Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls: Lasilinna, 2014
Alkuteos: The Glass Castle, 2005
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Bazar
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 361
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön lukupiirit - taas kerran! Jeannette Wallsin Lasilinna on pienoinen löytö, jota en olisi ikinä itse löytänyt, ellei se olisi ollut toukokuussa lukupiirikirjana.

Walls on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, ja Lasilinna on omaelämäkerrallinen muistelmateos hänen lapsuudestaan. Se kertoo järkyttävästä köyhyydestä ja piittaamattomuudesta, mutta myös selviytymisestä ja sisarusten välisestä yhteydestä.

Jeannetten perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä neljä lasta, joista Jeannette on toiseksi vanhin. Perheen äiti ja isä ovat kauniisti sanottuna persoonallisuuksia. Äiti on boheemi taiteilija ja isä melkoinen renttu. Perheessä rakastetaan taiteita ja tieteitä, vaikka asutaan vuotavan katon alla ja nähdään nälkää. Jeannette oppii koulussa kaivelemaan roskiksia, jonne muut oppilaat ovat heittäneet eväistään ne osat, joita eivät ole jaksaneet syödä - Jeannetten arkipäivää 1960-luvun Amerikassa.

Perheen elämäntapaa kutsua nomadien elämäntavaksi: Isä löytää jostain töitä, mutta kyllästyy pian ja riitaantuu työpaikallaan, saa potkut ja ratkeaa ryyppäilemään, kunnes maa alkaa polttaa hänen jalkojensa alla. Sitten perhe pakkautuu autoon ja ottaa hatkat kohti seuraavaa seikkailua, eli uutta kotipaikkaa. Isällä on suuret unelmat ja puheet, mutta pienet teot. Hän on luvannut rakentaa perheelleen lasilinnan, mutta todellisuudessa on valmis myymään lastensa viattomuudenkin saadakseen rahaa viinaan. No, onhan tällaisista renttuisistä luettu ja kirjoitettu kirja jos toinenkin, eikä isien vastuuttomuus yllätä tässä maailmassa ketään. Ei varsinkaan Suomessa, jossa alkoholisti-isyys on periytyvää. Tulee enimmäisenä mieleen Susanna Alakosken Sikalat.

Se, mikä kirjassa saa lukijan raivon partaalle on perheen äiti. Kirjassa kerrotaan muun muassa tapaus, jossa lapset ovat nähneet nälkää ja kaivelleet koulun roskiksia jo pitkään, mutta saavat äidin kiinni mussuttamassa salaa suklaata. Hän on jopa lihonut, eli hän on harrastanut salasyöntiä jo jonkin aikaa. Pöyristyttävää.

Jossain vaiheessa äiti vaivautuu töihin, opettajaksi, mutta sekin ilo jää lyhyeksi. Wallsien perheessä roolit ovat vähän sekaisin:
- -  Ensimmäisenä koulupäivänä äiti kuitenkin kieltäytyi nousemasata sängystä. Lori, Brian ja minä nykäisimme peitot pois ja yritimme kiskoa hänet ylös, mutta hän ei suostunut hievahtamaankaan.  
   Sanoin hänelle, että hänellä oli velvollisuutensa. Sanoin hänelle, että lastensuojelusta käytäisiin taas meidän kimpuumme, jos hän ei menisi töihin. Hän risti käsivartensa rinnalle ja tuijotti meitä uhmakkaasti."Minä en mene kouluun", hän sanoi. (S. 275.)

Koska nyt eletään blogeissa Naistenviikko-teemaa, kysyn, miksi käy niin, että isän vastuuttomuus ei herätä yhtä suurta paheksuntaa kuin äidin vastuuttomuus? Äiti tuomitaan suurimmaksi syntisäkiksi, jos hän ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan, mutta isän velvollisuuksien laiminlyönti ei ole niin paha asia.

Kirja on kerrottu melko kepeään ja humoristiseen tyyliin, vaikka tapahtumat ovatkin järkyttäviä. Lukija ei ahdistu liiaksi, vaan oikeastaan jää odottamaan, mitä järjetöntä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka siitä taas selvitään. Perheen lapset nimittäin oppivat selviämään.

