Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, 2020

Kustantaja: Siltala

Mistä sain kirjan: kuuntelin äänikirjana (lukijana Anna Saksman) ja luin e-kirjana Bookbeatista

Voi peijjooni, mikä kiria!

Ensin katsellaan itäistä Lappia kaukaisesta, avaruudellisesta perspektiivistä ja sitten syöksytäänn maan tasalle, viheliäisten hyttysten ja villin luonnon armoille. Siellä  tavataan kirjan päähenkilö, Elina Ylijaako. Elina on palanut kotiseudulleen pyydystääkseen hauen, joka Seiväslammessa häntä joka vuosi odottaa. Hauki pitää pyydystää tiettyyn aikaan kesällä ja pyydystämisen onnistuminen on tärkeää. Miksi? No, se on vähän monimutkaisempi juttu...

Juhani Karila on valloittanut Pienen hauen pyydystyksellään lukemista harrastavat suomalaiset. Viime syksyllä seurasin some-pöhinää kirjan ympärillä vähän ihmeissäni: Mistähän tässä oikein on kyse? Onko tämä eräkirja? Ehkä kalastusopas? Varsinkin Instagramissa Pienen hauen pyydystys tuntui olevan vähän jokaisen seinällä esillä, mutta sen juonesta ei paljoa paljastettu. Ymmärsin sentään, että romaanista oli kyse. Jotain salaperäistä oli tekeillä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut Kalevi Jäntin palkinnon, mutta en ollut siitä kuullutkaan, ennen kuin some alkoi kiehua.

Yritin hankkia kirjan jo omaksikin, mutta se oli loppuunmyyty. Sitten eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle erityisen painokkaasti, enkä malttanut enää odottaa uutta painosta, vaan rupesin kuuntelemaan sitä äänikirjana Bookbeatista - tätäkin ystäväni suositteli. Anna Saksman osoittautui pian erinomaiseksi lukijaksi, ja kun päästiin murteen puhumisen vauhtiin, niin Saksman tuntui suorastaan loistavan. 

Elinalla on siis hauen pyydystys tehtävänään, eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta ongelmiahan alkaa ilmaantua. Aika alkaa käydä vähiin, ja pitää ruveta hieromaan kauppoja sinne ja tänne. Kaiken lisäksi poliisi on Elinan perässä. Miksi? No, sekin on vähän monimutkaisempi juttu...

Poliisi on nimeltään Janatuinen, ja hän on ensi kertaa Lapissa. Kollega ei suostu ylittämään Lapin rajaa, ja toisen kollegan neuvot vähän kummastuttavat Janatuista: Suostu kaikkeen, mitä paikalliset sinulle ehdottavat. Näillä eväillä Janatuinen sitten ylittää Itä-Lapin raja-aseman, jonka toisella puolella mitkään vakuutukset eivät ole enää voimassa. 

Karila viljelee romaanissaan vastustamatonta, eleetöntä huumoria. Ihmisten puheet putoilevat lakonisina totuuksina, Itä-Lapin murteella ja heidän maailmankuvansa on... No, heidän maailmankuvansa on hyvin realistinen, siinä mielessä, että ovathan he elinympäristöönsä hyvin sopeutuneet ja selviävät väkiyöstäkin, koska osaavat olla.

Pienen hauen pyydystys ei kuitenkaan ole pelkästään ratkiriemukas kirja (vaikka nauroin monta kertaa ääneen), vaan se tarjoaa lukijalleen paljon pohdittavaa. Syyllisyys ja menneisyyden kanssa toimeen tuleminen ovat yksi juttu. Luonnon kunnioittaminen ja suojeleminen ovat toinen juttu. Ja tietysti Lappi on kolmas juttu. Ainakin nämä.

En halua kertoa kirjan juonesta mitään. Itselleni kävi nimittäin niin, että en olisi suostunut kirjan matkaan, jos olisin tiennyt siitä yhtään enempää kuin että se on romaani. Kirja vietteli minut mukaansa ovelasti. Kaikki on aluksi niin selkeää ja vakaata, kunnes koko maisema nyrjähtää sijoiltaan. Siinä kohtaa kannattaa noudattaa Janatuisen kollegan neuvoa ja suostua mukaan.

Arviostani tuli nyt Pienen hauen pyydystyksen ylistys. Eipä siinä mittään. Lueppa pirruuttas tämä kiria, niin tiiät.

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjasta kirjaan.

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus, 3. painos, 2013
Alkuteos: Freedom, 2010
Suomentaja: Raimo Salminen
Kustantaja: Siltala
Kansi: Harvey Macaulay
Sivuja: 634
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi



Jonathan Franzenin Vapaus oli minulle viime syksyn lukuelämäys numero 1. Täytyy pyytää jo etukäteen anteeksi, etten voi oikeastaan kuin ylistää tätä järkälettä. En pysty syvään kritiikkiin, sillä jos kirjaa voi rakastaa, niin tätä kirjaa minä rakastan.

Mikä tekee Vapaudesta niin hienon kirjan? Kaikki. Se on ajassa kiinni, se on moniulotteinen, se on tavallinen ja se on kipeä. Sen aiheina ovat yksilötasolla avioliitto, vanhemmuus, rakkaus ja himo, yleisemmällä tasolla luonnonsuojelu, yrittäminen, menestys ja media. Sen suurin teema on nimensä mukaisesti vapaus, joka tekee elämästä - kamalaa räpistelyä.

Missään nimessä Vapaus ei ole vaikuttava siinä mielessä, että voisin rinnastaa sen jotenkin yksi yhteen omaan elämääni tai suomalaiseen elämänmenoon ylipäätään. Siinä pitäisi olla vähemmän rahaa ja yritysmaailmaa, vähemmän  intoilua, lahjakkuutta ja median valtaa. Sen henkilöt ovat perin juurin nimenomaan amerikkalaisia ihmisiä ja ärsyttäviäkin hahmoja, mutta he ovat myös rakastettavia ja ymmärrettäviä - perin juurin nimenomaan inhimillisiä ihmisiä.

Franzenin kerronta on tarkkaa, jopa liiankin tarkkaa. Dialogi on sujuvaa, mutta paikoin yhdentekevää. Kerronta vilisee yksityiskohtia. Henkilöiden ajatuksiin ei juurikaan jää aukkoja. Franzen kirjoittaa näkökulmatekniikalla - sekin on niin nähty juttu. Tekeepä hän kerronnassa jopa niin puisevan ratkaisun, että antaa yhden henkilöistä kirjoittaa itse elämäntarinansa terapeutille: Virheitä tuli tehtyä, Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta) (s. 39.) Oikeastaan päätin olla pitämättä kirjasta siinä kohtaa...

Hetkinen! Olen luetellut tässä vaikka mitä vikoja, joita kirjasta löysin. Eihän tämän pitäisi kaiken järjen mukaan olla ollenkaan minun kirjani. Miksi ylipäätään rakastan tätä kirjaa? Miksi haluaisin lukea sitä koko ajan? Miksi olen taitellut sen kymmenille koirankorville? (Onneksi kirja on oma. Onneksi se valikoitui lukupiirikirjaksi ja onneksi sen valinnut piiriläinen lahjoitti meille muille ihan omat kappaleet, jotka hän oli löytänyt alelaarista huikeaan 2 euron hintaan.)

Kuunnelkaa elämäkerturi Pattya: Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe, jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi, ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatukseen. (S. 92.)

Franzen on kirjoittanut Pattylle itseironisen kertojanäänen, joka on vastustamattoman rehellinen. Jälkeen eivät jää myöskään Walterin vastuuntuntoinen ja pinnalta tylsähkö hahmo sekä rock-stara Richard, joka ei ensi tuntumalta ole kiehtova romaanihahmo, mutta kehkeytyy sellaiseksi. Pattyn ja Walterin perhe-elämä, Pattyn täydellinen (koti)äitiys ja varsinkin perheen pojan erityislaatuinen rakkausuhde, on kuvattu ristiriitaisesti ja rosoisesti. Keskiluokkainen, amerikkalainen elämänmuoto on kaukana kiiltokuvien kimalluksesta. Arki näyttäytyy naurettavana rakennelmana omituisia rooleja ja suorittamista.

Rahan valta, järjettömän suuren omaisuuden ansaitsemisen oikeus, yksilön oikeus vapauteen -  amerikkalaisen yhteiskunnan pyhä vapaus - näyttäytyy tuhoisana sekä yksilöiden että varsinkin luonnon ja yhteiskunnan näkökulmasta. Franzenin kritiikki on monitasoista ja viiltävää. Kuvaavaa on keskustelu, jonka Walter käy kissanomistaja-naapurinsa kanssa. Hän pyytää pientä asiaa: voisiko naapuri pitää kissansa sisällä lintujen pesimäaikaan? Naapurin mielestä kissa on hänen lastensa ja "omat lapset ovat minulle tärkeämpiä kuin jonkin linnun poikaset" (s. 613). Naapurin logiikan mukaan kissan ulkoiluttaminen on osa lasten vastuullisuuteen kasvamista. Tässä tapauksessa vastuu näyttäytyy hirvittävänä itsekkyytenä - vastuu omasta omaisuudesta ohittaa yhteisen vastuun luonnosta.

Onko meillä ihmisillä oikeasti edes toivoa? Maapalloa saa saastuttaa niin paljon kuin ehtii, vuoret saa louhia avolouhinnalla tyhjiksi, maisemaa voi muuttaa, eläinlajeja hävittää. Isänmaallisuuden nimissä voi käydä sotaa ja samalla voi kääriä isot voitot sotavarustelulla, kun toiset kuolevat taistelukentillä. Samaan aikaan saa valita, kenen kanssa saa jakaa elämänsä. Jos ei ole tyytyväinen, voi kokeilla muitakin mahdollisuuksia. Viis siitä, kärsiikö joku juuri minun vapaudestani.

