Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1974. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1974. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli


Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli, 3. painos, 1974
Kuvittaja: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kustantaja: Weilin+Göös



Tämä on Elli. Hän on 5 vuotta, 3 kuukautta ja 9 päivää vanha, 110 cm pitkä ja painaa 22 kiloa. Hänellä on vihreät silmät ja ruskea tukka. Hän puhuu suomea. Erityistuntomerkkejä: Ellillä on 3 pisamaa nenän päällä ja luomi vasemmassa korvalehdessä. Yhden etuhampaan kohdalla on kolo. Useimmiten Ellin tapaa ajelemassa polkupyörällä, mukanaan luppakorvainen koira. Sekin nauraa usein.

Kaarina Helakisan kertoma ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli velli karamelli on lapsuuteni suosikkikirjoja. Olen saanut sen lahjaksi ja luettanut äidillä useita kertoja, ennen kuin itse opin lukemaan. Kirjan kuvat ovat värikkäitä ja iloisia, paitsi ilman saastumisesta kertovat kuvat, jotka puolestaan ovat vaikuttavan synkkiä. Esimerkiksi Ellin taikapuun ruskettuminen oli lapsena, ja on edelleenkin, suorastaan ahdistavaa katsottavaa. Jos tämän kirjan avulla lapsesta ei kasva luonnonsuojelijaa, niin ei sitten millään.

Elli on tomera ja iloinen tyttö. Hänellä on iloinen koira Heppu ja taikapuu, jonka eräällä oksalla kasvaa taikakukka:     
                                                        Taikakukka, kultatukka
                                                         taikakukka poimitaan.
                                                         Mesisukka taikakukka
                                                         kasvaa aina uudestaan.
                                           
Ellin pahin vihollinen on tehtaanjohtaja herra Hattu, jolla ei ole mitään muuta kuin suuri, saastuttava tehtaansa. Herra Hattu määrää Ellin puun kaadettavaksi, ja sekös suututtaa Elliä. Hän haukkuu herra Hatun pystyyn: Hattu kettu kermalettu. Pienellä tytöllä ei kuitenkaan ole paljoa taisteluvälineitä herra Hatun rahaa ja valtaa ja satoja puhelimia vastaan. Kaupunki alkaa saastua, puut kuolla ja kasvit ja linnut hävitä. Silloin Elli soittaa taikakukan sisältä löytyvällä puhelimella metsään ja tilaa siemeniä, joita linnut tuovat sitten nokassaan ja joiden avulla kaupunki saadaan taas viihtyisäksi. Kaikki päättyy siis hyvin, kun käytetään taikaa hiukan apuna ja saadaan ihmiset huomaamaan luonnon tärkeys.

Helakisa on kirjoittanut kirjan villisti ja iloisesti - tarinasta huokuu sadun hurma. Kieli on värikästä, eikä todellakaan mitenkään lapsille yksinkertaistettua. Nykylapsen piti välillä ihmetellä ääneen joitain virkerakenteita tai sanoja. Niin on kieli muuttunut 40 vuodessa!

Lisäksi Helakisan tekstissä on kritiikkiä, joka osuu ja uppoaa 2010-luvun elämäntyyliin. Ainakin minä tunnen piston sydämessäni, kun katson lastenhuoneen ovelta sitä tavara- ja turhuusmäärää, jota sinne on kertynyt. Olemme kuin olemmekin herra Hattujen talutusnuorassa: Häntä raivostuttaa, että Elli ja muut lapset pitävät puista enemmän kuin tehtaista. Hän päättää panna tehtaat tekemään niin paljon uusia kapineita, että kukaan ei enää puita muistakaan. Puiden katselemisesta ei tule rahaa, ei sada seteleitä! Lisää kapineita, lisää vaan! Ihmiset kapineita ostamaan!

Jos ihmiset ovat jo 1970-luvulla olleet näin huolissaan luonnon saastumisesta ja kuluttamisesta, on mielestäni kummallista, että samanlainen kulutushysteria jatkuu edelleen: Ihmiset vähän päivittelevät, onpas kummallisia tavaroita, ja ostelevat innoissaan kumminkin.

Elli velli karamelli on hyvin 70-lukulainen, mutta silti edelleen ajankohtainen kirja. Kuten Marja-Leena Mikkolan Anni Mannisessa, tässäkin yhdistyvät taikuus ja luonnonsuojelu. Molemmissa kirjoissa on myös sopivasti runoutta, siis ihan oikeita runosäkeitä siellä täällä juonen seassa. Ihanaa!

Lastenkirjahyllyssä tämäkin lastenkirja on tietysti esitelty. Ja kuinkas muuten - tämä on rouva Huun lempikirjoja hänen lapsuudestaan! Elli velli karamellin lukemisesta tulee edelleenkin hyvä mieli. Pieni tyttö kohoaa siinä suureksi sankariksi, ja paha tehtaanjohtaja saa luikkia kaikessa hiljaisuudessa pakoon. Iltasatuyleisöni piti kirjasta yhtä paljon kuin minä saman ikäisenä. Tarina ja kuvitus kantavat vuosikymmentenkin takaa. Siksi nimeän Elli velli karamellin klassikoksi - ainakin meidän perheemme klassikoksi.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, 11. painos, 1993
Alkuteos: Djadja-Fjodor, Pjos i Kot, 1974
Kuvitus: G. Kalinovski
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Sivuja: 112




Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.