Siinä onkin sitten kirjan ärsyttävin puoli, nimittäin se, että kertoja sortuu kliseiseen "selvisimme, koska olimme niin verrattoman älykkäitä" -kerrontatyyliin. Entäs ne lapset, jotka eivät ole niin älykkäitä? Entäs ne lapset, joilla ei ole turvaa sisaruksistaan?

Lasilinna on hyvä muistutus siitä, että kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Suosittelisin sitä kaikille, mutta erityisesti nuorille, luettavaksi. Se herättää myötätuntoa ja avaa silmät näkemään. Parhaimmillaan se antaa toivoa niille, joilla on samantapaisia kotioloja, joissa arjesta selviytyminen on jätetty lasten tehtäväksi.



Kiitos lukupiirin Kannesta kanteen -blogin Kaisalle, kun keksit tämän kirjan luettavaksi. Lasilinnan luki tietysti myös lukupiirin Kaisa V Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Ullan luetut kirjat, Lukemisen kartasto ja Järjellä ja tunteella.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteesta yllättävästi kohdan 33. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Hänet mainitaan heti kirjan alussa.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja, 3. taskukirjapainos, 2014 (suomeksi 2011)
Alkuteos: Det fördolda, 2010
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Bazar
Kansi: Nils Olsson
Sivuja: 472
Mistä sain kirjan: oma ostos




Viime kesänä luin kirjailijakaksikko Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin dekkarin Oppipoika. Se poisti silloin pitkän dekkarijumini ja sai minut innostumaan taas dekkareiden lukemisesta. Nyt, Dekkariviikon kunniaksi, tartuin taas kaksikon kirjaan. Aloitin sarjan alusta, eli tartuin Oppipoikaa edeltäneeseen kirjaan, Mies joka ei ollut murhaaja. Sarjasta on suomennettu vielä kaksi muutakin kirjaa, Tunturihauta ja Mykkä tyttö, jotka ovat ilman muuta lukulistallani.

Sarjan päähenkilö on Sebastian Bergman, ärsyttävän omahyväinen psykologi, joka on joskus ollut korvaamaton apu Ruotsin poliisille profiloidessaan rikollisia ja ratkaistessaan vaikeita tapauksia. Nyt hän on ollut vuosia täysin työkyvytön henkilökohtaisen menetyksen jälkeen. Psykologi ei pysty auttamaan itseään.

Vähän kuin vahingossa, täysin itsekkäistä syistä, Bergman tulee sotkeutuneeksi nuoren pojan murhan selvittämiseen ja huomaa, että traumasta tulee sidettävämpää, kun työ vie mukanaan. Hän on kuitenkin työryhmässään halveksittu ja vihattu mies ja äärettömän vaikea työkaveri (jos sellaista sanaa hänestä voi edes käyttää). Vaikeasta luonteesta saadaan paljon herkullisia aineksia murhatutkinnan soppaan, ja kun tarinan jännityskin tihenee taattuun ruotsalaiseen tyyliin, voi todeta olevansa tukevasti koukkussa kirjaan.

Aivan Oppipojan tasolle tämä sarjan ensimmäinen kirja ei mielestäni yllä. Se johtuu siitä, että Oppipojan perusteella tiesin jo muutaman juonikuvion ennalta. Sebastian Bergmaniin ei voi oikeastaan samastua pätkääkään - sika mikä sika - mutta toisaalta hänen traumansa saa kyyneleet silmään.

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Torkel Höglund, rikostutkintaryhmän johtaja, jonka olemuksessa on paljon Kurt Wallanderin lempeyttä. Lukija luottaa häneen kuin kallioon, vaikka hänelläkin on heikkoutensa. Hän on tavallisin ja samalla viisain kirjan hahmoista: Tarjoilija tuli heidän pöytäänsä lautanen kummassakin kädessä. Siinä olisi voinut olla syy lopettaa keskustelu ja omistautua ruualle hiljaisuuden vallitessa. Mutta he alkoivat syödä lopettamatta keskustelua ja Torkelille valkeni muutaman minuutiin kuluttua, että ennen kuin päivällinen olisi päättynyt, he tietäisivät toisistaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän hymyili itsekseen. Oli mukavaa kun sellaista tapahtui. (S. 239.)

