Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, 2018
Alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 162
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Clarice Lispector (1920 - 1977) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka tuotannon merkitys ja maine oli mennyt minulta täysin ohi. Kuten kirjan takakannesta käy ilmi, niin mainetta ja kunniaa hänelle on esimekiksi tärkeimpänä juutalaiskirjailijana sitten Franz Kafkan. Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanoista ja googlettamalla selvisi kirjailijan lapsuudenperheen matka Ukrainasta Brasiliaan ja kirjailijan myöhemmät vaiheet brasilialaisen diplomaatin vaimona. Mielenkiintoinen elämä ja mielenkiintoinen tuotanto, epäilemättä. En aio missään nimessä jättää Lispectorin tuotantoon tutustumista tähän kirjaan, sillä sen verran erikoisen vaikutuksen kirja teki.

Oppiaikaa eli Nautintojen kirjaa luonnehditaan kirjan takakannessa tekijänsä kauneimmaksi rakkausromaaniksi, mutta Härkösen mukaan kirjailija itse oli pitänyt sitä huonoimpana teoksenaan. Omat kokemukseni lukijana ovat ristiriitaiset. Välillä elin mukana kirjan syvissä tunnelmissa, mutta välillä kirja ikään kuin heitti minut pihalle, koska en kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään sitä naisen roolia, joka siinä oli tarjolla. Teoksen keskiössä on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina, mutta onneksi siinä on paljon muutakin.

Kirjan päähenkilö, Lóri, on nuori alakoulun opettaja. Hän elää yksinäistä elämää ja kärsii masennuksesta, tai vähintäänkin jonkinlaisesta lamaannuksesta. Hänen elämäänsä on kuitenkin astunut mies, häntä huomattavasti vanhempi yliopiston opettaja Ulisses, joka on rakastunut häneen. Lóri on tietenkin kaunis ja salapeäinen hahmo, ristiriitaisuudessaan vastustamaton.

Suhde olisi valmis syttymään, mutta nyt etsitään todellista rakkautta, ei lyhyttä huumaa. Ulisseus tuntuu olevan rakkauden asiantuntija, mutta onko Lóri valmis rakkauteen? Tästä tulee Lórille ja Ulisseukselle filosofinen kysymys, jota kierretään kuin kissa kuumaa puuroa koko kirjan ajan. Ulisseus on valmiuden arvioija. Hän odottaa ja ohjaa Lórin kypsymistä, vaikka pitää samalla yllä muitakin naissuhteita. Vasta Lórin oppiajan loppupuolella hän ilmoittaa luopuneensa muista naisista. Lóri sen sijaan pysyy hänelle uskollisena koko valmistautumisensa ajan.

Asetelma on nykylukijalle vähintäänkin ärsyttävä: Mieskö on lähtökohtaisesti valmis myös rakkaudessa - oletusarvo siihenkin taitoon? Nainen ei kelpaa miehelle kuin vasta täydellisenä, selvitettyään henkiset esteensä. Vasta sitten he voivat olla rakkaudessa tasavertaisia. Naisen oppiajan jälkeen on luvassa nautinnon osuus, palkinto kärsivälisestä itsensä kouluttamisesta: mies.

Onneksi kirjassa on kyse paljosta muustakin kuin miehelään valmistautumisesta. Rakkauden filosofinen pohdinta on syvää ja kiehtovaa. Lisäksi erityisen virkistävänä - voinko oikeastaan sanoa "virkistävän", koska sana tuntuu kovin pinnaliselta tässä yhteydessä? -  koin kirjan mystiikan. Mystiikalla tarkoitan  henkilökohtaista jumaluuden ja jumalasuhteen pohdintaa. Se on nykykirjallisuudessa niin vähäinen, ellei olematon aihe, että se kiehtoi aivan erityisesti. Päähenkilö kokee jumaluuden ruumiillisesti ja henkisesti ja miettii uskoaan ja olemustaan - ne ovat yhtä. Myös maallinen rakkaus ja siihen valmistautuminen ovat jumalallisia kokemuksia. Lóri herää vähitellen osaksi maailmaa, hän kokee sen kaikilla aisteillaan, avoimena ja elävänä.

