanut jo useita runokokoelmia. Hän kirjoittaa mitallisia runoja, lähinnä tankoja ja haikuja, jotka ovat mitastaan huolimatta vapaita kuin taivaan linnut.

Luulin, että omistan Lapin runoja useamman kokoelman verran, mutta hyllystäni löytyikin vain tämä Kukko puussa. Olen kyllä lukenut Lapin runoja enemmänkin, sillä muistan innostuneeni näistä valtavasti. Nyt tuli haiku haalia näitä enemmänkin luettavaksi - ja mieluiten heti paikalla.

Lapin runot ovat ainakin tässä kokoelmassa suurimmalta osaltaan luontoon liittyviä. Vaikka Lapin käyttämät runomitat ovatkin perinteisiä, japanilaisia runomittoja, niin teemojensa puolesta ne istuvat suomalaiseen runoperinteeseen. Ajatukset lähtevät lentoon pienistä oivalluksista. Runoilija on tarkka havannoitsija ja tutkiskelee ympäristöään lempeä ja ihmettelevä hymy huulillaan. Luonnon kunnioitus henkii runokokoelman jokaisella sivulla. Minusta ihaninta näissä runoissa on kiireettömyys. Kuva on pysähtynyt ja hetken tunnelma saa vaikuttaa kaikessa rauhassa. Ilo valuu mieleen, haikeus saapuu jälkimakuna.

Kukko puussa -kokoelman ensimmäinen osa koostuu pienistä, oivaltavista eläinhavainnoista ja niistä tulevat mieleen runoilija Risto Rasan luontorunot. Yksi runoista onkin Risto Rasalle omistettu. Toisessa osassa runoilija on jo mukana aistimassa tuulen, veden, kivet ja metsän. Kirjoittaminen ja runoilijaminä astuvat myös mukaan runokuviin:
Minun tieni
ei ole tie ensinkään,
pikemminkin jotain
syötävää, kupillinen
teetä, kannu olutta.

Kolmas osa on rakkausrunoja, joiden tunnelmasta nämä pari säettä kertova mielestäni olennaisen:
      ei ole ollut päivää
ettemme olisi toisiamme rapsutelleet.
  
Neljännessä kokoelman osassa palataan luontokuviin ja viidennessä osassa päivä painuu kohti iltaa. Siinä yhdistyvät leppoisasti kuu, viini ja ystävät:
Kirja, viiniä,
ikkunassa kuu. Mitä 
enää enempää
voisi toivoa, paitsi
toisen pullon viiniä.

Kokoelman viimeinen, kuudes osa, on proosarunon ja tankan mainio yhdistelmä, eräänlainen testamenttien taistelu. Lukija voi sulkea kirjan kannen tyytyväisenä hymyillen: tuli luettua suomalaista nykyrunoutta ja ymmärrettyä joka sana. Eihän tämä ole ollenkaan vaikeaa! Olo on levollinen ja huojentunut, sillä kaikki tärkeä elämässä mahtuu muutamaan tavuun.

Lapin runoista on kirjoittanut paitsi Poplaarin Pekka myös Hys, äiti lukee nyt! -blogin Tii, joka on lukenut kokoelman Oravan portaat. Hänkin oli ilahtunut runoista, muttei ehkä aivan niin paljon kuin minä.

Soili Perkiö ja Hannele Huovi: Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille

Soili Perkiö ja Hannele Huovi: Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille, 3. painos, 2005
Runot ja laulujen sanat: Hannele Huovi, 1995
Sävellykset: Soili Perkiö, 2002
Kuvittaja: Kristiina Louhi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 47


Vauvalla on vaaka,
sillä se punnitsee,
mitä se tahtoo tehdä
ja mitä se ei tee.

Yhdessä kupissa on tähdet,
toisessa kupissa on kuu,
kun maailmalle lähdet,
kaikki onnistuu!

Hannele Huovin Vauvan vaaka -runoteoksen pohjalta on syntynyt Soili Perkiön ja Hannele Huovin yhteistyönä cd-albumi Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille.  Se on sydämeen käyvä kokonaisuus lauluja ja runoja, jotka sopivat vauvan kanssa leikkimiseen. Levyllä laulavat mm. Meri Sariola, Maija Karhinen, Ahti Paunu, Liisa Matveinen ja Soili Perkiö. Runot lukee Hannele Huovi.

Cd:n rinnalla on julkaistu laulujen nuotit sisältävä vihkonen, jossa on myös leikkiohjeita lauluihin. Vihkosessa on Kristiina Louhen herkkä, mustavalkoinen kuvitus, joka havainnollistaa leikkiohjeita ja kuvaa kauniisti vauvan ja äidin tai isän yhdessäoloa.