Mikään ei tässä kirjassa ole itsestään selvää eikä helppoa. Paitsi kieli, jonka suomentaja Raimo Salminen saa sujumaan perusteellisena ja silti vivahteikkaana, jokaisen kertojanäkökulman omana äänenä. Kääntäjän työ on taidokasta, jos lukiessa koko ajan tuntuu, että ajatukset siirtyvät lukijan päähän vaivattomasti.

Teoksessa kaikki tekee kipeää, ja jokaisesta valinnasta maksetaan hinta. Vapaus näyttää niin helpolta, mutta on oikeasti tuhoisaa ja tekee onnettomaksi. Franzen pakottaa lukijan katsomaan vapauden taakse ja kertoo, kuinka me joudumme siivoamaan sen aiheuttamat jäljet, ennemmin tai myöhemmin.


Vapaus on luettu myös ainakin näissä kirjablgeissa: Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Oota mä luen tän eka loppuun ja Eniten minua kiinnostaa tie. Sijoitin kirjan viime vuoden Helmetin lukuhaasteen kohtaan 3. Kirjassa kuljetaan metrolla. Tänä vuonna se sopii kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, 2. painos, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kari Hotakainen kirjoitti Kimi Räikkösestä kirjan, elämäkerran, paitsi että tämä ei ole elämäkerta, ei voisikaan olla, koska päähenkilö on elämänsä puolessavälissä (s. 10). Tämä on hotakaismainen havainto, jollaisia hän latoo Räikkös-elämäkerran sivuille ja tempaa lukijan mukaansa Kimi Räikkösen elämään. Hotakainen osaa kirjoittaa, Räikkönen osaa ajaa. Kun yksi Suomen parhaista kirjailijoista kertoo yhdestä Suomen parhaasta moottoriurheilijasta, ollaan tekemässä legendaa.

Hotakainen kertoo hauskasti ja syvällisesti yhtä aikaa, hän on asioitten ytimessä, huomaa liikuttavat ja kipeät hetket, arvostaa elämää ja ihmistä kokonaisuutena, antaa puhumattomuuden puhua. Hän onnistuu tekemään Icemanista, Jäämiehestä, lukijalle jopa läheisen, ainakin kirjan lukemisen ajaksi. Kirjan lukemisen jälkeen löydän lähes päivittäin uutisia Räikkösestä ja hänen perheestään: Minttu Räikkönen uimapuvussa Abu Dhabissa; Rianna Räikkönen ihailemassa kukkia varikolla, jne. Täydellistä. Ja elämäkerran mukaan Räikkönen osaa tätä täydellisyyttä myös arvostaa. Mutta miten kukaan voi oikeasti säilyttää jotain omaa, jos on huippu-urheilija lajissa, jonka osakilpailuja seuraa yli 350 miljoonaa katsojaa kerrallaan? Kimi Räikkönen on julkkis, vaikka halusi alun perin vain ajaa lujaa ja voittaa.

Kirjaa kirjoittaessaan Hotakainen on ollut kuin Liisa Ihmemaassa: Ferrarin varikolla pitäisi tunnustaa väriä, pitäisi tunnistaa tallipomo ja tuntea tärkeät hengailijat, ei saisi häiritä tutkimuskohteen keskittymistä. Kaikki tiimissä ovat yhtä suurta perhettä, jokaisella on oma tarkoin määrätty roolinsa. Pyöritellään järjettömiä rahasummia, ei ole varaa virheisiin. Miten Kimi on jaksanut kaiken hässäkän ja median paineet kaikki nämä vuodet? Suomalaisena ymmärtää hyvin, ettei tuota sirkusta jaksa paljon kommentoida. Kimi ei puhukaan kuin pakon edessä, eikä kovin fiksuja aina silloinkaan. Hän hoitaa kuitenkin duuninsa, eli Hotakaista lainatakseni: ojentaa nilkkansa suoraksi. Työ puhukoon puolestaan, kuten meillä Suomessa on tapana ajatella.

Hotakainen hahmottaa Ihmemaata omaan tyyliinsä. Hän saa vastauksia, joista syntyy myös muuta kuin ratojen Iceman, syntyy vilpitön kaveri ja perheen isä, puhumaton ja omalaatuinen tyyppi, urheilusankari, hulivili. Moneen otteeseen ja monesta suusta kuullaan, kuinka avarasydäminen ihminen Räikkönen on. Ehkä se kuullaan jo liian monesta suusta, joita Räikkönen joko ruokkii tai juottaa, parhaimmillaan molempia. Onko hyväsydämisyys totta? Haluan uskoa niin, onhan kyse sankarista.

Kaikki alkaa perheestä ja päättyy perheeseen, ja se on kirjan pelastus. Kaikki muu siinä välissä on nuoren miehen unelman toteutumista, kovaa työtä ja turhanpäiväistä sekoilua. Pojalla on hirveä halu ajaa autoa lujaa ja voittaa. Noustaan "ryysyistä rikkauksiin", mutta ei sattumalta. Perhe tukee joka mutkassa, hyvät ystävät rahoittavat ja Kimi ajaa autoa nopeimmin koko maailmassa. Täytyy olla lahjakas, jotta pääsee F1-ajajaksi. Se on selvä.

Hyvin lähellä tuntui olevan myös se mahdollisuus, että Räikkösen elämä olisi lähtenyt kulkemaan Matti Nykäsen tai  Mika Myllylän viitoittamaa huippu-urheilijan uran jälkeistä tietä. Parin viikon hummailureissut, kaverina muun muassa Bahrainin prinssi, tuntuvat sadulta. Kimi lentää yksityiskoneella päähänpistojen mukaan ja juhlat jatkuvat. Tähän kiitoon olisi varmasti ollut helppo jäädä lopullisesti, mutta onneksi niin ei käy, vaan elämään tulee myös sisältöä. Sen toivoisi säilyvän.

Hotakaisen ansiota on se, että Räikkösen elämäkerta on vetävää luettavaa. Se on hieno kirja, ja sen voi huoletta kääriä kenen tahansa suomalaisen joulupakettiin, (kunhan varautuu siihen, että lahjan saaja istuu nenä kiinni kirjassa joulunpyhinä). Tuntematon Kimi Räikkönen on Suomessa syksyn myydyin tietokirja, ja luulen ja toivon, että kirjaa myydään myös maailmalla ja paljon. Se on elämäkerraksi poikkeuksellisen kaunokirjallinen ja siksi kiinnostava myös niille, jotka eivät F1-urheilua seuraa. Kimi Räikkös -faneille se on tietysti silkkaa mannaa.



Tuntematon Kimi Räikkönen on luettu myös kirjablogaissa Kulttuuri kukoistaa, Jokken kirjanurkka ja Kirsin kirjanurkka.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Turunen Eeva: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 210
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eeva Turunen on arkkitehti ja näytelmäkirjailija, jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa herättää huomiota pitkällä nimellään. Nimen perusteella päättelin, että koko kirja kertoo neiti U:sta, mutta teoshan onkin seitsemän novellin kokoelma, joka kertoo paitsi neiti U:sta, myös muun muassa neiti K:sta ja neiti N:stä ja neitiherrasta tai vaikka A:sta ja B:stä.

Novellien aiheina ovat neuroosit ja ihmissuhteet. Teoksen ensimmäinen novelli Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo kertoo naisparista, joka majoittuu tulivuoren juurelle. Pelko tulivuoren purkautumisesta alkaa hiertää neiti N:ää, eikä parisuhdekaan tunnu oikein sujuvan. Jotain ehkä purkautuukin pian. Turusen kerronnassa on kerrassaan herkullisia hetkiä, jotka voi nähdä edessään kuin komediassa, kuten esimerkiksi neiti N:n kahvilahetken: Neiti N hankkiutuu kitkaisesti tiskin luo ja pyytää kahvia. Kahvi on kaadettu termospulloon, ja annostelusta suoriudutaan pumppaamalla. Kannattaa pumpata verkalleen ja koettaa saada yhdestä painalluksesta kaikki irti. Ei ole syytä pumpata vimmaisesti, hermostuneesti, sykäyksittäisesti. Kaikki mukit eroavat ulkonäöllisesti toisistaan. Neiti N ottaa keskisuuren. On ajateltava syntyviä ahnausmielikuvia. (S15.)

Toinen novelli Parahin tekninen isännöistijä on kirje isännöitsijälle. Siinä pisteet ja pilkut ja isot alkukirjaimet on jätetty pois ja kirjoitus etenee tajunnanvirtana ja runon muotoisena. Kirje alkaa näin:

asuntomme lattia ulvoo pahan kerran

asuntoni lattia siis ulvoo

ei se minua häiritse, mutta väliin ajattelen, että alanaapuria häiritsee (s.31)

Välimerkitöntä tekstiä on oikeastaan yllättävän helppo lukea, sillä rivivälit jättävät tekstiin ilmaa ja ajattelun paikkoja. Minäkertojan ajatuksenjuoksu on omalla tavallaan hyvin loogista, ja tietenkin jo tekstin alusta voi päätellä, että me on muuttunut minäksi, kun asuntomme on muuttunut asunnokseni. Isännöitsijä (ja lukija) saa kuulla vähitellen kaiken, ja hänen toivotaan myös tulevan vierailulle: minäkertoja kärsii siis yksinäisyydestä.

Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on novelleista kokeilevin. Se on muodoltaan leikkisä ja käyttää esimerkiksi grafiikan keinoja ja luetteloita kertomaan neitiherran elämästä. Vaikka kaikissa kokoelman novelleissa on paljon ironista huumoria, tämä novelli on kaikista hauskin, sillä neitiherra nyt vain kerrassaan on niin pinnallinen ja itsekeskeinen, että naurattaa. Hänellä on 29-vuotissyntymäpäivät, joiden jokaisen tapahtuman ja omat tuntemuksensa hän analysoi aivan läpeensä: Minä olen neitiherra ja täytän 29 vuotta, ja voin aivan hyvin olla mietteissäni täällä juhlissa. Kaikki ovat vähän humalassa ja vähän harhailevia ja aika vaitonaisia, minäkin, paitsi etten ole harhaileva vaan ainoastaan teeskentelen. Ajatukseni juoksee kyllä. Ajatukseni koskettelee sisäistä tyhjyyttäni, jonka olen hyväksymäisilläni. Tällä tietoa hyväksyn sen 33-vuotiaana. (S. 148.)

Nimet eivät ole Turusen novellikokoelmassa tärkeitä, eivät novellien nimet eivätkä ihmisten nimet. Kun ihmisiin viitataan pelkillä kirjaimilla, tekstit kumartavat neuroosikuningas Kafkan suuntaan.  Visuaaliset havainnot ja mielen maisemat, tunteiden ja tuntemisen - varsinkin itsensä tuntemisen - vaikeus ovat pääasia. Novelli Skarabee hei, ehkä teoriassa perustuu valokuviin ja niiden synnyttämiin muistoihin ja mielleyhtymiin. Senkin voisi lukea proosarunona.

Viimeinen novelli on nimetty, tai oikeammin jätetty nimeämättä, kuin kuvataideteos: Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma. Yksityiset muistot ja pelot määrittävät ihmissuhdetta ja ihmisenä olemista, mutta tässä päätösnovellissa on kuitenkin myös luottamusta tulevaisuuteen ja hyviin hetkiin.

Olen monta kertaa kaivannut proosakirjallisuuteen jotain, jossa naiset olisivat oman elämänsä havainnoin keskipisteessä. Olen kaivannut kerrontaan myös uusia rakenteita ja muotoja. Tässä kirjassa niitä nyt tarjoillaan: on naisia kokijoina ja on vaihtelevaa muotoa kerronnassa. Laura Lindstedtin Oneiron oli tienraivaaja kokeilevalle proosalle, ja osoitti, että kyllä proosa kestää muovailua.

Turusen esikoisteos on kunnianhimoinen ja hassutteleva yhtä aikaa. Se on muodoltaan kokeilevaa ja  vaihtelevaa ja sisällöltään sekä riemastuttavaa että tavattoman ärsyttävää. Paitsi että novellien päähenkilöt ovat neuroosiensa vankeja, he ovat myös suvaitsemattomia, ylimielisiä ja jopa ilkeitä. Minua suorastaan säälittivät ne nuoret, avuttomat pojat, joita neiti U muistelee niminovellissa ennen kuin siirtyy seurustelemaan tyttöjen ja naisten kanssa. Luin novelleja myös jonkinlaisina ajankuvana nykyihmisistä, jotka ovat hirvittävän itsekeskeisiä ja oppineet kantamaan jatkuvasti huolta siitä, miltä kaikki näyttää tai millaisen mielikuvan he itsestään luovat:

tuona kesänä hän kuuli viidestä suusta olevansa persoonallinen ja 
viehättävän näköinen, kiehtovan näköinen 

hän asettui kalliolle kiehtovan näköisenä (s. 203).

(Ehkä ei kuitenkaan kannata ryhtyä paljastamaan itsestään tällaista rajoittunutta lukutapaa, jossa kaipaa kertojanääneen jotain armollisuutta tai lukee kaunokirjallisuutta ajankuvana. Hei, haloo! Se on varmasti aika vanhanaikaista, ja haluaisin kuitenkin luoda itsestäni edistyksellisen lukijan vaikutelman. Yritän siis kirjoittaa tätäkin tekstiä edes hyvin edistyksellisen näköisenä.)

Eeva Turusesta kuullaan vielä lisää, se on varma. Hänellä on vahva palo luoda jotain uutta, sillä paitsi kerronnan rakenteita, hän uudistaa myös kieltä. Sanailu on nokkelaa, ja vaikka se tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta, on totta, että vain kokeilemalla uudistutaan. Jään odottamaan Turusen seuraavaa ideaa.



Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on luettu ainakin blogeissa Kujerruksia, Reader, why did i marry him?, Lumiomena ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 25. Novellikokoelma tai 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat, 2016
Formaatti: äänikirja
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 4 h 52 min
Kustantaja: Siltala
Mistä sain kirjan: latasin Storytelista




Helmi Kekkosen Vieraat valikoitui kuunneltavakseni Storytel-lukuaikapalvelusta vuodenvaihteessa, kun latasin puhelimeeni palvelun ilmaisen kokeilukuukauden. En ollut aiemmin lukenut Kekkosen teoksia, mutta blogimaailma oli herättänyt jo kiinnostuksen niitä kohtaan. Romaanin kesto (kai näin voi sanoa äänikirjasta) tuntui sopivan lyhyeltä sekä ennestään tuntemattoman kirjailijan tuotantoon tutustumiselle että Sorytelin kokeilulle.

Vieraat on episodiromaani, jossa kokonaisuus hahmottuu vaihtuvien kertojien kautta pala palalta. Kertojanäkökulma muuttuu tiiviiseen tahtiin, ja uudet näkökulmat paljastavat romaanihenkilöistä salattuja puolia. Keskeinen henkilö on Senja, joka on illan - ja oikeastaan koko kirjan - emäntä. Hän on järjestänyt illalliset lähipiirilleen osoituksena siitä, että on selviytymässä suuresta pettymyksestä.

Kirjan alkuun on latautunut pientä dekkaritunnelmaa, kun Senja ihmettelee, missä hänen miehensä Lauri viipyy, vaikka tämän piti vain nopeasti käydä ostamassa lisää kukkia. Varsin pian Lauri jää taka-alalle, ja keskiöön nousevat henkilöiden väliset suhteet ja elämisen vaikeus.

Toistuvana motiivina kirjassa on kaupungin yli lentävät kuumailmapallot, jotka häivähtävät henkilöiden näkökentässä. Lähes jokaisen huomio kiinnittyy niihin kesken juhliin valmistautumisen.

Henkilöitä on paljon: On Senja, joka kärsii lapsettomuudesta ja on hänen naapurinsa Anna, jolla on ihana pieni poika Toivo, johon Senja on leimautunut. On Senjan äiti, näyttelijä Ulla Leino ja Senjan miehen sisko, Iiris. On myös Senjan sydänystävä, Alva. Lisäksi näyttämölle tupsahtaa pari nuorta naista, joilla ei juurikaan näytä olevan muun ryhmän kanssa tekemistä. Miespuoliset kertojanäänet ovat Senjan miehen, Laurin, ja Alvan avomiehen, Danielin. Molemmilla on omat salaisuutensa ja perisuomalainen tyyli jättää asiat puhumatta.

Vieraat on romaanin nimenä monimerkityksinen. Senja on kutsunut kotiinsa vieraita. Tilaisuuden pitäisi olla kevyt ja iloinen, mutta alusta asti tunnelma on ikävä, sillä Senja ei tunnu olevan kuitenkaan aivan kunnossa. Vieraiden mukana sisään tupsahtelee lisää painostavaa tunnelmaa. Vähitellen käy ilmi, että paitsi että ihmiset ovat tulleet vieraiksi illalliskutsuille, he ovat loppujen lopuksi myös vieraita toisilleen, vaikka suhteiden luulisi olevan kovinkin lämpimät.

En pitänyt kenestäkään henkilöstä tässä kirjassa, mikä ei sinänsä haittaa lukukokemusta. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan ja toimivat äärettömän itsekkäästi, kuten tässäkin kirjassa. Ihmissuhteet perustuvat joskus valheisiin ja pimittämiseen tai suoranaiseen julmuuteen. Julmimpana Vieraissa koin Senjan äidin, joka ei hyväksynyt tytärtään ollenkaan ja oli ollut erittäin huono äiti myös pienelle Senjalle. Senjan lapsuuden muistot ja edelleen jatkuva äidinikävä ovat riipivää luettavaa ja selittävät paljon Senjan luonnetta.

Romaani oli rakenteeltaan kiehtova ja kunnianhimoinen kudelma. Harmittaa, etten silti syttynyt tarinoille enkä henkilöille. Henkilöiden ongelmat tuntuivat moneen kertaan luetuilta, jotenkin liian ilmeisiltä ja selitetyiltä. Lisäksi traumaattisia kokemuksia oli nyt minulle liikaa. Jatkoin kirjan loppuun, koska halusin tietää, miksi Lauri ei palannut kukkien ostoreissulta. Vieraat siis piti lukijan otteessaan ja uteliaana loppuun saakka.



Kuittaan Vieraat-romaanilla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Idean sain Lumiomenan Katjalta, joka oli hoksannut tämän vähän eksoottisemman kulkupelin. Myös Kaisa V, Omppu, Suketus, Jonna, Maria, Tuija, Hanna, Tiia,  Krista <3, Ulla <3, Arja, Kosminen K ja Laura ovat lukeneet kirjan.

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders: Sotapuiston perikato, 2016

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline, 1996

Suomentaja: Markku Päkkilä

Kustantaja: Siltala

Kansi: ?

Sivuja: 208

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

George Saundersin Sotapuiston perikato heittää lukijansa keskelle dystopiaa. Kyse ei ole mistään sadan vuoden päähän kuvitellusta ympäristökatastrofista, vaan maailmasta, jossa oikeastaan jo elämme - vai miltä kuulostavat muoviset elämyspuistot ja alipalkattu työvoima, muurien rakentaminen, köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen, jengisodat ja pakolaisten virrat. Niitä kaikka Saunders on kuvannut vuonna 1996.