Lórin kilvoittelu on syvää. Hän yrittää myöskin alentaa itsensä, nöyrtyä, vaikka on lukijan silmissä kovin nöyrä jo ennestään. Oman tien ja oman itsen etsintä on kuvattu hyvin voimallisina kokemuksena: Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen. Hän rukoili mieluummin nöyrästi eikä ylpeydestään käsin joka oli valtava: hänestä tuntui että hän oli valtava ihminen. Ja että hänen piti pitää varansa. Vai pitikö? Hän oli pitänyt varansa koko ikänsä, jottei olisi liian suuri itsensä sisällä ja tulisi haavoitetuksi. (S. 57.)

Oppiaika eli Nautintojen kirja on ilmestynyt vuonna 1969 kirjalijan oman juutalaisen perinnön ja Brasilian katolilaisen kulttuurin keskellä. Se on varmastikin ollut ilmestyessään rohkea kirja  maallisen rakkauden ja intohimon kuvauksena, vaikka nykylukijalle se on sellaisena melko kesy. Tuorein ajatus nykylukijalle on siinä, että kirjassa jumaluus, Jumala, on osa aitona ihmisenä olemista, yhteyttä maailmaan. Ajatuksena tämä avaa nykyihmiselle sellaisia syvyyksiä, joita ei suorittamisen ja kiireen keskellä ehdi pohtia. Kirjallisuutta lukemalla ehtii edes vähän.

Pidin myös Lispectorin ilmaisuvoimaisesta kielestä ja omintakeisista virkeratkaisuista. Kirja esimerkiksi alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tarina jää siis tarinaksi muiden tarinoiden keskelle, Lórin ja Ulisseuksen tarina jää kesken. Suomentaja Tarja Härkönen on onnistunut kääntämään väkevää tekstiä ja välittämään tiheää tunnelmaa hienosti:

    Ei ollut sattumaa että hän ymmärsi niitä jotka etsivät tietä. Miten ankarasti hän itse etsikään omaansa! - -  Mutta hän tiesi myös yhden asian: kun hän olisi valmiimpi, hän kulkisi itsensä luota kohti toisia, hänen polkunsa olivat toiset ihmiset. Sitten kun hän tuntisi jonkun toisen täydellisesti, hän olisi turvassa ja ajattelisi: tämä on portti josta astun sisään.
    Mutta sitä ennen hänen piti olla yhteysessä itseensä, sitä ennen hänen piti olla yhteydessä maailmaan. (S. 57 - 58.)



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Lispectorin kirja on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Donna mobilen kirjat ja Reader, why did i marry him. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha, 2017
Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher, 2014
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Kansi: Jenni Saari
Kustantaja: Teos
Sivuja: 178
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hilary Mantelin novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha edustaa sellaista laatukirjallisuutta, että lukijana tunnen itseni hemmotelluksi. Jokainen kokoelman 11 novellista on ristiriitoja ja vaihtuvia tunnelmia täynnä, ja niissä on yllätyksiä, jotka pitävät lukijan vireänä. On turha etsiä hyvää ja pahaa, minkäänlaista mustavalkoista maailmaa näistä novelleista. Sen sijaan on pakko pidätellä hengitystään useampaan otteeseen.

Esimerkiksi novellit Rytmihäiriö ja Talviloma suorastaan kylmäävät lukijaa. Niissä on kuvattu melko lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi ajanjakso päähenkilöiden elämässä. Kumpikaan novelli ei kuitenkaan kerro vain merkittävästä hetkestä, vaan paljastaa päähenkilöiden ihmissuhteista sellaisia piirteitä, joista he eivät ehkä ole itse tietoisiakaan. Novelleissa Harley Street tai Anteeksi, että häiritsen kerrotaan puolestaan pitemmistä ajanjaksoista, mutta niissä asiat jäävät silti kesken. Mitä oikein tapahtui? Tapahtuiko kaikki niin kuin minäkertoja kuvaa? Unenomaiset, epäselvät tilanteet jäävät leijumaan ilmaan, eikä kertojaan voi välttämättä ihan luottaa. Terminus-novellin alku haastaa lukijan: Tammikuun 9. päivän pimeänä räntäsadeaamuna, pian yhdentoista jälkeen, näin kuolleen isäni Clapman Junctionin asemalta kohti Waterloon asemaa lähtevässä junassa (s. 119).