Soili Perkiön sävellykset ja sovitukset tekevät kunniaa Hannele Huovin runoille. Vauvasta tulee heti päähenkilö, johon vanhemman on ihana kohdistaa kaikki huomionsa sanojen ja sävelten mukana. Tunnelmat vaihtuvat ilosesta ja reippaasta menosta rauhallisiin ja hiljaisiin hetkiin.

Laulut tarttuvat mieleen ja niitä huomaa laulelevansa missä vaan. Ja mikäs on laulellessa, sillä sanat ovat vauvan maailman kokoisia ja vauvan elämästä kertovia. Levyllä on mm. hitti vaipanvaihtoon, nimittäin Höpsöt pöksyt, joka on kestovaippauilusta kertova räppilaulu: Vaipan päälle hassut housut, ha ha hassut housut, vihdoin viimein höpsöt pöksyt, höpsöt pöksyt, hö! Ja vauvaa naurattaa koko touhu.

Saimme tämän kokonaisuuden lahjaksi kaksostytöillemme vuonna 2005 ja nyt meillä on jo neljäs vauva nautiskelemassa levyn lauluista ja runoista. Huomaan, että vanhemmat lapset osaavat laulut ulkoa, vaikka levyä ei juurikaan ole heille enää leikki-ikäisinä soitettu. Johonkin muistin perukoille sanat ja sävelmät ovat jääneet muhimaan. Ajattelenkin, että heillä on hieno kokoelma suomalaista lyriikkaa ja suomalaista musiikkia pääomanaan.

Vauvojeni kanssa olen leikkinyt paljon kirjan ohjeiden mukaan: Piilottelin heitä huivin alle Sydämen käärin silkkiliinaan -leikkiohjeiden mukaan. Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella ja  Sisilisko sihisee, suhisee ja huiskii toimivat hyvin potatuslauluina ja -leikkinä. Automatkalla hoilasimme koko perhe Metrolla mummolaan -biisiä, vaikka meillä ei tosiaan mennä metrolla mummolaan vaan istutaan tuntitolkulla autossa, jotta päästään isovanhempien luo.

Jokaisen vauvan aikana olen saanut kyyneleet silmiini Kun on oikein pieni -laulun sanoista: Kun on oikein pieni, voi keinua heinässä heiluvassa, kun on oikein pieni, voi levätä kukassa tuoksuvassa. Jokainen luettu runo liikuttaa edelleenkin, nyt kuopuksenkin aikana, vaikka olen kuunnellut levyn kymmeniä kertoja:  --sivelen silmillä pienen maailman vuoria ja laaksoja, korvalehden nukka loistaa valossa ja meitä ympäröi vahva, elävä hiljaisuus.

Levyn loppupuolella on laulu Afrikan yö, jossa Äiti laulaa suklaalaulun mustalla äänellään. Vauvalle kaikein pehmoisinta on mustan ihon pinta. Laulu saa minut aina miettimään kaikkia maailman äitejä ja lapsia, joiden soisi saavan elää rauhassa ja onnellisina yhdessä. Turvallinen ja valoisa vauva- ja lapsuusaika olisi kaikkien syntyvien ihmisten oikeus. Lopussa levyn tunnelma rauhoittuu unta vastaanottamaan: Uni viipyy paikallaan, lukki lepää verkossaan, paksu sumu peittelee lammen hallan lasta.

Vauvan vaaka on kokonaisuudessaan sellainen kulttuuriteko ja lahja vauvoille ja vanhemmille, että se kuuluisi äitiyspakkauksen vakiovarusteisiin. Toivottavasti kaikki uudet vauvaperheet saavat tämän jostain käsiinsä!

Vauvan vaa'alla aloitan vuoden 2013 valtakunnallisen Lukuviikon vieton. Aion blogata koko viikon lastenkirjoista eli viettää lastenkirjallisuusviikkoa. Idean sain Opuscolon äskettäisestä mitä mainioimmasta lasten kirjojen viikosta.

                               Hyvää kirjakasta Lukuviikkoa kaikille!

Ian McEwan: Sovitus

Alkuteos: Atonement (2001)                                  Suomentanut: Juhani Lindholm (2002)

Kustantaja: Otava, 8. painos, 2008
Sivuja: 541                      
Booker-palkintoehdokas 2001




Hän tunsi kirjenipun takkinsa kankaan läpi. Minä odotan sinua. Tule takaisin. Sanat eivät olleet merkityksettömiä, mutta juuri nyt ne eivät tuntuneet miltään. Sehän oli ihan selvä asia - yksi henkilö odotti toista. Kuin yhteenlaskua, ja sisälsi aivan yhtä vähän tunnetta. Odottaminen. Sehän oli  vain sitä, että yksi henkilö jonkin ajan kuluessa ei tehnyt mitään, ja samaan aikaan toinen lähestyi. Odottaminen oli painava sana.

