Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli, 3. painos, 1974
Kuvittaja: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kustantaja: Weilin+Göös
Tämä on Elli. Hän on 5 vuotta, 3 kuukautta ja 9 päivää vanha, 110 cm pitkä ja painaa 22 kiloa. Hänellä on vihreät silmät ja ruskea tukka. Hän puhuu suomea. Erityistuntomerkkejä: Ellillä on 3 pisamaa nenän päällä ja luomi vasemmassa korvalehdessä. Yhden etuhampaan kohdalla on kolo. Useimmiten Ellin tapaa ajelemassa polkupyörällä, mukanaan luppakorvainen koira. Sekin nauraa usein.
Kaarina Helakisan kertoma ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli velli karamelli on lapsuuteni suosikkikirjoja. Olen saanut sen lahjaksi ja luettanut äidillä useita kertoja, ennen kuin itse opin lukemaan. Kirjan kuvat ovat värikkäitä ja iloisia, paitsi ilman saastumisesta kertovat kuvat, jotka puolestaan ovat vaikuttavan synkkiä. Esimerkiksi Ellin taikapuun ruskettuminen oli lapsena, ja on edelleenkin, suorastaan ahdistavaa katsottavaa. Jos tämän kirjan avulla lapsesta ei kasva luonnonsuojelijaa, niin ei sitten millään.
Elli on tomera ja iloinen tyttö. Hänellä on iloinen koira Heppu ja taikapuu, jonka eräällä oksalla kasvaa taikakukka:
Taikakukka, kultatukka
taikakukka poimitaan.
Mesisukka taikakukka
kasvaa aina uudestaan.
Ellin pahin vihollinen on tehtaanjohtaja herra Hattu, jolla ei ole mitään muuta kuin suuri, saastuttava tehtaansa. Herra Hattu määrää Ellin puun kaadettavaksi, ja sekös suututtaa Elliä. Hän haukkuu herra Hatun pystyyn: Hattu kettu kermalettu. Pienellä tytöllä ei kuitenkaan ole paljoa taisteluvälineitä herra Hatun rahaa ja valtaa ja satoja puhelimia vastaan. Kaupunki alkaa saastua, puut kuolla ja kasvit ja linnut hävitä. Silloin Elli soittaa taikakukan sisältä löytyvällä puhelimella metsään ja tilaa siemeniä, joita linnut tuovat sitten nokassaan ja joiden avulla kaupunki saadaan taas viihtyisäksi. Kaikki päättyy siis hyvin, kun käytetään taikaa hiukan apuna ja saadaan ihmiset huomaamaan luonnon tärkeys.
Lisäksi Helakisan tekstissä on kritiikkiä, joka osuu ja uppoaa 2010-luvun elämäntyyliin. Ainakin minä tunnen piston sydämessäni, kun katson lastenhuoneen ovelta sitä tavara- ja turhuusmäärää, jota sinne on kertynyt. Olemme kuin olemmekin herra Hattujen talutusnuorassa: Häntä raivostuttaa, että Elli ja muut lapset pitävät puista enemmän kuin tehtaista. Hän päättää panna tehtaat tekemään niin paljon uusia kapineita, että kukaan ei enää puita muistakaan. Puiden katselemisesta ei tule rahaa, ei sada seteleitä! Lisää kapineita, lisää vaan! Ihmiset kapineita ostamaan!
Jos ihmiset ovat jo 1970-luvulla olleet näin huolissaan luonnon saastumisesta ja kuluttamisesta, on mielestäni kummallista, että samanlainen kulutushysteria jatkuu edelleen: Ihmiset vähän päivittelevät, onpas kummallisia tavaroita, ja ostelevat innoissaan kumminkin.
Elli velli karamelli on hyvin 70-lukulainen, mutta silti edelleen ajankohtainen kirja. Kuten Marja-Leena Mikkolan Anni Mannisessa, tässäkin yhdistyvät taikuus ja luonnonsuojelu. Molemmissa kirjoissa on myös sopivasti runoutta, siis ihan oikeita runosäkeitä siellä täällä juonen seassa. Ihanaa!
Lastenkirjahyllyssä tämäkin lastenkirja on tietysti esitelty. Ja kuinkas muuten - tämä on rouva Huun lempikirjoja hänen lapsuudestaan! Elli velli karamellin lukemisesta tulee edelleenkin hyvä mieli. Pieni tyttö kohoaa siinä suureksi sankariksi, ja paha tehtaanjohtaja saa luikkia kaikessa hiljaisuudessa pakoon. Iltasatuyleisöni piti kirjasta yhtä paljon kuin minä saman ikäisenä. Tarina ja kuvitus kantavat vuosikymmentenkin takaa. Siksi nimeän Elli velli karamellin klassikoksi - ainakin meidän perheemme klassikoksi.