Kaikkinensa tutkintaryhmän työn seuraaminen on mielenkiintoista, ja henkilöhahmot on luotu harkitusti - voin kuvitella, kuinka kirjailijat ovat yhdessä "profiloineet" heidät. Erityisesti perin inhimillinen komisario Thomas Haraldsson, ikuinen epäonnistuja ja toivoton yrittäjä, tuo tarinaan humoristisia sävyjä ja saa lukijan haromaan hiuksiaan, puoliksi turhautumisen, puoliksi myötähäpeän eleenä. (Voi, Haraldsson, lopeta jo tuo koheltaminen!)

Mies joka ei ollut murhaaja on taidokkaasti rakennettu dekkari, eikä tuota pettymystä missään suhteessa: on vetävä juoni, vivahteikas henkilökaarti ja syvällisiä havaintoja elämästä ja kuolemasta. Ihan pahimman lajin yöunien häiritsijä tämä kirja ei ollut, mutta sen verran koukuttava, että aion lukea sarjan muutkin osat. Laatua, sitä tässä riittää.


Leena Lumin kanssa jaan innon tämän kirjailijakaksikon sarjaan. Myös Kirjavinkeissä kehutaan teosta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, 4. painos, 2010
Alkuteos: The Boy in the striped Pyjamas, 2006
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Sivuja: 204
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta


John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on bestseller-kirja muutaman vuoden takaa. Edelleenkin se tuntuu olevan varsin suosittu ja luettu kirja. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole kuitenkaan nähnyt.

Kirja on teemaltaan erittäin tärkeä. Sen voisi kiteyttää näin: elämäsi riippuu siitä, kummalle puolelle aitaa satut syntymään. Tarinassa on kaksi täsmälleen samana päivänä syntynyttä poikaa, ja aita on keskitysleirin - Aus-vitsin - aita.

Maailma olisi todellakin täydellinen paikka, jos jokainen ihminen pystyisi sisäistämään tämän yksinkertaisen asian: on täysin sattumanvaraista, syntyykö Afrikkaan, Lähi-itään tai Pohjoismaihin, eikä ihmisellä itsellään ole asiaan osaa eikä arpaa. Sen jälkeen voisi kohdata jokaisen vastaantulijan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena ihmisenä. Ikävä kyllä aitoja rakennetaan joka päivä, sanallisia aitoja nykyään myös Suomessa.

Poika raidallisessa pyjamassa on siis tärkeä kirja. Koska tiesin etukäteen kirjan aiheen ja olin kuullut vihjauksia myös kirjan lopusta, ajattelin, että teos sopii nuorille luettavaksi. Niin kuin se sopikin. Siitä syntyi hyviä keskusteluja antisemitismistä ja rasismista ylipäätään, toisesta maailmansodasta, ihmisyydestä ja ihmisarvosta.

Enempää en sitten voikaan kirjaa kehua. En pitänyt sen kerronnasta, joka oli niin alleviivaavaa ja naiivia, että melkein puistatti. Kirjan päähenkilö Bruno joutuu muuttamaan perheensä kanssa pois rakkaasta Berliinistä, koska isä saa Hilleriltä tärkeän työn. Uuden kotitalon vieressä onkin aita, jonka takana asuvat ihmiset ovat nyt sitten varmaankin maaseudun asukkaita, jotka tekevät omia maaseudun töitään. Bruno on suloinen poika, joka uskaltaa vastustaa isäänsa, julmaa natsijohtajaa, jota kaikki muut tuntuvat pelkäävän, ja pyytää, että palattaisiin takaisin Berliinin kotiin, koska hänellä ei ole uudessa kotipaikassa ystäviä. Kaikki on hänen mielestään kurjaa uudessa kotitalossa.