Ei ole montakaan kuukautta siitä, kun Yhdysvaltoihin valittiin muurinrakentaja-presidentti ja Suomessa valmisteltiin ihan vakavissaan lakiehdotusta, jossa turvapaikanhakijoiden perustoimeentuloturva olisi pienempi kuin muiden Suomessa asuvien ihmisten. Suomessa heiteltiin polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Näin eriarvoistetaan ihmisiä, näin se alkaa. Niin kauan kun meillä on laissa säädetty minimipalkka ja tasa-arvoa korostava perustuslaki, olemme jonkinlaisessa turvassa kaoottiselta ja mielivaltaiselta ihmisten hyväksikäytöltä, jota Saunders kuvaa. Saundersin maailmassa vain ne, joilla on aseet ja rahaa, pärjäävät. 

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää seitsemän toinen toistaan mustempaa novellia, jotka kertovat tavallisten ihmisten selvitymiskeinoista raa'assa maailmassa. Tarinat ovat satiireja, mutta toivoisin hartaasti, että ne eivät olisi niin paljon totta kuin ovat.

Niminovellissa kerrotaan Sotapuisto-elämyskeskuksen epätoivoisesta hengissäpysymistaistelusta. Konkurssi uhkaa, koska jengit vaikeuttavat puiston toimintaa, eivätkä ihmiset uskalla enää tulla viihtymään. Novellin minäkertoja yrittää keksiä keinoja työpaikkansa säilyttämiseksi, mutta kun puistoon palkataan seonnut entinen ammattisotilas rauhanturvaajaksi, homma lähtee käsistä ja ruumiita alkaa syntyä. 

Isabelle-novellissa rujous ja raakuus sekä kauneus ja armo sekoittuvat, eikä oikeaa ja väärää voi erottaa. Hyvyys ja pahuus löytyvät jokaisesta ihmisestä. Samaa asetelmaa on Aallontekijä alamäessä -novellissa, jossa riistetty ja välinpitämätön huvipuiston työntekijä aiheuttaa hirvittävän vahingon ja joutuu elämään syyllisyytensä piinaamana. 

Novelli 200-kiloinen toimitusjohtaja on suosikkinovellini. Siinä kerrotaan yrityksestä, jonka tehtävä on eliminoida kiusalliset pesukarhut. Firma lupaa pesukarhuille vapautusta ja hellää kohtelua, mutta todellisuudessa teurastaa kaikki eläimet ja kerää kovat rahat lempeällä imagolla. Firman menestys perustuu siis silkkaan huijaukseen. Firman johtaja on psykopaatti ja työntekijät ovat ilkeitä toisilleen. Konttorissa työskentelevä 200-kiloinen Jeffrey joutuu pilkan kohteeksi, mutta yrittää pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta ja kuinka ollakaan, hänestä tulee sorrettujen työntekijöiden vapauttaja. Tosin onni ei kestä pitkään.  

Novelleissa Muistoja rouva Schwartzille ja Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja kerrotaan myös yksittäisten ihmisten kapinasta. Mitä keinoja hmisillä on säilyttää ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa maailmassa, joka perustuu rahalle ja ahneudelle ja ihmisten alistamiselle? Ihmiset ovat valmiita uhraamaan jopa omat muistonsa tai vapautensa, jotta voisivat olla ihmisiä.

Runsaudenmaa on novellikokoelman pisin tarina, noin 100-sivuinen, joten sitä voisi kutsua pienoisromaaniksi. Tarina alkaa linnasta, jossa rikkaat käyvät tuhlaamassa rahojaan erilaisiin heille räätälöityihin elämyksiin. Linnan työntekijät työskentelevät ruokapalkalla, koska he ovat kaikki ns. viallisia. Heissä on vikoja, vammoja, joita geneettisesti saastuneet ja myrkylliset juomavedet ovat aiheuttaneet. 

Millaista muurien ulkopuolella on? Kannattaako viallisen paeta linnasta?: "- - Siellä on kaunista ja arvaamatonta eikä se ole riskin arvoista. Vallan kahvassa ovat vahvat ja hullut. - -  " "Älä usko", Cleary laulaa hänen takanaan. "Hän valehtelee ja haluaa vain sekoittaa pääsi. Tämä maa on paras koko maailmassa ja se on täynnä hyväsydämisiä elämää rakastavia ihmisiä." - - (S.140.)

Kuulostaako presidentilliseltä puheelta? Runsaudenmaassa Yhdysvallat on jakautunut länteen ja itään, eikä ilman asetta voi kuvitellakaan selviävänsä. Näihin olosuhteisiin Saunders kuitenkin rakentaa lopulta kauniin ja toiveikkaan tarinan, jossa ihmisen, kurjan viallisen, sinnikkyys ja kärsimys palkitaan.

Saundersin maailma on yhtä armoton ja väkivaltainen kuin Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan dystooppinen maailma. Ihmisten itsekkyys ja ahneus johdattavat maailman tuhoon, ja millainen se maailma sen jälkeen on, kuinka moni ja millaisin keinoin siitä sitten selviää. Mieleeni tulee myös Ray Bradburyn dystopiaklassikko Fahrenheit 451, jossa kansalaiset on vaivutettu viihteen avulla aivottomiksi idiooteiksi, mutta lainsuojattomina elää vielä jonkinlainen kapinallisten yhteisö, johon on pakko asettaa kaikki toivonsa. Jo Edgar Allan Poen novelli Punaisen kuoleman naamio vuodelta 1842 varoittaa muurien maailmasta. Muistattehan kauhutarinan prinssi Prosperosta, joka kerää rikkaat ystävät linnaansa ja antaa ruton riehua köyhien keskuudessa!

Saundersin tarinat ovat hurjia, mutta myös tavattoman hyviä ja viiltävän ajankohtaisia. Niiden satiiri puree syvään. Kauheudessaan ja brutaalisuudessan ne puhuvat lopulta inhimillisyyden ja ihmisyyden puolesta.  

Sotapuiston perikato on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him?, Opus eka, Eniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria ja Mitä luimme kerran. 

Osallistun kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Nyt olen lukenut haasteeseen 54 novellia. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kirja täyttää kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia, 2015
Alkuteos: kertomussikermät Tyttölapsia ja Lapsuus -49, 1993, 2003, 2011
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Kustantaja: Siltala
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 218
Mistä sain kirjan: joulupukilta







   Läpinäkyvä rasia, jossa oli tyttöjen kimaltsuiksi kutsumia rihkamakoruja, kumottiin pöydälle, ja ne kaikki otettiin käyttöön. Aljona jakeli auliisti kaula- ja korvakoruja ojossa odottaviin käsiin, otsallaan punaisena välkehtivä lasihely, joka pyrki koko ajan valahtamaan kesakkoiselle nenälle. 
   Värikäs ja vauhdikas pyörre tampaisi mukaansa kaiken, aikakin värähti väistyen sen tieltä. Seuraavat kolme tuntia kohosivat ikivihreäksi helteiseksi saareksi arjen tasapitkien minuuttien ja tuntien valtameren keskelle. (S. 126.)

Kymmenvuotiaat tyttölapset leikkivät Aljonan syntymäpäivillä Ljudmila Ulitskajan novellissa Vesirokko. Leikkiin sekoittuu viatonta lapsuutta, häpeää, luokkatietoisuutta ja kurkotusta aikuisten maailmaan. Ollaan 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa. Tytöt käyvät samaa koulua, jossa luokkayhteiskunta on periaatteessa hajotettu, mutta jossa kaikki tietävät, kuka on koulussa vapaaoppilaana ja kuka on diplomaattiperheestä. Jokaisen sukujuuret tiedetään myös tarkoin: on venäläisiä, armenialaisia, gruusialaisia ja juutalaisia. Stalinia palvotaan ja pioneeritytöt ovat reippaita.

Ljudmila Ulitskajan teos Tyttölapsia sisältää kaksi novellikokoelmaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Tyttölapsia ja sen kuudessa novellissa päähenkilöt vaihtuvat, mutta ystäväpiiri pysyy samana. Aikuisten maailmaan sukelletaan vain hetkittäin, sillä pääosassa ovat tytöt: kaksostytöt Gaika ja Vika, Aljona, Lilja, Kolyvanova...

Kirjan toinen osa, Lapsuus -49, sisältää lyhyempiä ja toisistaan irrallisia novelleja. Niissä on päähenkilöinä myös poikia. Paitsi lasten näkökulma, niissä on myös vahvasti esillä sukupolvien ketju. Isoisät ja isoäidit ovat viisaita ja heiltä opitaan elämän tärkeitä asioita, kuten novellissa Naulat, jossa Serjoza kulkee isovaarinsa kannoilla yhden kesän. Tai novellin Supattajavaari nimikkohenkilö, joka näkee asioita, vaikka onkin sokea. Huolenpito on luontevaa, ja isovanhempien sydän on avara.

Toivoin Ulitskajan uutuutta joululahjaksi, koska olen lukenut hänen teoksistaan kiittäviä blogiarvioita. Pukki ei olisi voinut tuoda minulle sopivampaa lahjaa. Ulitskajasta tuli yksi lempikirjailijoistani kertaheitolla. Jäin elämään näihin novelleihin ja tavoitin itsestäni tytön, joka joskus olin ja lapsuuden hetkiä, joita joskus koin.