Ian McEwanin Sovitus on täynnä painavia sanoja, painavia tunteita ja painavaa historiaa. Ja se on loistava kirja juuri siksi. Teos tempaa mukaansa vuoden 1935 Englantiin, kesän helteisimpään päivään. Päivä kiertyy henkilöiden ympärille vääjäämättömästi, eikä mikään voi muuttaa tapahtumien kulkua.

Helteisen päivän tarina muodostuu neljän ihmisen näkökulmasta: Päähenkilö on 13-vuotias Briony Tallis, joka on jo aikaisemmin kokenut kirjailijakutsumuksen ja tuona nimenomaisena päivänä päättää ruveta romaanikirjailijaksi. Kirjan pääparina ovat puolestaan Brionyn isosisko Cecilia Tallis ja talon siivottajatteren poika Robbie Turner, joiden näkökulmasta päivä myös kerrotaan. Neljäntenä seurataan Emilyn, talon emännän ja tyttöjen äidin ajatuksia. Emily taistelee orastavaa migreenikohtausta vastaan ja makaa pimeässä huoneessa kuuntelemassa ison talon ääniä: "Hän makasi pimeässä ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Mitä vähemmän hän pystyi tekemään, sitä enemmän hän asioista tiesi.-- Hän pystyi kyllä ulottamaan lonkeronsa talon jokaiseen huoneeseen, mutta ei sentään tulevaisuuteen."

Helle, migreeni, vieraiden odottaminen, aavistukset tulevaisuudesta - kaikki enteilevät jotain, ja niin lopulta käy, että mikään ei ole Brionyn, Cecilian, Robbien tai Emilyn elämässä sen jälkeen entisellään. Ison talon elämä hajoaa.

Kirjan toinen osa kerrotaan Robbie Turnerin näkökulmasta. Robbie perääntyy Englannin armeijan mukana Ranskasta kesällä 1940. Hän kävelee haavoittuneena kohti Dunkerqueta, josta liittoutuneiden joukkoja evakuoidaan Englantiin. Sodan julmuus, arvaamattomuus, tuska - kaikki nähdään Robbien silmin parin päivän ajan. Saksalaiset pommittavat Ranskan rannikkon kaaosta, eli tiellä marssivia sotilaita (joita evakuoitiin lähes 340 000) ja siviilejä. Joka puolella on ruumiita, ja Luftwaffe on armoton.

Marssiessaan Robbie pohtii syyllisyytä. Hän on syyttänyt Brionya monta vuotta, mutta sodan keskellä syyllisyys on arkipäivää: Hän näkee puussa lapsen jalan, mutta sotilaat jättävät kuolleen lapsen hautaamatta. Hän ei pysty pelastamaan äitiä ja 6-vuotiasta poikaa pommin täysosumalta, vaikka itse pääsee ryömimään pakoon. Robbie haluaisi palata takaisin koko raskaan perääntymistien ja korjata kaiken.

Kirjan kolmas osa kerrotaan Brionyn näkökulmasta Lontoosta. Briony on aloittanut sairaanhoitajaopinnot ja elää säntillistä elämää, vaikka kirjailijakutsumus olisi enemmän hänen oikeaa elämäänsä. Mutta hän sopeutuu ja oppii, haluaa auttaa ja ennen kaikkea - sovittaa. Hän joutuu kokemaan sodan kauhut hoitajana, sillä Dunkerquesta evakuoidut sotilaat tuodaan Lontoon sairaaloihin hoidettaviksi. Lopulta Briony päättää mennä tapaamaan siskoaan Ceciliaa ja tapaa paikalla myös Robbien. Menneisyyttä aletaan korjata, ja sovitus alkaa tuntua mahdolliselta.

Kirjan neljäs osa vie kuitenkin lukijalta jalat alta. Briony siirtyy minä-kertojaksi vuoden 1999 Lontooseen, jossa hän viimeistelee uusinta kirjaansa. Hän lähtee viettämään 77-vuotissyntymäpäiviään suvun kanssa maalle, entiseen kotitaloonsa. Kotitalo on nykyisin hotellina, johon kaikki sukulaiset ovat kokoontuneet juhliin - ainakin melkein kaikki sukulaiset.