Brunon marinat tietysti korostavat sitä, että aidan toisella puolella olisi paljon suurempia marinan aiheita, mutta eihän Bruno sitä tiedä. Bruno saa kotiopetusta erityisesti maantiedossa, mutta kukaan ei kerro hänelle, että hänen uusi kotinsa on Puolassa. Poika elää siis aikamoisessa ja melko epäuskottavassakin kuplassa (kuten joku oppilaista osuvasti kommentoi). Vihdoin, tosin vasta reilusti yli kirjan puolivälin, hän saa ystävän, kun hän eräällä löytäretkellään tapaa aidan toisella puolella asuvan Shmuelin. Juoni alkaa vihdoin kehittyä - ja siitä tuleekin yllättävä.

En ymmärrä, miksi Aus-vitsi oli vitsi, en ymmärrä, miksi Hilleri ei ollut Hitler ja miksi juutalaisia ei kutsuttu juutalaisiksi kuin vasta kirjan lopussa. Lisäksi ihmettelin, miksi Isä ja Äiti oli kirjoitettu isolla koko kirjan ajan.  Asioita yritettiin kummasti pehmennellä ja vähän kuin viittailla sinne sun tänne. Joku oppilaista huomsi senkin eriskummallisuuden, että Shmuel pysyi aidan toisella puolella hengissä toista vuotta, vaikka Auswitch oli tuhoamisleiri, jossa pienet pojat marssitettiin todennäköisesti heti kuolemaan. Mutta niin, Aus-vitsi nyt oli tietysti nimenä vain vihjailua sinne suuntaan. Huomasin kuitenkin, että 15-vuotiaita oppilaitani, kuten minuakin, vaivaa suomalaisen lukijan perisynti: kaikkien yksityiskohtien pitäisi olla totta tai edes uskottavia, vaikka kyseessä on kaunokirja.

Kehun kuitenkin kirjan ideaa ja yllätystä, joka lopussa odotti lukijaa (vaikka ihan viimeinen kappale olikin mielestäni täysin turha). Ne ovat kirjan kantava voima.



Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa. Linkitän tässä P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran arvioon, jossa on useita linkkejä muihinkin kirjablogeihin.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner, 2015
Alkuteos: Stoner, 1965
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar, e-kirja
Kansi: kuva Getty Images / Stephen Carroll Photography
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: oma ostos





Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi. (S. 106.)

Stoner rakastaa kirjallisuutta ja se riittää. Se kantaa yhden elämän.

Loppukesäni lämpö on tullut paitsi auringosta myös kytevästä palosta, jonka Stoner aiheutti. John Williamsin kirjoittama realistinen elämäntarina kirjallisuuden tutkijasta ja yliopisto-opettaja Stonerista on kaiken kehunsa ansainnut. Kuka ikinä ymmärsikään nostaa tämän teoksen historian pölystä, teki palveluksen lukijoille ympäri maailman. Vuonna 1965 ensi kerran ilmestynyt kirja on saanut uuden elämän, ja Ilkka Rekiaron suomennos on Stonerin hengitystä.

Kirjan alku siirtää lukijan 1800 - 1900-luvun taitteen Keskilänteen, Missourin savisille pelloille, vaiteliaan illallispöydän ääreen. Elämään tyytyminen on siinä: on työ, on tarkoitus. Kuka tarvitsee enempää, kuka tohtisi vaatia enempää?

Stoner ei vaadi, mutta hän saa: hän saa kirjallisuuden ja hän saa sanat. Ne saavuttavat Stonerin vaivihkaa, mutta ne muuttavat kaiken. Vai muuttavatko ne lopulta mitään? Sanoista Stoner saa työn ja tarkoituksen. Hänestä tulee opettaja, jonka opettajuus on häikäisevää, kun hän uskaltaa paljastaa rakkautensa ylpeästi. Saviset pellot eivät kuitenkaan katoa, elämään tyytyminen ei katoa, vaiteliaisuus ei katoa.

Stonerin elämäntarina edustaa miehisen ja vahvan amerikkalaisen realismin perinnettä. Williamsin tyylissä on John Steinbeckin selkeyttä ja varmuutta ja Raymond Carverin tarkkuutta. Williams on kerronnassaan kuitenkin myös modernisti, pelkistäjä, ja siinä on hänen vaikutuksensa tinkimättömyys. Kun kaikki elämän tapahtumat todetaan virtana, yhtenä tapahtumien ketjuna, lukija joutuu itse töihin. Täytyy itse nostaa ne sanat, ne pienet vihjeet, joihin takertua ja joista roikkua kuin henkensä hädässä, sillä Stonerin elämä on kerrottu kuin ohimennen. Sanat etenevät, kerronta on huomaamatonta, mikään ei korostu. Williams luottaa sanoihin, jotka sopivassa järjestyksessä toisten sanojen kanssa kertovat elämän.

Stoner oli lukupiirikirja, joka oli liikuttanut tai ahdistanut (tai molempia) lähes kaikkia lukijoita. Teoksen vaikutus oli vavahduttava. Silti kaksi lukupiiriläistä oli onnistunut välttämään vavahdukset. Stonerin avuttomuus perhe-elämässä oli heille liikaa. Miten voi asettaa kirjallisuuden kaiken oikean elämän edelle? Riittääkö se?

En tiedä. Stonerin elämässä ei jäänyt vaihtoehtoja: normien mukainen elämä ei tuonut hänelle onnea, vaan hänen onnensa löytyi kirjallisuudesta, opettajuudesta, epäsovinnaisesta romanssista. Yritän kuvitella hänen elämäänsä ilman kirjallisuuteen syttynyttä rakkautta - sanat, opettajuus ja tasavertainen rakkaus olisivat jääneet kokematta. Stonerin intohimo on lopulta paljon enemmän kuin moni elämässään koskaan saa. Stoner löytää kirjat, Stonerin tytär löytää alkoholin, Stonerin vaimo jää etsimään - ja hänen etsintäänsä on tuskallista seurata.

Nyt käytän sanaa, jota olen käyttänyt jo kerran tänä vuonna, ja se sana on 'armollinen'. Käytin sitä kuvaamaan Petri Tammisen Meriromaania, joka myös kertoo erään miehen elämäntarinan. Stonerkin on armollinen kirja. Jollekulle toiselle Stoner voi olla armoton ja karu kirja elämästä, jonka pitäisi olla jotain enemmän. Minulle Stonerin elämä riitti sellaisena kuin sanat sen kantoivat. Toinenkin adjektiivi nimittäin pyrkii esiin, ja se on tässä: 'kaunis'. Stoner on niin kaunis, että moni kaunis tarina on sen jälkeen ruma, kuin elämän pilkkaa.


Stoner on tämän vuoden käännöskirjallisuuden tapaus. Kirjablogeissa sitä on luettu paljon: Kulttuuri kukoistaa,  Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Ei vain mustaa valkoisella. Lukutoukan kulttuuriblogi, La petite Lectrise, Amman lukuhetki ja Kirjojen keskellä.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika, 2012
Alkuteos: Lärjungen, 2011
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Bazar
Kansi: Nils Olsson
Sivuja: 558
Mistä sain kirjan: oma ostos




Se oli pelkkä tunne josta oli vaikea saada kiinni. Hän tiesi vaistomaisesti olevansa oikeassa. Toisinaan hänelle kävi niin. Joskus kun hän istui epäillyn kanssa tai tarkisti alibia toiseen kertaan, äkillinen sisäinen varmuus saattoi iskeä mieleen. Hän oli varma epäillyn syyllisyydestä tai sekaantumisesta juttuun silloinkin kun todisteita ei ollut tai edes todisteketju ei osoittanut epäillyn suuntaan. Mutta hänellä oli tunne. (S. 202.)

Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Oppipoika vei mennessään, kuten kunnon dekkarin pitääkin. Kirja avasi dekkarijumini, joka on jatkunut nyt vuoden verran. Jumi on vähän harmittanut, sillä hyvän dekkarin ahmiminen on aina lukemisen juhlaa. Ympäristö unohtuu, kun jännittävä juoni pakottaa kääntämään sivuja. Sillä ennen kaikkea juonestahan on kyse. Tosin parhaat dekkarit ovat myös henkilökuvaukseltaan ja kieleltään hienoja, mutta oikeasti juoni on se, joka tekee hyvän dekkarin.