Kovin luotettavalta ei tunnu myöskään kirjailija-päähenkilö novellissa Mistä tunnen teidät? Hän on lupautunut esiintymään pikkukaupungin kirjallisuusseuraan: Pälpätin esitykseni asiallisesti läpi, heitin sekaan kaskun tai kaksi ja lisäsin keitokseen pari täysin tuulesta temmattua paikallista viittausta (s. 95). Majapaikan apulaistyttö saa kirjailijan toimimaan kummallisesti ja hän miettii: Taksin madellessa asemalle vievää tietä sarkasmi alkoi kuitenkin päästä voitolle, faute de mieux, paremman puutteessa, ja ajattelin no juu, tottahan A. S. Byatt olisi hoitanut tilanteen paremmin. En tosin heti keksi kuinka. (S. 100.) Ironiaa, sarkasmia, tilannekomiikkaa - Mantel hallitsee nämä kaikki huumorin lajit.

Parhaimmillaan Mantelin novelleissa on Raymond Carverin perinnettä, tavallisen oloisia ihmisiä, joille tapahtuu jotain mieltä mullistavaa tai outoa, jonka jälkeen maailma näyttää erilaiselta. Mantelin oma ääni on kuitenkin hyvin vahva ja varma. Hänellä on kyky johdattaa lukija tilanteisiin, joissa tämä ei välttämättä haluaisi olla todistajana ollenkaan. Esimerkiksi lasten julmuus paljastuu novellissa Pilkku, jossa vakoillaan kehitysvammaista ihmistä ja pidetään häntä nähtävyytenä. Kielikoulussa tavataan maahanmuttajanainen, jonka tarina paljastuu vaivihkaa ja voisi olla kenen tahansa maahanmuuttajanaisen tarina, kaikkien heidän, jotka ovat "lähteneet kotimaastaan", "ottaneet työpaikan vastaan" tai ylipäätään "suostuneet syntymään". 

Kokoelman viimeisin novelli, niminovelli Margaret Thatcherin salamurha: 6.4.1983, johdattaa ovelasti keskelle historiallisia tapahtumia, joita ei koskaan tapahtunut: Olin laittamassa Perrier-pullojani jääkaappiin, kun ovikello soi. Mielessäni oli käynyt, että vaikka emme sitä sillä hetkellä tienneet, niin kerran vielä muistelisimme lämmöllä aikaa, jolloin pääministeri Thatcher kävi täällä: uusia ystävyyksiä solmittiin kadulla, rupateltiin yhteisestä asiasta, jaettiin sama putkimies. Ovipuhelin rätisi tavalliseen tapaansa, kuin joku olisi tuikannut linjan tuleen: - Tulkaa vain ylös, Duggan, sanoin. Häntä sieti teititellä. (S. 158 - 159.) Ovelle ei kuitenkaan ilmesty tuttu ja arvostettu putkimies Duggan, vaan tuntematon mieshenkilö, joka alkaa valmistella minäkertojan asunnossa Margaret Thatcherin ampumista. Selvää on, että tätä aikaa ei muisteltaisi lämmöllä, ja minäkertojan elämä saa aivan uuden suunnan. Keskustelu, jonka salamurhaaja ja asunnon emäntä käyvät keskenään, on kaikkine sävyineen niin taidokkaasti kerrottu, että olen valmis julistamaan Hilary Mantelin yhdeksi lempikirjailijakseni.

Suomentaja Kaisa Sivenius ansaitsee kiitokset ja kumarrukset, sillä teksti on selkeää ja silti täynnä vivahteita. Lukija saa heittäytyä nautiskelemaan tekstistä täysin siemauksin, mutta varoitan, että lukeminen ei suju pelkästään hilpeissä tunnelmissa. Siinäpä onkin näiden novellien voima ja loistokkuus.




Osallistun novellikokoelmalla Nipvetin Novellihaaste 2:een ja peukutan kahta novellia:


 
Peukutan Hilary Mantelin novellia Kielikoulu siinä kuvatun päähenkilön, Marcellan, ansiosta. Marcellaan kautta äänensä saavat kaikki maailman maahanmuttajanaiset. Ääni ei ole iso, mutta sitä pitää kuunnella.



Peukutan Hilary Mantelin novellia Anteeksi, että häiritsen sen tapahtumapaikan ansiosta. Novelli sijoittuu Saudi-Arabian Jeddaan vuonna 1983. Päähenkilön päiväkirjamerkinnät ja muistelmat luovat paikkaan unenomaisen ja ahdistavan tunnelman. Naisten elämä Jeddassa on eristäytynyttä, ja päähenkilö kärsii epämääräisestä sairaudesta, joka vain korostaa kummallisia kokemuksia.


Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla,  Opus eka, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Lukuisa. Nipvet peukuttaa Anteeksi, että häiritsen -novellista hahmoa, sen epävarmaa päähenkilöä, joka on kuvattu tarkasti. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.