Ote on tietysti naakanpoika Pitkäkynnen ja posteljooni Petshkinin  ensikohtaamisesta. Kaikki Fedja-sedän lukeneet varmasti muistavat tämän tapahtuman - eikä siitä tilannehuumori voi paljon parantua.

Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira on lastenkirjallisuuden klassikko 1970-luvulta, mutta se iski suoraan huumorisuoneen kahdelle 7-vuotiaalle tytölle ja yhdelle 5-vuotiaalle pojalle näin 2010-luvullakin. Ja tietysti myös heidän äidilleen, joka kylläkin on lukenut tämän klassikon muutaman kerran ennenkin. Nyt hekoteltiin mm. Pitkäkynnen ja posteljoonin sanailulle, Fedja-sedän vanhemmilleen kirjoittamalle kirjeelle (jonka kissa ja koira kirjoittavat loppuun) sekä metsästyskoiran muodonmuutokselle. Kirjaa ei olisi maltettu millään jättää iltaisin kesken.

Mikä kumma tässä Fedja-sedässä on niin hurmaavaa? Tuntuu, että klassikko kestää aikaa vuosikymmenestä toiseen, vaikka kerronta on välillä jopa kömpelöä. Ainakin minua häiritsi ajoittain se, että kerronta vaihtui imperfektistä preesensiin erityisesti puheenvuorojen johtolauseissa. (Kyseessä voivat olla venäjän aikamuotojen erikoisuudet, mutta kun en kieltä osaa, niin en osaa arvioida sitä sen enempää.) Toisaalta preesensin käyttö korostaa dialogin merkitystä, jota kirjassa onkin paljon. Eipä siis ihme, että Fedja-sedästä on tehty teatteriversioita: kirjan viehätys perustuu  juuri hauskaan dialogiin ja hassunkurisiin sattumuksiin.

Fedja-setä on itsepäinen, neuvokas ja eläinrakas poika, joka karkaa kotoa, koska isä ja äiti eivät anna hänen pitää kissaa. Fedja-setä muuttaa maalle, jossa hän saa asuintovereikseen viisaan kissa Matroskinin, koheltavan metsästykoira Mustin, villin Mirri-lehmän, oikukkaan Tr-Tr Mitja -traktorin sekä muutaman sanan osaavan naakanpoika Pitkäkynnen. Yhteiselo on sujuvaa, mutta myös täynnä hauskoja ja vähän jännittäviäkin tapahtumia. Kyläläiset tottuvat kirjavaan joukkoon, ja ainoa murheenkryyni Fedja-sedän hauskassa elämässä on juonikas posteljooni Petshkin, joka lopulta ilmiantaa Fedja-sedän asuinpaikan hänen vanhemmilleen. Oikeastaan hän toimii Fedja-sedän parhaaksi ja juuri ajoissa, sillä tekoauringosta nautiskellut Fedja-setä vilustuu pakkasella ja saa korkean kuumeen, jota äiti ehtii parahiksi hoivaamaan.

Kirja on ilmestynyt Neuvostoliiton aikana, ja poliittista järjestelmää tuntuu edustavan posteljooni Petshkin. Hän on virkaintoinen poteljooni, joka mm. vaatii "todistuksia", jotta saa toimittaa paketin perille (vaikka vallan hyvin tuntee vastaanottajan), hän vakoilee ja tärkeilee ja yrittää huiputtaa Fedja-sedän talonväkeä, mutta joutuukin itse huiputetuksi ja pilkan kohteeksi.  Näin hänelle käy Fedja-sedän luona kattoon kiinnitetyn tekoauringon alla:

Posteljooni oli jo ihan kypsä. Höyryäkin hänestä nousi kuin samovaarista. Hän otti mittarin kainalostaan ja sanoi:
- Kolmekymmentä kuusi ja kuusi näyttää oleva. Kaikki on siis kunnossa.
- Mitä, kunnossa?! huusi kissa. - Teillähän on neljäkymmentäkaksi astetta kuumetta.
- Kuinka niin? pelästyi Petshkin.
- No koska teillä on kolmekymmentäkuusi ja vielä kuusi. Paljonko se tekee yhteensä?
Posteljooni laski paperille. Siitä tuli neljäkymmentäkaksi.
- Voi äiti! Sittenhän minä olen jo kuollut. Nyt äkkiä sairaalaan! Joka kerta kun minä tulen tänne, minä joudun sairaalaan. Te ette pidä posteljoooneista!

Teos täyttää kohta neljäkymmentä vuotta, eikä sen vetovoima ole himmentynyt. Lupasinkin viedä lapset katsomaan Tampereen Työväen Teatterin esittämää Fedja-setää mahdollisimman pian!