Tartuin tähän ruotsalaisjännäriin hiukan epäillen, sillä kahden kirjailijan nimi kannessa vähän pelotti: Voiko juoni pysyä sujuvana? Näkyisikö tekstissä kirjailijan vaihtuminen - olisiko teksti epätasaista? Pelko oli turha. Kokonaisuus eteni kuin juna, eikä missään näkynyt heikkoa lenkkiä. Kyseessä on kunnon dekkari, oikein hyvä yöunien häiritsijä.

Tekijät Hjorth ja Rosenfeldt ovat kirjoittamisen ammattilaisia. Molemmat ovat käsikirjoittaneet ruotsalaisia tv-sarjoja, ja tietynlainen varmuus huokuu kirjasta. Asetelma on rakennettu huolellisesti.

Oppipoika on perinteinen sarjamurhaaja-dekkari, jonka uhreina ovat näennäisen sattumanvaraisesti valitut naiset. Onhan näitä luettu. Mutta kirja ei olisi ruotsalainen sarjamurhaaja-dekkari, ellei siinä olisi erinomaisesti kuvattua ryhmätyöskentelyä. Päähenkilöä ei aluksi oikeastaan edes ole, vaan keskiöön nousee Tukholman poliisin henkirikosyksikkö, jossa työskentelevät maan parhaat rikostutkijat. Heidän keskinäiset suhteensa ja työtapansa kuvataan hyvin, tunteita unohtamatta. Oma arvonsa on annettu intuitiolle, joka tuntuu olevan hyvän rikosetsivän ammattitaidon merkki. Huippuryhmän dynamiikkaa kuitenkin sotkee vieraileva tähti, psykologi-profiloija Sebastian Bergman, joka on kirjan suola ja lopulta myös päähenkilö, halusivatpa lukijat tai hänen työtoverinsa sitä tai eivät.

Sebastian Bergmanin on tietysti huippuälykäs, kuten hänen vastustajansakin, ja siitähän saadaan kirjaan hieno jännite. Mutta kun Bergman on muuten suorastaan surkea hahmo, ilkeä ja itsekäs. Hän on seksiaddikti, jonka sosiaaliset taidot lähenevät nollaa ja jonka voisi diagnosoida jopa narsistiksi. Mutta se olisi liian yksinkertaista. Tästä ihmisrauniosta ei voi olla lopulta pitämättä. Vain lukeva voi tietää, miksi.

Kirjan puolivälissä tarkistin pariinkin kertaan, paljastuiko syyllinen todellakin nimeä myöten nyt jo. Kyllä paljastui, mutta juonessapa olikin lisää yllätyksiä, eikä jännitys päässyt laskemaan melko massiivisesta sivumäärästä huolimatta. Mainiota huumoriakin kirjaan on ripoteltu: Bergmanin kuoreenkin tulee särö, kun tarpeeksi sinnikkään naisen logiikalla yritetään. Kirjan loppu on suorastaan törkeän koukuttava. Ilmaan jäävät seuraavan osan ainekset.

Oppipoika on Sebastian Bergman -sarjan toinen osa. Törmäsinkin sarjan ensimmäiseen osaan, Mies joka ei ollut murhaaja, kirjakaupan ale-laarissa ja innostuin kyselemään myyjältä, onkohan sarjan kolmas osakin jo suomennettu. "On suomennettu, se on se Tunturihauta", myyjä innostui ja lähti heti näyttämään. Siinä sitten yhdessä hehkutimme, kuinka hyvä tämäkin ruotsalaisdekkarisarja on. Ja taas muistin, miksi oikeassa kirjakaupassa on niin mukava asioida: myyjätkin harrastavat lukemista.

Sainpas vihdoin edes yhden dekkarin luettua Marikan Rikoksen jäljillä -kesähaasteeseen. Harmaa aivosolu on saavutettu. Ja seuraavakin jännäri on jo aloitettu. Se on menoa sekin.

Oppipojan ovat lukeneet myös Leena Lumi ja Annika K. Molemmat ovat pitäneet lukemastaan.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, 2011
Alkuteos: Noah Barleywater Runs away, 2010
Suomentaja: Laura Beck
Kuvittaja: Oliver Jeffers
Kustantaja:Bazar
Kansi: Oliver Jeffers
Sivuja: 223
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



John Boyne lienee yksi tunnetuimmista irlantilaisista nykykirjailijoista. Häneltä on viime vuosina suomennettu teos jos toinenkin, muun muassa sellainen megahitti kuin Poika raidallisessa pyjamassa, jota en ole pystynyt aiheensa takia lukemaan.

Kun sitten sain vinkin, että Boynelta on ilmestynyt myös lastenkirja, ajattelin tutustua sen kautta kirjailijan tuotantoon. Koska kirjan päähenkilö on kahdeksanvuotias, se sopisi oikein hyvin iltalukemiseksi samanikäisille lapsilleni.

Tavallaan kirja olikin toimiva, tavallaan ei. Alkupuoli sujui vähän väkisin. En syttynyt millekään kirjassa. Kerronta oli hidasta. Teos tuntui omituiselta sekoitukselta oikeaa maailmaa ja sen huolia ja satumaailman puhuvia eläimiä ja liikkuvia ovia. Kuulijakuntakin painosti Harry Potterin tai Akujen pariin.

Kaiken lisäksi kirjassa jaariteltiin. Juoni eteni teennäisen dialogin varassa sivutolkulla. Ja kuvitus oli tylsää. (Taas kiittelen suomalaisten kuvittajien mielikuvitusta ja taituruutta.) Vähän niin kuin tunnollisuudesta jatkoimme lukemista, ja yhtäkkiä kuulijat olivat koukussa. He nimittäin havahtuivat Nooan kotiolojen salaisuuteen ja halusivat tietää, miten käy. Pisteet heille empatiakyvystä.

Tässä vaiheessa kuulijat riistivät kirjan itselleen luettavaksi ja minä luovutin sen heille ilomielin, sillä kirja oli monella tapaa puiseva. Lapset siis syttyivät kuin syttyivätkin tarinalle ja ahmivat kirjan loppuun. Vasta muutaman viikon tauon jälkeen jaksoin itse tarttua vielä kirjaan, ja kieltämättä loppu pelasti paljon. Se sitoo teoksen satujen perinteeseen (mutta edelleenkään en ole varma, tuliko pelastus liian myöhään).

Lopulta jäin kaipaamaan tiivistämistä, räväkkyyttä, huumoria, vauhtia (vaikka kirjassa juostaankin lujaa) ja aitoutta. Ehkä kaikkea sitä, mihin suomalaisessa lastenkirjallisuudessa olen tottunut.

Koska olen viime kuukausina etsinyt käsiini erityisesti irlantilaistaista kirjallisuutta, olen lukenut myös muutamia irlantilaisia lastenkirjoja. Chris Haughtonin kuvakirjat Voi sinua, Sulo ja Ihan hukassa ihastuttivat vilpittömyydellään ja Roddy Doylen Hihittäjähoito ja Rover pelastaa joulun ihastuttivat hulluudellaan. Boynesta ei tullut suosikkiani tämän teoksen perusteella, mutta Kuudes mies tuossa kirjapinossa odottaisi lukijaa. Voi olla, että siihen vielä tartunkin.

Lopulta on kuitenkin pakko siteerata dialogista riemastuttava ote. Sen myötä lähetän terveiset lukupiiriläisille, joiden kanssa luin viime vuonna skottikirjallisuutta ja tänä vuonna irkkukirjallisuutta - ehkä maailman älykkäintä kirjallisuutta:
" - -Mutta he päättivät ettei Skotlanti ole sittenkään prinssille hyvä opiskelupaikka." 
"Ei hyvä opiskelupaikka?" kuningas karjui. "Mutta skotlantilaisethan ovat maailman toiseksi älykkäimpiä ihmisiä, heti irlantilaisten jälkeen."  (S. 133 - 135.)


Nooa Notkoniittyä on pääasiassa kehuttu blogeissa: Tarinoiden taikaa, Lumiomena, Kirjakirppu, Kirjojen keskellä ja Kujerruksia. Lastenkirjahyllyssä on esitelty kirjan kuvitusta ja kritisoitu kirjan kliseisyyttä, vaikka kiitettävääkin oli löytynyt.