Tyttölapsia on kirjoitettu aidosti ja lapsuutta arvostaen. Novelleissa ei kaunistella ikäviä tai hämmentäviä asioita, on kuolemaa, köyhyyttä ja kiusaamistakin. Siitä huolimatta lapset ovat selviytyjiä, yksin ja yhdessä. Ihmeitäkin tapahtuu, kuten riipaiseva Kaali-ihme osoittaa.

Novellit ovat äärettömän sujuvaa luettavaa. Suomentaja Arja Pikkupeuran työ välittää elävän kielen ja venäläisen tunnelman. Sitäkin näissä novelleissa tietysti on, neuvostoarjen värittämää venäläistä luonnetta.

Lapsuus -49 -novellit muistuttivat Teuvo Pakkalan lapsinovelleja, joista ei voi olla pitämättä. (Pakkalahan oli melkoinen pioneeri lapsikuvauksessa. Esimerkiksi Lapsia- novellikokoelma on ilmestynyt jo vuonna 1895, mutta kuvaa lapsia modernisti ja aidosti.)  Ulitskajakin tavoittaa lapsen maailman, sellaisen vilpittömyyden ja haavoittuvuuden, joka saa aikuislukijan pidättämään hengitystään ja toivomaan parasta. Aina toive ei toteudu.



Kirjan ovat lukeneet ainakin seuraavat tyttölapset: Mari A, Ulla, Arja, Maria, Maija, Bleue, Jane, Raija ja Tuija.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjasta voi tehdä kirjanaaman. Kuvassa poseeraa eräs kymmenvuotias tyttölapsi.

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Pirkko Saision Signaali heitti minut täysin lomatunnelmiin. Se on helppolukuinen ja ilmava, vaikka sen kaikki aiheet eivät suinkaan ole helppoja eivätkä keveitä. Saision terävät huomiot ja luontainen kapinahenki maustavat kokonaisuuden meheväksi. Kirjan lukeminen tekee hyvää, sillä siinä on elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja oivalluksia, jotka avaavat lukijan silmät huomaamaan elämän absurdit yksityiskohdat.

Signaali on tarinakokoelma, jonka taustalla ovat kirjailijan omat muistot, hänen oman elämänsä tapahtumat. Päähenkilö on kirjailija itse (tai oikeammin fiktiivinen henkilö nimeltään Pirkko Saisio), ja sivuhenkilöinä ovat muun muassa lapsenlapsi, lapsi, puoliso (dokumenttielokuvaohjaaja) ja nimeltä mainittuina myös läheisiä ystäviä. Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jo ensimmäinen novelli leikittelee ajatuksella siitä, voiko omasta elämästään muistaa mitään oikein. Kertoja joutuu aloittamaan tarinansa alusta monta kertaa, koska alku ei tunnu osuvan oikeaan ajankohtaan.

Muisti on siis lopulta epäluotettava, ja lisäksi kaunokirjailijalla on täysi vapaus kirjoittaa, kuten haluaa. Hän voi lisäillä asioita tai jättää asioita kertomatta, ja siihen on lukijan tyydyttävä. Kaiken lisäksi muisto johtaa toiseen, eli tarina hyppelee ajasta ja paikasta minne mielii. Mutta kuinka riemastuttavaa näitä hyppelyjä onkaan seurata!

Saisio on ammentanut teostensa aiheita ennenkin omasta elämästään. Tällaisia ovat hänen esikoisteoksensa Elämänmeno ja myöhempi trilogia Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, joista viimeisin toi kirjailijalle Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Vastavaloa en ole lukenut, mutta näistä muista hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan olen pitänyt paljon. Elämänmenosta tehty tv-sarja teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja sen perusteella luin myös kirjan.

Saisio on kulttuuripersoona, jonka vaikutus on vahva paitsi suomalaisessa kirjallisuudessa myös teatterissa. Toukokuussa 2015 näin Kansallisteatterissa Saision käsikirjoittaman näytelmän Slava! Kunnia, jonka jälkeen vietin muutamankin unettoman yön itänaapurin pelossa. Näytelmä pudotti suomut silmiltäni, sillä vaikka tosiasioilta ei ole voinut välttyä medioissakaan, näytelmä muistutti siitä, miten diktaattorin valta rakennetaan. Se kertoi, miten modernissa maailmassakin pelolla hallitaan ihmisiä ja kokonaista kansakuntaa ja miten media valjastetaan propagandakoneistoksi. Näytelmä oli karnevalistinen satiiri ja samalla viiltävän tarkka analyysi Venäjän nykytilasta. Onneksi on tällaisia Saision kaltaisia visinonäärejä ja taide, joka viimeisenä nöyrtyy vallan alle.

Signaali ei ole yhtä räväkkä kirja kuin Slava! on räväkkä näytelmä. Signaali on tavallisen, arkisenkin elämän hämmästelyä. Jokainen novelli esittelee elämän pieniä ja suuria merkityksellisiä tapahtumia. Kokoelmasta huokuu lämpö, ja ehkä jopa rakkaus. Siitä saavat osansa kaikki sivuhenkilöt, mutta myös kertoja itsekin.

Teoksessa on 10 novellia, joiden nimet on lainattu taideteosten nimistä: Kenelle kellot soivat, Junamatkan kuvaus, Kauppamatkustajan kuolema, jne. Kaikki novellit myös liittyvät teemoiltaan  teoksiin, joihin niiden nimet viittaavat, ja jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan pysty panemaan novelleja paremmuusjärjestykseen: Esimerkiksi Onnellisten saari kertoo ystävien viettämästä (työ)viikosta Källskarissa ja lopulta ikimuistoisesta juhannuksen vietosta; Viettelyksen vaunuissa kerrotaan teatterikiertueen tunnelmista ja yhteen sulautumisesta;  Kaksoisolennossa kirjailija näkee omat vaihtoehtoiset elämänsä:
Minua painaa sellainen epäilys, aavistuksenomainen, että osa minusta kääntyi kuivaa leipää, kuivaa leipää -tielle ja on nyt kymmeniä vuosia harhaillut eksyksissä. - -
  Kaksoisolentoni meni lukemaan teologiaa, näin olen kuullut, mutta naispappeus ei toteutunut tarpeeksi ajoissa hänen kannaltaan.
  Hänestä tuli seurakunnan työntekijä, lihava ihminen, joka käytti liivihametta ja käyttää vieläkin, viimeisenä Suomessa.
  Hän on todistanut omalta kohdaltaan oikeaksi väitteen, että seurakunnat johtavat työpaikkakiusaamisen tilastoja.
   Hän rakastaa ihmisiä, mutta ei pidä heistä. (S. 165.)

Kaksoisolennossa ja Poltetussa oranssissa muistoihin sekoittuu myös maagista realismia, joka hyökkää jokaisen elämään, halusimme tai emme. Nämä novellit ovat helmiä. Mutta pituudeltaan yksi novelli on ylitse muiden, ja se on ehkä lopulta suosikkinovellini. Se on teatteritaiteen kunniatohtori Pirkko Saision promootioseremoniasta kertova tarina Mansikkapaikka (novellin nimi on lainattu Ingmar Bergmanin elokuvasta, jossa iäkäs professori matkustaa omaan promootioonsa). Promootiotilaisuuden ankarat ja absurdit  muodollisuudet on kuvattu perin herkullisesti  ja se pieni kapina - pukeutumiskoodista poikkeavat vihreät kengät - kertoo niin paljon kunniatohtorin luonteesta. Saision Mansikkapaikka-novellikaan ei aivan pysy aiheessaan (kuten ei elämäkään), vaan arvokkaissa miekanhiojaisissa heittäydytään pohtimaan itäsuomalaisten Venäjä-suhteiden nyansseja: Rajalla rekkajonot ovat pitkiä, mutta elämä on nopeaa ja tiheää, mahdollisuuksia täynnä (s. 117).

Signaali on elämänmakuinen kirja. Se on jatkoa Saision elämäkerralliselle trilogialle, mutta on paljon lempeämpi. Signaali liikuttaa lukijaa varmoin ottein tilanteesta toiseen, vaikka se tekee selväksi muistojen epävarmuuden ja mielen mutkat. Mikä lukunautinto!

Signaalia on luettu paljon blogeissa, ja siitä on pidetty paljon. Kannattaa kurkistaa nämä blogit: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Ullan luetut kirjat ja Lukemisen kartasto.

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006, 2. painos, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: kannen kuva Juho Juntunen, graafinen suunnittelu Kari Lahtinen
Sivuja: 463
Mistä sain kirjan: oma ostos


 Syksyn vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluu Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006. Syitä on monia. Varmaankin tärkein syy on se, että Juice Leskisen musiikki on ollut osa nuoruuttani - jos on elänyt nuoruutensa 1980-luvun Suomessa, siltä ei ole voinut välttyä. Kenellepä ikäpolveni lapselle eivät olisi tuttuja käsitteet Manserock tai Tuuliajolla-risteily, jotka liittyvät tuohon Suomi-rockin kultaiseen vuosikymmeneen.

Olen kotoisin Nivalasta, jossa sijaitsee legendaarinen keikkapaikka Tuiskula. Siellä Juice Leskinen Grand Slam lopetti keikkailun 19.11.1983. Olin liian nuori päästäkseni paikan päälle (alle rippikouluikäisen elämässä oli rajoitteita siihen aikaan) mutta kyllähän tapauksesta kohistiin, eikä paikkakunta ole toipunut siitä vieläkään. Myöhemmin näin Juicen Nivalan Tuiskulassa muutamankin kerran, sillä eihän Leskisen ura vuoden 1983 jäähyväiskeikkaan kuitenkaan päättynyt.

Omissa muistoissani Juice kuuluu sinne, Nivalaan ja nuoruuteen. Paitsi Tuiskulassa, Leskinen vaikutti muuallakin: Kun autot pakattiin lauantai-iltaisin  täyteen nuorisoa ja suunnattiin keikkapaikoille ympäri maakuntaa, käänneltiin autoradiossa ahkerasti c-kasetteja. Useimmiten ne olivat itse nauhoitettuja "Sekalaista"-kokoelmia, joiden taltioinnit osattiin ulkoa. Juicen biisejä hoilattiin sydänverellä, kuin olisi 18-kesäisinä kovastikin ymmärretty niiden elämäntuskaa: Marilyn, Jyrki boy, Syksyn sävel, Viidestoista yö, Musta aurinko nousee...

Koko suuruudessaan Juice Leskisen ura alkoi paljastua minulle vasta Tampereella 1990-luvulla, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan. Mikko Alatalon ja Juice Leskisen Coitus int -kokoonpanon Per Vers, runoilijaa soitettiin jatkoilla ja Juicen opiskeluajoista liikkui Tampereella edelleen villejä tarinoita. Esimerkiksi Vanhan Domuksen opiskelija-asuntola oli kulttimaineessa, ja Leenassa ja Pekassa saattoi kohdata itse maestron. Opiskeluaikojen rakkauksia siivitti kauneimmista kaunein kappale, Klaani-elokuvasta tuttu Balladi, joka on Juice Leskisen sanoittama ja Anssi Tikanmäen säveltämä.

Tämän kaiken elin uudestaan Heikkisen kirjaa lukiessani. Eikä se ole vähän, vaan se on paljon, sillä en ole muistojeni kanssa yksin. Juice on koskettanut suomalaisten elämää sekä laulujensa kautta että persoonana. Hän on Suomi-rockin perustajia, ehkäpä jopa sen kruunaamaton kuningas, jota ilman meillä ei olisi niin vahvaa suomenkielisen rock-lyriikan perinnettä kuin nykyisin on. Leskistä tekisi mieli kutsua neroksi. Hänen virtuoosimainen suomen kielen pyörittelynsä on vertaansa vailla ja kaikkien suomalaisten (paitsi ehkä itsensä) onneksi hänellä oli myös maaninen tarve suoltaa sanoja.

Lukuelämyksestä teki vaikuttavan myös Antti Heikkisen kirjoitustyyli, joka tekee kunniaa kuvattavalleen. Hänen tekstinsä on intensiivistä, lähes maanista sekin. Jo kirjan alku, jossa kerrotaan Pauli Matti Juhani "Jussi" Leskisen lapsuudesta ja nuoruudesta Juankoskella, on kirjoitettu niin värikkään savolaisesti, että pohjalaisesta lukijastakin melkein viäntyy savolainen. Leskisen opiskeluajoistakin Heikkinen maalaa lähes runollista kuvaa: Opiskelijanuorukainen istuu punkallaan Kuljussa, Tampereen kupeessa ja kirjoittaa kirjettä. Vuoteen vieressä lojuu kirjoja, Jarkko Lainetta ja M. A. Nummista, viinapullo tyhjenee yhteistyössä sängyllään istuvan kämppiksen kanssa. Tupakka ei pala, Leskinen on vielä Tampereelle muutettuaankin savuton mies, mutta kitara soi, ja välillä Juice laulaa musisointinsa mausteeksi. Sitten kynä rapisee taas piirrelläkseen ajatuksia sinisille, vihreille ja punaisille kirjearkeille. Ikkunan takana on lokakuu, tuuli lyö ruutuun alun perin maahan matkanneita sadepisaroita. (S. 93.)

Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää maalailua, vaan sisältää tarkat tiedot bändien kokoonpanoista, levyistä ja levytyksistä sekä muille artisteille tehdyistä sanoituksista. Leskisen biisien analysointia on paikoin jopa liikaa, sillä biisejähän riittää. Toki nekin muodostavat osaltaan tarinaa risaisesta elämästä, eikä Heikkisen kokoama kuva ole tosiaankaan siloiteltu. Ennen Heikkisen kirjaa en ole ymmärtänytkään, kuinka monta biisiä voi sanoittaa, kuinka monta keikkaa voi tehdä ja kuinka paljon voi juoda viinaa. (Vaikka eihän Leskinen viinaa juonut, vaan kaljaa ja viiniä. Niinpä niin.)

Risainen elämä oli syksyn lukupiirikirja, ja piirin kokoontuminen kääntyi muisteloiksi: Juicen biisit, Juicen keikat, Juicen jutut, Juicen persoona, Juicen kanssa vaihdetut sanat, Juicen merkitys kaikelle (suomalaiselle musiikille, kulttuurille, minulle...), Juicen älykkyys, Juicen elämä ja Juicen kuolema.

Heikkisen kirjassa on Juice. Siinä on paljon aitoa savolaisuutta, maalaispoikaa, mainetta, kunniaa, musiikkia, vermuttia, sanoja ja taas sanoja. Paljon on myös värikkäitä muistoja, joita Juicen läheiset ja Suomi-rockin legendat kertovat. Kokonaisuus on totta.



Heikkisen Leskis-elämäkerran ovat lukeneet myös Arja ja Ulla, ja ounastelen, että tämän joulun aikaan kirjan sivuja käännellään useassa kodissa. Voipa muutamallekin poskelle vierähtää kyynel, sillä Juicen elämä koskettaa.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta, 2013
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 125
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Iida kuunteli liikkeitä ihonsa alla ja eräänä iltana hän tuli ajatelleeksi, että ne eivät olleet vain lapsen liikkeitä vaan toisen maailman liikkeitä, sen maailman, jota hän pystyisi pitelemään lähellään niin kauan kuin se olisi hänen kehonsa suojissa. Mutta kun se tulisi ulos, se tulisi vain kasvaakseen pois hänen otteestaan, omaksi todellisuudekseen, poluiksi joista hän ei olisi kuullutkaan, seuduiksi joilla hän ei osaisi liikkua, joissa olisi lopulta vain jotain etäisesti tuttua, sillä tavalla ettei voi olla varma onko paikassa ollut joskus aiemmin vai muistuttaako se vain jotain paikkaa unesta. (S. 103.)

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta vei minulta jalat alta. Kirja liikutti minussa jotain ikiaikaista. Ja että tähän loppukesän kirkkaisiin päiviin osui juuri tämä kirja - olen onnellinen!

Pitkin kesää olen lukenut Nousiaisen uutuudesta kiittäviä blogiarvioita, joten tartuin kirjaan aikamoisin odotuksin. Yritin toki hengitellä rauhallisesti ja hillitä odotuksiani ennen aloittamista, mutta kirja piti itse huolen siitä, että hillintää ei tarvittu. Olin mennyttä ensi sivuilta alkaen.

Inka Nousiaisen kieli on kaunista. Se on niin kaunista, että kyynel tulee silmään muutamissa kohdissa ihan vain tunteesta, jonka pysähtynyt kuva luo, sillä kuva ei tarkennu vain kuvattuun hetkeen, vaan se vangitsee myös tulevaisuuden:
- - Tämä oli heidän paikkansa. Iidan hiukset juurtuivat maahan samoin kuin Elias juurtui häneen. Heidän yhteen painuneiden sormiensa lomasta kiemurtelisi ajan kuluessa esiin heiniä ja hentoja kukkia.
   (Ja kun joku joskus myöhemin kulkisi täällä, kulkijan silmissä häilähtäisi nopea kuva joka saisi sen pysähtymään, kiertämään kohdan jossa he nyt makasivat. Autuaan tietämättöminä siitä että oli juuri törmännyt heidän muistoonsa.) (S. 80-81.)

Kirkkaat päivä ja ilta kuvaa elämän jatkumona. Nousiainen kuvaa luonnollisena sen, miten mennyt hengittää meissä ja miten samalla myös tuleva hengittää meissä. On oikeastaan sama, miten ihmiset kohtaavat, sillä heidän kohtaamisestaan voi kertoa monta tarinaa - mutta tärkeintä on, että he kohtaavat.

Kirjassa seurataan kahta juonta, kahden miehen ja kahden naisen kohtaamista. Toinen tarina on Iidan ja Eliaksen rakkaustarina kesästä 1938 kevääseen 1940. Tarinaan sekoittuu jotain heitä suurempaa - sota. Mutta heidän rakkautensa ylittää senkin, jollakin tavalla. Iida kohtaa Eliaksen sillalla hehkuvan kuumana kesäpäivänä vuonna 1938, ja tietää heti, että he kuuluvat yhteen. Rakkaustarina on pakahduttavan kaunis, ja sen voima läpäisee kaiken muun elämän: Iida sulki silmänsä ja kuvitteli Eliaksen lepäävän siinä hänen kanssaan. Hän avasi silmänsä niin nopeati että kuva jäi vielä hetkeksi olemaan, katosi viiveellä antaen hänen silmänräpäyksen ajan katsella kuunvalossa hohtelevaa olkapään kaarta. (S. 96.)

Toinen tarina on Iidan siskon, Edlan, ja nuoren palomiehen, Viljamin, kohtaaminen nykyajassa. Edla on yksinäinen vanhus ja odottaa kuolemaa, Viljami on puolestaan saanut merkittävän tekstiviestin. Edla ja Viljami kohtaavat suojatiellä - eräänlainen silta sekin. Jokin selittämätön voima yhdistää heidätkin. Edlan elämä on jäänyt polkemaan paikalleen syyllisyyteen ja suruun: "Ihmisen voi menettää monella tavalla", hän sanoo. Viljami on myös tekemässä tärkeän valinnan elämässään: valitsemassa syyllisyyden ja vastuun kantamisen välillä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, joiden kautta tarinaa kerrotaan: Iida, Edla ja Viljami. Kaikkia heitä tarvitaan, jotta tarinat voidaan kertoa ja jotta jatkumo tulisi näkyväksi. Kirjan juonessa on piirteitä, jotka muistuttivat Ian McEwanin Sovituksesta mutta myös Arne Nevanlinnan Mariesta. Sota paiskaa ihmiset keskelle menetyksiä ja elämä vain jatkuu, jonkinlaisena, jotenkin. Kohtaamiset jatkuvat.

Nousiaisien kuvaukset talvisosdan aikaisesta elämästä nostivat mieleeni oman sukuni tarinoita. Kotirintaman elämän kuvaukset olivat samoja, joita mummuni kertoi: kuinka arkea elettiin ilman miehiä ja kuinka papin vierailua pelättiin. Mummuni ja pappani yhteiselämän alku on ajallisesti Iidan ja Eliaksen rakkaustarinan tahtista, esikoispojan syntymää myöten. Edlan kokema sisaren menetys toi mieleen sukuni menetetyt sisarukset, Iidan raskausaika toi mieleen omat raskaudet tuntemuksineen.

Kun Nousiainen kirjoittaa, kuinka Edla annostelee suruaan, jotta jaksaisi elää tai kuinka vanhat ihmiset saattavat ottaa kättelijän käden omiensa väliin, tunsin omat suruni ja tunsin pappani kädet omani ympärillä. Kaikki tässä kirjassa oli tunnistettavaa. Kirkkaat päivä ja ilta tuli minua lähelle, iholle ja sisimpään asti.

Tämä kirja on tänä kesänä jo toinen omat muistot herättavä kirja, siis hyvin tärkeä ja vaikuttava kirja. Lukukokemus jää mieleen myllertämään moneksi päiväksi ja tuo rakkaat ihmiset, paikat ja tarinat kosketusetäisyydelle. Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta toimi näin ja nyt Kirkkaat päivät ja ilta vaikutti samoin. Lukeminen on tänä kesänä ollut vahvahduttava harrastus.

Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi? Tuolta missä laskevan auringon juova oli paksuimmillaan vai tuolta mistä kantautui selkeää puhetta veden yli? Tuolta missä puiden rivissä oli kolo kuin puuttuva hammas vai tuolta missä kala töytäisi vedenpintaa jättäen jälkeensä renkaiden laajenevat kehät? (S. 92).

Kirkkaat päivä ja ilta -kirjaa on blogattu paljon. Kirjan kaunista kieltä on kehuttu, sen ansiot on huomattu, mutta juonta on jonkin verran kritisoitu. Linkitän tähän muutania blogeja, mutta näitä on paljon lisää: Unni ja Sara ovat kokeneet kirjan yhtä vahvasti kuin minäkin, Anni pitää Nousiaisen kirjoista ja tästä myös, Joana oli myös miettinyt mummoaan, Lumiomenan Katjan mielestä kirja oli jopa liiankin kaunis, Kirsi ihaili Nousiaisen taitavaa suomea, Amman mielestä kirja ei ollut kirja juuri hänelle, mutta toivoo, että monelle on. Ja minulle tämä oli.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi, 2012
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 141
Kansi: Elina Warsta
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2012
Blogistanian Finlandia -palkinto 2012


Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on vaikuttava kirja. Ja niin tällaisen nälkävuosiin 1867-68 sijoittuvan kirjan pitää ollakin. Nälkä repii lukijan sielua ja avuttomuuttaan tekisi mieli ulvoa ääneen, kun nälkäiset ihmiset kaatuvat hankeen kuolemaan. Voiko hirveämpää kuolemaa kuvitella? Nälkävuotta lukiessa on pakko rämpiä tuhansien suomalaisten askelissa ja etsiä ruokaa keskeltä valkoisuutta - hankea ja kuolemaa.

Nälkävuosi koetaan kolmesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen ja vaikuttavin näkökulma on torppariperheen kärsimys: Korpelan Juhani ja Marja, sekä lapset Mataleena ja Juho saavat kovimman mahdollisen kohtalon. Juhani jää torppaan kuolemaan nälkään, ja Marjan on lähdettävä kerjuulle lasten kanssa. Marjan ja lasten matka on toivoton, ja se kohoaa ikään kuin lauluksi, jota lukijan on pakko kuunnella.

Ehkä kirjaa ei edes pystyisi lukemaan, jollei välillä seurattaisi Helsingissä asuvia Renqvistin veljeksiä, Teoa ja Larsia. Heitä ei puute vaivaa. Vaikka hekin pohtivat shakkilautansa ääressä kansakunnan kärsimystä, kärsimys jää heille etäiseksi. Teo tuntuu ristiriitaiselta persoonalta, jopa häikäilemättömältä ja julmalta tyypiltä, joka kuitenkin yltää kirjan inhimillisimpään tekoon. Ihmisten hätää hän ei lopulta pysty ohittamaan: Ruumiita Teo oli nähnyt tämän matkansa aikana useampiakin pitkin tienpientareita, mutta nainen oli ainoa, jonka hän näki kuolevan. Se kävi nopeasti, ilman dramatiikkaa. Nainen vain putosi eikä enää noussut. Kuin maa olisi imaissut sielun uumeniinsa ja jättänyt jälkeensä tyhjät kuoret. 

Kolmantena näkökulmana on senaattorin näkökulma hirveään nälkävuoteen. Häntä vaivaavat tuskalliset näyt kärsivästä kansasta ja hän pohtii, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Olisiko valtiolla ollut mitään mahdollisuuksia auttaa kuolevaa kansaa? Hätäaputyömaana rakennetaan Helsinki-Pietari-junarataa, mutta nälkä ja kulkutaudit riehuvat ratatyömaankin varrella. Miten teettää töitä ihmisillä, joilla ei ole voimia edes kävellä? Eikä ruokaa ole missään.

Paleltuneita perunoita ja surkeita vellejä keittävät talolliset, jotka jakavat omasta vähästään, ovat kuin enkeleitä tässä kirjassa. Joka kerta, kun joku hyväsydäminen ihminen antaa Marjalle ja lapsille kyydin reessään, lukija haluaisi rynnätä kiittämään hyväntekijää. Vaikka nälkä tekee ihmisistä eläimellisiä, myös armeliaisuutta löytyy. Se on ihme.

Nälkävuosi on valkoisuudessaan häikäisevä kirja. Se on kieleltään tarkkaa ja kirkasta, mutta samalla kuin kauneinta runoutta. Siinä ei ole mitään turhaa: Itku ei tule. Suru on piilossa, kätkettynä telkänmunaan, jota Marja ei löydä. Lumi pöllahtää pellolla tai hänen sisällään.

Tämä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen soisi lukevan. Jokainen, joka astuu Marjan suksille hänen jättäessään miehensä kuolemaan nälkään ja kulkee hänen mukanaan hänen yrittäessään vetää ja kantaa lapsiaan lumihangessa, kulkee sellaisen matkan, ettei olisi osannut kuvitellakaan.

Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2012, Finlandia-palkintoehdokkuuden ja Blogistanian Finlandian. Sitä on myös blogattu paljon. Lumiomenan Katja kirjoittaa Nälkävuodesta upeasti. Kirjaan ovat ihastuneet myös mm. blogit Villasukka kirjahyllyssä  ja Morren maailma.

Leena Lander: Liekin lapset

Leena Lander: Liekin lapset, 2010
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 419
Kansi: Santeri Salokiven maalaus Tyttöjä rannalla (1914)



- Kyllä se nyt vaan on niin, että työmiehen ainoa ase on liittyminen yhteen.

Jos kirjasta löytää tällaisen repliikin, voi jo arvata, mihin suuntaan asiat alkavat kehittyä. Leena Landerin Liekin lapset kertoo ihmisistä, jotka ajautuvat tahtomattaan kansalaissodan pyörteisiin: "Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle." Job 5:6-7.

Kirjassa seurataan neljän henkilön, Saida Harjulan, Sakari Salinin, Joel Tammiston ja Arvi Malmbergin, elämää. Tapahtumat sijoittuvat heidän elämänsä merkittäviin vuosiin sillä tavoin, että alussa ollaan vuodessa 1903, jolloin Saida ja Arvi ovat vielä pieniä lapsia ja Sakari ja Joel nuoria työmiehiä Vartsalan sahalla. Tapahtumia seurataan vuorotellen jokaisen henkilön näkökulmasta.

Kehyskertomuksena on Saidan tyttärenpojan tutkimukset kansalaissodan aikaisista Vartsalan tapahtumista. Mies on jättänyt vaimonsa ja asettunut isosetänsä Nappi-Arvin mökkiin asumaan. Hän alkaa purkaa tuvan suurta uunia ja samaan aikaan hänelle alkaa paljastua uusia asioita sukunsa historiasta, varsinkin isoäitinsä elämästä. Kirja päättyykin tärkeisiin kysymyksiin, joita kansalaissodan raakuuksista voidaan vieläkin esittää.

Kaikki kirjan päähenkilöt on kuvattu viattomiksi ja vilpittömiksi toimissaan. Yhteiseen, parempaan maailmaan on kaikilla kova pyrkimys. Eräässä teoksen liikuttavimmista kohdista on se, jossa Vartsalan työväentalolla odotetaan uutisia Suomen suuriruhtinaskunnan äänioikeuslain uudistuksesta vuonna 1906: Kustaa seisauttaa rattaat vaahteran alle ja sitoo hevosen odottajien mielestä pirullisen perusteellisesti.-- - No perhana? Osku hoputtaa. Kustaa rykäisee uudelleen, silmäilee väkijoukkoa:  - Yleinen ja yhtäläinen... Nyt hän hymyilee koko rumalla naamallaan: - Yleinen ja yhtäläinen! Kustaa tempaisee hatun päästään, heittää sen ilmaan ja rutistaa lähinnä seisonutta miestä. - Täh? Naisillekin vai? - Juu, kaikille oikeen, Kustaa huutaa ja samalla hetkellä kaikki makasiinin eteen kokoontuneet kyläläiset seuraavat hänen esimerkkiään: heittävät hattunsa, lakkinsa ja huivinsa ilmaan, kiljuvat ja rutistavat tanssien toisiaan kuin yhtäaikaisen riivauskohtauksen saaneet mielipuolet.

Päähenkilöt tekevät työtä, rakastavat, pitävät huolta lapsistaan ja perheistään, he elävät hyvin ja vastuullisesti. Heihin on helppo kiintyä ja heidän elämäänsä seuraa kirjaimellisesti henki kurkussa, kun tapahtumat alkavat kiertyä Märysuon joukkoteloituksen ympärille. Voiko kukaan kohtalolleen yhtään mitään? Häviääkö hyvä aina pahalle? Miten nämä ihmiset olisivat voineet välttää traagiset tapahtumat?

Kirjan lapsiin kiintyy aivan väistämättä: Saidasta kasvaa itsellinen ja älykäs nuori nainen, ja Arvista tulee arvostettu hevosten hoitaja ja kouluttaja Joensuun kartanoon. Saidan elämää varjostaa ankara isä, Arvin elämää nappi-fobia, joka aiheuttaa omat mutkansa tapahtumiin. Nuoret työmiehet perustavat perheet, mutta jäävät leskiksi. Sakari jatkaa työntekoa ja pitää jalat maassa, sekä yrittää pysyä vuoden 1918 tapahtumista sivussa: - Näinä aikoina ei kannata pistää nokkaansa ulos, kun ei tiedä, keneen törmää ja mihin sitten viedään.

Joel sen sijaan ajautuu työväenaatteen ja lentokoneiden maailmaan. Hänellä on ilmaa innostuksen siipien alla, ja tuntuu, että hän palaa väistämättä historian liekeissä. Hänestä tulee Vartsalan työväenyhdistyksen elintarvikelautakunnan puheenjohtaja, ja niinpä hän on takavarikoimassa elintarvikeita kartanosta ja maatiloilta vuosina 1917 ja 1918. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää, kun suojeluskunnat jakaa tuomioitaan sodan jälkeen.

Jokainen joutuu maksamaan sodasta kovaa hintaa. Kukaan ei ole siltä turvassa, ja kaikkien elämä muuttuu, vaikka kukaan ei ole syyllinen, vaan on yrittänyt toimia parhaan taitonsa mukaan. Historia jyrää ylitse, eikä pieni ihminen voi kuin yrittää elää. Silti kirjasta jää päällimmäiseksi seuraava ajatus: --terrorin ja väkivallan keinoin kyllä voidaan tappaa ihmisestä hänen ihmisyytensä, mutta ei kaikkea ihmisyyttä kaikista ihmisistä.

Olen aiemmin lukenut Leena Landerin teokset Tummien perhosten koti sekä Käsky. Ne kuuluvat mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden kärkeen. Liekin lapset nousi niiden rinnalle upeana teoksena. Tässä, kuten Käskyssäkin, taustalla on historiallinen tragedia, kansalaissota, johon on istutettu koskettavia ihmiskohtaloita. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus sekä Anneli Kannon Veriruusut ovat olleet minulle vaikuttavia lukukokemuksia. Leena Landerin teokset nousevat ehdottomasti niiden rinnalle.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis, 2. painos, 2011
Kustantaja: Siltala, 2011
Sivuja: 328



-Sinä, Vatanescu, et ole rikollinen.
En ole koskaan ollutkaan.
- Et minun etkä kansan silmissä.
Kerjäläinen olin. Ja rahoitushenkilö. Ja betonimies.
- Sinä, Vatanescu, olet olemisen korkein muoto.
Taikuri?
- Julkkis.

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on riemastuttava kirja. Voiko juuri tarkkanäköisemmin kirjoittaa nykysuomalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta? Satiiri osuu. Se saa virnuilemaan koko kirjan ajan ja miettimään: "Näinhän meillä eletään."

Vatanescu on romanialainen kerjäläinen, joka joutuu rikollisjärjestön omistamaksi ihmiseksi kerjäämään Helsingin kaduille. Tähän pisteeseen hän joutuu, koska haluaa ansaita pojallen Miklokselle nappulakengät. Pieneltä kuulostavan haaveen toteutus osoittautuu ylivoimaiseksi ponnistukseksi: työ on hirvittävää kärsimystä ja pomona on julma, venäläinen rikollinen Jegor Kugar, joten eipä ihme, että masennus alkaa vaivata Vatanescua ja tulevaisuus näyttää toivottamalta. Masentava alku on vasta johdantoa, sillä Vatanescu ajautuu melkoiseen seikkailuun ympäri Suomea. Matkaseurakseen hän saa Töölönrannan uhanalaisen kanin - ja takaa-ajettu on Vatanescukin, sillä rikollisjärjestöstä ei lähdetä noin vain omille teilleen.

Vatanescu singahtaa tapahtumasta toiseen: terveyskeskuksesta työvoimatoimistoon, vietnamilaisen Ming Pon ravintolasta pohjoisen junaan, sieltä Harri Pykströmin saunaillasta hillasoille ja Kansallis-Idea-Parkin työmaalle betonimieheksi. Työmaalla hän osuu vahingossa mielenosoitukseen, jonka seurauksena suurhanke joudutaan keskeyttämään ja kansallispuisto pelastuu. Matkan aikana hänestä tulee sankari, sillä hänestä tallentuu videopätkiä sinne ja tänne sosiaaliseen mediaan, ja lopulta hän on kaninsa kanssa Suomen seuratuin julkkis. Jotain hyvääkin alkaa tapahtua, kun Vatanescu rakastuu junassa taikuri Sanna Pommakkaan. Lopulta, julkkismaineensa ansiosta, hän päätyy Tavallisten ihmisten puolueen ministeriksi, kun saman puolueen johtaja, Simo Pahvi, nousee Suomen presidentiksi.

"Elämä on satu", miettii Vatanescu. Siitä huolimatta Vatanescu on mitä todellisin ja vilpittömin sadun henkilöhahmo - ja kyllä, hänen tarinansa istuu nyky-Suomeen. Sympaattinen vastaanottovirkailija, avulias työvoimaviranomainen, etninen pitsa-kebab-ravintola ja sen ystävällinen omistaja, helppoa elämää tavoitteleva nuoriso, luonnon tuhoaminen, rakennustyömaiden ulkomaisten työntekijöiden riisto, marjanpoimijat, onnelliset avioparit, populistinen puolue, joka nousee yhdeksi maan suurimmista puolueista... Kaikesta tunnistaa Suomen.

Kyrö kirjoittaa lempeästi ihmisistään, meistä - suomalaisista. Hän piirtää kokonaisia elämäntarinoita muutamalla virkkeellä ja saa henkilön sisimmän esiin vaivattomasti. Kertojakin tekee itsensä muutaman kerran eläväksi: Pahvi jätti Jeesuksen huoltamolle, ja vaikka minä olen kaikkitietävä kertoja, en kykene sanomaan, oliko se ihan oikea Vapahtaja vai vain Kellokoskelta karannut Mähös-Jesse. Väliäkö sillä, koska uskossa ei ole koskaan kyse totuusvastaavuksista vaan nimenomaan uskosta.

Tuomas Kyrön kieli on värikästä ja notkeaa. Missään vaiheessa kieli ei syytä ketään, ei mene liian ilkeäksi, ei osoittele eikä ole julmaa, vaan johdattelee suomalaisuuden ytimeen. Se pakottaa suomalaisen kääntämaan katseensa omaan itseensä. Näin syntyy satiiria Tavallisten hmisten puolueen johtajasta: Ozzy Osbournen jälkeen Simo Pahvi oli toinen ihminen maailmassa, joka teki todeksi riittää-kun-olet-oma-itsesi-väitteen. Useimpien meistä on pinnisteltävä huomattavasti itsemme yli, mikäli haluamme saada aikaiseksi muutakin kuin aamupuuron. Oma itse on useimmiten vastenmielinen nilkki, rasittava jaarittelija, omahyväinen paskiainen, tyhjännauraja, bimbo, aivokääpiö, vastuuton hidalgo, ujo hiipijä, salaileva keskonen, joka tapauksessa jotain sellaista, joka ei löydä vastakaikua mistään.

Kyrön esikuvana on ollut Arto Paasilinnan teos Jäniksen vuosi (1975). Muistan lukeneeni sen noin parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja pitäneeni siitä. Siinäkin oli mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä sekä mutkaton ja aito päähenkilö. Kyrön kirja on kansainvälisempi ja vauhdikkaampi - kuten koko Suomi nyt on. Kaiken kaikkiaan Kyrön teos tekee kunniaa Paasilinnan tuotannolle, mutta luo samalla rytisten uutta Suomi-kuvaa.

Olen aiemmin lukenut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010), joka oli täynnä nykymenon ihmettelyä. Se oli myös hersyvä kirja, mutta Kerjäläinen ja jänis on moniulotteisempi ja vielä hauskempi kuin se. Lisäksi olen lukenut Tuomas Kyrön Liiton (2005), joka on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita kotimaisia kirjoja. Se on aivan toisen tyylinen kuin nämä satiiriset teokset, sillä se on riipaiseva ja koskettava kirja, sai itkemään. Tuomas Kyröstä on moneksi.

Muutkin kirjablogistit tuntuvat rakastavan tätä kirjaa. Ainakin Kaiken voi lukea ja Amman lukuhetki ovat vaikutteneita kirjasta.