Olen lukenut McEwanilta Aiemmin Lauantain ja Vieraan turvan. Molemmista pidin paljon, vaikkakin Vieraan turva oli lopulta järkyttävä, suorastaan puistattava. Siinä oli kuitenkin samaa viipyilevää, epämääräistä kohtalonomaisuutta kuin tässäkin kirjassa. Lauantaissa McEwanin kyky pysäyttää aika ja tunnelmat yhteen päivään tuntuivat samalta, kuin nyt tuon merkittävän, vuoden 1935 hellepäivän kuvaus. Tartuin Sovitukseen, sillä kirja on ollut hyllyssä odottamssa oikeaa hetkeä, joka tuli nyt monestakin syystä: usean dekkarin jälkeen kaipasin jotain rauhallista ja syvällistä luettavaa, ja lisäksi McEwanin isä oli skotti, joten hänen tuotantonsa istuu väljästi erään lukupiirini skottikirjallisuusteemaan. En pettynyt.

Elämän sattumanvaraisuus, pienet, ohikiitävät hetket, tehdyt valinnat, lausutut sanat, ikuinen syyllisyys, kaivattu sovitus... Hieno kirjahan näistä aineksista syntyy! Kääntäjä on tehnyt taitavaa työtä, sillä McEwanin kieli tuntuu välillä olevan suorastaan maagisen kaunista. Hetket, jotka kirjailija luo, ovat täyttä totta, ja hänellä on keinonsa etsiä sovitusta - mutta onko tavallisilla ihmisillä vaihtoehtoja. Muistutuksena kirjailijan vallankäytöstä ja taituruudesta Briony toteaa kirjansa henkilöistä: "Minä annoin heille onnen, mutta en niin omahyväisesti, että olisin pannut heidät antamaan minulle anteeksi. Ei ihan, ei vielä."

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo, 2002
Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104
Mistä sani kirjan: omasta hyllystä

"Yhtäkkiä Aimo Kuukkeli istui keskelle lattiaa. Hän kurotti päätään kohti polvia. Sitten hän meni selälleen, nosti jalat ylös ja alkoi pyöräillä.

- Vaari, mikä sinulle tuli? Kullervo kysyi.

- Minä piristyin. Tunnen itseni nuoreksi pojaksi. Minä en tarvitse enää sinua hoitajksi, Kullervo. Sinä voit aivan hyvin lähteä Kauhavalle. Elvi Räppääjä lupasi pitää minusta huolta.

- Nouse ylös, Aimo Kuukkeli! Elvi komensi. - Haluan mennä pakastamaan. Ajattelin tehdä sinulle alkajaisiksi kattilallisen makkarasipattia. Voimme syödä sitä pakastimesta koko kesän."

Risto Räppääjä ja komea Kullervo (2002) käsittelee tärkeitä teemoja: mustasukkaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja vanhusten yksinäisyyttä. Riston arkeen nimittäin tupsahtaa kohtelias ja komea Kullervo, joka tulee kesäksi hoitamaan vaariaan Aimo Kuukkelia. Riston elämän tärkeät naiset, Rauha-täti ja Nelli, ihastuvat Kullervoon. 

Risto ihmettelee Kullervon kummallisia tapoja (kuten ylenmääräistä veden valuttamista, ennen kuin se on juomakelpoista), mutta viisas Nelli näkee Kullervon käytöksen takana pelkoja. Nellin suvaitsevaisuus ja Kullervon kohtelias käytös yhdistävät heitä, ja Risto kärsii mustasukkaisuudesta. Lopulta kuitenkin Risto pääsee yli ennakkoluuloistaan ja ystävyskolmikko pääsee yhdessä postilaisten kesälerille Kauhavalle, jonne Riston äitikin tulee "tutkimaan, miten käsinlypsy on vaikuttanut kauhavalaisten emäntien käsivarsilihaksiin viime vuosisadalla."

Koko kesän Kullervo lukee puhelinluetteloa, sillä hän etsii sieltä vaarilleen sopivaa leskirouvaa, jotta vaarin ei tarvitsisi mennä syksyllä vanhainkotiin. Isoisän vanhuuden turvaksi löytyy leskirouva Elvi Räppääjä - maailman paras pussittaja ja pakastaja ja sankarillinen postilainen (eli postin entinen virkailija, kuten Kullervon isoisäkin). Orastava rakkaus saa vaarin piristymään ja pelot haihtuvat, kun yksinäisyyskin katoaa. Näin yksinkertaistahan se on: jokaiselle on olemassa "se oikea" ja suvaitsevaisuus on ystävyyden edellytys.

Nyt on Risto Räppääjä -sarja luettu lähes läpikotaisin! Kahta uusinta kirjaa jäädään odottamaan joulupukilta (vink, vink) - ja niiden jälkeen varmaankin luetaan kaikki Räppääjät vielä moneen kertaan uudestaan. Tähän mennessä omaksi suosikseni on jäänyt Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö, koska se on absurdissa huumorissaan aivan vertaansa vailla. Kesäteatteri-teema on siinä aivan posketon, samoin kuin junamatkailun ihanuus. Mutta eihän näitä voi moittia yhtäkään. Silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun!